Rumentajat

Onnea, Helsingin Sanomien kolumnisti Elina Hirvonen! Täytit palstasi pari päivää sitten, ja seuraavaan kirjoitusnakkiin on monta viikkoa aikaa. Palstallasi hyökkäsit yhteiskunnallista epäkohtaa, 85-vuotiasta Raimo Ilaskiveä kohtaan. Entinen kaupunginjohtajahan uskalsi sanoa ääneen mielipiteen, joka oli sinusta arveluttava:

”Ei kaupunkikuvaa kaunista se, että meillä on tämä kerjäläisongelma. Ongelma alkaa olla sillä tasolla, että kerjäläiset tarttuvat hihaan ja ovat vihaisia, jos heille ei anneta.”

Ilaskivi ei siis ole perumassa romaneilta ihmisarvoa, hän toteaa vain, että kerjäläiset eivät paranna Helsinkiä. Kirjoitan sinulle, Elina Hirvonen, koska nämä teidän kolumninne lauseet jäivät mieleeni:

Minunkaan mielestäni kerjäläiset eivät yleensä ole kauniita. Paitsi ne, jotka myyvät kukkia.

Sinustakaan kerjäläiset eivät siis kaunista kaupunkia. Olet siis samaa mieltä Ilaskiven kanssa. Mutta koet silti tarvetta käyttää arvokkaan palstatilasi maan suurimmassa lehdessä kaikista maailman asioista nimenomaan siihen, että voit keksiä hänestä vikaa.

Ratkaisuksi kerjäläisongelmaan sinä, Elina Hirvonen, tarjoat “toisen tilaan asettumista”.

Mutta toisen tilaan asettumisen, eli empatian, ei tarvitse loppua romanien tilaan asettumiseen. Yritätäthän myös arvata, miltä Raimo Ilaskivestä voisi tuntua? Hän on elämänsä aikana katsellut ja rakastanutkin Helsingin kaupunkia aika pitkään. Hänen perspektiivistään muutos näyttää varmaan hätkähdyttävältä. Siellä ei ole koskaan ollut kerjäläisongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa Patea, jotka pyytää vippaamaan viitosen.

Ilaskiven Helsinki:

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä. Latoja, jatkakaa sivun loppuun. Vuosikymmeniä, ei kerjäläisiä.

Ja sitten äkkiä elämän lopputaipaleella, jotain aivan uutta, nyt kaupunki on täynnä satoja ihmisiä toiselta puolelta Eurooppaa, jotka — ovatko he polvillaan maassa vapaaehtoisesti? Heillä on sekavia kylttejä ja kuppeja ja he eivät tunnu toimivan minkään tuttujen toimintamallien mukaan, eivät puhu mitään kieltä, jota osaamme, eikä heillä tuntuisi olevan meille edes mitään sanottavaa. Ja he haluavat meiltä rahaa.

Olisiko ihme, jos tästä näkökulmasta jokin tuntuisi olevan pielessä? Epätoivottavaa?

Saanko esitellä sinulle, Elina Hirvonen, kaksi teoriaa, joiden ymmärtäminen saattaa auttaa sinua entisestään asettumaan toisten ihmisten asemaan?

* Ihmisissä kuten muissakin eläimissä vaikuttaa behavioraalinen immuunijärjestelmä. Tämä tarkoittaa luontaista taipumusta karttaa kaikkea sellaista, mikä saattaa olla riski immuunipuolustukselle ja terveydelle. Se on aika ymmärrettävää: helpompaa kuin syödä pilaantunutta ruokaa ja luottaa sisäisen immuunipuolustuksen voittavan siitä mahdollisesti tulevat pöpöt, on karttaa pilaantunutta ruokaa alun perinkin.

Kolumnissasi mainitsemasi paljaat peppuvaot voivat myös laukaista behavioraalisen immuunijärjestelmän, ja asunnottomat ja päihdeongelmaiset ihmiset. Yksijalkaiset pulut ehdottomasti.

Tämä behavioraalinen immuunijärjestelmä ei ole aina kiva juttu. Ehkä haluaisit, ettei siitä puhutakaan, koska se vaikuttaa jotenkin eläimelliseltä, syrjivältä ja epäkorrektilta? Silti se on olemassa. Sivistyneinä aikuisina ihmisinä meidän ei tarvitse käyttää sitä syrjintään, mutta järjestelmän tiedostaminen voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme.

