Totuus löytyy kirjakaupasta

Todistusaineistoa eturintamasta: Totuutta löytyy nyt kaupoista.

14022013

Epäkaupallisia tiedotteita:

– Ti 19.2. klo 19.00 alkaen luen kirjasta otteen ja keskustelen siitä toimittaja Marko Gustaffssonin kanssa Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla. Illassa esiintyy myös Sirpa Kähkönen. Paikka on Kansallisteatterin Lavaklubi. Tilaisuus on maksuton.

– To 21.2. olen vieraana Ylen Aamun kirjassa noin klo 8.15.

– Pe 22.2. on kirjan virallinen julkaisupäivä.

– Ti 26.2. klo 19.00 – 24.00 vietetään kirjan julkistamisjuhlia, taas Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tilaisuus on maksuton ja avoin kaikille kiinnostuneille.

Arvostelukappaleita, kuva- ja haastattelupyyntöjä, esiintymisehdotuksia ym? Kyllä vain. Ota yhteys Gummerukselle tiedottaja Karoliina Timoseen:

karoliina.timonen(a)gummerus.fi

+358405916532.

Mainokset

Kirjallisuuden sopimattomuudesta

Tommi Melenderin postaus Näitä kirjailijoita en voi hyväksyä inspiroi uuteen vertauskuvaan kirjallisuudesta. Jatkakoon se tästä kirjoituksesta, jossa aloitin kirjallisuuden sopimattomuudesta.

Minusta parasta kirjallisuutta luennehtii ja jopa määrittelee epäkorrektius. ”Määrittelee” tarkoittaa, että epäkorrektius ja kiusallisuus ja vaaran tuntu on kirjallisuudelle leimallista, ydinosaamisaluetta, ekolokero.

Tämä saattaa johtua omista ensimmäisistä kokemuksistani nuorena kundina ns. aikuisen kirjallisuuden parissa. Äidinkielen kirjassa esiteltiin tärppeinä liuta kirjailijoita, joita ei ollut tarkoituskaan ehtiä tunneilla käsitellä. Siellä mainittiin sellaisia tekijöitä kuin Philip Roth, ja kun sitten menin lukemaan Portnoyn taudin, olin järkyttynyt. Minun oppikirjassani! Tällaista! Suositellaan! Verorahoilla! Tietävätkö nämä mitä ne tekevät?

Olin kuullut sellaisesta, että antiikissakin oli kirjallisuutta. Kun sain ensi kerran käteeni Catulluksen, paljastui että ne marmoripatsaat runoilivatkin tällaista:

Täyshomot Aurelius ja Furius,

puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.

Kaikkien nuorten runopoikien suosikki Neruda oli sitten sitä mieltä, että runouden tulee olla epäpuhdasta:

Niin olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien tavoin hapon syövyttämä, savun ja hien kyllästämä, virtsan- ja liljantuoksuinen… runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia, villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia…

Ja korjatkaa jos muistan väärin, mutta mielikuvissani jossain Henry Millerin kirjassa on kohtaus (se saattaa olla jopa THE mielikuvani Henry Millerin tuotannosta), jossa kaveri tulee huvikseen kutittelemaan päähenkilön pakaroita juuri kun tämä on yhtymässä johonkin prostituoituun. Jonka elimestä on varmaan käytetty ilmaisua kuten ”dityrambinen vittu”. Eikä kyse ole pelkästä irstaudesta, kuten Millerkään ei ollut pelkkä irstailija. (Vituista puhuminen on helppoa, dityrambisista vituista jo jotain muuta.) Miller oli vaarallinen ei rivoutensa takia, vaan koska hän kirjoitti:

Minusta tuntui että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo…

Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. Minä olen kuollut ainoastaan henkisesti. Fyysisesti minä olen elossa. Moraalisesti minä olen vapaa…

Jos minä olen hyeena, minä olen laiha ja nälkäinen hyeena. Minä lähden lihottamaan itseäni.

Vertaa tätä Stephen Dedaluksen credoon: ”Non serviam. I will not serve that in which I no longer believe whether it call itself my home, my fatherland or my church”.

Joku voisi hätääntyä varjelemaan nuoria mieliä tällaiselta, jos ymmärtäisi millaisia kumouksia ne voivat aiheuttaa.

Kun kirjoista tehdään filmatisointeja, kaikki tämä siivotaan pois. Lolitasta Nabokov itse teki mustaa, mutta harmitonta slap stickiä. Tottahan elokuviakin on sensuroitu, mutta elokuva ei ole kirjan tavoin vaarallinen väline, koska siitä puuttuu kirjan intiimiys. Läheinen, yksityinen suhde kirjan henkilöihin, jotka käyttäytyvät sopimattomasti ja paljaasti. Siinä he ovat, pääset heidän ajatuksiinsa ja voit koskettaa heitä paperilla. Eikä kukaan muu tiedä mitä luet.

*

Se vertaus. Osallistut juhliin: ystäväsi menee naimisiin tai setäsi juhlii viisikymppisiään pitkän kaavan mukaan. Kaikki tälläytyvät edustaviksi, juhlapaikka on puunattu ja pöydille siroteltu ruusunlehtiä tai juomalauluvihkoja. Nostellaan maljoja, moikkaillaan tuttuja, on mukavaa. Juhlassa järjestetään ohjelmaa: serkkutyttö laulaa, joku soittaa viulua, pidetään tietovisa juhlakalun elämänvaihesta, isäntä pitää puheen, poikamiesjätkät ovat järjestäneet loppuillaksi hassun sketsin, jota esittäessä on kiedottava pään ympärille kaulahuivi, solmio tai paita.

