Hauskaa, mutta ei koskaan enää

Riittävän moni taho oli viime aikoina mainostanut minulle David Foster Wallacea, että minäkin sorruin. Käännyttäjille hän on hankala pala. Hän on julkaissut kolme romaania, joista ensimmäistä, Broom of the System, hän on itsekin pitänyt epäonnistuneena. Pääteos Infinite Jest taas on 1100-sivuinen, mikä ei kannusta ottamaan riskiä. Sitten on Pale King, jota hän ei itse kirjoittanut loppuun asti.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala) on ensimmäinen suomennos Wallacelta. Se sisältää kuusi kirjoitusta, jotka on julkaistu Harper’sin ja Rolling Stonesin tapaisissa lehdissä (yksi on puhe). Luin niistä ensimmäiset viisi.

Hummereita yllin kyllin on raportointia Mainen hummerifestivaaleilta. Se on häkellyttävän huono teksti kokoelman ja tuotannon avaukseksi. Se muistuttaa heikohkon ja/mutta aivan  liikaa yrittävän lukiolaisen esseetä hairahtuessaan kuvailemaan aihettaan monipuolisesti (hummerin rakennetta ja taksonomiaa), mutta on varmaan ja toivottavasti tästä postmodernin ironisesti tietoinen. Tietoisesti huono on yhä huono. Raportti loppuu pohdintaan, joka on minua ja monta muutakin askarruttanut, taas, lukioikäisenä: voiko eläimiä syödä? Wallace tulee miettineeksi tätä 42-vuotiaana.

Iso punainen poika on kuvaus pornoalan palkintogaalasta. Juttu on hauska, mutta iso osa kunniasta kuuluu kyllä aiheelle. Wallacen tärkein oma anti ja mahdollisesti vaikka ”se” Wallacen juttu, en tiedä, on alaviitteiden taaja käyttö: ajoittain pikkuprinttiä on enemmän kuin itse leipätekstiä. Se on hetken hauskaa, mutta muuttuu sitten maneeriseksi ja on vain hankala lukea. Tämä on toki joidenkin mielestä mageeta. (Muuten, Wallacen maneereista saa jo aika vahvan kuvan näin nopeasti: synekdokeet ja sicit ja jne. jne.)

Tennistä ja tornadoja, ehkä paras esseistä on muistelu (?) poikaiästä tuulisella seudulla tennistä pelaten ja trigonometriaa harrastaen. Nimi on yksi yhteen sisällön kanssa. Rakenteeltaan essee vaikuttaa vähän kiireessä tuotetulta, mutta siinä olisi aineksia hienoon kokonaisuuteen.

Rouva Thompsonin luona on kuvaus aiheesta missä olin kun 911 tapahtui.

Tämä on vettä on Wallacen pitämä puhe collegesta valmistujille. Se on kyseiseen tilanteeseen aivan sopimaton, masentava ja egoistinen. Sen filosofinen opetus liippaa jossain määrin läheltä stoalaisuutta (tosin hämärällä tavalla joka panee miettimään, tunsiko Wallace stoalaisuutta itse): sitä että voimme valita, miten reagoimme arkisiin vastoinkäymisiin. Wallace haluaa muistuttaa, että muut ihmiset kiilaavat meitä liikennevaloissa ehkä siksi, että heillä on kiire synnytyssairalaan, ei siksi, että he ovat kauheita ihmisiä. Naiivius saattaa taas olla postmodernisti ironista, tai sitten se on hänen yrityksensä tavoittaa nuoret, tai sitten se on hänen ominaisuutensa. Puhe kertoo ajattelemaan oppimisesta. Se yrittää opettaa elämään.

Totuus isolla T:llä koskee elämää ennen kuolemaa, sitä miten eletään kolmikymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.

Auts… Onnea, uudet ylioppilaat! Jälkiviisaina tiedämme, että masentunut Wallace ei jaksanut viisikymppiseksi asti, vaan hirtti itsensä kolme vuotta puheen jälkeen.

Mikä ei muuten ole hienoa. Niille nuorille, jotka varmasti vielä muistivat valmistujaisissaan kolme vuotta aiemmin pidetyn oudon puheen, tekisi mieli lisätä: Älä muistele hyvän elämän ohjeita ihmiseltä, joka on tappanut itsensä. Tai jos otat, muista mihin näillä ohjeilla päästiin.*

Surullinen loppu. Nyt emme nimittäin saa tietää Wallacen todellista arvoa, vaan meille jää vain konstruktio traagisen lopun kohdanneesta, taiteensa eteen kärsineestä taiteilijasta. Wallace tosin kärsi fysiologisesta toimintahäiriöstä nimeltä depressio, ei taiteestaan, mutta näinhän nämä menevät. Depressio on romanttisempaa kuin vaikkapa psoriasis.

Noin nyrkkisääntönä, jos haluat löytää yliarvostetun taiteilijan, etsi seuraavia merkkejä:

– Taiteilija on kuulunut / kuuluu kärsivään vähemmistöön tai on muuten poliittisesti erityisen sympaattinen. Tämä tepsii erityisesti vahvan hoivavietin omaaviin.

– Taiteilija on elänyt traagisen elämän ja kohdannut traagisen kuoleman. Tämä vetoaa romanttiseen taiteilijakäsitykseen, joka on hallitseva.

– Cooli imago tai nimikirjainyhdistelmä auttavat.

Loppufiilikseni on, että taisin haksahtaa DFW-brändättyyn muoti-ilmiöön. Muoti on laumapsykologinen ilmiö, ja kirjallisuus on sille aivan yhtä altista kuin muukin inhimillinen toiminta. (En voi antaa esimerkkejä, koska minua pidettäisiin kateellisena.)

Menetänkö nyt jotain korvaamatonta, kun en tämän teoksen jälkeen enää pala halusta tarttua Wallacen muuhun tuotantoon? Ei mikään ole korvaamatonta.

 

(*  Sokrates poisluettuna.)

Mainokset

D-vitamiinista ja mitä lääkärit haluavat

Tämä D-vitamiinikohu toimii muistutuksena kahdesta asiasta: 1) Ruoka on tärkeämpi kuin pillerit. 2) Silloin kun ruoka ei riitä (D-vitamiini on harvoja poikkeuksia), kannattaa satsata luotettavaan valmistajaan ja vaihdella lähteitä. Ja D:n ollessa kyseessä: omat vitamiiniarvot voi ja kannattaa mitata.

Kävin joulukuun puolivälissä 2009 Töölön Mehiläisessä mittauttamassa veren kalsidiolin eli D-vitamiinitasoni 25(OH)D. Olin syönyt 3 kuukautta 5.000 IU (125 µg) Healthy Originsin D3-vitamiinia päivässä öljykapselina. Lähtötasoni olivat varmaan hyvät, sillä otin kesällä aurinkoa ja ruokavaliooni kuuluu paljon D-vitamiinin lähteitä, kuten munia, kalaa ja kalanmaksaöljyä. Viljaa syön yhä hyvin vähän, ja viljakuiduthan laskevat D-vitamiinitasoa.

