Mitä Alexis de Tocqueville opettaa kirjallisuudesta

Vaikka mitä.

Olen viettänyt talven hyvässä seurassa lukemalla Alexis de Tocquevillen magnum opusta Demokratia Amerikassa. De Tocqueville oli nerokas nuori aristokraatti, joka 1800-luvun alkupuolella kierteli uutta mannerta selvittääkseen mitä tuleman pitää – mitä tämä uusi demokratiahomma käytännössä tarkoittaa, tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja jatkossa Euroopassa.

Alexis de Tocqueville 1805 – 1859

De Tocqueville oli aristokratian kasvatti, joten hän pystyi tekemään jotain, mitä me emme enää voi: tarkkailemaan demokratiaa ulkoapäin. Meille demokratia on hyvän synonyymi ja kehityksen huippu, aristokratia hassu jäänne historiankirjoissa. Tietysti me ajattelemme näin. Olemme niin läpikotaisin demokraattisia, että näkemyksemme siitä on pakostakin jäävi. De Tocqueville näki sekä demokratiassa että aristokratiassa niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Kun Demokratian Amerikassa lukija pääsee yli ensimmäisen kirjan sisältämän Yhdysvaltain mekaniikan esittelyn, hän saa nauttia De Tocquevillen systematisoivasta nerosta, joka tarkastelee oivaltavalla ja luovalla tavalla mitä erinäisimpiä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ajatukset ovat usein hyvin sovellettavissa meidänkin aikapaikkaamme. Muutama sekalainen ote ennen kuin menemme siihen kirjallisuuteen:

Kansa ajattelee yleensä vain yksinkertaisin käsittein. Väärällä käsityksellä, joka on kuitenkin selvä ja tarkka, on maailmassa aina enemmän voimaa kuin oikealla mutta monimutkaisella.

*

On yhtä vaikea kuvitella sellainen yhteiskunta, jossa kaikki olisivat erittäin valistuneita, kuin sellainen valtio, jossa kaikki olisivat rikkaita.

*

Individualismi on viimeaikainen ilmaus, jonka on synnyttänyt eräs uusi käsitys. Esi-isämme tunsivat vain egoismin.

*

Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattoman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.

*

Kaikki uskonnot tavoittelevat yleisiä ja ikuisia totuuksia, joten ne eivät voi noin vain antaa periksi kunkin vuosisadan vaihteleville taipumuksille menettämättä auktoriteettiaan.

*

De Tocqueville on ennakoinut myös taipumuksemme loukkaantuayhä herkemmin:

Ihmisten viha etuoikeuksia kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin etuoikeudet harvenevat ja pienenevät. Voisikin sanoa, että demokraattiset tunteet roihuavat eniten juuri silloin, kun demokratian kannattajilla on vähiten aihetta tyytymättömyyteen. … Kun olot ovat kaikilta osin epätasa-arvoiset, ei suurikaan epätasa-arvo pistä silmään, mutta kun olot ovat lähes samanlaiset, vähäinenkin erilaisuus tyrmistyttää. Erilaisuuden näkeminen käy sitä sietämättömämmäksi, mitä vähemmän ihmisten välillä on eroja. On siis aivan luonnollista, että rakkaus tasa-arvoon syvenee jatkuvasti tasa-arvon lisääntyessä. Kun sitä tyydytetään, sitä samalla tuotetaan.

Toisessa kirjassa AdT luonnehtii toisaalta aristokraattisen ja toisaalta demokraattisen kirjallisuuden ominaispiirteitä ja sitä miten yhteiskunta muokkaa sen tuottamaa kirjallisuutta. (Kuinka 1800-lukulaista.) Lainaan kohtia, joissa hän tutkii kummankin kompastuskiviä. Näin hän kuvaa aristokraattisen kirjallisuuden uhkia:

Aina vain keskenään elävät ja vain toisilleen kirjoittavat oppineen luokan jäsenet kadottaisivat toisinaan muun maailman kokonaan näkyvistään, mikä syöksisi heidät teeskentelyyn ja vääristelyyn. He ottaisivat käyttöönsä sääntöjä, joita ainoastaan he itse noudattaisivat. Ne vieroittaisivat heidät vaivihkaa terveestä järjestä ja johtaisivat heidät lopulta luonnon ulkopuolelle.

