Hengenveto ennen sukellusta

Ehkä hankalin vaihe kirjan kirjoittamisessa on tämä nykyinen: kun se on kasassa ja käyt sitä läpi vielä, taas, ties monennen kerran, mutta nyt yhä kriittisemmin, koska nyt se on menossa muiden luettavaksi. Ja tässä vaiheessa se ei tarjoa sinulle enää mitään uutta ja yllättävää. Tunnet kaikki hahmot, näet käänteet tulevaksi ennalta, kaikki nasevat kohdat ovat vanhoja, pinnan alle naamioidut teemat tuntuvat pomppaavan silmille. Ja virheet ja heikkoudet ne vasta hyökkäävätkin.

The deep breath before the plunge

Ja silti pitää luottaa siihen, että lukijalle kirja on eri. Ja luotatkin, koska eipä sinulla paljon vaihtoehtoja ole.

Margaret Atwood:

”You can never read your own book with the innocent anticipation that comes with that first delicious page of a new book, because you wrote the thing. You’ve been backstage. You’ve seen how the rabbits were smuggled into the hat.”

Mainokset

Kirjallisuus sovintoseksinä

Monet suosikkikirjoistani ovat kohdelleet minua huonosti. Jättäneet minua ne eivät ole.

Kirjoja, jotka ovat olleet minulle eri vaiheissa erityisen tärkeitä, yhdistää jonkinlainen epämukavuus, haaste, vaarallisuus. Ehkä ne ovat vähän turhan totta. Muistan yläasteikäisenä miettineeni Karamazovin veljesten innoittamana, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua, ja se pyörrytti minua: oli ilta, seisoin Lippulaivan torilla ja mietin, että tajuaako kukaan tätä, tajuanko itsekään… Yukio Mishiman Kunnia on katkera juoma sai minut eroamaan tyttöystävästäni ja teki minusta varmaan vuodeksi levottoman. Nuorena luettu Kerouacin Matkalla saa saman aikaan monelle – Jean-Paul Sartren Inho voi parikymppiselle intellektuellille olla vähän aivokuorellisempi versio samasta. Leonard Cohenin ehkä paras luomus, runokirja The Energy of Slaves, oli aikoinaan varsinainen pyrotekninen ansa, se sai minut kirjoittamaan runoja… jotka saivat minut kirjoittamaan kirjoja. Nabokovin Lolitan kiusallisuutta ei tarvinne selittää.

Jne. Sitten saattaa olla loistavan nokkelasti kirjoitettu kirja kuten Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, mutta jokin siinä on liian turvallista. Sitä seuraa tavattoman onnistuneena teknisenä suorituksena, mutta ei muistele jälkeenpäin. Välit tällaisiin kirjoihin ovat asiallisen etäiset kuin hyvin käyttäytyvillä ihmisillä ainakin. Kiitos, oli oikein hauska tavata (ja ehkä olikin!), näkemiin ja sano tutuille terveisiä.

Tai kirja saattaa olla piinallinen ja epämiellyttävä – ja vain sitä. Se jättää lukijansa heitteille, koettelee ja hylkää. Lukijasta tuntuu, että silmään on virtsattu, että hän on ollut vain väline kirjoittajan purkautumiselle (pahan olon purkamiselle tai ammatillisen todistamispakon). Toivottavasti edes kirjoittajaa helpotti.

Parhaat kirjathan ovat kuin läheisimmät ihmissuhteet: niihin sisältyy enemmän tunteita. Laajempi skaala ja vahvempia tunteita. Tärkeiden ihmisten kanssa riidellään, he meitä satuttavat ja saavat meidät onnettomiksi, miettimään itseämme ja tilaamme. Yhdentekevät ihmiset harvemmin. Tämä on sitä ällönlällyä ja äh, totta, runoilijan opetusta: teidän ilonne on teidän surunne.

