Uskontoa ateisteille

Pidin Richard Dawkinsista silloin kun hän vielä keskittyi tieteeseen. Geenin itsekkyys, Sokea kelloseppä, Extended Phenotype, ahmin niitä nuorena. Sittemmin Dawkins tuntuu taantuneen dogmaattiseksi teinipojaksi, joka käy fanaattista uskonsotaa uskovaisia vastaan. Mikä on paitsi sivistymätöntä, myös suoranaisen inhottavaa. Aikuisten maailmassa toisia ihmisiä tulisi arvostella lähinnä sen mukaan, tulisiko heistä hyviä naapureita. Kävisikö heiltä lainaamassa jauhoja, voisiko lapset virpoa heillä pääsiäisenä, juttelisivatko he pihalla, pitäisivätkö pihan siistinä, antaisiko heille vara-avaimen omaan kotiinsa ja pyytäisi kastelemaan kukkia, kun on matkoilla. Uskovaisista ihmisistä – ja puhun kristityistä, koska en tunne muita – tulee hyviä naapureita.

Minä olin nuoresta asti samaa koulukuntaa kuin Pentti Linkola. Jossain esseessään Linkola harmitteli, että hän ei osaa uskoa, sillä se varmasti toisi lohtua. Nykyään onkin tapana esittää, kuinka uskominen on yhä vaikeampaa, koska maailmanselityksemme on niin tieteellinen, pappien sijasta kuunnellaan lääkäreitä ja profeettoina toimivat tiedemiehet. Paradoksi on tietysti siinä, että jos Jumala on olemassa, silloinhan on sama kuinka tieteellistä meno maan päällä on, ei taivas lie yhtään sen kauempana. Meitä vain ei enää kannusteta etsimään uskoa. Pikemminkin meitä kannustetaan pois uskosta. Syinä käytetään tieteellisiä, mutta oikeasti ne ovat usein poliittisia ja tarkoitus pyhittää keinot.

Sveitsiläisen filosofin Alain de Bottonin tuore kirja Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) täyttää paikkansa. Sen lähtökohtana on esitellä uskonnon hyviä puolia niille ihmisille, jotka eivät pysty uskomaan. De Botton etsii uskontojen (lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhismin) opetuksien tarjoamia inhimillisiä etuja ja etsii keinoja saattaa ne epäuskoisten ulottuville.

Uskontoa ateisteille

Mitkä ovat uskonnon edut de Bottonin mielestä? Mainitsen tässä vain muutamia ja nekin sotken omiin ajatuksiini:

– Oletko huomannut kuinka paljon esitetään tuskastuneita väitteitä, jotka alkavat ”Ihmisten pitäisi olla enemmän… Miksemme me kaikki voisi vain tehdä tavalla X…?” Näistä lausemuodoista tietää jo etukäteen, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Uskonnot sen sijaan ymmärtävät, kuinka vaikeaa on muuttaa ihmisten käyttäytymistä laajassa ja kestävässä mittakaavassa. Ja silti ne pystyvät siihen. De Botton hahmottelee keinoja miten se onnistuu. Se edellyttää käytännössä vahvaa, elävää, alati mukana olevaa yhteistä, julkisesti tunnustettua uskomusjärjestelmää perinteineen ja instituutioineen. Aika paljon enempää siis kuin vain valistuskampanjoita ja kiltteyttä.

Tai sitten, tietysti, raakaa lakia. Mistä pääsemmekin seuraavaan:

– Nöyryyden edut. Yksi uskontojen keskeisiä opetuksia on hybriksen välttäminen ja ihmisen erehtyväisyyden (”syntisyyden”) muistaminen. Minä kavahdan näitä moderneja aatteita, jotka eivät anna ihmisen olla epätäydellinen, vaan ovat muokkaamassa meitä alusta uusiksi. Siperia ei näköjään opettanut meitä. Että täydellinen on hyvän vihollinen – tämä on hyvin vaikea oppia. Pelkkä älyllinen argumentointi sen puolesta ei ikinä tule vakuuttamaan kaikkia. Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän pelkään, ettei tämä mene ihmisten jakeluun ilman uskontoa. Voi olla, että ilman uskontoa jokaisen sukupolven täytyy oppia utopioiden vaarallisuus kantapään kautta.

