Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

Tarina ja kuinka se kerrotaan

Ajankohtaista juuri nyt:

Vedän Helsingin Työväenopistossa luovan kirjoittamisen kurssia Lyhytproosa – Tarina ja kuinka se kerrotaan. Alkavan kevätlukukauden kurssi on itsenäinen jatko-osa syyslukukauden samannimiselle kurssille. Pääpainotus on lyhytproosalla ja ennen kaikkea sen kirjoittamisella, mutta kutsun kurssia tarinankerronnan peruskurssiksi.

Syksyllä käsittelimme etupäässä rakennetta, juonta ja henkilöhahmoja, nyt keväällä on tarkoitus jatkaa henkilöistä, käsitellä kertojaa ja näkökulmia sekä kaikenlaista muuta kivaa tarinan ajanhallinnasta dialogin kautta statusvaihteluihin. Kurssi sopii niille, jotka haluavat kehittyä kirjoittajana.

Ilmoittautuminen alkaa huomenna tiistaina 11. joulukuuta klo 11.00. Mukaan mahtuu vielä kourallinen nopeita. Tervetuloa!

Työväenopiston sivuille ja ilmoittautumiseen pääsee täältä: http://www.hel.fi/wps/portal/Tyovaenopisto.

Kuva: Marek Sabogal

Kuva: Marek Sabogal

Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia?

1970-luvulta lähtien on Suomessakin opetettu kansalaisia syömään valtion virallisten ravitsemussuositusten mukaan. Kenelle ne on tarkoitettu? Tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia? Annan vastauksen.

Ravitsemussuositukset laatii nostalgisen niminen valtion ravitsemusneuvottelukunta. Tämä keskuskomitea on Maa- ja metsätalousministeriön alainen, eikä esim. Sosiaali- ja terveysministeriön.

En tiedä kumpi on kyynistyttävämpi fakta: se, että suositukset laatii talousministeriö, vai se, että ketään ei kiinnosta protestoida, vaikka suositukset laatii talousministeriö. Ehkä tälle on jokin erityinen syynsä. Nyt se vain näyttäisi todistavan sen puolesta, että suositukset laaditaan maatalouden tarpeisiin.

Suosituksia noudatetaan kaikissa valtiollisissa laitoksissa kehdosta hautaan: sairaalat, päiväkodit, koulut ja opistot, armeija, vankilat, vanhainkodit. Niissä liikkuu isot rahat. Tämän takia talous ohjaa suosituksia. Ravintomme esimerkiksi on pohjauduttava viljaan, koska maataloutemme rakentuu sille. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, että viralliset suositukset tuomitsisivat viljan tai edes antaisivat sille puolueettoman käsittelyn. Viljalla mennään Suomessa.

Valkoinen ydinvilja tuomitaan nykyään yhä useammin, mutta kotimaisesta täysjyvästä ei luovuta – vaikka uusi tieto toteaa, että täysimittaista keliakiaa sairastaa Suomessa 2 % väestöstä, eniten koko maailmassa, ja täysimittainen keliakia näyttäisi olevan vain jäävuoren huippu: sen alla on paljon suurempi joukko ihmisiä, jotka kärsivät gluteeniviljasta (hakuun: non-celiac wheat sensitivity tai gluten sensitivity). Me pohjalaiset hylkeensyöjien jälkeläiset olemme mahdollisesti maailman heikoimmin varustettuja elämään viljapohjaisella ruokavaliolla. Mutta näin taloutemme on rakentunut, joten tätä tuskin tullaan viralliselta taholta  edes miettimään koskaan.

Toinen esimerkki kotiinpäinvedosta on rypsiöljyn ylistys. Rypsi on uusruokaa, 1970-luvulla syömäkelpoiseksi jalostettu rehukasvi, jonka öljystä on hurjaa vauhtia tehty kansallinen projekti. Sitä kehutaan, koska se kasvaa täällä. Oliiviöljy ei tue kansantalouttamme.