Viihdekirjallisuus on sitä, että ostat jonkun tekemään sinulle hetkeksi mukavan olon. Hierontapalvelu. Tai siirappisesti imarteleva eli valehteleva gigolo. (Käytän gigolon metaforaa enkä naisprostituoidun, koska mies tyytyy tässä asiassa vähempään.) Viihde tekee välillä oikein hyvää. Mutta jos kaipaa syvempiä kokemuksia, siihen tarvitaan epämukavuutta ja murhetta, ehdottomasti menettämisen pelkoa ja rumia totuuksia ja vihaa ja riitelyä… kirjalla pitää olla sellaista karismaa, ettei sitä tahdo jättää… ja osa karismasta syntyy kaikesta tästä konfliktista. Ja sovintoseksin on oltava älyttömän hyvää.

Ettei eksyisi

Kun on viimeistelemässä kirjaa, ei halua lukea mitään, mikä voisi viime metreillä sotkea omaa tyyliä. Uusien vaikutteiden aika ei ole nyt. Parempi lukea jotain aivan vastakkaista sille, mitä kirjoittaa.

Asiateksti on hyvä valinta. Taustatyötä voi tehdä loppumetreille asti. Olen lukenut jo pinon mitä erinäisimpiä kirjoja, ja pari on vielä jäljelläkin, mutta tämähän on salaista.

Proosaa voi lukea ja kannattaakin, koska lukemansa pohjalta voi saada ideoita, joita voi soveltaa omiin tarpeisiin. Kunhan valitsee jotain riittävän vastakkaista sille, mitä kirjoittaa, sekä tyyliltään että sisällöltään. Vaikka jotain riittävän vanhaa ja ulkomaista.

Tai sitten vaikka Cormac McCarthyn Blood Meridianin tuoretta suomennosta. 1800-luvun puolivälin villiin länteen sijoittuva, veren vuodattamisen moninaisista mahdollisuuksista kertova western, joka on kirjoitettu omalakisella päälausetyylillä, on riittävän kaukana kodista ollakseen sekoittamatta minua.

En ole vielä lopussa, joten ei sisällöstä sen enempää. Oikeastaan halusinkin nostaa esille pinnan. Veren ääriin on tyylikäs kirja, ja siinä on parhaita takakansia, joita muistan kuunaan nähneeni.  Ostan itselleni oman kappaleen kun kirjaston laina-aika päättyy, ja siitä osakunnia kuuluu kannen tekijälle Mika Tuomiselle. Iso peukku, katsokaa nyt tuota:

Kaksi tarinaamme

Oikeastaan kaikki tarinat voi jakaa kahteen lajiin. On tarina, joka selvittää kuka nai kenet. Pariutumistarina, naimapuuhatarina. Mieti Jane Austenia tai Sinkkuelämää. (Nykyään nämä tarinat kirjoitetaan yhä enemmän partitiivissa: kuka nai ketä.)

Sitten on valtataistelutarina. Kuka voittaa kenet. Paljaimmillaan nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä ja häviäjät pääsevät hengestään (sotakirjat, trillerit) mutta tähän sisältyy myös jalostettu kamppailu: kuka päihittää kenet oikeussalissa tai urheilukentällä tai ylennyksiä jaettaessa. Kilpailua. Mutta niin on edellinenkin. Ei tarinaa ilman kilpailua.

Jälkimmäinen aihe on selvän miehinen (Cormac McCarthy ajankohtainen esimerkki), edellinen liitetään vahvemmin naiskirjailijoihin ja -lukijoihin. Mikä on tavallaan erikoista, koska miehiäkin nämä parittelu- ja pariutumisasiat kiinnostavat. Kyse on varmaan lähinnä tavasta, jolla aihetta käsitellään.

Mutta, kaksi tarinaa: rakkaus ja kuolema. Seksi ja väkivalta. Eros ja Thanatos, jne.

Olin ajatellut tätä kahtiajakoa jo kauan ennen kuin tajusin, että aihepiirit soljahtivat elegantisti biologiaan. Evoluutioteoriaan kuuluu nimittän luonnonvalinta ja sitten se ”Darwinin toinen teoria”, vähemmän kuuluisa, mutta aivan yhtä elimellisen tärkeä, seksuaalivalinta. Siinä missä luonnonvalinta käsittelee eloonjäämistä, seksuaalivalinta lisääntymistä. Ei toista ilman toista.