Koska he haluaisivat puhua eri tavoin kuin rahvas, he päätyisivät jonkinlaiseen aristokraattiseen erikoiskieleen, joka on tuskin lähempänä kaunista kieltä kuin kansanmurre.

Demokraattinen kirjallisuus taas:

Demokratioissa eivät suinkaan kaikki kirjallisuutta harrastavat ihmiset ole saaneet kirjallista koulutusta. … Heidän elämänsä keskeisin viehätys ei siis piile näissä nautinnoissa, vaan he katsovat ne ikään kuin tilapäiseksi rentoutumiskeinoksi, joka on tarpeen elämän vakavien töiden keskellä. Tällaiset ihmiset eivät koskaan voi saavuttaa riittävän syvällistä kirjallisen taiteen tuntemusta voidakseen tunnistaa sen hienouksia; he eivät huomaa pieniä vivahteita. Koska heillä on vain vähän aikaa kirjallisuudelle, he tahtovat käyttää sen kokonaan hyödykseen. He pitävät vaivattomasti saatavilla olevista ja nopealukuisista kirjoista, joiden ymmärtäminen ei edellytä oppineisuutta. He etsivät sellaista kauneutta, joka avautuu helposti ja josta voi nauttia saman tien. Ennen kaikkea heidän on saatava uutta ja odottamatonta. He ovat tottuneet käytännölliseen, kilpailulliseen ja yksitoikkoiseen elämään, ja niinpä he kaipaavat kiihkeitä ja vuolaita tunteita, nopeasti ymmärrettävää ilmaisua, selvästi tosia tai epätosia väitteitä, jotka tempaavat heti mukaansa ja menevät melkein tylysti suoraan asiaan.

Luvun lopuksi AdT toteaa:

Kuvailin juuri kahta äärimmäistä tilannetta, mutta mikään kansakunta ei kerralla siirry äärimmäisyydestä toiseen vaan päätyy sinne asteittain lukemattomien eri vaiheiden kautta. Kun kirjallisesti sivistynyt kansa siirtyy äärimmäisyydestä toiseen, koittaa miltei varmasti hetki, jolloin demokraattisten kansakuntien kirjallinen nerous kohtaa aristokraattisen kirjallisen nerouden ja ne haluavat hallita ihmismieltä yhteistuumin. Tämä on ohimenevä mutta erittäin loistelias kausi. Silloin kirjallinen tuotanto on runsasta olematta silti ylenpalttista, ja se on vaihtelevaa olematta kuitenkaan sekavaa.

Tämähän kuulostaa osuvasti Totaalisen romaanin manifestiltani. Manifestissa jaoin kirjallisuuspiirit toisaalta puhtaan taiteen vaalijoihin, toisaalta helpon viihdekirjallisuuden harjoittajiin. De Tocqueville on aristokraattisessa kirjallisuudessa kuvannut meidän aikamme akateemiset elitistit, siinä missä demokraattinen kirjallisuus taas edustaa yleisöä kosiskelevaa viihdekirjallisuutta. Minä suosin kolmatta tietä, joka yhdistää näistä parhaat puolet. Sellainen kirjallisuus yhdistää ”demokraattisen kirjallisuuden” luonnollisen tavoitettavuuden siihen käsityötaitoon ja niihin korkeisiin tavoitteisiin, jotka tekevät kirjallisuudesta hyvässä mielessä aristokraattista.

Vahva suositus tälle klassikolle, jonka Sami Jansson on Gaudeamukselle suomentanut.

