Totaalinen romaani I: Veblenin romaani

Yksi palaute Kaikki on sanotusta sai viime syksynä erityisesti miettimään. Lukija ihmetteli sitä, että olin käyttänyt ns. cliffhanger-tekniikkaa. Cliffhangerissä luku lopetetaan yllätykseen, joka saa lukijan kaipaamaan jatkoa ja lukemaan eteenpäin. Lukija oli pettynyt, että olin käyttänyt tällaista keinoa. Hän piti sitä alhaisena.

Ei ollut erimielisyyttä siitä, etteikö cliffhanger toimisi. Juuri se pikemminkin oli ongelma: että se toimii ja että se saa lukijan haluamaan lukea eteenpäin.

Tämän kritisoiminen on jo sinänsä melko paradoksaalia. Mutta jäin miettimään, kuinka moni lukija on mentaalisesti päätynyt luokittelemaan esimerkiksi Kaikki on sanotun yhtä pykälää alemmaksi jollain imaginäärisellä korkeataiteellisuusasteikolla siksi, että siinä on käytetty muutamaa cliffhangeria, tai siksi että siinä käytetty kieli on riisuttua, tai siksi että sen kirjoittajan ideaalina on kirja, jossa lukuakti onnistuu helposti, jotta muoto voi jättää tilaa sisällölle, lukutapahtuma luetun kokemiselle.

On täysin mahdollista, että huonommin ja tylsemmin kirjoitettua kirjaa pidetään parempana kuin hyvin kirjoitettua. Thorstein Veblen uskoisi tämän helposti.

Veblen oli taloustieteilijä, joka on jäänyt eloon teoksensa Joutilas luokka (Theory of the Leisure Class, 1899) ansiosta. Kirja on oivallinen ja lukuisia ahaa-elämyksiä tuottava. Se kuvaa tavattoman elävästi ihmistä hierarkisena laumaeläimenä, joka pyrkii näyttäytymään muille parhaassa mahdollisessa valossa. Tämä toiminta on kaikkea muuta kuin rationaalista. Veblenille ihminen on pysyvästi epätoivoinen yläasteelainen, joka tavoittelee arvonnousua  jäljittelemällä koulunsa makeimpia tyyppejä. Tämä lauman kerma määrittelee sen, mitä pidetään coolina, ja coolin tuntemus on vaatimus klubiin pääsemisestä. Veblenin mukaan kaikkein korkeinta coolia on se, mikä vaatii joutilaisuutta ja näin todistaa toteuttajansa suvereeniteetista: siitä, että ihmisellä on varaa törsätä aikaa, vaivaa, rahaa ja terveyttä johonkin turhaan, todistaa, että hän on mahdollisimman kaukana plebeijistä, joka joutuu raatamaan pelkästään eloonjäämisensä eteen. Joutilaalla eliitillä on kaikkea ylenpalttisesti, poisheitettäväksi asti. Sen julkinen osoittaminen on parasta mitä ihminen voi sosiaaliselle arvolleen tehdä, lippu huipulle.

Tämä on läheistä sukua, ellei peräti sama ilmiö, joka biologiassa tunnetaan Zahavin haittaperiaatteena: se, että riikinkukkouroksella on varaa rakentaa ja ylläpitää jotain niin hyödytöntä ja suoranaisen haitallista kuin valtava pyrstönsä, mainostaa tämän geenejä suvereenin terveiksi ja lisääntymisen arvoisiksi. Riikinkukon pyrstö viestii, että kukolla on varaa törsätä täysin tarpeettomaan, kerskakuluttaa biologisia resurssejaan.

Tsekatkaa muuten muijat mun Rolexii!

Veblenin hyödykkeeksi kutsutaan taloustieteessä tuotetta tai palvelua, jonka kysyntä nousee hinnan noustessa. Kyseessä on eräänlainen kehäpäätelmä tai itseään toteuttava ennuste: tuote on arvokas, koska se on kallis, ja kallis, koska se on arvokas. Luis Vuittonin laukku on Veblenin hyödyke: omistamalla aidon Vuittonin todistat kuuluvasi eliittiin. Maksat ekslusiivisuudesta: mitä kalliimpaa jokin on, sitä harvalukuisempaan eliittiin sen omistaja kohoaa.