Lukemani oli 176 nmol/l (71 ng/ml). Hyvin siis imeytyi.

Mehiläisen viitekehykset ovat väljät: minimissään 80 nmol/l vaaditaan luuston hyvinvointiin, toksisuusraja on 250 nmol/l. Alan auktoriteetin Vitamin D Councilin tavoitearvoilla 125 – 200 nmol/l (50 – 80 ng/ml) olin hyvää korkeaa keskitasoa. Minulla oli siis varaa jättää vitamiinilisät kokonaan tauollekin. (Taisin ottaa niitä vielä muutamia helmikuussa.) Kannattanee ihan varmuuden varaksi tähdätä Vitamin D Councilin tavoitearvojen alalaidalle, ellet kärsi esim. syövän tai suolistotulehduksen kaltaisista taudeista, joiden hoito vaatii enemmän D3-vitamiinia.

Testi maksoi vain viisikymppiä.

Ikävä kyllä D-vitamiinikohun alle jäi vielä paljon tärkeämpi uutinen. HS julkaisi 25.10. Päivi Repon jutun Hoitosuositusten tekijöillä paljon sidonnaisuuksia. Siinä oli selvitetty, kuinka paljon hoitosuositusten tekijöillä on yhteyksiä lääketeollisuuteen. Ja tottahan niitä oli. Parhaimmilla verkostoitujilla oli yli 30 sidonnaisuutta, suuri osa lääkeyhtiöihin. Sidonnaisuuksia ovat muun muassa luentopalkkiot lääketehtaiden kongresseissa, maksetut matkat lääketehtaiden kongresseihin, lääketutkimukset ja lääketehtaiden järjestämät lääkärien jatkokoulutukset. Ei ole hurjaa liioittelua sanoa, että ”sidonnaisuus” on eufemismi korruptiolle.

Internetversiosta puuttui nimiä. Ne on saatavissa täältä zip-filenä. Esim. neurologi, unitutkija Markki Partisella todettiiin 34 sidonnaisuutta: luentoja lääkealan yrityksissä palkkioita vastaan, lääkealan tukemia koulutustilaisuuksia, toimimista asiantuntijan roolissa lääketehtaiden piikkiin. 33 -21 sidonnaisuutta oli kirjattu seuraavanlaisille ihmisille: KYKSin ylilääkäri Olavi Airaksinen, HYKSin infektiosairauksien klinikan ylilääkäri Asko Järvinen, TYKSin neurologian ylilääkäri Kaj Metsärinne, Vantaan kaupungin ja Mehiläisen ylilääkäri Merja Laine, Tampereen yliopiston lastentautiopin professori Markku Mäki sekä Oulun yliopiston sisätautiopin emeritusprofessori Antero Kesäniemi. Melko kattava paketti siis.

Seuraa itsestäänselvyyksiä, joita ei kuulla läheskään tarpeeksi usein.

Lääketieteen ensimmäinen tehtävä ei ole ihmisten terveyden edistäminen. Lääketiede tutkii lääkkeitä. Siitä nimi. Lääketiede on liiketoimintaa. Lääkäri taas harjoittaa lääkitsemistä, sitä millaisia lääkkeitä pitää sairauksiin soveltaa. Lääkärin kannattaa jättää potilaansa eloon, koska muuten kukaan ei halua hänen potilaakseen. Lääkäri tekee työtään saadakseen potilaita ja potilaista palkkaa. Enemmän palkkaa on parempi kuin vähemmän.

Aivan varmasti on paljon lääkäreitä, joita on joskus motivoinut ja yhä motivoi myös vilpitön halu auttaa ihmisiä. Se ei sulje yllä olevaa mitenkään pois. Tehokas auttaminen on tehokasta liiketoimintaa.

Lääketiede liiketoimintana limittyy terveyden edistämisen kanssa vain osittain. Lääketeollisuus ja sen alaiset (sis. lääkärit) esimerkiksi tutkivat tauteja suhteessa siihen, miten paljon niiden hoidosta (ei niinkään parantamisesta) on saatavissa rahaa, ei suhteessa taudin merkittävyyteen. He suosittelevat lääkkeitä ja lääketieteellisiä operaatioita hoidoksi vaivoihin, joita voisi hoitaa ilmankin näitä (esim. insuliini II-diabeetikoille tai lihavuusleikkaukset). He vastustavat usein hoitokeinoja, joista ei ole saatavilla rahaa. (Edellä mainittu D-vitamiini esimerkiksi näyttää joka vuosi lupaavammalta mitä moninaisiin vaivoihin, mutta D-vitamiinia ei voi patentoida, ja sitä saa erittäin halvalla eristettyä lanoliinista, joten lääketeollisuus ei innostu siitä ja saattaa puhua siitä halveksien.) He keksivät jatkuvasti uusia sairauksia, joihin voi kaupata yhä enemmän lääkkeitä. Parhaat tuotot saadaan nimeämällä normaaleja toimintoja sairauksiksi: kolesteroliarvot esimerkiksi kohoavat kaikilla vanhetessa (kolesteroli suojaa aivoja vanhenemiselta), joten statiineja voi kaupata kaikille. Niitä on tarkoitus syödä koko ikä, eli niiden tarkoitus ei edes ole parantaa potilasta. Statiinit ovat lääketeollisuuden tuottavin keksinto.

Kaikkein keskeisin epäkohta on tietysti se, että sairauksien ennaltaehkäiseminen ei kannata. Ehkäisyyn ei satsata, koska on parempi antaa ihmisten sairastua ja kaupata sitten hoitoja ja lääkkeitä. Se työllistää lääkäreitä ja pitää lääketeollisuuden rahoissa.

Tässäkään huomiossa ei ole mitään kontroversiellia taikka omaperäistä. Se on normaalin liiketalouden kuvaus. En lakkaa ihmettelemästä, miksi niin harva ymmärtää tämän.

Paras selitykseni on, että lääkärit ovat nykyajan pappeja. Pappien tehtävä, siis vanhoina hurjina aikoina, oli pelotella ihmisiä piruilla ja esittää sitten sankaria, joka pystyy pelastamaan heidät näiltä. Lääkärien tehtävä on näytellä sankaria saman näytelmän nykyaikaisessa roolituksessa. Ihmiset kunnioittavat lääkäreitä, koska he uskovat näiden tekemään roolisuoritukseen. Ja kyllähän sairas uskoo sankariinsa, koska hän haluaa uskoa – koska hänellä ei ole muuta. Pillerit ovat materialisoitua lohtua.