Uskonnot vastustavat maallisia utopioita jo lähtökohtaisesti. Tämä on myös se poliittinen syy, minkä takia monet hyökkäävät uskontoa vastaan. He haluavat päästä tekemään ihmiskokeita. Sukupolvia halutaan uhrata tulevien hyväksi.

…mistä jatkaen:

– Pessimismin ilot. Uskonnot tietävät, kuinka armollista on, kun aina ei tarvitse onnistua ja antaa hymyillen sataakymmentä prosenttia. Ja kuinka vapauttavaa on voida myöntää heikkoutensa, edes yksin salaisuudessa. Ja että yllättäen tämä ei heikennäkään meitä, vaan vahvistaa.

*

De Bottonin kirja alkaa heikonpuoleisesti ja sisältää vähän naiivejakin visioita siitä kuinka yhteiselo tulee mahdolliseksi kun viha hylätään tjsp, tällaista Kukoistuksen käsikirjoitusta. Mutta se paranee kyllä, ja kun de Botton pääsee vauhtiin, hän tekee parempaa teologiaa kuin moni teologi. De Botton argumentoi uskonnon puolesta taitavasti ja kauniistikin.

Ja silti pysyy ateistina.

Tästä seuraa kiinnostava jännite. Ateistikin voi joutua huomaamaan, että ei tämä uskontohomma ihan hölmöä olekaan. Ehkä ei olekaan sattumaa, että kaikki kansat ovat aina olleet uskonnollisia – voisiko olla, ettei se johdukaan tyhmyydestä? De Bottonin korvaava visio ”sekulaarista uskonnosta” taas on kaukaa haettua ja työlästä verrattuna siihen, että… ai niin. Meillähän on jo valmis uskonto, jolla on vuosituhantiset opit, perinteet, kirkot, instituutiot, rituaalit, jne.

Loppua kohti kirjan lukija huomaa kysyvänsä yhä uudestaan: äh, mitä jos sitä vaan uskoisi? Yrittäisi edes.

Sama T.S. Eliotia lainatakseni,

We shall not cease from exploration

And the end of all our exploring

Will be to arrive where we started

And know the place for the first time

*

Basam Booksin kustantama kirja on myös esineenä kaunis, mikä ei suinkaan ole merkityksetöntä de Bottoninkaan mielestä.

***

PS: Minun on jatkettava vielä T.S.Eliotilla. Hänen myöhäisempää, kristillistä tuotantoaan edustava Choruses from ’The Rock’ sanoo nimittäin samoja asioita niin painavasti ja niin kaikin tavoin huomattavalla etumatkalla näihin minun tuumiini:

О Lord, deliver me from the man of excellent intention and impure heart…

Lainaan kohdasta VI:

Why should men love the Church? Why should they love her laws?

She tells them of Life and Death, and of all that they would forget.

She is tender where they would be hard, and hard where they like to be soft.

She tells them of Evil and Sin, and other unpleasant facts.

They constantly try to escape

From the darkness outside and within

By dreaming of systems so perfect that no one will need to be good.

But the man that is

will shadow

The man that pretends to be.

 

Mitä nistit opettavat edistyksestä

Tässä asia, joka jatkuvasti mietityttää minua: Miten edistykseen uskovat ihmiset selittävät katukuvamme, sen miltä tavalliset ihmiset näyttävät nykyään? Voivatko he vertailla nykyihmisten pukeutumista menneeseen, vaikkapa 1950-lukulaiseen ja uskoa silti, että kaikki on nyt paremmin kuin ennen?

Tältä näytettiin sotakorvauksia maksaneessa Helsingissä. Ihmiset junalaiturilla puolentoista minuutin jälkeen näyttävät melko kunnioitettavilta.

Tähän on tultu:

http://www.hel-looks.com/20130511_02/

Onko nykyään paremmin? Vaatii vuosia kestävän yliopistollisen korkeakoulutuksen, että pystyy uskomaan johonkin niin omituiseen. Jos Roswellissa aikoinaan vierailleet alienit palaisivat nyt uudestaan maan pinnalle, he varmasti hämmästelisivät muutosta. Mitä kamalaa on tapahtunut näille ihmisille ja heidän yhteiskunnalleen?