*

Kansanterveys on kansan terveyttä. Se ei koske yksityisen ihmisen terveyttä. Se ei edes yritä tutkia sinua. Se tutkii joukkoja ja toimii numeroilla. Kuten Turgenevin Isien ja poikien Bazarov sanoo: Ei tutkijakaan ole kiinnostunut jokaisesta koivusta erikseen, vaan koivusta yleensä. Ja hyvä niin, niin tilastotieteen on tarkoituskin. Mutta keskeinen ristiriita on siinä, että yksityistä ihmistä ei kiinnosta kansanterveys vaan omansa. Nämä asiat ovat melko samankaltaisia, mutta silti eri asioita.

Esimerkiksi suola. Meille kerrotaan, että suolaa tulisi välttää, koska se nostaa verenpainetta. Kaikkien tulisi välttää. Kyse on tilastomatematiikasta. On laskettu, että jos keskivertosuomalainen syö päivässä 6.5 grammaa suolaa, ja keskivertosuomalaisen verenpaine on z… niin tavoiteverenpaineeseen pääsyyn vaadittaisiin keskimäärin 6.5 miinus z määrä suolaa. Aloitetaan kansanvalistuskampanja, jotta suolankäyttökeskiarvo per kansalainen laskisi. Lasketaan, että kampanja maksaa Q euroa ja sillä hypoteettisesti säästettäisiin N henkeä, joten kampanja kannattaa.

Mutta sinun verenpaineesi saattaa olla kunnossa. Se saattaa jopa olla alhainen. Sinä saatat jopa kärsiä natriuminpuutteesta. Mutta tottelet silti kansanterveysmääräystä, ja karsit suolansaantiasi. Tilasi pahenee. Kansanterveys ei kärsi, vaikka sinä kärsitkin, koska sinä pienennät suolansyöntitilastoja. THL on tyytyväinen, sinä et.

Toinen esimerkki: raskaana oleville sallitaan Suomessa maksamakkaran syönti, mutta ei maksan syönti, koska maksasta saa väitetysti liikaa A-vitamiinia. Mutta ei ole mitään maagista eroa siinä, maistatko pienen haarukallisen maksapihviä vai levitätkö leivän päälle tuhdisti maksapateeta – saat saman määrän A-vitamiinia. Mutta perustelu ei olekaan tarkoitettu yksilöille: se on simulaatiomallintamiseen perustuva yleistys, jolla on tarkoitus välttää väestötasolla A-vitamiinin liikasaanti. Sinä saatat kärsiä A-vitamiinin puutteesta, mutta koska keskivertosuomalainen ei laskelmien mukaan kärsi, sinäkään et saa syödä maksaa – muussa kuin vähäsen, pateemuodossa. (1)

Tämä on epidemiologiaa. Epidemiologia sai alkunsa kulkutaideoppina, mutta nykyään se on meitä hallitseva tilastotiede, kansanhallinnan väline. Se on kammottavan huono kertomaan, mitä yksityisen ihmisen pitäisi tehdä, koska se ei yritäkään sitä. Tätä ei juuri ymmärretä. (Kiinnostuneille suosittelen Gary Taubesin kirjaa Good Calories Bad Calories.)

Kansalliset ravitsemussuositukset, kuten kaikki kategoriset säännöt, suunnataan pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Kaikkien pitää pystyä noudattamaan niitä. Joten kaikki viestit pitää karsia mahdollisimman simppeleiksi, hankalat asiat yksinkertaistaa, mutkat oikoa, rönsyjä karsia. Vaikka se tekisi väkivaltaa totuudelle ja järjelle. Vaikka se kieltäisi maksapihvin, mutta ei samaa maksaa kermaan ja silavaan sekoitettuna pateena. Vaikka solujemme tärkeimmästä elektrolyytista natriumista jouduttaisiin tekemään mörkö.

*

Toinen keskeinen tapa, jolla kansanterveysvalistus on mahdollisesti ristiriidassa sinun omiesi kanssa on tämä: se tähtää mahdollisimman vähään. Se tähtää pienimpään määrään radikaaleja lopputuloksia (hyvän tai huonon radikaaleja). Se ei tähtää täydelliseen terveyteen, ei edes hyvään. Sitä ei kiinnosta voivatko ihmiset hyvin. Se tähtää pitämään ihmiset minimissä, hengissä, se haluaa, että heikoimmatkin selviytyvät, että vähimmälläkin pärjää. Se tutkii kuinka vähällä voi pärjätä, kuinka alas riman voi asettaa. Tämä johtuu siitä, että riman nostaminen maksaa kamalasti. Verorahoja.