Tämä pappisvertaus selittää myös, miksi kaiken yllä olevan sanominen ääneen kuulostaa monista pyhäinhäväistykseltä.

Järkevät ihmiset sen sijaan suhtautuvat lääkäreihin samanlaisella terveellä skeptisyydellä kuin kaikkiin muihinkin, jotka tarjoavat heille palveluitaan maksua vastaan.

Sprezzatura eli taidon kätkemisen taito

Renessanssimiehen käsikirja on kreivi Baldassare Castiglionen (1478 – 1529) keskusteluromaani Hovimies. Siinä keskustellaan Urbinon hovissa siitä, millainen täydellisen hovimiehen tulisi olla. Ihanne on uomo universale, renessanssin yleispätevä monialataitaja, joka paitsi hallitsee sotimisen, painin ja ratsastuksen kaltaiset taidot, tuntee  myös runouden, musiikin ja sulavan käytöksen salat.

Kirjassa on kuvaava kasku naisesta, joka pyytää taistelukentillä kunnostautunutta miestä tanssiin. Mies vastaa, että hän on soturi, soturit eivät tanssi. Nainen lohkaisee, että ehkä miehen sitten pitäisi mennä haarniska päällä asekaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Eräs keskeinen kyky, jota Castiglione pitää tärkeänä, on tapa antaa tietynlainen vaikutelma itsestä.

…ja käyttääkseni tässä yhteydessä kenties oudolta tuntuvaa sanaa väitän, että on turvauduttava joka asiassa tietynlaiseen huolettomuuteen, joka salaa taidon ja osoittaa sen, mitä tehdään tai puhutaan, tulevan tehdyksi vaivattomasti ja melkein sitä ensinkään ajattelematta.

Siitä luulen tuon viehätyksen suuressa määrin johtuvan. Jokainen näet tietää kuinka vaikeita ovat harvinaiset ja hyvin suoritetut tehtävät, joten niiden helppo suoritus synnyttää mitä suurinta ihmettelyä, kun taas niihin liittyvä ilmeinen voimanponnistus ja tietynlainen väkinäisyys tekee aivan viehätyksetttämäksi ja vähän huomiota ansaitsevaksi jokaisen asian, olkoon se muuten kuinka merkittävä tahansa. Siitä syystä voidaan sanoa oikeata taitoa tai taidetta olevan sen, joka ei näytä sitä olevan; eikä siis ole huolehdittava muusta kuin sen salaamisesta.

Alkukielellä italiaksi tämä outo sana on sprezzatura. Se on kykyä saada asiat näyttämään vaivattomilta ja luonnollisilta. Suvereniteettia.

Miekkailija, jolla on sprezzaa ”sijoittuu valmiusasentoon helposti kuin hänen jäsenensä olisivat siinä asennossa täysin luontevasti ja vaivattomasti”. Tanssija tekee vaikeita ja raskaitakin liikesarjoja, mutta se ei näytä siltä. Balettitanssijassa on sprezzaa. Poliitikolle sprezzaa on kyky esiintyä aina tilanteen tasalla ja lausua luonteva mielipide aiheesta kuin aiheesta.

ballet-dancer-b-w-the-legs-Favim.com-485051

Sprezzan vastakohta on ”epämiellyttävä teennäisyys”, joka haluaa toitottaa taitoa ja tekee kaikkensa tehdäkseen vaikutuksen. Sprezzailija on vaatimaton ja vähäpuheinen eikä suupaltti, ”joka aina vain ylistää itseänsä ja näyttää kiroillen ja kerskuen uhkaavan koko maailmaa”.

Kirjoittamisessa sprezzatura on mitä tärkein hyve. Minun kantani on pitkään ollut, että suuri osa kirjoittajan taidosta menee taidon salaamiseen: siihen, että saa tekstin, tapahtumien, lauseiden, henkilöhahmojen näyttämään syntyneen itsestään, helposti ja nopeasti. Tällaista tekstiä on muodon puolesta helppo lukea, se soljuu eteenpäin. (Sisältö voi olla raskastakin.) Rytmi on luonteva vaikuttamatta itsetehosteiselta. Rakenteen ja taloudellisuuden vähemmän huomattavat hyveet sen sijaan korostuvat. Hyvä tarina, joka saa lukijan mukaan maailmaansa, tarvitsee sprezzaturaa.

Turboahdettu jännäri käänteineen ja käänteiden käänteineen taas yrittää liikaa. Sprezzaa ei osoita myöskään jatkuvasti töksähtelevä ja uudelleen alusta alkava tarinankuljetus, tai tarina, joka ei lähde liikkeelle koskaan: mitä kertomataidon hallintaa se on? Liian kohosteinen kieli, eli kieli, joka kiinnittää huomion tapaan sanoa sen sijasta mitä sanotaan, haiskahtaa myös helposti epämiellyttävän teennäiseltä. Kerskailevan pompöösit kielikuvat eivät vetele.

Sprezzaturaa tavoitteleva toiminta ei saa myöskään olla just so, liian sopivaa, sommiteltua ja kliinistä. Tällainen on ”epämiellyttävää teennäisyyttä”. Pitää olla sulavaa, mutta ei saa olla liian sulavaa, koska se antaa vaikutelman, että on nähty (liikaa) vaivaa. Tämän ajatuksenhan on esittänyt moni, ainakin Haavikko: että tekstissä pitää olla säröä, ettei tekstistä saa hioa kaikkia särmiä pois.

Musiikissa Castiglionen esimerkki tästä: kaksi täydellistä sointua perätysten kauhistuttaa kuuloaistia, koska se osoittaa liian täydellistä harmoniaa. Sitä vastoin pieni riitasointu väliin tuottaa korvillemme iloa.

Täydellinen on liian täydellistä.

Mieleen nousee jotain, mitä Vladimir Nabokov kirjoitti Tolstoista. Tolstoin kerronnassa on hänen mukaansa ominaisuus, joka tekee Tolstoista suurimman venäläisistä kirjailijoista. Tämä ominaisuus haiskahtaa hyvin kätketyltä taidolta:

He discovered a method of picturing life which most pleasingly and exactly corresponds to our idea of time. He is the only writer I know whose watch keeps time with the numberless watches of his readers. […] Tolstoy’s prose keeps pace with our pulses, his characters seem to move with the same swing as the people passing under our window while we sit reading the book.

*

Italian kielessä itse sana ’sprezzatura’ on arkaainen, eikä pieni otantani italialaisista tuntenut sitä ollenkaan. Sana elää kuitenkin internetin menswear-piireissä. Heille sprezzatura tarkoittaa usein sitä, että jätetään munkkikengän soljet sulkematta tai paidan kaulusnapit napittamatta, tai ”unohdetaan” puvun takin hihanapit auki.