*

Edit syyskuu 13: Huomaan, että blogini sisällön voi näköjään yhä osuvammin ristiinlinkata de Tocquevillen ajatuksiin. Kirjoitan siis näköjään asioista, joista hän on jo kirjoittanut. Kaikki on totisesti jo sanottu.

Miksi luen klassikoita

Ennen vanhaan poliitikkoja kiinnostivat moraalikysymykset, mutta nykypoliitikot puhuvat vain kaupankäynnistä ja rahasta.

Tämä on sitaatti tuntemattomaksi jäävältä ranskalaiselta filosofilta 1700-luvulta. Giacomo Leopardi lainaa häntä ja jatkaa tavalla, joka kuulostaa täysin siirrettävältä siihen keskusteluun, jota vuonna 2013 käymme.

Joidenkin poliittisen taloustieteen opiskelijoiden mielestä tähän on hyvä syy, koska hyve ja moraali eivät voi pysyä vahvoina ilman teollisuuden pohjaa. Teollisuus mahdollistaa päivittäisten tarpeiden tyydytyksen, tekee elämästä mukavaa ja turvallista kaikille ihmisluokille ja tekee hyveestä vakaan ja yleisen kaikille. Ehkä niin. Yhdessä teollisuuden kanssa matalamielisyys, välinpitämättömyys, egoismi, ahneus, petos ja huijaus, kaikki turmeltuneimmat ja sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomimmat ominaisuudet ja intohimot voivat mainiosti  ja leviävät loputtomasti. Ja yhä me odotamme hyvettä.

(Vapaa suomennokseni kirjasta Thoughts)

Leopardi,_Giacomo_(1798-1837)_-_ritr._A_Ferrazzi,_Recanati,_casa_Leopardi

Leopardi, Giacomo (1798-1837)

Sanotaan: ”Ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Tosiasiassa historia opettaa meille, että olemme tuomittuja toistamaan historiaa. Kiivas edistysusko on mahdollista lähinnä niille, jotka eivät tunne historiaa. Klassisen kirjallisuuden harrastaja huomaa yhä uudelleen, että ihmiset valittavat samoista asioista vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Ahneus on tällainen asia, ihmisen väkivaltaisuus ja yleinen ilkeys on tällainen, nuorison kurittomuudesta valittivat jo muinaiset kreikkalaiset.

Konstigin korollaari: Jos jostain inhimillisestä paheesta on valitettu aina, siitä tullaan aina valittamaan. Joka sukupolvi löytää sen kuvana omasta ajastaan.

Ei silti ole väärin valittaa paheesta: valittaminen on osa pahetta, se kuuluu paheeseen, se kuuluu ihmiseen ja saattaa pitää pahetta aisoissa. Ihminen on paitsi ahne eläin, myös ahneutta moittiva ja epäitsekkyyteen kykenevä eläin.

Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö pahe voisi kukoistaa joinain aikoina erityisen voimakkaana. Tai etteikö kehitystä silti saattaisi tapahtua. Suuntaan tai toiseen. Ihmisessä on huomattava vaihteluväli.

Silti olen hyvin skeptinen ajatukselle, että ihminen voitaisiin jalostaa jotenkin ratkaisevasti paremmaksi. Ihmiskunnan historian valistunein ja kehittynein osa viettää nykyään aikansa sellaisessa paikassa kuin Facebook. Siellä se pilkkaa oman jenginsä ulkopuolisia siinä missä muutkin ihmiset aina. Aiemmin inhottiin ja pilkattiin vaikka noitia, kaatumatautisia, ryssiä, pakanoita, paavinuskoisia. Nyt jahdataan esimerkiksi mokanneita julkkiksia, perussuomalaisia, Putinia, Päivi Räsästä, paavinuskoisia…

Ja tämäkin sivistynein osa pitää itseään muita parempina. Juuri tällä hetkellä kilpailevia jengiläisiä ei jahdata talikoin, mutta se lienee pikemminkin järjestäytyneen yhteiskunnan ansiota kuin jonkin ratkaisevan vivun, joka olisi ihmismielissä naksahtanut riittävän moittimisen johdosta. Edistyksen ihanne perustuu ajatukseen, että kaikki ihmiset edistyisivät: se on, muuttuisivat samanlaisiksi kuin me – koska me olemme muita parempia ja mitä enemmän meitä on, sitä vahvempi linnoituksemme on barbaareja vastaan.