Opiskelin aikoinaan antropologiaa ennen kuin tulin nykyiselle alalle, ja nytkin kun ajattelen ihmistä, abstraktiona, käsitteenä, lajina, ensimmäinen ajatukseni ei ole vanhanaikainen, se on täysin anakronistinen: mieleeni tulee metsästäjä-keräilijä. Siis sellainen heimonsa kesken elävä turkis- tai lannevaatteinen ihminen, joita olemme käytännössä koko lajikehityksemme olleet, kunnes hetki sitten joku Babylonissa meni keksimään yksivuotisten heinäkasvien viljelyn ja rakensimme yhteiskunnat näiden peltojen ympärille.

Kirjailijan edeltäjä tässä kuvitteellisessa heimossa on joka tapauksessa se vanha tuttu tarinankertoja: kaveri, joka kertoo leirinuotion ääreen kokoontuneelle kuulijapiirille tarinoita. Ja nyt, mitä luulette, minkälaisia tarinoita nämä esikirjailijat kertoivat?

Voimme myyttien ja kansanperinteen tutkimuksen pohjalta tehdä päätelmiä, mutta yksi asia, josta olen viime aikoina ollut yhä varmempi: he tuskin kertoivat surkuisia tapauksia, joissa onnettomat ihmiset vellovat angstissa, koska eivät löydä kosketuspintaa reaaliseen taikka osaa kohdata, todella kohdata toisia ihmisiä ihmisinä, tai vasenta kättään, sinänsä. Taikka viikon mittaisia masentavia jatkokertomuksia, jotka olivat ketju toisiaan seuraavia kohtauksia alkoholismista, perheväkivallasta, insestista ja (epä)onnistuneista itsemurhayrityksistä. Ihminen tuskin halusi kuulla tarinoita, jotka imevät elämänhalua sen sijaan että tekevät elämästä elämisen arvoista. Ei, vaan esikirjailijat kertoivat nuotiolla jännittäviä, viihdyttäviä, pelottavia, naurattavia, oivaltavia kertomuksia. Tarinoita, jotka kolhivat ja hoitivat kuulijoitaan, opettivat heitä salavihkaisesti elämään ja kuolemaan samalla kun viihdyttivät. Sellaisia tarinoita joiden yhä uudet variaatiot puhuttelevat ihmistä nykyäänkin, vaikka hänet onkin repäisty leirinuotiolta kaukolämmitettyyn kerrostaloon hiostumaan polyesterivaatteissa ja kuvittelemaan, että se mitä uutisissa kerrotaan, on tärkeää.

Lukijalla on oikeus vaatia kertomuksia, jotka yhä vangitsisivat hänen huomionsa tuolla ikonisella leirinuotiolla. Rakkautta ja kuolemaa, seksiä ja väkivaltaa, miten vain, mutta kerrottuna tavalla, joka saa meidät haluamaan elämää eikä halveksumaan sitä. Jälkimmäisiä varten elämä on liian lyhyt.

Tämä lörpötys on loppu

Miten nopeasti asiat kääntyvätkään näinä hysteerisinä aikoina päälaelleen.

Ennen, minun nuoruudessani, siis silmänräpäys sitten:

Lörpötys

Sano lamppu, sano lamppu. Sinä olet paksu pamppu. Sano rauta, sano rauta. Sinä laiha kuni lauta.

Liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu. Löpö löpö löpö, se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu. Liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu. Löpö löpö löpö, se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu.

Sano laulu, sano laulu. Sulla tuhma naamataulu. Sano rokka, sano rokka. Olet aika kovanokka. Liru laru loru…

Sano laukku, sano laukku. Eipä haavoita se haukku. Sano kieli, sano kieli. Eikä tule paha mieli. Liru laru loru…

Sano tutti, sano tutti: Kutti kutti ähäs-kutti. Sano hoppu, sano hoppu. Tämä lörpötys on loppu. Liru laru loru…

Tähän meitä opetettiin silloin. Älä välitä! Se joka toista haukkuu on ite.