Vaikka harkiten tehtynähän tämä on tietysti oikean sprezzan vastaista teennäisyyttä. Todellinen esimerkki sprezzasta pukeutumisessa olisi sitä, että kukaan ei arvaa pukeutumisen eteen nähdyn vaivaa. Henkilö näyttää hyvältä, mutta on vaikea sanoa, miksi hän näyttää hyvältä, koska hän ei ole tehnyt mitään huomiotaherättävän erikoista. Ja itse hän tokaisee, että kunhan nyt jotain heitin päälle.

teuvo_hakkarainen_yle

Pertsan ja sprezzan raja on häilyvä, mutta olemassa.

Mikä paljastaa, että sprezzatura on itse asiassa hirveän läheistä sukua sekä brittiläisten  käsitteelle understatement että amerikkalaiselle käsitteelle cool. Mutta näiden analysoiminen ei ole kovin understated eikä vähääkään cool, joten se siitä. Pidetään tämä meidän välisenä.

Sisätyön vaarallisuudesta

Joka miehellä on oma nörtteilyalueensa. Yhdellä se on Valioliiga, toisella Led Zeppelinin tuotanto, kolmannella mekaaniset rannekellot inhouse-koneistolla, minulla fysiologia. Ravinto ja terveys kiinnostaa. Tämä postaus sikäli kuin joitain muitakin kiinnostaa. Lukijoista suurin osa lienee istumatyöläisiä, joten ainakin tämä koskee heitä.

Meille tarjoillaan terveystietoa yleensä rutkasti tyhmennettynä. Suurin osa kaloripuheesta esimerkiksi on tällaista. Tiedättehän: laihtuminen on sitä että syö enemmän kuin kuluttaa tai muuta vastaavaa. Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Kuka tahansa osaa toistaa. Mutta ei toimi. Tämä on viestinnän perusongelma: jotkut asiat pitää vääntää rautalangasta, että viesti välittyisi mahdollisimman monelle ja kapasiteetiltaan erilaisille kuulijoille. Mutta kaikki asiat vain eivät taivu rautalangaksi. Istumatyöhön esimerkiksi kaloripuhe ei päde.

Istumistyö tai istuva elämäntapa ei lihota siksi, että se kuluttaa vähemmän kaloreita kuin aktiivinen. Keho tienaa liikkumiseen menetetyt kalorit takaisin lisäämällä ruokahalua. Istuminen lihottaa siksi, että se katkaisee lipoproteiini lipaasi -nimisen entsyymin toiminnan. Lipaasi nimensä mukaisesti pilkkoo rasvaa energiaksi. Kun rasva ei pala, energia loppuu. Väsyttää. Ja tulee nälkä. Taukohuoneen Marie-keksit alkavat muistuttaa etäisesti ruokaa.

Tiesin tämän, mutta silti vaati valokuvan, että sen todella ymmärsi. Alalleni kiusallinen tosiasiahan on, että joskus kuva vain on tuhatta sanaa tehokkaampi.

Kuvassa plasmanäyte. Sama henkilö, sama ateria, mutta toinen on nautittu istuen ja toinen seisten. (lähde)

https://i1.wp.com/perfecthealthdiet.com/wp/wp-content/uploads/2012/10/Sitting-vs-Standing-Lipase.jpg

Vasen plasma on sakeaa, koska istuen syödyn ruoan ravinteet ovat yhä veressä. Ne teutaroivat verisuonissa päättöminä kuin teinit Kampissa perjantai-iltana ja päätyvät lopulta rasvasoluihin läskiksi, eivät lihassolujen energiaksi. Tämä ei ole vain lihomisongelma, koska mikään lihomisongelma ei ole vain lihomisongelma kuten diabeteskaan ei ole vain haiman ongelma, vaan koko fysiologisen järjestelmän ongelma päästä varpaisiin.

Ajattelin kyllä istua jatkossakin ruokapöydän ääreen. Mutta surullisen totta on, että jos ihminen olisi tarkoitettu istumaan päivät pääksytysten, meidän takapuolessamme kasvaisi tuoli. Tai jos lähestyy asiaa evoluution kautta: savannilla ei ollut jakkaroita.

Vaan seisomatyöpyötä olisi mahdollisuus. Papakin oli näin tyytyväinen omaansa:

Uskon tunnustus

Uskon evoluutioteoriaan. Minusta se on luonnollinen lähtökohta kaikelle ihmisen tarkastelulle: mistä tulemme, mikä meistä teki tällaisen. Lähtökohta toki vain, mutta hyvä lähtökohta, erehtyväinenkin, mutta mikä ei olisi.

Harva Suomessa uskoo evoluutioteoriaan. Monet sanovat uskovansa, mutta eivät koskaan mieti asiaa. Tapauskovaisia. Ihan vain miellyttääkseen biologian opea väittävät uskovansa.

Kaksi esimerkkiä päivän lehdestä.

Osteoporoosiliitto ihmettelee, että suomalaiselta napsuvat luut. Jopa puolet Suomessa sattuvista luunmurtumista on luukadon eli osteoporoosin aiheuttamia, arvioi Suomen Osteoporoosiliitto.

Mistä tämä Turun yliopiston professorin ja Osteoporoosiliiton hallituksen jäsenen Hannu Ahon mukaan johtuu?

Luukato on geenien aiheuttama sairaus. Yhdysvalloissa puhutaan skandinaavisesta sairaudesta. Se tulee hentorakenteiselle naiselle, jolla on suomalainen perimä, vaikka hän eläisi kuinka terveellisesti.

Sellainen, joka uskoo evoluutioteoriaan ja on siitä lueskellutkin, tietää, että geenit eivät ole olemassa aiheuttaakseen sairauksia. Geenit ovat olemassa lisääntyäkseen, ja geeni joka aiheuttaa kantajilleen murtuneita luita, tuskin valloittaisi maata, koska sellainen on hyvin vakavan haitta. Teoriassa geenin on mahdollista kompensoida tällainen haitta jollain valtavalla edulla, mutta voimme lähteä liikkeelle oletuksesta, että olemme kaikki perineet geenit, joilla saa terveet luut.

Mistä nämä murtumat sitten johtuisivat? Siitä millaiseen ympäristöön geenit ovat joutuneet. Tässä tapauksessa ennen kaikkea siitä, mitä kantaja syö. Kaikki tietävät Valion ansiosta, että luut tarvitsevat kalsiumia, mutta luut tarvitsevat lisäksi mm. proteiinia, magnesiumia, D-vitamiinia sekä eläinrasvasta saatavaa K2-vitamiinia. D-vitamiinia saa ennen kaikkea auringosta, mutta todennäköisesti Hannu Ahon ”vaikka kuinka terveellisesti elävä suomalainen nainen” välttää aurinkoa, koska ihmiset, jotka eivät usko evoluutioon, arvelevat auringon olevan olemassa tappaakseen meidät.