Tässä ei koskaan onnistuta, mutta silti tätä sisyfoaanista urakkaa hammasta purren jatketaan. Ja tietysti, Leopardi tiesi tämänkin:

In short, nature’s variety is so great that it is impossible for civilisation, for all its tendency to make people uniform, to conquer nature.

Tai Saarnaaja:

Kaikki ihmisen vaivannäkö tapahtuu hänen oman suunsa hyväksi, ja kuitenkaan ei halu täyty.

Tai Marcus Aurelius:

He tekevät tismalleen samoin, vaikka repisit itsesi kappaleiksi.

Ja tämän takia minä luen klassikkoja. En siksi, että kuvittelisin olevani sen parempi, vaan koska minusta tämä perspektiivi on ennen kaikkea huojentavaa. On mukavaa nähdä, etten ole sen parempi tai huonompi kuin ihmiset ennenkään. Sitä tuntee suurta yhteyttä koko ihmiskuntaan.

Kaikkeen tähän päivittäiseen uutis- ja linkkihälyyn voi hukkua ja luulla, että se on tärkeää. Klassikot opettavat, että on turha repiä ihokastaan pelihousujaan. Aina on pärjätty.

 

Totuus naisista Viikon kirjana

Pidän tärkeänä sitä, että romaanini liikkuu useammalla tasolla. Totuuden naisista voi lukea vetävänä tarinana yhden perheen kriisistä, mutta samalla se toimii syvemmällä, temaattisella tasolla muun muassa kuvauksena edistyksellisen ja perinteisen maailmankatsomuksen kolahduksesta – mikä on minusta tämän(kin) ajan keskeisiä kysymyksiä.

Ilokseni kerron, että Totuus naisista on nyt YLE:n Viikon kirja. Meillä oli Nadja Nowakin kanssa kirjasta mainio keskustelu, jossa pääsimme pinnanalaisten teemojen pariin. Keskustelusta koostettua radio-ohjelmaa pääsee kuuntelemaan Areenaan täältä:

http://areena.yle.fi/radio/1803278

Kirjailija Joonas Konstig ja Nadja Nowak keskustelevat romaanista Totuus naisista. Tapani on 56-vuotias mies, jolla on hyvä työ muovitehtaan talousjohtajana, vaimo ja kaksi aikuistuvaa tytärtä. Elämässä nimenomaan työ on ollut hänelle se tärkein, kunnes on pakko laittaa Elämän Tärkeimmät Asiat uuteen järjestykseen. Tragikoominen Tapani on aivan pihalla omasta elämästään. Hän on verkatehtailijan poika, josta tuli muovin ammattilainen, muovi-Tapani, joka ei ymmärrä aikuistuvia tyttäriään ja on vieraantunut vaimostaan. Jossain vaiheessa elämää on kuitenkin ymmärrettävä, että tämä on nyt tässä, mitään muuta, suurempaa ei tule. Kirjailija Joonas Konstig ja Nadja Nowak keskustelevat romaanista Totuus naisista. Sampo Mäkelä lukee näytteet.

Haastattelut saattavat aina sisältää pieniä spoilereita, niin nytkin. Jos aiot lukea kirjan, voit tietysti kuunnella haastattelun lukemisen jälkeen. Jos et ole vielä päättänyt lukea kirjaa, toivottavasti keskustelu saa sinut kiinnostumaan siitä.

Eetteritse ohjelma lähetetään uudestaan YLE Ykkösessä sunnuntaina 17.3. klo 8.20.

Tervetuloa, kallis kuulija – juuri sinä!