Tämä on minusta ihan luonnollista, mitä tulee vaatteisiin, autoihin ja asuntoihin. Mutta minun on vaikea hyväksyä sitä taiteessa. Veblen ei kirjoittanut romaaneja, mutta hänen näkemyksensä mukaan taiteeseenkin pätee sama elitismin laki: mitä harvempi jotakin ymmärtää, sen parempaa sen on oltava. Itse asiassa taide jonakin eloonjäämiselle tarpeettomana on synnynnäisesti joutilasta ja kerskailevaa.

Asiaan. Kutsun Veblenin romaaniksi kirjaa, jota arvostetaan juuri siksi, että niin harva pystyy sen lukemaan. Alastalon salissa  on tällainen. Se oli minusta tavattoman sympaattinen, ja kaikki neljäsataa sivua, jotka sain luettua, olivat poikkeuksellisia, mainioita ja edellä aikaansa. Mutta en lukenut sitä loppuun. Se vain jäi. Tuli muuta, eikä kirja sitten pystynyt vetämään minua enää takaisin pariinsa. En ole siis todistanut kuuluvani tuohon puurtajien eliittijoukkoon, jolla on varaa kerskakuluttaa lukemattomia tunteja laivanvarustuskeskustelun parissa. En saa kantaa teepaitaa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa. Ja todennäköisesti, jos olisin jaksanut lukea kirjan kokonaan, pitäisin sitä vielä suurempana ja tärkeämpänä maailmankirjallisuuden merkkipaaluna, koska kehumalla kirjaa kehuisin samalla itseäni ja omaa luonteenlujuuttani, elämänhallintaani, joka mahdollisti tämän ponnistuksen esim. palkkatyön tekemisen sijasta, sekä aivokapasiteettiani, jolle tuon lukaiseminen ei tietenkään ollut temppu eikä mitään – itse asiassa sitähän oli ihanaa lukea ja aion palata siihen vielä uudestaan, joka kesä.

Koska kirjan lukeminen on vaatinut poikkeuksellisen piinallista uurastusta, totisesti kirjan loppuun asti lukenut saa kantaa kirkkaampaa kruunua. Joten, lukija, otsasi hiessä on sinun proosasi raadettava. Ei se muuten ole riittävän korkeaa.

Tämän kirjoittaminen ei muuten ota mitään pois romaanin Alastalon salissa arvosta. En suinkaan esitä mitään kaanonin kumoajaa. Tätä kirjoittaa lukija, joka rakastaa klassikoita ja vanhaa kirjallisuutta. Luen niitä suhteettoman paljon enemmän kuin nykykirjallisuutta. Sota ja rauha tai Hiljaa virtaa Don olivat minulle esimerkillisiä lukunautintoja alusta loppuun, tuhat plus sivua tai ei. Olen lukenut Joycen Odysseuksen läpi en kerran, vaan kahdesti. (Miksi sen sanominenkin kuulostaa niin kerskailevalta?)

Odysseushan on perivebleniläinen romaani. Tuoreen Leevi Lehdon Ulysses-nimellä suomentaman version kanssa poseeraamisesta on näköjään tullut pieni kirjablogi-ilmiökin. Aidon vebleniläisen romaanin tapaan monelle on tärkeämpää postata itsestään kuvia se kädessä kuin saattaa kirja loppuun – saati nauttia siitä.

Näiden pohdintojen pohjalta ja kelpo annos taistelumieltä suonistossani kirjoitin sitten romaaniestetiikkani muotoon, josta tuli Totaalisen romaanin manifesti.

Jatkan asiasta seuraavassa postissa. Tätä tahatonta cliffhangeria pahoittelen.

Mainokset

Tyttöjä, näkyjä, kaikkea

Kävin katsomassa Matkalla-elokuvan. Filmatisointi ei ollut kovin erikoinen, mutta sai se minut sentään lehteilemään pitkästä aikaa Kerouacin romaania. Onneksi ei tarvinnut nolostua nuoruuden sankarin puolesta: kirja oli yhä karismaattinen. Veikkaan, että se on yksi klassikkokirjastomme parhaita huonoja romaaneja. ”Huono” se on siksi, ettei ketään voisi kannustaa kirjoittamaan kirjaansa näin: maanisena, tajunnanvirtaisena, lähes-editoimattomana purkauksena. Kolmestakymmenestä satunnaisesta kirjasta 29 olisi täysin epäonnistunut kirjoitettuna Matkallan tapaan beatiläisittäin.