Tapahtui tietysti vapautus asiallisen pukeutumisen ahdistavista kahleista. Olen kirjoittanut tästä aiemmin mm. täällä.

Kirjallisuus ei pysty täysin havainnollistamaan tätä muutosta. Hahmojen vaatetusta ei tietenkään aina kuvata, koska se on aikaa vievää ja koska aikalaislukijat osaavat muutenkin vaatettaa heidät päässään. Hankalaksi tämä muuttuu silloin kun luemme vanhempaa kirjallisuutta emmekä ymmärrä sitä katastr edistystä, joka vaatetuksessa tässä välissä on tapahtunut.

Seuraa kohtaus William S. Burroughsin romaanista Nisti vuodelta 1953. Beatnik-isä Burroughsin kirja kuvaa narkkareita. Sen päähenkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta omistautuneet huumeiselle elämäntavalleen, jonka he rahoittavat rikoksilla ja juoppojen ryöstämisellä. Kohtauksessa minäkertoja ja hänen kaverinsa Gains aikovat vetäytyä New Yorkissa maisemista, koska epäilevät huumepoliisin olevan heidän jäljillään. He tekevät vielä viimeisen myyntikeikan tienoolla. Doolie ja Izzy ovat heidän nistikavereitaan.

Heti tullessamme tapaamispaikalle Doolie erkaantui muista ja juoksi meidän luoksemme täyttä vauhtia kiskoen päältään kaksiväristä urheilupusakkaa. Jalassaan hänellä oli jonkinlaiset sandaalit tai tohvelit.

”Antakaa mulle neljä kapselia tästä takista”, hän sanoi. ”Mä olen ollut vuorokauden ilman.”

Vieroitusoireinen Doolie oli vastenmielinen näky. Persoonallisuuden kuori oli poissa, kamaa janoavat solut olivat syövyttäneet sen. Joidenkin kuvottavien hyönteismäisten elintoimintojen liikuttamat sisälmykset ja solut näyttivät purskahtavan ihon läpi minä hetkenä hyvänsä. Hänen kasvonsa olivat sameat, tunnistamattomat, samaan aikaan sekä kuivuneet että turvonneet.

Gains antoi Doolielle pari kapselia ja otti takin. – –

Vieressä hiljaa seissyt Izzy oli katsellut Doolieta inhoten. ”Jeesus sentään!” hän sanoi. ”Sandaalit!”

Toiset kuhisivat ympärillä työntäen käsiään meitä kohti kuin aasialaiset kerjäläiset. Kellään ei ollut yhtään rahaa. Sanoin: ”Ei luottoa”, ja aloimme kävellä pois. He seurasivat meitä vikisten ja nykien meitä hihoista. ”Yks laaki vaan hei.”

Kieltäydyin ja jatkoin matkaa. He putosivat kannoiltamme yksi toisensa jälkeen. Kävelimme maanalaiseen ja kerroimme Izzylle, että aiomme vetäytyä.

”Hitto”, hän sanoi. ”En voi moittia. Sandaalit, ei jumalauta!”

Onko nyt siis niin, että sandaali, tuo suosituin kesäjalkineemme, oli 50-luvulla narkkareidenkin mieliä järkyttävä osoitus mitä syvimmästä rappiosta?

Kenkiä 1950-luvulla ja nyt

Lukijan täytyy nyt muodostaa kantansa näihin jalkineisiin.

Onko kyseessä vain harmiton muutos, jossa yksi tapa pukea jalka on korvattu toisella, ihan yhtä hyvällä? Tämä kanta olisi relativismia: pukeutuminen ei kerro mitään kantajastaan, ja yksi tapa pukeutua on ihan yhtä hyvä kuin toinenkin. Kaunis ja ruma eivät vaikuta ihmisiin, ja oikeastaan niitä ei voi edes määritellä, ja vaikka voisikin, olisi väärin pitää toista parempana.

Vai onko kyseessä rappio, joka osoittaa, että standardit ovat romahtaneet, eikä tästä(kään) asiasta enää välitetä? Tämä kanta olisi kehityspessimistinen.