Osalla ihmisistä behavioraalinen immuunijärjestelmä on voimakas. He tarvitsevat suihkunsa joka aamu, he leikkaavat varpaankyntensä viikottain, vaikkeivat käytä sandaaleja, he kavahtavat Patea, joka horjuu heitä kohti makkaraperunat rinnuksella. Toisia ihmisiä taas ei lika pelota. He voivat kävellä kaupungissa paljain jaloin ja ottaa huikkaa kaverin kaverin viinipullon suusta.

Sinulla on kykyä asettua toisen asemaan, joten koeta asettua sellaisen ihmisen asemaan, jota fyysisesti ahdistaa nähdä tällaisia outoja potentiaalisia uhkia ympärillään. Kulje hänen nahoissaan vaikka joka päivä työmatkalla sen Lasipalatsin kerjäläismiehen ohi, joka kulki talveen asti sortseissa, että kaikki kauttakulkijat näkisivät hänen groteskin surkastuneet reitensä.

Sellainen ei kaunista katukuvaa, vaikka miehelle antaisi kukan käteen. Jos tekisimme kokeita, voisimme varmaankin todistaa ohikulkijoissa mitattavia fysiologisia stressireaktioita. Tulehdussytokiineja, valkosolujen aktivoitumista, hormonaalisia muutoksia. He vievät nämä pienet stressireaktionsa sitten mukanaan työpaikalle, liikenteeseen, kotiinsa. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavan vakavaa, mutta todellista silti. Näille ihmisille ja heidän työ- ja perheyhteisöilleen sillä saattaa olla vaikutus. Onko tämä sinusta itsekästä?

Muistuttaisin myös, että kerjäläisten aiheuttama stressireaktio on riippumaton ja tulee kaikkien suomalaisten päihdeongelmaisten aiheuttamien stressireaktioiden kaupan päälle. Nämä ovat siis kaksi toisistaan riippumatonta asiaa. Suomalaisten haukkuminen ei nyt ikävä kyllä auta.

Tai ehkä ne eivät olekaan riippumattomia. Kerjääminen nimittäin saattaa lisätä muitakin ongelmia. Tämä toinen teoria esittää niin.

* Kriminologia tuntee ns. Rikkinäisten ikkunoiden teorian (broken windows theory).

Sen mukaan järjestäytynyt ja siisti ympäristö muistuttaa ihmisiä siitä, että asujaimisto on sitoutunut rauhan ylläpitämiseen alueella. Ihmiset välittävät ja pitävät huolta. Kuriton ja roskainen ympäristö (”rikkinäiset ikkunat”) puolestaan antaa signaalin, että kukaan ei hallitse aluetta. Se on vapaa ylikäveltäväksi.

Malcolm Gladwell kirjoittaa tästä kirjassaan Tipping Point. How Little Things Can Make a Big Difference. Gladwellin mukaan suhteellisen pienet ongelmat kuten graffitit, epäjärjestys tai aggressiivinen kaupustelu ovat rikkinäisiä ikkunoita – eli niistä voi seurata vakavampia rötöksiä ja rikoksia. Hämäräveikko kokee, että jos kaupungin järjestyksestä vastaavat tahot eivät kykene pitämään edes kaupustelijoita aisoissa, he tuskin puuttuvat muihinkaan rikoksiin niin helposti. Tällä tavalla rötöstely voi paisua epidemiaksi. Lähtökohta voi olla hyvinkin yksinkertainen asia.

Ja katso, siltä näyttääkin, että kerjääminen on vain jäävuoren huippu. Tässä lausunto Kosovon romanipakolaisten säätiön puheenjohtajalta Paul Polanskylta, mieheltä, joka varmasti osaa asettua romanikerjäläisten asemaan:

Suurin osa kerjäämisestä on isoa bisnestä. Valtaosaa siitä hallitsevat rikolliset, jotka käyttävät hyväkseen lapsia, tai ahneet yksittäiset ihmiset, jotka ovat keksineet hyödyntää tuottoisaa petosta. Kokemuksesta voin sanoa, että kerjääminen ei ruoki köyhiä.