Truman Capoten suomennuskelvoton luonnehdinta on osuva: ”It is not writing, it is merely typing.”

Silti: Matkallassa (on aina hienoa päästä taivuttamaan taivutusmuotoja) muoto tukee sisältöä. Benzedriinihuuruinen, isolla liekillä palava sisältö sopii kirjan ikään kuin muutamana peräkkäisenä yönä spontaanisti nakutettuun jazz-improvisaation muotoon.

Tämän lisäksi kirjalla oli onnea, kuten klassikoilla yleensä on: se onnistui kuvaamaan elämäntapaa (beat-liikettä, hipstereitä, ts. esihippejä), josta tuli sittemmin ikoninen. Näin kirjasta tuli ikoni.

Kolmanneksi Matkalla sisältää ajatonta ihmiskuvausta: Nuoruuden elämännälkä ei ole katoamassa minnekään. Ihmisen hapuilu kohti tarkoitusta on ikuista. Kirjan alfauros ja tämän dynamiikka suhteessa ystäviinsä on kuvattu tavalla, joka ei vanhene. Deaneja on aina, ja aina he ovat hyvää ainetta tarinoille. Ja yleisemminkin: yksi kirjan keskeisistä teemoista on ajan kuluminen, ihmisten muuttuminen ja ystävyyden haihtuminen ajan myötä. Ja aikahan on yksi kolmesta suuresta tarinan aiheesta, kirjallisuuden ydinsisältöä.

Matkalla on myös aika hyvä ylioppilaslahja.

Liha on vahva

Tässä on linkki Image-lehdessä joulukuussa 2011 julkaistuun artikkeliini Lihan ilot. Nettiversio keräsi valtavat klikkausmäärät hyvin nopeassa ajassa. En tiedä, sainko tällä provosoivalla esseellä enemmän ystäviä vai vihamiehiä, mutta kuten Freud huomautti, jälkimmäisetkin lisäävät mainetta.

Lisään tähän bonuksena yhden tylsähkön luvun, joka jäi pois painetusta versiosta. Luku oli ensiversion puolivälin paikkeilla ja käsitteli matoja.

******************************************

Leopold Bloom ei tehotuotannon ongelmista ehtinyt kuulla. Bloom oli suuri sisäelinruokien ystävä ja hieno mies. Hän eli yhden päivän kesäkuussa 1905 James Joycen romaanissa Odysseus. Dublinilaisella odysseallaan, aamiaiseksi paistamansa munuainen sisuskaluja lämmittäen Bloom tunnistaa kadulla runoilija A. E. Russellin, mystikon ja vegetaristin, ja äityy seuraaviin tajunnanvirrallisiin pohdiskeluihin:

Tulossa vegetaarisesta. Vain vihanneksia ja hedelmiä. Ei syö paistia. Jos sen tekee niin sen lehmän silmät vainoavat iankaikkisesta iankaikkiseen. Sanovat että se on terveellisempää. Mutta se pierettää ja pissattaa. Minä koetin kerran. Saa juosta koko päivän. Turvotusta. Unia koko yön. […]

Tuollaisia kirjallisia eteerisiä ihmisiä ne kaikki ovat. Haihattelevia, sumeita, symbolistisia. Esteettejä ne ovat. Minä en yhtään ihmettelisi jos juuri sellainen ruoka tuottaisi sellaisia aivoaaltoja runollisia. Esimerkiksi joku noista poliisimiehistä joka hikoilee irlanninmuhennosta paitaansa; hänestä ei saisi puristettua yhtä säettä runoutta.

Runoilijan hermoherkkyyteen vegetarismi toki sopii siinä missä nuorena kuoleminenkin. Antakaamme runoilijoiden tavoitella ylimaallisia tiloja askeesilla… mutta vegaaninen prosaisti? Haluan romaanikirjailijoissani olevan tuntuvasti enemmän hikistä poliisia kuin haihattelevaa teosofia.