Kuva Sanna Einola

Kuinka voittaa kuolema neulesolmiolla

Kirjoitin Totuus naisista -romaanin Tapanin osuudet hyvin eläytyvällä kertojalla. Kertoja kuvaa tapahtumat päähenkilön sisäisen maailman kautta, joten ajatukset, mielipiteet ja tunteet ovat päähenkilön omia. Osa lukijoista on aina kiinnostuneita myös kirjailijan mielipiteistä ja siitä missä määrin nämä ovat samoja kuin päähenkilöllä. Joten seuraa paljastus.

Kun Tapani on toisessa luvussa yksin työpaikallaan ja häntä kuvataan näin

Hänellä oli solmio kaulassa nytkin. Se sai hänet tehokkaaksi. Asioilla oli merkitystä kun kaulassa oli solmio. Aika oli ladatumpaa, nykyhetki tärkeämpää.

nämä ovat Tapanin omia mielipiteitä, mutta voin yhtyä niihin itsekin. Pidän solmioista. Vaatteena solmio on turha, mutta mikäpä ei olisi? Solmion turhuus tekee siitä tärkeän. Solmion kantaja taistelee kaiken turhuutta vastaan lataamalla turhuuden keskelle merkitystä. Solmio roikkuu alaspäin, mutta kohottaa ylöspäin: ajan, tilaisuuden, läsnäolijat. Vaikka solmio roikkuu alaspäin, se vetää katseen ylöspäin. Kohti kasvoja, kohti jotain korkeampaa. Solmio on voittoa alhaisesta.

Sadan vuoden ajan solmio oli kaikkien miesten asuste kaikkiin tilaisuuksiin, mutta nykyään sitä pidetään sopivana vain tiettyjen alojen miehille. Erityisesti älymystö vastustaa näitä tietynlaisia miehiä. Nykymieskirjailijamme näyttävät siltä, kuin he kokisivat olevansa sitä syvällisempiä kirjailijoita, mitä huonommin he pukeutuvat. (Tai sitten he eivät ole ajatelleet koko asiaa, mutta se johtaisi niin synkkiin johtopäätöksiin, etten halua uskoa tätä.)

Joten mitä tekee mies, joka haluaa taistella kuolemaa vastaan kohottamalla päivänsä solmiolla, mutta ei halua ylipukeutua?

Hän käyttää neulesolmiota.

Neulesolmio on kaksinkertainen väliinputoaja, eri syistä. Aiemmin neulesolmio oli erityinen siksi, että se oli epämuodollinen: pehmeä, rouhea ja tasapäätyinen, erotuksena tavallisesta silkkisolmiosta, joka on formaalin kiiltävä, korskeasti kaulasta ponnistava ja miekan muotoinen. Neulesolmio, etenkin villaisena, onkin solmio rennoimmillaan.

Nykyään taas solmioita käytetään niin harvoin, että olemme kadottaneet nyanssien tajumme. Neulesolmio näyttää koulimattomaan silmään vain solmiolta. Toisin sanoen: erityisen tyylikkäältä asusteelta, joka saa miehen näyttämään niin hyvältä kuin hänen on mahdollista näyttää. Siksi jotkut voivat pitää sitä turhan hienona. Silti neulesolmio sopii melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, koska se on neulesolmio eikä voi siis koskaan olla liian tärkeilevä.

Tekstuuri tekee neulesolmion immuuniksi tylsyydelle. Vaikka se on silkkiä, se ei kiiltele turhan prameasti. Neulos voi olla tiheä taikka tällainen perinteinen väljä, jonka valmistaminen on kuulemma vaativampaa:

Kuvioituna neulesolmion tunnistaa vaakaraidasta, siinä missä tavallisissa solmioissa raidat ovat yleensä diagonaalissa. Pallot ovat toinen klassinen neulesolmiokuvio:

Ja tässäpä ratkaiseva nyanssi: siinä missä tavallisesti solmioissa musta väri on tarkoitettu yksinomaan hautajaisiin, neulesolmioissa musta on korrekti aina ja yllättäen ehkä väreistä klassisin. Kuuluisin mustan neulesolmion käyttäjä lienee James Bond. Flemingin romaani From Russia with Love kuvailee Bondin näin:

It was a dark, clean-cut face, with a three-inch scar showing whitely down the sunburned skin of the right cheek. The eyes were wide and level under straight, rather long black brows. The hair was black, parted on the left, and carelessly brushed so that a thick black comma fell down over the right eyebrow. The longish straight nose ran down to a short upper lip below which was a wide and finely drawn but cruel mouth. The line of jaw was straight and firm. A section of dark suit, white shirt and black knitted tie completed the picture.

On se nähty elokuvaversioissakin ajoittain Bondin päällä. Tämä tosin näyttää minun näytölläni vihertävältä:

500

Kasvot kuvaruudussa -elokuvassa vihainen Howard Beale julisti tuomiota mustassa neulesolmiossa, joka roikkui hänen päällään sopivan huolettomasti. Benjamin Braddock käytti mustaa neulesolmiota ravintolassa.

1310_the_graduate_08a.jpeg

Neulesolmioissa on sekin etu, että ne eivät rypisty. Ne ovat siis matkustajan luotettavin kaveri. Perillä hän purkaa matkalaukusta neulesolmiorullan, solmii sen kaulaansa, ja hänen illallisensa maistuu paremmalta.

Klassisen Herrasmies-tyylikäsikirjan kirjoittaja Bernhard Roetzel asemoi neule- ja villasolmion näin:

Villasolmioilla ja neulesolmioilla ei ole sijaa lontoolaisen gentlemannin pukeutumisessa. Hän suostuu panemaan villasolmion kaulaansa korkeintaan maaseudulla, ja neulesolmion hän jättää kernaasti taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien haltuun.

Sopii mainiosti. Enemmän neulesolmioita taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien kaulassa viestittäisi, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka välittävät. Luottamus ihmisyyteen ja usko tulevaisuuteen kohoaisi heti.

Roosa Koskikarin soittolistalta + lukijahaaste

Seuraa ensimmäinen vaan ei viimeinen lukijahaaste Totuuden tiimoilta. Tarkka lukija palkitaan!

Kysymys kuuluu:

Mikä Totuus naisistan luku sisältää viittaukset sekä yhteen Ahneiden ja viattomien novelliin että Kaikki on sanottuun?

Vastaa kommenttina tämän postin alle: kerro luku ja minkälaiset sisältöviittaukset ovat kyseessä. Ensimmäiselle oikein vastanneelle postitan omistuskirjoitetun kopion Totuutta. Jos sinulla on jo oma nide, voit antaa toisen kaverille.

Kommentit sulkeutuvat 30 päivän sisällä, ja ellei oikeaa vastausta ole löytynyt, kirja menee sille, joka tarjosi ensimmäinen vastauksen, oli oikea tai ei. Olen avoin hyväksymään useamman kuin yhden oikean vastauksen, jos hyvin perustellaan.

*

En ymmärrä kirjailijoita, jotka pystyvät kuuntelemaan musiikkia kirjoittaessaan. Siksi seuraava soittolista ei olekaan minun soundtrackini, vaan Roosa Koskikarin. Kappaleet eivät ole samassa järjestyksessä kuin kirjassa.

 

 

 

 

 

 

 

Helmikuu, elämäkerta

Pyöritystä! Mahtavaa.

Tiistaina 19.2. olin Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla Marko Gustafssonin haastateltavana ja lukemassa luvun kaksi Totuus naisistasta. (Kun joskus kyllästyn elämään, sen tunnistaa siitä, että lakkaan taivuttamasta taivutusmuotoja.) Valokuvan pelastaa illan toinen esiintyjä Sirpa Kähkönen.