Nykyään meitä opetetaan jotakuinkin näin:

Tarkkaile jatkuvasti omia ja toisten sanoja, ettet sinä tai he sano mitään, mikä voi loukata jotakuta.

Mikä on, paitsi hyvin raskasta, myös päinvastainen viesti edelliselle. Se opettaa, että haukku haavoittaa, mikä taas opettaa, että haukkumalla saa toista haavoitettua ja että haukutun tulee loukkaantua.

Mikä lisää hysteriaa.

Pari sanaa haukkumisesta.

– Lörpötyksen sanoittaja kirjoittaa kiltin äidin näkökulmasta, eikä osaa samaistua lapsiin, joille laulu on tarkoitettu. Toisen haukkuminen ”tuhmaksi” tai ”kovanokaksi” ei nimittäin lapsista ole varsinaisesti haukkumista. On cool olla tuhma tai kova. Sillä on etunsa. Lapset ja nuoret ymmärtävät tämän. Kiltit äidit eivät.

– Tämä Ruotsidemokraattien juttu:

http://www.expressen.se/nyheter/sd-i-krismote-efter-avslojandet/

Minun naiivi käsitykseni polittisen korrektiuden ideologiasta on, että se keksittiin vilpittömässä tarkoituksessa saada ihmiset tulemaan toimeen keskenään loukkaamatta toisia. Siis että otetaan huomioon toiselle pyhät asiat ja jätetään ne tärvelemättä. Vähän kuin ei kannata paasata uskonnosta tai politiikasta cocktail-kutsuilla.

En tiedä onko käsitykseni oikein, mutta ainakin todellisuus on toista. Käytännössä poliittinen korrektius on vain politiikkaa. Sitä käytetään aseena, jolla saadaan vastapuoli vaiennettua. Kielletään puhumasta joistain asioista. Leimataan puhuja epäkelvoksi ja näin suljetaan ulos apinalaumasta. Vastapuoli iskee sitten takaisin sananvapauden aseella. Arvoliberaalien mielestä tapaus Pussy Riot ei ollut loukkaavaa, vaan sananvapautta. Arvokonservatiivien mielestä Jussi Halla-aho ei ole loukkaava, vaan sananvapautta. Mikä ei omaan aatemaailmaan sovi, on vaarallista ja kriminalisoitava.

Solvaamiseen pätee sellainen laki, että se on hirvittävän helppoa. Sen on tarkoituskin. Solvausta tarvitaan kamppailutilanteessa, jossa adrenaliini jyllää. Silloin ei voi olla nokkela. Tartutaan siihen helpoimpaan. Helpointa: toisen silminnähtävä ulkomuoto. Omasta poikkeava ihonväri on suuri lahja solvaajalle. Jos ulkomuodossa ei ole mitään omaleimaista, miestä voi aina haukkua homoksi, se toimii aina. Naisille vastaava yleispätevä haukkumasana on huora. Mielikuvituksettomia ja alhaisia nämä sanat ovat, mutta se onkin haukkumasanan funktio. Keho ja aivot ovat valmistautuneet taisteluun, eivät oscarwildeismeihin.

Kamppailutilanteessa toisen haukkuminen neekeriksi ei siis suinkaan välttämättä todista rasismista vaan sen ymmärtämistä, että mitä tuhmempi sana on kyseessä, sitä tehokkaampi ase se on tosipaikan tullen. Huorittelu tai homottelu eivät nekään välttämättä aina todista seksismiä tai homofobiaa, vaan ne ovat yleispäteviä aseita, verbaalisia nakkikioskiheijareita.