Minä esimerkiksi rakastan renessanssikirjallisuutta. Sen iloisempaa aikakautta ei olekaan. Teen työkseni ajatusleikkejä, ja tässä yksi: Minkälainen olisi ollut kirjallisuuden renessanssi jos Boccaccio, Cervantes, Rabelais ja Shakespeare olisivat olleet vegaaneja? Olisiko naurattanut? Olisiko renessanssia tapahtunut, jos kirjailijat olisivat ihailleet halujansa kieltäviä munkkeja eivätkä pilkanneet näitä? Millainen olisi henkilöhahmo, joka ei tunne lihan himoa? Eikö se sotisi kaikkea sitä vastaan, josta kirjallisuus muodostuu?

Shakespearella oli sentään Hamlet. Hän oli ensimmäinen moderni henkilöhahmo: valistunut, introspektiivinen, uuden ajan ihminen, joka ei tuntenut voimankäyttöä omakseen. Olisiko Hamletista ollut tiedostavaksi vegaaniksi?

Voisiko vegaani pitää tämän puheen:

Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen virren loppu.

Hamlet opettaa, että me syömme kalan, joka syö madon, joka syö kuninkaan. Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas.

Toisessa, vielä vanhemmassa kirjassa se ilmaistaan: kaikki liha on ruohoa.

Se on kaunista.

Se on kypsää ajattelua, sellaista ajatonta viisautta, inhimillisen ymmärryksen lakea, jonka takia minä luen klassikoita. Kirjailijana minua miellyttää myös sen täydellinen juoni: se sisältää itse oman ratkaisunsa, ympyrä sulkeutuu mutta ei silti ole entisensä.

Mutta vegetaristi ei tyydy siihen. Elämän kiertokulku vegetaristin mukaan: Mato syö meidät. Olkaa kilttejä madolle.

Se ei ole kiertokulku.

**************************

(Teksti kirjoitettiin ennen Leevi Lehdon Ulysses-suomennosta, joten lainaus on Saarikoskelta. Hamlet on Meren.)

Kohta ihminen

Nuoret miehet ovat maapallon roskaväkeä, sanoi vanha mies aikoinaan puhujanpöntöstä. Hän oli vieraileva professori, minä nuori yliopisto-oppilas. Oli hänellä väestötieteelliset perustelutkin: missä tahansa väestö tulvii nuoria miehiä, naimattomia, urattomia nuoria miehiä, siellä on ongelmia.

Aikuistumisen kynnyksellä olevalla nuorella miehellä on kaikki todennäköisyydet vastassaan. Hän ei tiedä tarvitaanko häntä. Hän on liikatarjontaa, jonka on osoitettava vaarattomuutensa, tarpeellisuutensa, välttämättömyytensä. Hän on aina uhrattavissa ensimmäisenä. Nuori mies on räjähdysherkkää ainesta, vaarallista kanavoimatonta potentiaa, silkkaa hiomatonta timanttia ja kuivaa mustaruutia. Hän on välissä, limbossa, elämän koeajalla. Hänellä on tarjottavanaan lähinnä elinvoimansa ja se kiero etu, että hänellä ei ole tässä vaiheessa mitään menetettävää. Hänen pitää tehdä sankaritekoja noustakseen tästä välitilasta, ja jotkut näistä teoista (monet) eivät meidän silmiimme ole sankarillisia vaan vain typeriä. Nuoret miehet leikittelevät hengellään, koska se on ainoa mitä heillä on. Ajatelkaa vaikka Duudsoneita. He muuttaavat suuntaansa pian, koska heillä on jo liikaa menetettävää.

Ne nuorista miehistä, jotka löytävät paikan elämästä jossain ammatissa, jossain asunnossa jonkun naisen kanssa, ovat läpäisseet koeajan. Sitten heistä tulee yhteiskunnan kantava voima, ja he paheksuvat uutta, holtitonta nuorisoa.

