Totuus naisista painoon ja Prosakia

Tämän alan paradokseja on, että siinä vaiheessa kun kirjailijan projekti päättyy, muille kaikki on vasta alussa. Puolentoista vuoden monomania on minulta ohi. Toinen romaanini Totuus naisista on painossa. Sen pitäisi olla kaupoissa joidenkin viikkojen päästä helmikuun lopulla. Kerron sitten. Yritän seuraavaksi tyhjentää pääni kovalevyltä tilaa muillekin asioille, kuten esim. ihmisille ja omalle puhelinnumerolleni.

Kirjaa kohtaan on ollut kivasti innostusta jo ennakkoon. Lisää luulisi kohtuuden ja ihmisuskon nimissä seuraavan, kun ensimmäiset ovat päässeet lukemaan sen.

Ensimmäinen tilaisuus tutustua Totuuteen on Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla tiistaina 19.2., jolloin luen kirjasta luvun ja keskustelen siitä toimittaja Marko Gustafssonin kanssa. Illan toinen esiintyjä on Sirpa Kähkönen. Tilaisuus on maksuton ja tapahtuu Kansallisteatterin Lavaklubilla klo 19.

Sinne, ja olet etujoukkoa.

Totuuskansi

Kansi Tuomo Parikka

Mainokset

Dialogin jama Suomessa

Rajallisten resurssien maailmassa kotimainen kirjallisuus kilpailee lukijoista ulkomaisen kirjallisuuden kanssa. Ulkomaisella kirjallisuudella on etunaan nimenomaan se, että se tulee ulkomailta, eli on valmiiksi kansainvälistä ja esivalittua ja suuren maailman tuulahdusta Impivaarassa ja wau miten ihana aksentti sillä on. Kotimainen kirjallisuutemme voisi käyttää omana etunaan tuttuutta.

Tuttuudella en tarkoita tylsää arkisuutta, vaan tuttua sillä tavalla kuin taide parhaimmilllaan on: se on tuttua jälkeenpäin. Ts. asia on ollut ihan silmieni edessä, mutta enpä ole tullut sitä tuolla tavalla huomanneeksi – noinhan se menee.

Viktor Jerofejev kertoo Tsehovin kirjeistä, joissa tämä arvioi ystävälleen sitä, miten paljon vaikeampi on harjoittaa rakkautta sohvalla – sängyssä se on paljon mukavampaa. Jerofejevin mielestä tässä on Tsehovin nerous:

Ja lukiessani tätä suurenmoista mietelmää sängystä ja sohvasta […] mietin, miksi Tsehov on suuri.

Koska hän puhuu totta. Todellakin, kuten hän kirjoittaa, naista on mukavampi ”jylkyttää” sängyssä kuin sohvalla, joka on milloin liian pehmeä milloin liian kapea. […]

Mutta on yksi asia myöntää ja toinen asia todeta ja kirjoittaa itse. Ei riitä tyyliä, ei yksinkertaisesti ole lahjakkutta. Toiset kirjailijat taas eivät viitsi hukata aikaa tähän. He ovat kiinni paradoksaalisten ajatusten esittämisessä, he väittävät mieluummin, että on mukavampaa maata naisten kanssa sohvalla kuin sängyssä, ja sehän on täysin käsittämätöntä postmodernismia tai jotain vielä arvoituksellisempaaa.

He ovat sidottuja, mutta Tsehov on vapaa. Hän on vapaa kirjailija. Hän on vapaa puhumaan mistä banaalista seikasta tahansa. (Kokoelmasta Miehet, suom. Jukka Mallinen)

Hyvä kirjallisuus on usein lähellä Trivial Pursuitin ahaa-elämystä: niinpä tietysti, olisihan tuo pitänyt tietää.

Kotimaisella kirjallisuudella olisi tässä kilpailuetu. Sattuneesta syystä suomalaiset kirjailijat tuntevat lukijoidensa maailman.

Yksi asia, missä suomalainen kirjallisuus on mielestäni tämän suhteen epäonnistunut, on puheen tallentaminen. Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet kirjoittamaan puhetta. Se johtuu siitä, että meillä on kaksi kieltä, puhekieli ja kirjakieli. Tämä on suomen kielen ja kirjallisuuden erikoisleima, jonka erikoisuutta emme taida ihan ymmärtää. Englanniksi kirjoitettu on englanniksi puhuttu. Suomessa puhumme puhekieltä ja kirjoitamme kirjakieltä, ja tämä tärvelee myös dialogimme.