Minähän olen sitä koulukuntaa, joka ei uskalla lukea omaa valmista kirjaansa, koska pelkää löytävänsä sieltä jonkin epätäydellisen partikkelin tai jotain, mikä on mahdollisesti tulkittavissa virheeksi. Mutta kun lukee yleisölle ääneen, sitä ei ehdi huolehtia moisesta. Lisää lukutapahtumia Suomeen!

Torstaina 21.2. kävin televisiossa Ylen Aamun kirjassa Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen haastateltavana. Juttu löytyy Areenasta, mutta en suosittele katsomaan sitä ennen kuin olet lukenut kirjan, koska se sisältää spoilerin. Enkä puhu nyt Koskikarien autosta.

Nadja Nowak haastatteli minua radion puolelle Viikon kirjaan. Siellä päästiin syvemmälle kirjan teemoihin. Ohjelman kuulee Yle Radio 1:ssä tiistaina 12.3. klo 17.20 ja
sunnuntaina 17.3. klo 8.20. Ensimmäisen lähetyksen jälkeen ohjelma on kuultavissa Ylen Areenassa. En osaa yhtään sanoa, miten suoriuduin ensimmäisestä radiohaastattelustani. Oli yllättäen vaikea sopeutua formaattiin, että repliikkini menevät periaatteessa suoraan yleisölle, mutta kokonaisuus kuitenkin editoidaan. Silti haastattelu oli nautinto Nadjan ansiosta. Oli hyvin palkitsevaa, kuinka paljon hän kirjasta piti ja kuinka kiinnostuneena hän oli kaivanut sen pinnanalaisiakin teemoja esiin. Hyvä lukija on tärkeintä mitä kirjailija voi toivoa.

Tiistaina 26.2. vietettiin kirjan julkkareita Lavaklubilla. Tässä pidän kiitospuhetta yleisölle ja kaikille, jotka auttoivat minua kirjan synnyssä vastamalla mitä omituisimpiin kysymyksiini (”Mitä olutta nuoriso joi Leedsissä vuonna 1980?”).

64564_10151719557949186_288202291_n

Laitan vielä tähänkin kiitokset kolmelle henkilölle, jotka erityisesti mahdollistivat, että kirjasta tuli sellainen kuin se oli:

Ville Raivion tekemä työ miesten klassisen tyylin puolesta oli kirjalle paitsi resurssi myös keskeinen inspiraatio.

Turo Sumun avuliaisuus oli kallisarvoista.

Antti Virtasen ansiosta saatoin tehdä päähenkilöstä talouden ammattilaisen.

Jos olen tehnyt asiavirheitä, ne ovat omiani. Lisäksi haluan kiittää saamastani taloudellisesta tuesta Suomen Kulttuurirahastoa, Kirjastoapurahalautakuntaa sekä Alfred Kordelinin säätiötä.

*

Kirjan ensimmäiset blogiarviotkin ovat jo ehtineet tulla.

Ironiahan on se, että jos jokin filosofia ja uskonnonfilosofia minuun vetoaa, ne ovat stoalaisuus ja buddhalaisuus. Molemmat vasiten varoittavat riiputtamasta omaa onnellisuutta ulkoisiin tekijöihin kuten muiden ihmisten mielipiteisiin. Ja silti, silti näiden lukijoiden ja kommentoijien innostus tekee minut iloiseksi. Se luo toivoa, etten ole tehnyt turhaa työtä viimeiset kymmenen vuotta. Epiktetos, M. Aurelius ja Siddharta eivät olleetkaan nuoria kirjailijoita.

Sinisen linnan kirjasto

Kirjava kammari

Leena Lumi

*

Teen mielelläni promotöitä kirjan tiimoilta, joten ota reippaasti yhteyttä minuun tai kustantajalleni Gummerukseen. Kaikenlaista hommaa onkin jo vireillä, niistä lisää tuonnempana.

Blogini postaustahti on hidastunut syksystä samaa vauhtia kuin yleinen tuotteliaisuutenikin. Mutta ensi viikolla laitan kevyempää artikkelia vaihteluksi.