Vitamiinien ja mineraalien ja proteiinien, kaiken arvokkaan kohdalla puhutaan saantisuosituksista, mutta näillä on taipumus taittua kohti minimisaantisuosituksia. Ei  puhuta optimisaannista. Minimi saavutetaan (keripukki ja riisitauti vältetään), sitten täytetään vatsa edullisilla ja kotimaisilla tuotteilla. Tämä on ravintosuositusten tavoite. Kasviksia suositellaan aina, vaikka niissä ei ole mitään maagista eikä hirveästi ravinteitakaan, mutta ne ovat harmittomia.

Samoin sinun mahakasvattisi saattaa hyötyä maksapihveistä saatavista vitamiineista ja mineraaleista. A-vitamiini on olennaisen tärkeää esim. kehon symmetrian ja silmien kehitykselle – kaksi asiaa jotka vaikuttavat lapsesi kauneuteen. Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut hyötymisestä tai kauneudesta. Se on kiinnostunut riskien vähentämisestä.

*

Tämä kaikkihan on ihan tasa-arvoista, mutta sinä ehkä haluat enemmän.

Tai ehkä et. Ehkä tyydyt siihen, että kärsit samoista vaivoista kuin kaikki muutkin ja pidät sitä normaalina ja jotenkin turvallisena. Pidät normaalina, että vyötäröllä on samat kymmenen kiloa liikaa kuin muillakin. Että tarvitset päivittäin käsirasvaa, huulirasvaa, kasvorasvaa, vartalorasvaa ja rasvaa kantapäille. Että koko ajan on pikku nälkä ja ruoan jälkeen ja busseissa aina nukuttaa; että sinulla on ilmavaivoja ja ”stressivatsa”, ja ladot ostoshihnalle korvaamattomia ruoansulatusjogurtteja. Pidät normaalina, että perheesi on kipeä kymmenen kertaa vuodessa ja riippuvainen lääkärihoidoista, jota olisi ollut mahdotonta antaa vielä pari sukupolvea sitten. Pidät hyväksyttävänä osteoporoosia ja kasvojen luuston alikehittymistä niin, että tarvitaan vuosikausien oikomishoitoa. Nämä ovat ihmisen osa, ja hyi ja häpeä niille, jotka koettavat näitä välttää.

Mistään tästä ei ole haittaa kansanterveydelle – eikä juuri kansantaloudellekaan, koska kansantalouteen kuuluu lääkintätoimi ja rasvatuubikauppiaat.

Jos sen sijaan haluat enemmän, ravitsemussuositukset eivät auta sinua. Ne eivät yritäkään sitä. Ne pyrkivät vetämään sinut takaisin sen perusterveen tai perussairaan, katsannosta riippuen, kansan joukkoon, josta yrität kohota. Tekosi on julkea. Sehän on poliittinen. Se vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin: Saako toinen olla terveempi kuin toinen? Saako ihminen harjoittaa vapauttaan etsiä tietoa ja soveltaa sitä parhaaksi näkemällään ja kokemallaan tavalla?

Monien mielestä ei. Monia se pelottaa. Että joku lipeää ruodusta. Liian hyvää ruokaa tehnyt  keittäjä saa potkut päiväkodista.

Muista tämä, kun viralliset tahot seuraavaksi antavat lausuntojaan, kuten viimeksi  kalaöljystä. Jos näiltä Virallisilta kysytään, ei tule syödä kalaöljyä. Nimenomaan ei tule syödä, ei edes ei tarvitse. Virallisten mielestä on väärin, että hegemoniaa tullaan rapauttamaan poikkeavilla näkemyksellä. Toisinajattelu on kahdesta syystä ikävää: koska toisinajattelijat voivat olla väärässä ja koska he voivat olla oikeassa. Jos he ovat väärässä, hehän aiheuttavat haittaa itselleen, rumentavat tilastoja. Jos he ovat oikeassa, no, hehän nöyryyttävät Virallisia ja vievät näiden työn. Ja he ovat terveempiä kuin toiset, ja se on epätasa-arvoista.

Sinä saatat hyötyä kalaöljyn syönnistä…

…Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut sinusta, vaan tilastoista…

…Eikä kansanterveys ole kiinnostunut optimista terveydestä, vaan heikoimman selviämisestä.