Kun käyt teatterissa, kiinnitä huomiota siihen millaista paperia hahmot puhuvat. Sekaan eksynyt aito puhekielinen repliikki, usein koomisen huudahduksen muodossa, saa yleisön välittömästi puolelleen. Tämä pätee riippumatta siitä onko teksti käännetty vai kotikielinen.

Katso pronomineja: kirjasuomessa ne ovat minä sinä hän, me te he. Puhesuomessa esim. mä sä se, me te ne – tai sitten millä tahansa suomen murteella mie, mää, jne. Pääkaupunkiseudun nuoressa puhekielessä jotkut pronominit myös katoavat ja korvautuvat persoonan kiertävällä ilmaisulla:

Mihin olet matkalla? -> Mihin tyyppi/teitsi/jäbä/muija/äijä on menos?

Me olimme hämmästyneitä. -> Jengi oli ihan et hä…?

Yksi syy miksi suomalainen yleisö kuluttaisi suomalaista eikä esim. brooklynilaista kulttuuria olisi se tuttuus, joka tekee tekstistä aidon, samaistuttavan, läheisen, yllättävällä tavalla tutun. Se menetetään, koska hahmot eivät puhu niin kuin lukija puhuu. Hahmot etäännytetään lukijasta tahattomasti, ilman että tilalle saataisiin korvaavia ulkomaalaisuuden avuja.

*

Me puhumme puhekielisemmin kuin kuvittelemme. Edelleen pronominit esimerkkinä: tarkkaile joskus niin huomaat kuinka harvinainen ”minä” on: ”mä” esiintyy kaikissa ikä- ja yhteiskuntaluokissa. Kirjakieltä puhuvat lähinnä poliitikot. He harjoittelevat sitä. Myös muut uutistärkeilevät ihmiset (tutkijat, viranomaiset jne.) käyttävät – kameran edessä – kirjakieltä. Julkinen puhe on usein väännetty kirjakieliseen suuntaan, ainakin jos halutaan vaikuttaa tärkeiltä ja etäisiltä. Joskus myös ikävä kyllä siksi, että kuvitellaan niin pitävän tehdä, koska uutistärkeilijätkin tekevät sitä. Nyrkkisääntö: Kirjakieltä käytetään suomessa kun teeskennellään. Esitetään muuta kuin ollaan. Piilotetaan aitous.

Siinä kirjakielen käyttö puheessa suunnilleen onkin. Muuten suomessa puhutaan aina puhekieltä. Kun pääsee kuulemaan tai lukemaan oikeaa puhetta dialogissa, kokee välittömän tsehovilaisen palkinnon: noinhan tämä menee. Miksei näin kirjoiteta aina?

Tämä oli kokemukseni aikoinaan kun tv-sarja Irtiottoja tuli. Aku Louhimiehen ohjaama, Paavo Westerbergin ja työryhmän kirjoittama, työstämä, improvisoima ja hahmojen suuhun sovittama Irtiottoja oli huippua myös puheen esittämisessä. Se oli minulle mieleenjäävä elämys myös siksi, että sain kuulla työryhmän opiskelleen David Mametin dialogia. Tunnistin vaikutteet, koska olin itse samaan aikaan opiskelemassa Mametia: tein kirjallisuustieteen seminaarityöni nimellä Mamet-speak – David Mametin kadun kieli.

Sittemmin harjoittelin dialogia kirjoittaessani näytelmän Queensberryn säännöt yliopiston harrastajateatterille. Osana suomen kielen opintojani opiskelin keskustelunanalyysiä. Kaiken tämän seuraus oli, että aloin nähdä ihmisten puheen sanoina paperilla. Miltä puhe todella näyttäisi mustana valkoisella. Ja se näyttää erilaiselta kuin mitä kirjailijamme yleensä kirjoittavat.

*

Kantani ja käytäntöni dialogin kirjoittamiseen on tämä.

Paras dialogi on stilisoitua puhetta, tyyliteltyä realismia. Dialogin ei ole tarkoitus olla nauhurimaista arkipuheen tallentamista. Se on käytännössä lukukelvotonta: tässä  . esimerkiksi litteroitu versio aitoa puhetta. Kuten murteellisuudessa, johonkin on vedettävä raja. (Täysin eri asia on sitten jos dialogin ei ole tarkoituskaan olla realistista. Vrt. Kaurismäen dialogi. Draaman dialogilla on myös toki eri tarpeet kuin proosan.)

Tärkein yksittäinen oivallukseni Mametia lukiessa, näytelmää kirjoittaessa ja keskustelunanalyysiä opiskellessa on tämä: kieli kuten runouskin perustuu tavutukseen.