Aho osoittaa tyypillisen esimerkin virallisterveellisen etablementin ajatusketjusta:

Premissi 1: Meidän mainostamamme ruokavalio (viljaa ja sokeria ja rasvatonta maitoa) on terveellisin.

Premissi 2: Meidän ruokavaliomme ei estä luunmurtumia.

Ergo: Terveellinen ruokavalio ei estä luunmurtumia.

*

Toinen henkilö, joka ei usko evoluutioon, on Helsingin yliopiston hammaslääketieteen lehtori Eija Salmela. Hän kirjoittaa samaisen lehden yleisönosastolle, että: ”Pienten lasten hampaiden reikiintyminen on edelleen yllättävän yleistä: reikien vaurioittamia hampaita on joka viidennellä 3-vuotiaalla ja joka kolmannella 5-vuotiaalla.”

Salmela uskoo, että lasten hampaiden reikiintyminen johtuu ksylitolin puutteesta.

Jokaisella lapsella on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta, mikä tarkoittaa myös tervettä suuta ja terveitä hampaita.

Päivittäisen ksylitolipurukumin tai -pastillien käytön on monissa tutkimuksissa osoitettu vähentävän hampaiden reikiintymistä. Ksylitolia tulee saada riittävästi, vähintään viisi grammaa päivässä, jotta sillä olisi riittävä teho.

Ksylitolipastilleja tulee nauttia 1-2 kappaletta jokaisen ruokailuhetken jälkeen. Päivähoidossa olevien lasten tuleekin saada pastilleja kodin lisäksi myös päivähoidon yksikössä.

Ksylitoli on rakas suomalainen keksintö. Näköjään ksylitoli kuuluu jo YK:n määrittämiin lasten oikeuksiin. Ihmisen lajikehityksessä ksylitoli on kuitenkin aikamoisen uusi tekijä, joten evoluutioon uskova voisi kuvitella, että lasten hampaat olisi ohjelmoitu pysymään kunnossa ilmankin sitä. Vaan ei Eija Salmela.

Arkeologiaa tai paleontologiaa tai antropologiaa lukenut ihminen tietäisi, että pienten lasten hampaiden reikiintyminen ei ole ”edelleen yllättävän yleistä”: se on jo yllättävän yleistä. Se on sitä nyt, täällä. Pienten lasten hampaiden reikiintyminen ei ole myöskään yllättävän yleistä. Se on tylsä seuraus siitä, että hampaat ovat joutuneet lajikehityksessä sellaiseen ympäristöön, johon ne eivät ole kasvaneet. Nyt hampaat ovat kaloja kuivalla maalla. Aivan kuin aikuisten luutkin.

Paleontologist Paul Sereno of the University of Chicago stabilizes a nearly perfect preserved skull of a Tenerian, nomadic people that lived 6,500 to 4,500 years ago when the Sahara was an oasis.

Tälle henkilölle oli ksylitoli maistunut.

Mutta tämän sanominen ei edistä hammaslääkärien asemaa. Hammaslääkäri on tyypillinen eturistiriidasta kärsivä olento: jos hän saavuttaisi tavoitteensa, hän joutuisi työttömäksi. Tämän takia hammaslääkärin ei kannatakaan yrittää estää reikiintymistä. Hänen kannattaa kaupata ksylitolia ja hammastahnoja ja tehdä paljon tarkastuksia, oikoa hampaita ja paikata reikiä.

Hänen kannattaa olla ajattelematta tätä ristiriitaa.Tällainen käytös on hammaslääkärille evolutiivisesti edullista.

Mutta toisaalta suurin osa ihmisistä ei usko evoluutioon. Joten he uskovat hammaslääkärien tekevän parhaansa, ja tämä paras on 1-2 karkkia joka ruoan jälkeen. Ja he uskovat, että tärkein prioriteetti Osteoporoosiliitonkin agendalla on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

*

PS: Kuten tarkimmat huomaavat, otsikko on tarkoituksella kirjoitettu erikseen erotuksena kristillisestä käsitteestä uskontunnustus. Tämä kirjoitus ei ota kantaa uskontoon.

Raportti espoolaisen päiväkotiruokailun eturintamasta

Uutisiinkin pääsi kertomus espoolaisen päiväkoti Petunian ruokahuollosta. Oma keittäjä sai kenkää, ja nyt sielläkin syödään muualta raijattua laitosruokaa. Kirsi Louhelainen siteeraa Espoon kaupunkia ja tekee omat johtopäätöksensä:

”Kyse ei ole rahasta eikä laadusta, vaan periaatteesta.”

Päiväkodeissamme ei siis viranomaisnäkökulmasta ole tarkoituskaan tuottaa palveluja tehokkaasti, eli tuhlaamatta, ja varsinkaan ei ole tarkoitus syöttää lapsille laadukasta ruokaa. Epäilemättä periaate ekstrapoloituu myös hoidon laatuun, ympäristön terveellisyyteen ja muutamiin muihin periaatteille kumartaviin pikkuseikkoihin.

Tämä kuulosti tutulta.

Tässä on oma raporttini päiväkotiruokailun tilanteesta. Se perustuu perheeni kokemuksiin silloisessa päiväkodissa (ei nykyisessä). Päiväkoti sijaitsi Espoossa, mutta olen häveliäisyyssyistä muuttanut paikantamista helpottavat erisnimet.

Taustaksi yhden kappaleen verran: Meillä ei kotona syödä margariineja. Margariinit ovat rehuteollisuuden sivutuotteena syntyneestä sekundaöljystä tehtyjä synteettisiä, moninaisin kemiallisin prosessein tislattuja ja deodorisoituja ruoan korvikkeita, jotka vitaminoidaan ja värjätään siksi, että ne muistuttaisivat ruokaa. Mutta lukijan ei tarvitse uskoa tätä lukiessaan kertomukseni – hän voi vapaasti pitää minua vaikkapa voinsyöjänä eettisin perustein, vähän niin kuin vegetaristit tai muslimit nekin korvaavat joitain ruoka-aineita toisilla. Lapseni eivät suinkaan kuolisi margariiniin. Kyseessä on tietysti hyvin pieni asia: yksi rasvarasia vain vaihtuu toiseen samannäköiseen. Mutta paljastui, että Espoolle asia onkin elämää suurempi.