Etelä-Italiassa Calabriassa olen nähnyt, kuinka köyhiä ja rampoja lapsia tuodaan mersulla kerjäämään kaupungin kaduille. Albaniassa olen haastatellut romaniperheitä, jotka vuokraavat lapsiaan 300 eurolla kuukaudeksi jengeille, jotka vievät heidät Kreikkaan kerjäämään turisteilta.

Kosovossa olen kuvannut videolle romaneja, jotka saapuvat pakettiautoillaan Balkanin kaikilta kolkilta kerjäämään siellä komennuksella olevilta ulkomaalaisilta. Mukanaan he tuovat lapsia sekä äitejä sylivauvoineen.

Olen kuullut useilta huolestuneilta romaniperheiltä isistä, jotka myyvät lapsiaan kerjäysjengeille – lapsia, joilla on luita poikki ja jotka saadaan siten näyttämään epämuodostuneilta, sillä se vetoaa ihmisten tunteisiin ja saa heidät raottamaan lompakkoaan. Kyse ei ole myytistä tai legendasta, vaan näin todella tapahtuu liian usein.

Ovatko sinusta, Elina Hirvonen, nämä asiat ikäviä? Eivät ne kyllä minustakaan kuvaamme ihmisestä kaunista. Niissä on jotain eläimellistä, ja eläimellisyyden myöntäminen meissä on monelle Helsingin Sanomien kolumnistille vaikeaa.

Ovatko ne sinusta ehkä pelottelua ja liioittelua? Toiset ihmiset reagoivat uhkan tunteisiin fysiologisesti voimakkaammin kuin toiset. Anteeksi että teen henkilöön käyvän arvauksen – se on tahditonta – mutta sinä saatat olla näitä jälkimmäisiä. Toinen fysiologia ei silti ole sen enempää absoluuttisen oikeassa.

File:Elina Hirvonen2.jpg

Toisen asemaan asettuminen eli empatia on hieno taito, siitä olemme samaa mieltä. Se saattaa olla ihmisen inhimillisimpiä taitoja. Minäkin harjoitan sitä päivittäin työssäni kirjailijana. Pidän itseäni jopa hyvänä siinä, niin hyvänä, että hallitsen sitä eikä se hallitse minua. Empatia, myös vanhoja kokoomuslaisia suomalaismiehiä kohtaan, voikin tehdä kaupunkilaistemme kohtaamisesta miellyttävämpiä.

Mutta kerjäämistä se ei taida vähentää.

Ja jos se ei vähennä kerjäämistä, se ei myöskään tee kaupungistamme siistimpää ja turvallisempaa. Eikä se näyttäisi ratkaisevan kerjäläistenkään ongelmia, jos Paul Polanskyyn on uskominen.

Kolumnisi lopussa annat ymmärtää, että melko fasistisesti haluat kieltää epämiellyttävät ihmiset lailla.

Olisiko lainsäädännöllä mahdollista vaikuttaa myös ihmisiin, jotka puhuvat syrjityistä ihmisistä vain oman ympäristönsä rumentajina? Täydellinen kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan rumentaa koko maailmaa.

Mutta en lähde olettamaan, että olet fasisti. Voisin syyllistyä samanlaiseen olkinukkeiluun kuin sinä Raimo Ilaskiven suhteen. Sen sijaan loppulausettasi voisin kommentoida.

Nimittäin myös täydellinen kyvyttömyys siirtyä välillä tunteilusta rationaaliseen ajatteluun voi rumentaa maailmaa.

Suuri romaanikilpailu

Gummeruksen suuri romaanikilpailu julkistetaan tänään avatuksi. Tässä on jollekulle erinomainen tilaisuus voittaa romaanikäsikirjoitukselleen paitsi kustannussopimus, myös kunniaa, mainetta ja rahaa, tärkeysjärjestys väiteltävissä.

Etsimme erinomaisia romaanikäsikirjoituksia

Gummerus ja Elisa julistavat alkaneeksi Gummeruksen suuren romaanikilpailun. Kilpailun tavoitteena on löytää kiinnostavia, omaäänisiä romaanikäsikirjoituksia ja tukea suomenkielistä kirjoittamista.