Vai onko tämä sittenkin edistystä: käsintehdyt nahkakengät olivat ehkä jotenkin niin ahdistavan rajoittavia, kun taas sandaaleissa varpaat ovat vapaat ilmaisemaan itseään yksilöllisellä tavalla?

Mutta. Tähän Jaakko Yli-Juonikkaan suomennokseen vuodelta 2003 on osunut erityisen kuvaava käännösvirhe. Kohtaus jatkuu nimittäin välittömästi näin:

Bill Gains tutki urheilupusakkaa asiantuntijan silmin. ”Siitä pitäisi irrota helposti kymmenen taalaa”, hän sanoi. ”Tiedän räätälin joka ompelee tän repeämän.” Yksi tasku oli hieman rikki. ”Mistä Doolie sai tämän?”

”Brooks Brothersilta omien sanojensa mukaan. Mutta se on tyyppi joka sanoo, että se varastaa pelkästään joko Brooks Brothersilta tai Abercrombie&Fitchiltä”.

Suomennoksen ”kaksivärinen urheilupusakka” on alkuperäisessä ”two-tone sports jacket”. Suomeksi ”sports jacket” on irtotakki tai pikkutakki. Se on siis leikattu kuten puvun takki, mutta on kankaaltaan, kuosiltaan ja väreiltään asteen rennompi, vapaa-ajan vaate. Sen kanssa käytetään housuja, jotka tuolloin olivat useimmiten villasta, esim. flanellista tai tweedista, nykyään yleensä puuvillasta. Irtohousut ovat selvästi erilaiset kuin takki, koska asun ei ole tarkoitus näyttää puvulta.

Brook Brothers on vuodesta 1818 lähtien tehnyt laadukkaita klassisia vaatteita Amerikan keski- ja yläluokan miehille. (Abercrombie & Fitch oli vielä tuolloin laadukas BB:n tapainen ns. ivy league -tyylin luottovalmistaja.) Kuvassa Brooks Brothersin irtotakki 1950-luvulta, sellainen jonka arvotietoinen nisti Doolie olisi saattanut keikata:

Valokuva Brooks Brotherin mainoksesta kirjan kirjoittamisvuodelta:

Vasemmalla kaksirivinen ruskea irtotakki harmaiden (flanelli)housujen kera; oikealla kaksi tyylitietoista veijaria irrottelemassa 50-luvun tyyliin. ”Two tone” voisi kuvata oikeanpuoleisimman herran ruututakkia.

Double Breasted Sports Jacket

Dooleyn näpistämä takki onkin siis villakankainen, tuolloin vielä Amerikassa käsintehty laadukas vaate, joka kestää isältä pojalle. (Helposti revennyt tasku saakin Gainsin epäilemään takin aitoutta.)

Yli-Juonikkaan 2000-luvun versio ”urheilupusakka” taas synnyttää nykylukijassa kuvan jostain tällaisesta aasialaisen koneen ja lapsen yhteistuotoksesta:

Nykyään näitä urheilupusakoita käyttävät tasa-arvoisesti niin nistit kuin tavallisetkin ihmiset. Mutta ehkä se on edistystä.

Kesän lukijahaaste

Poistun blogin ääreltä viettämään aikaa Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siksi aikaa nostan tämän lukijakysymyksen pohdittavaksenne, nyt viiden pisteen vihjeellä varustettuna.

*

Tässä toinen lukijahaaste kesän ratoksi. Ensimmäinen lukijahaaste etsi Totuus naisista -romaanin lukua, joka sisälsi viittaukset sekä Ahneisiin ja viattomiin että Kaikki on sanottuun. Nyt jatketaan samassa hengessä etsimällä kirjoissani esiintyvää toisenlaista yhdistävää tekijää.

Kysymys, kalliit lukijani, kuuluu:

Kuka sivuhenkilö on esiintynyt kussakin kolmessa kirjassani?

Henkilö on hieman eri-ikäinen eri kirjoissa, joskin käytös on melko lailla samaa. Kaikki on sanottu sijoittuu vuosiin 2002 – 2004. Totuudessa naisista henkilöhahmo on siis jo kymmenisen vuotta tuota vanhempi. Ahneet ja viattomat on ajoitukseltaan epäspesifi, mutta sen tarinat tapahtuvat vuosisadan ensikymmenellä eli nolkytluvulla.