Huomasitko muuten, etten väittänyt toisten haukkumista suositeltavaksi tai kivaksi asiaksi? Tai puolustanut rasismia, seksismiä tai homofobiaa tai esittänyt arvailuja siitä onko Erik Almqvist näitä? Että vain kuvasin sitä miten nämä asiat toimivat? Voi olla ettet, koska käytin voimakkaita sanoja, jotka aiheuttavat kuulijassa/lukijassa välittömän fyysisen reaktion. Mikä sulkee aivojen rationaalisen kuorikerroksen ja nostattaa adrenaliinia. Tekee mieli solvata nopeasti takaisin.

Kun joitain sanoja leimataan poikkeuksellisen tuhmiksi, niistä tulee yhä vahvempia solvauksia ja siten yhä tehokkaampia aseita. Vähän kuin jos kieltää lasta kiroilemasta, lapsi innostuu saamastaan huomiosta ja rakastuu kirosanaan.

Ajoittain minusta tuntuu, että näin hysteerisinä aikoina myös miessukuhormoni testosteronia ollaan kriminalisoimassa. Tuo ruotsalaisvideo näyttää perusgorillameiningiltä, ja sen tekee huomionarvoiseksi vain se, että osa gorilloista on poliitikkoja. Gorillameininki: nuorten miesten fyysistä välienselvittelyä. Nyrkkien heiluttamista, isommalta näyttämistä, korkeamman aseman turvaamista, uhkauksia, toisen horjuttamista karjumalla, ehkä jopa fyysinen kontakti. Testosteronia, kortisolia, vasopressiinia, adrenaliinia. Luonnollista sisäeritystä. Ei hienoa ja jaloa, ei esikuvallista tai kannustettavaa, mutta normaalia.

Ja etanolia! Kuten yleensä kun perusgorillameiningiksi menee. Mutta joidenkin nuorten miesten sisäeritys on jo ilmankin sitä tarpeeksi niin tehokasta, että jos tulee kova paikka, rintoihin aletaan takoa. Ehkä testosteroni pitäisi leimata sairaudeksi kuten vaikka Touretten oireyhtymä, niin se voitaisiin hyväksyä. En se minä ollut, testosteroni sen teki!

Ja huomatkaa, mitä Ruotsidemokraattien poliitikko Erik Almqvist sanoo sen jälkeen, kun on iskenyt uhkaavaa kilpailevaa gorillaurosta ikävällä rasistisella snägäriheijarilla:

Det är så jävlä kul att sägä såna saker bara för att jävlas.

Suomeksi suunnilleen: MOT. Suomeksi: ”Kunhan vittuilin. Hah, näitsä miten se hiilty!”

Mutta koska poliitikoilla on paljon vastustajia, kyseessä ei ole vain perusgorillameininki, vaan kahnauksesta tehdään tietysti syvä loukkaus koko Sveamammaa ja kaikkea meille pyhää kohtaan. Huokaillaan tuskaisen näköisesti ja pyöritellään päitä, hoetaan otsa syvässä rypyssä: ”Meidän on tehtävä kaikkemme, ettei mitään tällaista koskaan enää tapahtuisi!”

Hän on ongelma + lukijahaaste

Tunnetusti Leevi Lehto käyttää uudessa James Joyce -suomennoksessaan Ulysses  yksikön kolmannen persoonan feminiinistä persoonapronominia hen. Siis naisesta ei hän, vaan hen. Minusta se on oiva ratkaisu ja toimii tuossa kirjassa.

Olen käyttänyt samaa ratkaisua aikoinaan novellien ensiversioita kirjoittaessani, siis ennen kuin olen keksinyt ’heille’ nimet. Päähenkilö-nainen on siis ollut hen ja päähenkilö-mies hän. Sittemmin olen kuitenkin heidät toistaiseksi aina nimennyt. En muista, keneltä tämän metodin kuulin. On hen ollut esillä ennen Ulyssesta.