Kilpailun voittaja saa Gummeruksen kustannussopimuksen ja 10 000 euron rahapalkinnon. Lisäksi jaetaan muita palkintoja kilpailussa menestyneille. Kilpailuun osallistuvat voivat halutessaan julkaista kirjansa sähköisessä muodossa Elisa Kirjassa.

Minulla on ilo kuulua tuomaristoon, joka valitsee voittajat joulukuussa. Muut tuomarit ovat  kirjailijat Taina Latvala ja Aki Ollikainen sekä Gummeruksen toimituspäällikkö Nina Gimishanov ja kustannustoimittaja Salla Pulli.

Osallistumisaika päättyy lokakuun lopussa. Sinulla on siis reilu neljä kuukautta aikaa hioa käsikirjoituksesi huippukuntoon.

http://www.suuriromaanikilpailu.fi/

Miksi en tilaa Hesaria

Suomen Kuvalehden artikkelin Media hädässä (23/13) mukaan Helsingin Sanomien levikki on laskenut nopeammin kuin muiden sanomalehtien. ”Liian moni ilmoittaa peruutuksen syyksi tyytymättömyyden sisältöön. Tässä on avoimen itsetutkiskelun paikka”, kertoo toimitusjohtaja Pekka Soini.

Joten hyvä Hesari, annan yhden lukijan panoksen itsetutkiskeluanne varten.

Lopetin Hesarin tilaukseni tammikuussa, ja se on ollut onnistunut päätös. Olen ollut paljon paremmalla tuulella nykyään. Viime vuodet aamu-Hesari oli masokistinen rituaali, jota kuvittelin tarvitsevani, että oppisin jotain maailmasta ja ”seuraisin aikaani”. (Tämähän on harha – aniharva uutinen on mitenkään merkittävä meille.) Käytännössä Hesarin lukeminen tarkoitti sitä, että mielialani paheni osio osiolta, ja aamiaisen jälkeen olin huonolla tuulella.

Seuraavat ovat tuntemuksiani, siis subjektiivista huttua, jota en ehkä osaa perustella tieteellisesti, muttapa ei minun tarvitsekaan: tunteeni ovat minulle sosiaalinen fakta. Tämä kuulostaa ärsyttävän itseriittoiselta omaankin korvaani, mutta tunteet ja vaistot ohjaavat meitä ja se ei ole välttämättä aina väärin.

Koin sivulla sivun jälkeen, että Hesari opettaa minulle elämistä. Äidillisesti minulle kerrottiin, miten minun tulee elää ja ajatella ja tulkita yhteiskuntaa ja ihmistä. Annettiin ymmärtää esimerkiksi, että minun tulee oppia tuntemaan ja mieluiten hyväksymään kaikki ne uudet trendit, joita yliopistolla kehitellään tavallisen ihmisen kiusaksi, vaikkapa vihapuhe tai tällainen sukupuolineutraalisuus. Esitettiin, että jos aikoo olla sivistynyt ihminen, tähänkin diskurssiin on nyt osallistuttava – mikä on käytännössä sama kuin trendin vahvistaminen.  Lukijaa syyllistettiin syystä ja toisesta, vaikkapa siitä että hän ei halunnut vähentää naudanlihan kulutusta, vaikka Hesarin toimittaja kuvitteli sen pelastavan maailman (ja hän jos kuka haluaa pelastaa maailman, siksi hän on ammattinsa valinnut).

Tai ei kuvitellut, tiesi.

Lehden toimitus oli täynnä nuoria tyttöjä ja poikia, jotka olivat hämmästyttävän, pelottavan varmoja siitä, että he tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Heidän kolumninsa kertoivat sen suoraan, juttuvalinnoillaan he vinkkasivat sen epäsuoraan. Katsokaa, onnistuimme löytämään tytön joka skeittaa! Huomaatteko! Tajuatteko! Tähän mennään.

Ja katsokaa, nyt onnistuimme löytämään maahanmuuttajatytön, joka skeittaa! Aina paranee! Tulevaisuus näyttää valoisalta!