Miten virkistävää on nähdä elokuva, joka todella ymmärtää tämän. Maarit Lallin Kohta 18 on pieni episodielokuva, jossa helsinkiläisnuoret elävät tätä väli-ikää. He ovat ilmassa, vapaassa pudotuksessa kuin limbohyppääjä. Avainrepliikki elokuvan lopusta, itsensä loppuun ajaneen nuorukaisen suusta: “Mua pelottaa.”

Siinä on kauneutta.

Tämä esseehkö on julkaistu Tekijältä tekijälle -palstalla teatteri- ja mediatyöntekijöiden Meteli-lehdessä numerossa 2/2012. Palstalla ”henkilö A valitsee itselleen teoksen, tekijän, ryhmän, tapahtuman tai ilmiön ja kertoo siitä lyhyesti. Lisäksi hän haastaa henkilön B mukaan viemään taideviestiä eteenpäin.”

Tämä kirjoittamishomma

Näiden sivujen perustamiseksi minun piti voittaa pari vahvaa vastusta.

Ensimmäinen ongelma on mielipide, jonka jaan Gustave Flaubertin kanssa: kirja on tärkeämpi kuin kirjailija. Kirjailija tulee lukijan ja niteen väliin häiritsemään lukemista. Minä en välitä tietää liikaa kirjailijoiden mielipiteistä. Usein ne ovat erilaisia kuin omani, ja onhan se nyt kamalaa. Haavikko jyräytti, että yksikin vale, yleistys tai kaunistelu tuhoaa kirjailijan. Jos kirjailija on tekstiensä lisäksi muutenkin äänessä puolihuolimattomien blogikirjoitusten muodossa, näitä stiplun paikkoja tulee moninkertaisesti.

Mutta tässä ei ole kaikki aiheesta. Lukijat nimittäin etsivät tekstin rivien väleistä joka tapauksessa kirjoittajan mielipiteitä. Lukija luonnostelee koko ajan jonkinlaista kuvaa kirjoittajasta, lukee hän sitten sanomalehtiartikkelia, mielipidekirjoitusta tai proosaa. (Kuka kirjan henkilöhahmoista on kirjailija itse? Varmaankin kertojan lausumat mielipiteet ovat Konstigin omia?) Joten jos ihmiset laittavat joka tapauksessa sanoja suuhuni, ehkä voin tehdä sitä itsekin. Näin on sentään vähän todennäköisempää, että sanat menevät oikein.

Toinen este oli luonnevikani. Olen nähtävästi jossain vaiheessa solminut yliminäni kanssa sellaisen hybriksellisen sopimuksen, että Konstigin nimen on oltava jonkinlainen yleispätevä laatutakuu: että tällä leimalla painettu on aina vaivan arvoista, sekä laadukasta että kiinnostavaa, tai saakoon lukija yhtä hyvin vaatia takaisin rahansa tai mikä vielä tärkeämpää, aina niin kertakäyttöisen aikansa. Bloggauksen tekstilajiin perfektionismi ei sovi. Joten minun oli tehtävä periaatepäätös, että blogikirjoitusten ei tarvitse aina olla loppuun asti hiottuja, virheettömiä, kielellisesti uusia ja säkenöiviä. Riittävän hyvä saa riittää. Internetissä ei mikään muutenkaan ole olemassa (koska sitä ei voi koskettaa), joten ehkäpä pystymme elämään riittävän hyvän kanssa.

Koska maailma toimii luokituksin, luokiteltakoon tämä blogi kirjallisuusblogiksi. Kirjoitan kirjoittamisesta ja lukemisesta ja välitän painetussa sanassa julkaistuja tekstejäni. Mutta koska en usko, että ihmisen tulee olla yksiulotteinen, otan vapauden hairahtua ”tämän kirjoittamishomman” (lainaus on Orwellilta) lisäksi laajemminkin sellaisten aiheiden puolelle, jotka liikuttavat minua. Käsitellä hyvää ruokaa, levytankoja, neulesolmioita ja  tutkimusta aloihin, jotka opettavat meitä elämään ja kuolemaan hyvin. Saatan myös erehtyä tekemään yhteiskunnallisia kommentaareja, niin kamalaa kuin se toisten tekemänä onkin.

Ennen kaikkea lupaan olla paljastamatta itsestäni liikaa.

Tervetuloa, lukija.