Kirjoittamista harrastamaton lukija ei välttämättä ymmärräkään, millaisia ongelmia suomalainen lattanan yleispätevä, sukupuolineutraali ’hän’ voi kirjoittajalle asettaa. Se pakottaa selvyyden vuoksi nimeämään henkilöitä – ei ole vain häntä, vaan hänen on heti ja vähän aina oltava Jamina tai asessori Borgström tai Hentun Liisa. On eri asia lukea lause ”Hän tuli huoneeseen” kuin ”Borgström tuli huoneeseen”. Nimet ovat kohosteisia: ne hyppäävät silmälle ja kaappaavat huomion. Jos henkilö nimetään, se on lukijalle usein vihje, että tämä henkilö on tärkeä. Kun hän ei riitä, pitää nimen sijasta käyttää kiertoilmaisuna esim. sanaa ”nainen” tai ”tyttö” tai ”tarjoilijatar”, ja kuka silloin nimittää ko. hahmoa naiseksi tai tytöksi tai tarjoilijattareksi? Kertoja? Näkökulmahenkilö? Kirjailija? Millä perustein? Mitä se kertoo kertojasta, näkökulmahenkilöstä, kirjailijasta? Aina näitä kysymyksiä ei haluaisi joutua miettimään.

Nimissä on myös sanamagiaa: ne ohjaavat luentaa ja herättävät lukijassa ei-kaivattuja assosiaatioita, joita kirjailija ei voi mitenkään ennakoida (”Hei, meillä on töissä Borgström, siinä vasta m—-u jätkä”). Ja sitten on se aina niin yleinen tilanne, jossa lukija löytää kirjasta oman nimensä tai äitinsä syntymänimen ja kuvittelee, että tässä puhutaan hänestä.

Ja kääntäjälle se vasta ongelma onkin. He gave the book to her on muutettava muotoon Hän antoi kirjan neidille/rouvalle/naiselle/Elizabethille. Ja kirjailijahan ei näin kirjoittanut, syystä. Toinen vaihtoehto on sitten se arvailupuuro, että kuka nyt puhuu kun ”hän” puhuu.

Sanan ”tämä” käyttö virkkeessä jälkimmäisenä mainitusta henkilöstä auttaa ajoittain, mutta ei poista ongelmaa. Siis että ”Hän antoi kirjan tälle.” Lisäksi moni ei tunne sääntöä muutenkaan.

”On the third date, he told her he thought she was the one.”

”Kolmansilla treffeillä hän kertoi tälle hänen ajattelevan, että tämä oli se oikea”? (Myönnetään, tahallisen kömpelö suomennokseni hieroo suolaa haavoihin.)

Olen päätynyt ongelmallisen hänen kanssa omaan ratkaisuuni: käytän se-sanaa yksikön kolmantena persoonapronominina kaikista muista paitsi näkökulmahenkilöstä puhuttaessa. Näkökulmahenkilö (se henkilö, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, yleensä päähenkilö) on siis hän, ja kaikki muut se. Hän antoi kirjan sille.

Tämä luo kiistatta puhekielimäisen efektin. Pärjään sen kanssa. Mahdollisesti se yleistyy tulevaisuudessa kirjoitetussakin kielessä. Puheessahan se on pronominina käytännössä korvannut hänet kaikessa paitsi muodollisimmassa puheenparressa. (Ajoittain tulee kyllä silti ongelmia selkeyden kanssa, kun sanaan on tuppaamassa kaksi se-sanaa: ”Hän antoi sen sille”? Jos käytetään puhekielistä eläytymisesitystä, tämä ei ole minulle aina ongelma. Toivottavasti ei lukijallekaan.)

On täysin mahdollista, että olen joskus tämän säännön kanssa torkahtanut. Onkohan Kaikki on sanotussa jokin virhe tässä edellä kuvaamassani hän ja se -sanojen käytössä? Jos löydät romaanista jonkun virheen, palkitsen tarkkuuden lähettämällä sinulle yhden niteen tulevaa romaaniani Totuus naisista heti kun se ilmestyy. Siis: jos olet löytänyt kohdan, jossa hän viittaa johonkuhun muuhun kuin luvun näkökulmahenkilöön (Toma, Henkku tai Samu) tai se viittaa näkökulmahenkilöön, kirjoita alle kommentti ja kerro. Ensimmäinen tarkkasilmä palkitaan.