Mamet kirjoittaa englantia, ja englantia puhutaan ”jambimaisesti”, eli ensi tavu on usein painoton kuten jambi-runomitassa. Suomi on trokeemainen kieli: ensi tavu painollinen, toinen painoton ja niin edelleen. En jaksa kaivaa muistiinpanojani suomen kielen historian kurssilta, mutta muistan tämän näin: varhaisimman suomalaisugrilaisen kielen sanat muodostuivat tavuista, jotka koostuvat KV-pareista: konsonantti+vokaali.  Kala. Kyy oli varhaismuodossaan kyje.

Tästähän on hyvin lyhyt matka kalevalamittaan, jota usein luonnehditaan nelipolviseksi trokeeksi (vaikkei se ihan niin yksinkertaista ole):

Vaka vanha Väinämöinen

elelevi aikojansa

noilla Väinölän ahoilla

Kalevalan kankahilla.

Suomalaisen suuhun sopii mainiosti nelipolvinen trokee. Vrt. vanha sotahuuto: ”Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä ryssät voita”

Tai Tuomas Vimman hahmon repliikki: ”Vedä akka v-ttu päähäs”

Tai: ”Face meni pilalle kun sinne tuli kaikki kävyt”

Oma kompromissini realismin ja luettavuuden välillä perustuu tavutukseen. Kirjoitan yleensä tavut, jotka puheessa äännettäisiin, ja jätän pois tavut, joita ei äännettäisi. Kirjoitan tavut kokonaisina: ”niin kuin” vaikka hahmo oikeasti lausuukin puhunnon ”niinku”. Tietäköön siis lukija, ettei niitä viimeisiä änniä ole tarkoituskaan ääntää. Saatan jättää kirjaimia pois tavun sisältä:  diftongit helposti lyhenevät puheessa (”punanen”) ja d-kirjaimen lausuminen on harvinaista ”en mä ehi”.

*

Lopulta se, missä muodossa dialogi on, on kuitenkin pieni asia kirjan kokonaisuudessa. Lukija voisi keskittyä tärkeämpiinkin, kuten että miksi nämä hahmot keskustelevat näin – puhumattakaan suuremmista arvoista kuten rakenteen  tai hahmojenluonnin kysymyksistä. Mutta elättelen toivetta, että lukijat tottuvat lukemaan minunkin dialogiani hämmästelemättä ja että puhekieleen pohjatuva dialogi yleistyisi kirjallisuudessamme sen verran, että sitä pidettäisiin huomaamattomana. Näin arkikielinenkin dialogi voisi olla samaan aikaan tuttua mutta silti yllättää lukijansa.

Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:

Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.

Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.

Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.

Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong (ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.

Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:

– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen

– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.

– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari

– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä

– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä

– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin

– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.

– loppuratkaisuista puhumattakaan.

Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.

Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)

Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään  – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).

Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.

Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.

Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.

Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.

Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.

King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.

***

Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.

Tämä niin sanottu rasismikeskustelu

Opiskelin kulttuuriantropologiaa aikoinaan pääaineena, ja sen ja aivotutkimuksen havainnot ovat ilahduttavan yhteneviä. Molempien pohjalta voi esittää ihmismielen toimivan dikotomioilla. Se tarkoittaa mustavalkoisia kahtiajakoja: yö ja päivä, mies ja nainen, elävä ja kuollut, raaka ja keitetty. Me ja muut. Maahanmuuttaja ja suomalainen. Rasisti ja hyvä ihminen. Tällä tavalla rasismi toimii. Ja antirasismi. Ne ovat saman ilmiön kääntöpuolet.

Tässä artikkelissa ”antirasisti” ei tarkoita vain ihmistä, joka ei ole rasistinen. Niin rasisti kuin antirasistikin määritellään äärimmäisiksi ihmisiksi. He ovat äänekkäitä vähemmistöjä, jotka ovat vuorenvarmoja asiastaan, jonka puolesta toimimisessa tarkoitus pyhittää keinot. Suurin osa ihmisistä on jotain näiden väliltä: heidän elämässään eivät rotukysymykset ole kovin tärkeitä. Rasisti ja antirasisti ovat ihmisiä, joiden elämää ja ihmiskäsitystä määrittää keskeisesti rotu (tai tarkemmin sanottuna etninen alkuperä tai kansalaisuus jne. mutta lyhyt ilmaus kelvatkoon). He miettivät rotukysymyksiä, tuovat niitä esiin ja näkevät ympärillään rotuun liittyviä ongelmia.

Rasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna on väärässä, koska rotu.

Rasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.

Fanaattinen antirasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna vastustaa rasisteja, joten se, joka vastustaa häntä, on rasisti. Ihminen, jonka mielestä Umayya Abu-Hanna on väärässä, on rasisti.

Antirasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.

Siinä missä rasistisen ajattelun harha on helppo huomata, antirasistien silmänkääntötemppu on vaikeampi. Siinä oletetaan, että koska A liittyy B:hen (Abu-Hannan vastustajien keskuudessa esiintyy rasismia), B aiheuttaa A:n (rasismi aiheuttaa kaiken  Abu-Hannan vastustuksen). Silti molempien ajattelussa menee yhtä lailla sekaisin kaksi asiaa: yhdistetään Abu-Hannan mielipide ja tämän syntymämaa niin kuin nämä liittyisivät jotenkin ratkaisevalla tavalla toisiinsa.

Molemmat sivuuttavat sen vaihtoehdon, että ihminen saattaa olla oikeassa tai väärässä täysin riippumatta perimästään tai taustastaan. Rasistin mielestä palestiinalainen suomikriitikko on a priori väärässä, antirasistin mielestä väärässä ovat palestiinalaista kriitikkoa vastustavat suomalaiset. Antirasisti sivuuttaa vaihtoehdon, että Abu-Hanna ei pakosti ole oikeassa, koska väitteen totuus ei ole hänelle keskeisintä: hänelle tärkeintä on löytää rasisteja (mahdollisimman paljon) ja tuhota heitä, ts. haistaa väärää ajattelua ja rankaista siitä.

Jos oikeasti haluaisimme ja pystyisimme voittamaan rasismin, meidän pitäisi pystyä rikkomaan dikotominen ajattelu. Siinä auttaisi, jos jaamme ihmiset kolmeen kohtaan portaattomalla spektrillä tähän tapaan:

Rasistit (pieni joukko, jonka mielestä rotu, syntyperä, jne. määrää ihmistä)

.

.

normaalit ihmiset (suurin joukko, tavallista kansaa kaikkia rotuja. Ei kovin rasistista, eikä koko rotukysymys ole heidän elämässään erityisen tärkeä: heillä on tärkeämpiäkin huolenaiheita.)

.

.

Antirasistit (pieni joukko, jotka aktiivisesti ja äänekkäästi toimivat rasisteja vastaan)

Suomalaisten haukkuminen rasisteiksi ei minusta palvele kenenkään paitsi näiden kahden ääriporukan tarpeita. Se voi muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi, jolloin suomalaiset alkavat uskoa sen ja syntyy käsitys rasistisesta suomalaisesta – aivan kuin ahneesta juutalaisesta jne. Tämän ongelmia ei ehkä tarvitse laajemmin selventää. Tai sitten ihmisten syyttely vain kärjistää ihmiset laitaporukoiksi – fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi rasisteiksi tai fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi antirasisteiksi. Ja nämä poteroituvat asemiinsa ilman yhteyttä, ja huutelusota vain kiihtyy.

Syyttelyssä on myös vaarana negatiivisten assosiaatioiden vuotaminen maahanmuuttajiin. Malliin: ”Ennen kuin tuli htämä monikulttuurisuus ja hnämä maahanmuuttajat, kukaan ei haukkunut minua rasistiksi. Pirunmoinen sotku koko monikulttuurisuus.” Tämä ei tietenkään ole loogista ajattelua, mutta eihän ajattelu ole.

Pölhöjä ja kaikenlaisia suustaan häijyjä ikäviä ihmisiä tulee aina olemaan. Vääristä ihmisistä pääsee täysin eroon vain totalitaristisessa diktatuurissa. (Pelkään sen olevan molempien fanaattisten laitaporukoiden unelmakin, vaikka jäsentymätön). On melkoisen todennäköistä, että pölhöjä on yhtä lailla niin Suomessa kuin maailmallakin. Siis että pölhöjä tulee niin Viitasaarelta kuin Amsterdamista kuin Haifastakin. Että pölhöys on riippumaton rodusta ja syntymäpaikasta. Eikä – ja tämä taitaa olla keskeisintä – pölhöjen ehkä kannattaisi antaa leimata koko porukkaa.

Mutta huutelu jatkuu Internetissä. Sosiaalisessa mediassa ei vaalisalaisuuksia kunnioiteta. Pelkäänpä etteivät huutelijat ole rakentamassa parempaa, moniarvoisempaa, on-vain-harmaan-sävyjä-yhteiskuntaa. Kunhan tykkäävät lyödä totuuksillaan toisia päähän.