*

Tyttäreni aloittivat N:n päiväkodissa tammikuussa 2012. Kysyin jossain vaiheessa hoidon alkupuolta päiväkodin hoitajilta Janikalta ja Marilta (nimet muutettu), sopiiko, jos tuon päiväkotiin omalla kustannuksellani voita, jota tytärteni leiville levitettäisiin. Päiväkoti kun tarjosi ainoastaan kasvirasvamargariinia. He kehottivat kysymään lupaa Sundströmiltä (nimi muutettu), joka vastaa päiväkodin ruokahuollosta: heillä itsellään ei olisi mitään sitä vastaan, että he voitelisivat vain tytärteni leivät eri pakkauksesta.

Soitin Sundströmille, ja hän sanoi, että omia ruokia sai tuoda kunhan ne vain mahtuisivat päiväkodin jääkaappiin. Vein siis päiväkotiin pienen paketin luomuvoita. Kysyin myös mahdollisuutta tuoda omaa maitoa rasvattoman maidon sijasta, ja päivähoitajat myöntyivät.

17. helmikuuta vaimoni toi kuitenkin takaisin edellisenä päivänä päiväkotiin viemäni maidon: hoitajat kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Soitin päiväkodin johtajalle Minna Hakkaraiselle (nimi muutettu) ja ihmettelin tilannetta. Hakkaraisen mukaan Sundströmillä ei ole oikeutta sallia voin tuomista, vaan asiaa olisi pitänyt kysyä häneltä. Keskustelumme päätteeksi hän hyväksyi, että tuon voita, mutta ei maitoa. Tämä sopi minulle. Voi siis jäi.

Voipaketti loppui huhtikuun puolivälissä. Kun vaimoni vei päiväkotiin uuden paketin, hoitajat kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Vaimoni ihmetteli tätä: olimmehan saaneet luvan päiväkodin johtajalta (tässä käsityksessä todella olimme) ja että hoitajat voisivat varmistaa asian tältä, jos he eivät uskoneet hänen sanaansa.

Seuraavana päivänä hoitajat kertoivat keskustelleensa asiasta johtajan kanssa. Heidän mukaansa oli kuulemma sallittu nykyisen voipaketin käyttäminen loppuun, mutta ei enää uuden paketin tuomista.

Päivähoitajat sanoivat, etteivät he voineet asialle mitään, koska he vain noudattivat määräyksiä: asian selvittämistä tulisi jatkaa Minna Hakkaraisen kanssa, ei heidän.

Hakkaraisen toimisto ei sijainnut täällä, vaan toisella päiväkodilla. Seuraavat kaksi viikkoa koetin tavoittaa Minna Hakkaraista päivittäin puhelimitse. Hän ei vastannut. Meilasin myös kerran. Tuli toukokuu. Sain yhteyden häneen lopulta 7.5. Hakkarainen kertoi tarkistaneensa asian, ja määräykset kieltävät voin viemisen päivähoitoon hygieniariskinä. Siteeraan sanatarkasti: ”Matkalla kylmäketju voi katketa ynnä muuta ynnä muuta.”

Hakkarainen sanoi, ettei hän voinut asialle mitään, koska hän vain noudattaa määräyksiä. Jos haluaisin jatkaa asian selvittämistä, minun tulisi ottaa yhteyttä isompiin tahoihin kuin hän, Espoon varhaiskasvatuksen johtajaan Titta Tossavaiseen.

Meilasin Titta Tossavaiselle asiani. Meilissä kerroin tilanteen ja pahoittelin, että näin pieni asia oli kohtuuttomasti vammauttanut perheen ja päiväkodin suhdetta. Kysyin, onko kylmäketju vai jokin muu todellakin syy voikiellolle ja mitä voisin asialle tehdä. Jos kylmäketju on syy, kelpaako, jos kuljetan voipaketin kylmälaukussa viiden minuutin kävelymatkan lähimmältä kaupalta päiväkodille.

18.5. Titta Tossavainen vastasi siirtäneensä asian eteenpäin Espoo Cateringin johtajalle Tarja Huusko-Pelkkalalle.

Kun kesäkuuhun mennessä vastausta ei kuulunut, koetin tavoittaa Huusko-Pelkkalaa puhelimitse. Sain yhteyden häneen 7. kesäkuuta.

Huusko-Pelkkala kertoi puhelimessa selvittäneensä asiaa meilini saatuaan. Tilanne lasteni päiväkoti N:n kohdalla kuulemma oli, että sen keittiö ei ole Espoon Cateringin hallinnassa eikä vastuulla. Henkilökunta säilöö läheisestä koulusta toimitetut ruoat päiväkodin omassa jääkaapissa, ei Espoon Cateringin hallinnoimassa jääkaapissa. Huusko-Pelkkalan mielestä vastuu on siis tässä tapauksessa päivähoidon, ei heidän. Hän viittasi Maa- ja metsätalousministeriön asetukseen 1367/2011 §4, joka koskee elintarvikehuoneistojen elintarvikehygieniaa.

Ruotsinkielisen päivähoidon puolella oli Huusko-Pelkkalan mukaan tehty päätös sallia vanhemmille eväiden tuominen lapsilleen; suomenkielisellä puolella ei kategorista periaatepäätöstä ole. Tässä tapauksessa päätösvastuu ei siis ollut Cateringillä. Päiväkodin johtajan (tässä tapauksessa Minna Hakkaraisen) olisi siis tehtävä itse valintansa siitä, ottaako päiväkoti asiakkaalta vastaan voita tarjottavaksi tämän lapsille.

Lasteni hoitokautta N:n päiväkodissa oli jäljellä neljä päivää.

*

Tällaiset kertomukset on helppo sivuuttaa jonkinlaisina ensimaailman ongelmina. Mutta viesti, joka silloin välitetään, on vastenmielinen: että vanhempien ei pitäisi tehdä parastaan lastensa puolesta tai että heillä ei ole edes oikeutta siihen. Kyllä on, ja velvollisuus.

Lapset kirjaimellisesti rakentuvat siitä ruoasta, jota heille syötetään. Tämän järjen mukaan heidän pitäisi saada parempaa ruokaa kuin meidän täysikasvuisten. Käytännössä heille syötetään halpaa vehnä-sokeri-bulkkia, joka täyttää mahan. Avainsana on halpa. Vaikka halpa ei ihan joka ikinen kerta tarkoita huonoa, huono on kuitenkin yleensä halpaa. Käytännössä kun puhutaan siitä, että lasten ruokailu pitäisi hoitaa halvemmalla, tarkoitetaan: lapset pitäisi ruokkia huonommin.