Edellisen lukijahaasteen voittaja nimimerkki Katina sai palkinnoksi omistetun niteen uusinta romaaniani. Tämän haasteen voittaja voi vapaasti valita palkinnokseen yhden kolmesta em. kirjastani, jonka lähetän hänelle omistuskirjoituksella.

Vastaa kommenttina tähän postiin taikka meilitse konstigblog (at ) gmail.com. Henkilötietojasi ei julkaista.

Tämäkin kesä menee minulla enimmäkseen töissä, seuraavan romaanin parissa. Kesä on hyvää aikaa istua kellarissa.

  Kansi Tuomo Parikka

Hyvää kesää kullekin erikseen ja yhdessä.

*

Ratkaisuvinkki:

Henkilö esiintyy kirjassa Ahneet ja viattomat alkupuoliskolla, Kaikki on sanottu keskellä ja Totuus naisista lopussa. Ainoa varsinainen puherooli hänellä on Ahneissa ja viattomissa, muut esiintymiset ovat pikaisia cameo-rooleja.

Haaste on voimassa kunnes se ratkaistaan Haaste on ratkaistu.

Kesken jääneen kirjan anatomia

Minulta jää paljon kirjoja kesken. Maailmassa on niin paljon luettavaa, ettei ole mikään pakko tahkota yhtä yksittäistä kirjaa loppuun, jos on selvä, ettei se puhuttele. ”Puhuttelu” määritellään tässä kehäpäätelmänä tulosten mukaan: jos kirja jää kesken, se ei puhutellut, jos se luetaan loppuun, se puhutteli riittävästi. Kyllä lukija saa olla itsekeskeinen. Hänen aikansa ja rahansa ja uskonsa lukemiseen ajankäyttömahdollisuutena on kyseessä. Vaihtoehtoiskustannukset on otettava huomioon.

Viimeksi minulta jäi noin puolivälissä kesken Davide Enian romaani Maan päällä (Siltanen 2013), ja jotta hyötyisimme pettymyksestä, mietin tässä miksi.

Enian esikoisromaani sijoittuu Sisiliaan. Siinä seurataan rinnakkain pojan tarinaa nyrkkeilijänä ja hänen sukunsa edustajien tarinoita toisesta maailmansodasta nykyaikoihin asti. Nyrkkeilen harrastukseksi, joten se, sekä Putte Wilhelmssonin arvio romaanista saivat kiinnostumaan.

Totuudellisuuden käsite

Valitettavasti koin, että nyrkkeilyä mystifioidaan kirjassa. Käsittääkseni Enia on nyrkkeillyt itse, mutta se ei tarkoita, että hänen nyrkkeilykuvauksensa olisi totuudellista. Kuvaus liehittelee lukijaa mystisillä sivuseikoilla, jotka saavat lajin kuulostamaan joltain muulta kuin mitä se on. Eikä edes paremmalta, vaan väärältä. Kuvaus on siis viihteellisen viettelevää, ei totta taikka jotenkin elämää suurempaa.

Totuudellisuus on sitä, mitä Hemingway ajoi takaa käskiessään itseään: ”Kirjoita tosin lause jonka tiedät.” Tosi on sepitteen ja laiskan viihteellisyyden vastakohta. Se, onko totuudellinen seikka tapahtunut IRL oikeasti, on eri asia. Uskottava  fiktio on parempi kuin epäuskottava fakta, sanoi jo Aristoteles.

On yleensä vaikeampaa kuvata asioita todesti kuin sepittää romantillisia sattumuksia, joita viihdekirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä. Kliseet ja fraasit tulevat nopeasti. Maan päällä -romaanissa esimerkiksi on kohtaus, jossa kovat pojat leikkaavat nörttipojalta sormen poikki ja seuraa yleistä hässäkkää. Sitten Tyttöä uhataan ja päähenkilöpoika pelastaa Tytön hakkaamalla kovispojan. Pojan fyysistä sankaruutta kuvataan romantillisesti: ”Ruumis toimi automaattisesti. Kauan sitten kylvetty siemen oli ruvennut itämään.” Hänen lyöntisarjansa on tyypillisen fiktiivinen, sepitteellinen, hollywoodmainen: vartaloon oikea, joka ”taivuttaa [pahiksen] etukenoon”, josta onkin helppo lyödä vasen kohokoukku, joka ”katkaisee hänen etuhampaansa”.