Esitykset ovat hienoja, olet viihdyttynyt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole illan kiinnostavin anti.

Kiinnostavinta on se mitä tapahtuu yksityisesti, kulisseista huolimatta. Sopimattomat katseet, tupakkapaikan juorut. Se kun Raija lähentelee sinua, tai Raimo. Se kun Ari selittää sinulle matalalla äänellä, ettei Maria kutsuttu, koska se oli taannoisella Teneriffan-lomalla haukkunut juhlakalun lapsia äpäriksi. Kaikkien suosikkiserkun tunnustus, että oikeasti hän inhoaa elämäänsä – mutta hänellä on suunnitelma… Kun Kerkko juo liikaa ja tarttuu Herkkoa kraivelista ja uhoaa tappavansa. Ne paljastukset loppuyöstä kahden kesken hämärässä nurkassa yhden liiallisen viinilasin jälkeen. Ne ovat juhlissa kiinnostavinta. Sopimaton ja intiimi, vaarallinenkin.

Sinä päivänä kun kirjallisuudesta poistetaan sopimattomuus ja vaarallisuus, voimme saman tien lopettaa koko lukemishomman ja tyytyä katsomaan Vain elämää.

Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.
Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.

Syötäväksi kasvatetut Readberryssä

Readberry.fi on uusyhteisöllisen ajan digitaalinen kirjapiiri, jossa sähkökirjan ostaja saa pääsyn keskusteluun muiden kirjan lukijoiden kanssa. Readberryn nokkamies Mikko Aarne pyysi minua esilukijaksi keskustelemaan Elina Lappalaisen tuotantoeläinten kohtelua käsittelevästä Syötäväksi kasvatetut -kirjasta.

Laitoin esittelykseni johdannon omaan tulokulmaani:

Olen ollut kiinnostunut ruoasta seitsemäntoistavuotiaasta asti. Silloin pamahdin kasvissyöjäksi, ja seuraavat seitsemän vuotta olin sitä ärsyttävintä sorttia oleva kasvissyöjä, joka halusi muiden tietävän sen. Sittemmin ryhdyin sekasyöjäksi ja innostuin ravintotieteestä. Olen viimeisen seitsemän vuoden ajan opiskellut ravitsemusta amatöörinä, se on, intohimoisena rakastajana. Se on minusta tavattoman tärkeä ja kiehtova aihe. Väitän (ja tämä ymmärrettävästi sapettaa monia formaalisti koulutettuja ravintotieteilijöitä) jopa tietäväni yhtä sun toista ravinnon vaikutuksesta meihin.

Tältä taustalta kirjoitin joulukuun 2011 Imageen esseen Lihan ilot, joka oli kunnon lehtijutun tapaan reippaan poleeminen vegetarismin lyttäys. (Linkitän esseen kotisivujeni kautta, koska siellä on kiinnostuneille bonusraita: http://wp.me/p2s6Fa-Q )

Olen ja en ole kirjan kohderyhmää. Olen hyvin kiinnostunut siitä, mitä syön ja mitä meille syötetään. Teen perheeni ruoat lähinnä itse: tällä viikolla meillä syödään mm. nieriätäytteisiä uuniperunoita, burgundinpataa, punajuuripaistosta (jauhelihaa, Aura-juustoa) ja poronkäristystä. Eineksiä ja muita teollisia metkuja kartamme. Syömme keskivertoa vähemmän sokeria ja tärkkelystä, enemmän luonnollisia rasvoja ja luomua. Eläinproteiini kuuluu jossain muodossa joka aterialle. Nostelen painoja, ehkä se proteiinin arvostus on sitä kautta opittu. Harrastan metsästystä, ja tälläkin hetkellä pakkasessani on viimekuinen rusakko, syksyinen pyynrääpäle sekä appiukon kalastamaa kuhafilettä. Arvostan perinteistä, puhdasta, aitoa ruokaa, ja tähän kuuluu eläinten kohteleminen eläiminä, ei teollisena lihatahnana.

Mutta yhtä aikaa lähden lukemaan tätä kirjaa hieman skeptisenä. Jokin siinä, myönnän, ärsyttää. Nimi ”Syötäväksi kasvatetut” nostattaa halun vastata parhaalla teininasaalilla: ”DAA!” – totta kai ne on kasvatettu syötäväksi. Kirjan esittelyteksti (johon Lappalainen on toki syytön, ne tehdään kustantamoissa) väittää, että ”mielikuvissamme possut, vasikat ja tiput ovat suloisia eläinvauvoja”. Eivät minun mielikuvissani. Tämänlainen disneymäinen luontokäsitys on mahdollista vain paljasjalkaisille kaupunkilaisille, jotka saavat vasta teini-ikäisinä kuulla, että liha on muuten kuollutta eläintä. Kuten minulle.

Tiivistäen. Hunajamarinoitu broilerisilppu on häpeä jokaiselle osapuolelle, mutta niin ovat myös ne teolliset papanat, joita hyväuskoisille länsimaisille naisille myydään soijarouheen muodossa synnittömänä terveystuotteena.

Odotan ja toivon, että kirja rikkoo siihen kohdistamani ennakkoluulot. Todennäköisesti opin jotain uutta, ja se on aina hienoa. On muuten myös mukava olla osallistumassa keskusteluun.

Elina Lappalainen - Syötäväksi kasvatetut

Tervetuloa mukaan lukemaan. Tuosta painojen nostelusta valmistelenkin blogiesseetä.

And now for something completely different. Illalla on Gummeruksen suurin vuosijuhla Kaarlenpäivän illallinen, eli tilanne on tämä:

Harkitsen myös housujen käyttöä.

Harkitsen myös housujen käyttöä.