Vielä vaikeampaa hyväksyä on se, että vanhemmat eivät voi tälle mitään. Edes omalla vaivalla ja kustannuksellaan. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa siihen, mitä heidän lapsilleen syötetään. Periaatteet kun määrää Espoo. Ei kukaan mies tai nainen, joka kantaisi vastuuta, perustelisi kantojaan tai ylipäänsä piittaisi asiakassuhteista, vaan ”Espoo”, jossa totellaan käskyjä totellaan käskyjä totellaan käskyjä totellaan käskyjä totellaan käskyjä totellaan käskyjä…

*

Edellä kuvatun päiväkoti N:n toiminta-ajatus pohjautuu sen nettisivujen mukaan Espoon kaupungin arvoihin. Espoon kaupungin arvoista ensimmäinen on asukas- ja asiakaslähtöisyys:

Asukas- ja asiakaslähtöisyydellä tarkoitamme asiakkaan tarpeiden ja tavoitteiden arvostamista kaikessa toiminnassa. Asukas- ja asiakaslähtöisyys koskee niin asukkaille ja muille asiakkaille annettavia palveluja kuin organisaation sisäisiäkin palveluja. Se merkitsee myös asukkaiden ja asiakkaiden antamien tietojen tai heiltä saadun palautteen huomioon ottamista palvelujen ja muun toiminnan kehittämisessä.

Espoo Catering ilmoittaa arvoikseen:

Halu palvella

Halu kehittyä

Halu saavuttaa ja ylittää tavoitteet

Halu tehdä yhteistyötä

Edit 1/2015. Postaus on vuodelta 2012, tätä seuraavista päiväkodeista minulla on ollut hyviä kokemuksia.

Että minua suutelisi mies, joka ei aja partaansa!

Jonkinlainen johdanto täällä.

Tagini ja aloituspostaukseni nimi ”tämä kirjoittamishomma” on peräisin Orwellin mainiosta romaanista Eläköön tuonenkielo! (1936, suom. Raija Mattila). Sen päähenkilö on rutiköyhä aloitteleva runoilija Gordon Comstock. Hän avustaa Antikristus-nimistä sosialistista lehteä, jonka päätoimittaja on vauras Ravelston.

Ravelston ilmestyi hetken päästä kadulle hatutta, autoilijanhansikkaita käsiinsä kiskoen. Hänestä näkyi yhdellä silmäyksellä että hän oli rikas nuori mies. Hänellä oli yllään rahakkaan älymystön univormu: vanha tweedtakki, mutta sellainen joka on teetetty hyvällä räätälillä ja käy sitä aristokraattisemmaksi mitä enemmän sille karttuu ikää, hyvin väljät harmaat flanellihousut, harmaa villapaita ja paljon pidetyt ruskeat kengät. Hän oli ottanut kunnia-asiakseen mennä näissä tamineissa joka paikkaan, myös hienoihin koteihin ja kalliisiin ravintoloihin, vain osoittaakseen halveksuntaansa yläluokan sovinnaistapoja kohtaan. Häneltä jäi huomaamatta että sen voi tehdä ainoastaan yläluokka.

Nykylukijalle pitää selventää, minkä takia Ravelston osoitti halveksuntaa asullaan: tweed ja ruskeat kengät oli varattu maaseutukäyttöön, ja nyt ollaan Lontoossa. Ravelston tekisi sovinnaisemmin, jos käyttäisi hattua, pukeutuisi kampavillapukuun ja mustiin kenkiin ja vaihtaisi villapaidan (”pullover” alkuperäisessä, arvatenkin v-aukkoinen neule käytettäväksi solmion kanssa) liiveihin.

Mielikuvituksen avuksi joitain ravelstonhenkisiä antikristus-lookeja internetistä:

Minkähänlaisen vaikutuksen Ravelston tekisi asullaan nykyisissä älymystöpiireissä, joissa jo irtotakin käyttäminen farkkujen ja t-paidan kanssa lähentelee ylipukeutumista? Olisiko Ravelstonin asu taas jonkun mielestä halveksuva, tällä kertaa siksi, että hän on liian hyvin puettu?

Muualla kirjassa täysin pennitön Gordon valmistautuu kirjallisille teekutsuille. Niin pohjalla hän ei ole, että esiintyisi kutsuilla kengät lankkaamattomana, joten hän raapii kenkälankkipurkista jämiä tulitikulla. Hän on lainannut neulan voidakseen parsia sukkansa. Se on parempi keino kuin se toinen, värjätä sääri mustaksi reikien kohdalta, mitä Orwell tekee köyhyysmuistelmissaan Puilla paljailla.

Gordonilla ei ole varaa ajaa partaansa päivittäin (terät ja saippua loppu), mutta silti hän yrittää pussata naisystäväänsä Rosemarya. Tämä kirvoittaa Rosemaryn epäuskoiseen huudahdukseen:

Että minua suutelisi mies, joka ei ole edes ajanut partaansa!

*

Orwellin Englannissa näihin asioihin liittyi luokkakysymykset, mutta sen lisäksi nämä esimerkit kertovat ihmiskäsityksestä, joka on erilainen kuin meidän omamme. Meillä  ulkomuotokysymyksiä hallitsee edistyksen tarina:

Ennen ihmiset olivat kamalan pinnallisia ja jäykkiä ja näkivät turhaa vaivaa esiintyäkseen edukseen… mutta onneksi tuli 1970-luku, ja nyt ihmiset ovat ihanan syvällisiä eivätkä haaskaa aikaa itsestä huolehtimiseen, koska se on tarpeetonta näin syvällisessä maailmassa ja muutenkin tylsää.

Vaurauteen suhteutettuna on mahdollista, että aikamme on epäesteettisin sitten luolan.  Estetiikassa on kyse paljon muustakin kuin estetiikasta. Tämän Rosemary tiesi.

Mitä Charlie Chaplin opettaa meille edistyksestä

Edistysusko on moniosaista: uskotaan, että ihmisessä voi tapahtua kehitystä; ja että sitä on jo tapahtunut; ja että meidän pitää tehdä kaikkemme, jotta suunta jatkuu.

Edistysuskovaisilla ihmisillä on paljon tarinoita. Yhteistä on dramaturgia:

ALKU: Vuosimiljoonat kaikki oli huonosti.

KESKIKOHTA: Mutta sitten ihmisille valkeni totuus. Yleensä 1970-luvulla.

LOPPU Nyt ollaan ihanasti matkalla edistykseen. (Ihan vielä ei kuitenkaan olla perillä, joten taistelun on jatkuttava.)

Tämä tarina pätee sitten mutatis mutandis mihin vain. Ennen ei osattu kasvattaa lapsia, mutta sitten tuli kasvatusteoria X. Ennen alistettiin ihmis/eläinryhmää X, mutta sitten oivallettiin totuus ja parannettiin tavat. Ennen syötiin tyydyttynyttä rasvaa, mutta onneksi tuli Pekka Puska.

Miestenvaatetuksessa edistystarina menee näin:

Aiemmin miehet oli pakotettu käyttämään tylsää pukua ja turhaa solmiota, ja kaikki näyttivät ihan toistensa kopioilta, eikä kellään ollut vapautta toteuttaa itseään… Mutta onneksi tuli 1970-luku ja vapautti miehet, ja nyt miehet saavat olla ihanan rentoja ja ainutlaatuisia lumihiutaleita ja chillata!