Ongelmia syntyy kun puhutaan eri asioista eikä ymmärretä sitä. Osa nykyisestä sekaannuksestamme ruoan suhteen johtuu tästä.

Toiset (esim. karppaajat, paleot, urheilijat, jne.) puhuvat a1) sinun b1) optimista terveydestäsi. He kysyvät: mitä vaaditaan että juuri sinä pääset parhaimpaasi?

Toiset (Viralliset, Vihreät/vegetaristit jne.) puhuvat a2) kansan b2) minimiterveydestä. He kysyvät: kuinka vähällä suomalaiset voivat pärjätä?

Ne ovat ratkaisevasti eri asioita, vaikka näyttävätkin läheisiltä.

*

Oikeastaan tunnen sääliä virallisten ravitsemussuositusten tarjoajien nykytilannetta kohtaan. Nykyään ihmisillä on vaihtoehtona ottaa asioista itse selvää. He voivat käydä hakemassa PubMedista tai AJCN:sta sen tuoreen tutkimuksen, jota lehdessä toimittaja siteerasi, ja tarkistaa, puhuiko toimittaja pehmeitä. He voivat hakea tietoa ja keskustella siitä blogeissa ja foorumeilla. Tämän takia Viralliset kaverit eivät juuri koskaan viittaa tutkimuksiin. He puhuvat siitä, kuinka ”lukuisat tutkimukset” puoltavat tätä, mutta eivät nimeä yhtäkään, koska sen voisi lukea ja ruotia, tutkia mitä se oikeastaan näyttää todistavan ja mitä ei. Kirotut amatöörit tulevat rikkomaan kaveripiirin hyvää hegemoniaa. (Piirit ovat niin pienet, että kaikki päättäjät ovat kavereita keskenään, ja kavereiden kesken ei viitsi riidellä.)

Toista oli 1970-luvulla: kun auktoriteetti jyrähti, kansa mutisi ja totteli, mutisi ja totteli. Nöyrän alamaisella tavalla suomalaiset vaihtoivat kulttuuriperinteensä sietämättömän makuiseen Floraan. Koko kansalle suunnatut ravitsemussuositukset ovat tämän  kekkoslovakialaisen yhtenäiskulttuurin liikuttava jäänne.

*

Mutta: tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia?

Kyllä, jos et vaadi parempaa.

Loppukevennykseksi tarjoan Tom Naughtonin puheen aiheesta, johon lopetin: Virallisen totuuden kulttuurin kuolemasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

***

Edit 9.12. Tämä artikkeli on lähtenyt lumivyöryilemään: muutaman päivän sisällä sen ovat lukeneet jo tuhannet ihmiset, eikä vauhti näytä hidastuvan. Toivotan lukijat tervetulleiksi tutustumaan myös blogini muuhun sisältöön! Pääasiani niin blogissa kuin elämässäkin on kirjoittaminen ja kirjallisuus (tägejä: Tämä kirjoittamishomma, Totaalinen romaani, Narratologia, Totuus naisista…). Joitain ruoka- ja tiedeaiheisiakin artikkeleita olen myös ehtinyt tehdä.

*

Post scriptum 10.12.2012

Helsingin Sanomat esiintyy nyt virallisterveellisen puolueen pää-äänenkannattajan roolissa: maanantain lehdessä ”kumotaan sokerimyyttejä”. Puolueen komissaarit (mm. Mikael Fogelholm ja Ursula Schwab) katsovat hoitavansa kansanterveyttä parhaiten kiistämällä sokerin olevan epäterveellistä tai lihottavaa. He suosittelevat sokerin käyttöä yhdessä kotimaisten marjojen, kotimaisen ruisleivän ja kotimaisen rypsiöljyn kanssa – ja näin rientävät todistamaan tämän artikkelini puolesta. Kiitos siitä.

Toimittajan roolissa esiintyvä Ilona Vihonen on hakenut juttua varten sokeritietoa myös – Suomen Sokerin tuotekehityspäälliköltä. Suosittelen lukijoita hakemaan terveystietonsa muualta kuin Helsingin Sanomista. Sillä välin muualla tehdään rohkeaa tutkivaa journalismia, jossa uskalletaan kysyä Is Sugar Toxic?