Huom: Repliikkien hänejä ei tietenkään lasketa. Puheella on omat sääntönsä. Niistä vaikka myöhemmin lisää. Saatan myös vedota eläytymisesitykseen, jos hänet sisältävä kohta referoi toisen henkilön puhetta/ajattelua.

 

***

PS. Arto Kivimäki teki Facebookissa hienon huomautuksen:

Suomen puhekielessä pronomineilla ”se” ja ”hän” on selkeä funktio: ”hän vakuutteli tekevänsä mutta ei tehnytkään” on puhekielessä ”se sanoi että kyllä hän tekee mutta ei se mitään tehnyt”. ”Hän” on siis käytössä silloin kun esitetään toisen sanomisia (vrt. latinan oratio obliqua). Tämän pohjalta […] odottaisi asetelman olevan toinen: että näkökulmahenkilö olisi ”se” ja muut olisivat ”hän”.

Kyseessä on siis Ison suomen kieliopin § 1469 nimeämä logoforinen pronomini:

Monissa puhutun kielen varianteissa sekä näitä jäljittelevässä kaunokirjallisessa dialogissa pronomineja se ja ne käytetään kerronnassa ihmisistäkin, kun taas pronominit hän ja he esiintyvät ensisijaisesti referaatissa ja ovat samaviitteisiä johtolauseen kommunikaatioverbin subjektin kanssa: Se sanoi, että hän antaa ne minulle. Tällaista toisen puhetilanteen puheaktipronominiin viittaavaa pronominia (tässä hän) nimitetään logoforiseksi.

Totta. Olen käyttänytkin ’häntä’ joskus hahmojen repliikeissä tuossa epäsuorassa käytössä, jossa se on ikään kuin fossiloitunut muoto ja jotenkin vähän kömpelö yritys ”kunnolliseen” kieleen. Sen sijaan sen vaihtaminen näkökulmahenkilön pronominiksi ei ainakaan minun tarpeisiini sopisi. Mikä toimii dialogissa, ei kirjan kerrontaratkaisuna toimikaan. Tarinan kertojan (erotuksena siis kirjailjasta tai kirjan hahmoista) käyttöön tuo huomaamaton, ei-kohosteinen ’hän’ sopii mielestäni hyvin, ja tarinan näkökulmahenkilö, jonka kautta kaikki kuvataan, käyttää sitten muista ihmisistä ’sitä’ kuin puhuisi itsekseen/lukijalle. Kyseessä on vaivihkainen lukijan eläyttäminen näkökulmahenkilöön.

Vertaa kumpaan henkilöön lukija samaistuu:

”Hän halusi huutaa sille jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten hän tuhahti ja käänsi sille selkänsä.”

”Se halusi huutaa hänelle jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten se tuhahti ja käänsi hänelle selkänsä.”

Kiitokset kommentista, jonka ansiosta myös löysin oman käytäntöni kuvattuna pykälään, joten voin siis jatkossa aina tiukan paikan tullen vedota: ”Niin niin, mutta saanko pyytää huomionne Ison Suomen Kieliopin pykälälän § 1470 d)…”

Kaunokirjallisessa kerronnassa hän voi erottaa päähenkilön se-pronominilla merkitystä sivuhenkilöstä (d); se on tällöin osoitus siitä että henkilön ajatusreferaatti on puhekielinen.

(d)
Häni raivostui. Sej ei koskaan ajatellut, että häneltäi onnistuisi. (k)

 

Italia-juttuni Mondo-lehdessä 9/12

Puhutaan suvereeneista valtioista, mutta on olemassa vain yksi suvereeni kansa, italialaiset. Olen fani. Niinpä en empinyt, kun matkailulehti Mondo tarjosi kesällä keikkaa Marchen maakuntaan, Italian pohkeeseen. Kirjoittamani matkajuttu on luettavissa uudessa Mondossa 9/12. Valokuvaus ja hyvä matkaseura ovat Joanna Moorhousen.

Sprezzaturasta muuten lisää täällä.