Kantani tähän on paholaisen asianajajan. Jos Mihail Bulgakovia seurataan, kantani on paholaisen. Romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on kohtaus, jossa nimihenkilö pitää taikurina mustan magian esityksen. Hän pyytää yleisön joukosta vapaaehtoisen ja kyselee tältä nyky-Moskovasta: miten kaupunkin on nykyään erilainen. Siinä sitten mutistaan jotain busseista ja puhelimista, mutta maestro tivaa vielä tarkemmin: ovatko moskovalaiset muuttuneet, sisäisesti? Onko edistytty?

Vastaukseksi omaan kysymykseensä hän kylvää yleisön joukkoon seteleitä. Sosialistisen Moskovan väestö syöksyy yhtä ahneesti niiden perään kuin vähemmän edistyneetkin kansat.

En tiedä, kuinka totuudenmukaisen kuvan Charlie Chaplinin Kaupungin valojen katunäkymät tarjoavat sotien välisen ajan pukeutumisesta. Olisiko studio pukenut ohikulkijaa esittävät statistit omilla rahoillaan? Tai ohjeistanut heitä, että älkää pukeutuko normaalisti, vaan laittakaa parasta ylle?

Melkein toivon näitä jälkimmäisiä, mutta enpä usko. Jos oletetaan, että seuraavat katunäkymät ovat edes vähän sinne päin, edes jotenkin realistisia… mitä se kertoo meille nykytilanteesta?

 

Kaikki näyttävät hyvältä, kaikki. Kunnoittavilta ja kunnioitettavilta, siltä että heillä on oma itse ja elämä hallussa. Miten ihmiset, jotka vannovat edistyksen nimiin, selittävät tämän?

 

Norman Mailer vastaan Gore Vidal

Kesällä 1971 Gore Vidal kirjoitti New York Review of Booksiin eräästä romaanista kritiikin, jossa teki sivumennen hyökkäyksen kollegaansa Norman Maileria kohtaan. He olivat olleet lupaavilla tukkanuottasilla jo jonkin aikaa, mutta nyt Vidal meni rönsyssään yhdistämään Henry Millerin ja Norman Mailerin sarjamurhaaja-psykopaatti Charles Mansoniin. Vidalin mukaan Mailerin naiskuva oli vain asteen päässä Mansonista, suoraa jatkumoa. Hän tarjosi tästä kolmikosta nimitystä ”3M”.

Mailer raivostui.

Parivaljakko kohtasi toisensa suorassa televisiolähetyksessä. Ilahduin kun löysin äskettäin Youtubesta otteen tuosta illasta, neljä minuuttia suurenmoista, käsikirjoittamatonta show’ta, television taidetta:

Mailer on kirjoittanut Dick Cavett show’n illasta oman versionsa (se löytyy esim. kokoelmista Pieces and Pontifications ja Time of Our Time), ja se on hieno reportaasi ajalta, jolloin kirjallisuudessa oli vielä uhkaa. Yleisö ei sitä näe, mutta Mailer paljastaa kertomuksessaan, että ennen lavalle nousua miehet olivat ottaneet jo yhteen fyysisesti.

Vidal oli tullut tervehtimään Maileria takahuoneessa laittamalla kätensä lempeästi tämän niskalle. Muutaman piripintaisen cocktailin ottanut Mailer ei ollut tähän sovinnolliseen eleeseen tyytyväinen. Hän ei ollut täällä kaveeraamassa, vaan puolustamassa itseään. Joten Mailer tapautti Vidalia poskelle. Ei mikään varsinainen lyönti, yksi taputus vain.

Vidal yllätti Mailerin vastaamalla samalla lailla.

Missä vaiheessa Mailer iski Vidalia päällään.

Norman smiled. He leaned forward and looked pleasantly at Gore. He put his hand to the back of Gore’s neck. Then he butted him hard in the head.

Vidal asked him if he was crazy. ”Shut up”, said Mailer.

Vidal now declared that Mailer was absolutely mad and violent!

”I’ll see you on the show”, Mailer replied quietly.

Minua pitempään kirjallisuuspiireissä kahlanneet: tapahtuuko tällaista meillä? Tässä ei ole kyse humalaisesta menestyshumoristista, joka haastaa kavereita reippaaseen painiskeluun. Tämä on sulaa, hallitsematonta aggressiota.

Vuosikymmeniä myöhemmin Vidal kirjoitti Mailerille kauniin muistokirjoituksen. Hän totesi siinä kunnioittaneensa Maileria eniten kaikista aikalaisistaan: Mailer oli mies, jonka viat, vaikkakin moninaiset, pikemminkin lisäsivät kuin vähensivät hänen saavutuksiaan.

Cavettista taas löytyy tuore internethaastattelu, jossa hän väittää, että Mailerilta puuttui huumorintajua. Epäilen, että hän ei tässä kohtaa ihan ymmärrä Maileria. Ainakaan tuona iltana Mailerin heikko esiintyminen ei johdu huumorintajun puutteesta. Se johtuu siitä, että hän on raivoissaan. Hän taistelee vastaan sitä hyvin alkuperäistä ja mahdollisesti monille lempeille ihmisille vierasta impulssia, joka käskee häntä repimään vihollistensa kurkut auki. Hän hallitsee sen enimmäkseen melko hyvin (Janet Flannerin läsnäolo auttaa, cocktailit haittaavat), mutta hänen päänsä humisee adrenaliinista ja täyttyy nöyryytyksen pelosta. Silloin on vaikea löytää huumoria.

Vähän sen kohdan jälkeen, johon video päättyy, Mailer pääsee pitämään puheen, jolla selittää käytöstään.

…I’ve been so bold to pretend to be the presumptive literary champ, whether I deserve to be or not. The reason people always talk about me in relation to Hemingway is just that Hemingway at a certain point said to himself with his huge paranoia, ”They’re going to kill me for this but I’m going to be the champ, it’s all I care about.” And he shifted the course of American letters because up to that point people who wrote books were men of letters, they were gentlemen, they wrote books, and Hemingway said: ”No, people who write books take as much punishment as prizefighters and one of them has to be a champion.”

Now, in Hemingway’s time there were great writers… […] Our time has been much more complicated and there hasn’t been many really extraordinary writers around, and I have presumed with all my extraordinary arrogance and loutishness and crudeness to step forth and say ”I’m going to be the champ until one of you knocks me off”.

Well fine, but you know, they don’t knock you off because they’re too damned simply yellow, and they kick me in the nuts, and I don’t like it.

Ehkei hedareita, mutta tällaista intohimoa kirjallisuus kaipaa kuin happea.