Lehteä lukiessa oli aina riski, että tv-ohjelmiin päästyäni tunsin olevani huono ihminen. Ehkä jopa paha ihminen. Mutta kun aikuiselle, itseään kunnoittavalle ihmiselle aamu aamun jälkeen passiivis-aggressiivisesti vihjaillaan hänen olevan huono ihminen, hän tuppaa panemaan hanttiin.

Oi, miten inhottavan epärationaalinen ihminen on tunteineen, miten jotenkin keskiaikainen. Hesari toimii valistaakseen ihmisiä pois tällaisista vääristä tunteista.

NYT-liite oli tietysti asia erikseen. Sen inhoamisesta helpotti kun sain tietää, että se on suunnattu kaksikymppisille, ei siis enää minulle. NYT-liitteessä sitten oli kolumneja, jossa piikkitukkainen poika kertoi olleensa viikonloppuna kavereiden kanssa radalla. Käytiin baarissa ja juotiin erilaisia juomia ja yökerhossa juotiin lisää. Sitten mentiin ihan kreisisti jatkoille yöllä puistoon, kesä kun oli. Se oli upeaa. Kesä oli upea ja stadi upea ja ihanaa olla kavereiden kanssa ja juoda erilaisia alkoholijuomia. Tällaista.

Kuukausiliitteessä oli ajoittain hyvinkin hyviä artikkeleita. Kuukausiliitettä ehdin kaipailla. Tosin tämäkin taitaa olla muuttunut. Siellä kerrottiin sittemmin Ilkka Malmbergin artikkelissa, kuinka ennen oli huonommin, nyt paremmin, ja tulevaisuudessa vasta onkin hyvin. Uusinta kuukausiliitettä selatessa taas luin jännittävän kertomuksen venäläismiehestä, jolla oli rankka tausta sotilaana ja rikollisena ja sittemmin vankina. Mutta kertomus loppui valoisasti ja opettavaisesti: Suomalaisessa edistyksellisessä ilmapiirissä mies oli oppinut ymmärtämään itseään ja saavuttanut rauhan. Hän oli nimittäin oppinut tietämään, että hän ei olekaan mies. Hän on koko ajan ollut nainen miehen ruumissa. Kiven sisästä päästyään hän aikoo siis mennä leikkauttamaan kivensä pois.

Itse asiassa tämä ei ole vain mutu-huttua. Äsken syrjäytetty päätoimittaja Mikael Pentikäinen tappoi tammikuussa intoni uusia tilaustani kertomalla suoraan sen, mitä olin tyhmänä vasta omassa päässäni uumoillut:

Päivälehden ja Helsingin Sanomien toimintaan on liittynyt alusta asti muutamia piirteitä, välillä vahvempina ja välillä heikompina.

Ensimmäinen on edistyksen asia.

Suomennan tämän: Hesari kertoo, mistä asioista sinun pitää puhua ja miten.

Minä kun haluaisin sanomalehden, jolle ensimmäinen on totuuden asia. ”Edistys” kun on vain hienon sanan taakse piilotettu poliittinen agenda, ja totuus on sille ajoittain epämiellyttävä tai ikävän usein vastakkainen.

* * *

(PS. Katso myös vastineeni tyypilliselle Hesari-kolumnille, Elina Hirvosen Rumentajille)

***

Lisäys 27.6.: Mukava nähdä, että Hesari on ottanut kritiikin huomioon: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Toimittajat+kohisevat+kesken%C3%A4%C3%A4n/a1371699414821

*

Edit 9/2015: Tämän kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut ainakin seuraavaa: Hesarin kultapossukerho Nyt-liite on viime vuoden sisällä edistynyt julkaisuksi, joka on normaalien porvarillisten arvojen vastaisessa radikalismissaan lähinnä verrattavissa taannoiseen Tiedonantajaan.  Väite vaikuttaa yliampuvalta, mutta Nytin todellisuus on yliampuvaa. Ero näiden kahden välillä on, että Tiedonantaja oli vanhavasemmistolainen vallankumouslehti, Nyt-liitteen radikalismi edustaa 2000-luvun uusvasemmistolaisuutta queer/multikultiväreineen.  Suoraan sanottuna kun ajattelen tavallisia ihmisiä, jotka eivät Nytin uusvasemmistolaista ideologiaa tunnista vaan lukevat lehteä naiivina uutisviihteenä, sääliksi käy.