Ja sitten kohtauksen lopuksi tyttö tietysti tulee sanomaan pojalle, että odota. Hakasulkeissa kommenttini.

Hän asteli minun luokseni, tyynenä ja itsevarmana. [Stereotyyppisen tyynenä shokeeraavan kohtauksen jälkeen.]

”Ciao”, hän sanoi. [Minäkin osaisin sanoa tämän verran italiaksi.]

En saanut sanaa suustani. [Mutta mikä sääli kirjoittaa se.]

Hän pujotti likaiset sormeni omiensa väliin. [Ei näin tapahdu.]

”Se on pelkkää verta”, hän kuiskasi [kuiskasi, kuin sepitteessä], ”se lähtee pois.”

Hän nosti sormeni huulilleen.

Yhden sormen kerrallaan. [Huomaa melodramaattinen pisteen käyttö. Nämä ovat myös omilla riveillään alkuperäisessä, hyvin melodramaattisesti.]

Kaikki tuska huuhtoutui pois.

Vatsanpohjasta huippasi niin kuin keinuessa.

”Minä olen Nina”, hän sanoi. [Käytetäänkö italiassa tällaisia lauseita oikeasti? Suomeksi tyttö tuskin käyttäisi moista oppikirjafraasia ja vaikka käyttäisikin, se haiskahtaisi sepitteelliseltä.] Sitten hän hymyili [voi ei] ja minä mätkähdin alas keinusta.

Ei haise totuudelta. Aina voi tietysti väittää, että kuvaus on tarkoituksella liioiteltu ja tehty kliseiseksi ja näin on tehostettu pojan ensikohtausta Tyttöihin, Tyttöön, vaikka Madonnaan symbolisella tasolla (joskaan jatko ei taida tukea tätä) ja ehkä niin, mutta ei se nyt vaan kannata. Ei se kuvausta paranna. Ja se on helpompaa kuin totuudellisen kuvauksen tekeminen, joten sikälikin halvempaa. On hirveän vaikea kuvata asiaa tavalla, joka on uusi ja tosi. Jos se olisi helppoa, kirjallisuus olisi täynnä sitä.

Rakenne ja kohtaustempo

Enian kirjan rakenne on pirstottu. Se muodostuu lyhyistä, melko irrallisista kohtauksista, jotka seuraavat toisiaan melko satunnaisessa järjestyksessä. Hypätään ajasta ja paikasta ja päähenkilöstä toiseen. Monet kohtaukset ovat pelkän dialogin varassa, joten lukija joutuu arvelemaan, missä ja ketkä. ”Jännittäviä anekdootteja pötkötettynä” voisi rakennetta kuvailla, joskin se olisi turhan ilkeää – eihän kirja epäonnistunut ole. Mutta tämä rakenteellinen ratkaisu tuli kalliiksi.

Luettavuuden ja samaistuttavuuden kannalta on nimittäin erittäin hyödyllistä, että kirja käyttää kohtaustempoa. Tempo tarkoittaa kerronnan ajan nopeutta, ja kohtaustempo on se sama nopeus, jossa elämä tapahtuu. Asia seuraa siinä toista kronologisesti. Noustaan sohvalta, kaadetaan tuoppi täyteen verta, juodaan se ja röyhtäistään. Repliikki: Siinäpä herkullista verta. Toinen repliikki: Ei yhtä herkullista kuin minun vereni, Jippu sanoi makuuhuoneesta.

Kohtaustempossa elämme päähenkilöiden mukana, muutumme heiksi. Tämän tärkeyttä ei ole ainakaan liioiteltu. Se on totaalisen romaanin manifestissani kohta 5: Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia. Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu.

Kohtaustempon lisäksi kirjoja kirjoitetaan hajoitetun kronologian mukaan: siirrytään ajassa taaksepäin ja sivuttain. Tällöin ei jäljitellä niinkään elämää, kuin ajattelua. Tai sitten tempoa nopeutetaan ja tiivistetään kronologisia kohtauksia yhteenvedoiksi, vaikkapa kokonainen elämä yhdeksi kappaleeksi. Se on parhaimmillaan hyvin kaunista. ”Hän vietti nuoruutensa kylän ainoana ankanpersepäisenä diinarina, mittasi aikaa sätkätupakoilla ja arvotti kuukaudet hyviksi tai huonoiksi sen mukaan, oliko antanut enemmän turpaan kuin saanut. Kun hän valmistui mekaanikoksi, hän soitti Jipulle ja kertoi säästäneensä rahoja, he voisivat muuttaa nyt täältä jonnekin suureen maailmaan, vaikka Kotkaan. Jippukin sanoi ei.”

*

Esimerkki: luin pari vuotta sitten peräkkäin Tom Wolfen romaanin Minä olen Charlotte Simmons ja Jonathan Franzenin romaanin Vapaus. Molemmat ovat erinomaisia, kookkaita, amerikkalaisia nykyromaaneja, mutta Wolfe rakentaa kirjansa kohtauksiin. Joka luku on oma hallitusti rakennettu ja perusteltu, laaja siivu päähenkilön elämästä. Franzen rikkoo kerrontaa huomattavasti enemmän. Vapauden ensimmäinen luku esimerkiksi on varsinaista lukijan testaamista: ”jos haluat lukea minut, sinun on selvittävä ensin tästä.”

Kun muistelen näitä kirjoja, huomaan kohtaustempon yhden olennaisen edun. Muistan Wolfen romaanin ihmeen tarkkaan. Muistan suunnilleen miten se eteni, mitä sitten tapahtui, minkälaisia hienoja kokonaisuuksia siinä oli missä vaiheessa (miksi merenneito punastui, osakuntabileet, se suurenmoinen loppukliimaksin juhlayö ja sen seuraukset). Voin elää sitä uudestaan mielessäni ja palata helposti löytämään tietyn kohtauksen. Franzenin kirja taas on mielessäni aikamoista puuroa. Loppu on jäänyt elävästi mieleen ja pari muutakin kohtaa, jotka – tuskin sattumoisin – ovat kohtaustempossa.

*

Koska kirjallisuudessakin, ceteris paribus, vaikeampi on arvokkaampaa, tulee miettiä sitä, kumpi on hankalampaa: rakentaa tehokkaita kohtauksia vai rikkoa kronologia ja kirjoittaa kuin kaikki aika olisi yhtä tms.

Kohtaustempo on usein helpompaa. Suurin osa kevyttä viihdekirjallisuutta on kirjoitettu kohtaustempoon. Mutta ehkä viihdekirjallisuus siksi onkin miellyttävää lukea ja sitä kautta hahmoihin tulee samaistuttua. Meidän ei tule syyttää assosiaation perusteella kohtaustempoa tästä, eli pitää sitä huonona siksi, että sitä käytetään myös huonossa kirjallisuudessa.

Ehkä kaikkein helpointa taas on rakentaa kirja satunnaisten, keskenään vaihdettavissa olevien anekdoottien rikotuksi pötköksi. ”Niin siitähän mun pitikin kertoa, kun kerran oltiin, ketä siinä nyt meitä oli…” Tosin tälläkin tavalla kerää kriitikoilta enemmän irtopisteitä, koska kirja on vaikeampi lukea.

Maan päällän rakenteen vuoksi jokainen pikku luku oli ikään kuin kynnys: jatkanko lukemista? Edessä on taas pieni kohtaus, joka liittyy ehkä jonkun päähenkilöstä tarinaan, johon ehkä palataan myöhemmin. Mutta minä en onnistunut välittämään päähenkilöistä tarpeeksi kiinnostuakseni heistä ja halutakseni siis nähdä mitä he tekevät. Henkilöt eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia. Kokonaisjuonessa taas ei ollut ”McGuffinia”, joka olisi puolestaan saanut minut jatkamaan lukemista nähdäkseni miten juoni kehittyy. Ja kirja vaikutti sepitteelliseltä eikä totuudelliselta, joten totuusarvon elähdyttävää heurekaa! se ei tarjonnut. Lukutahti hidastui, joten oli aina vaikeampi muistaa kuka henkilö olikaan taas kukin. Joten kynnys tarttua kirjaan nousi, lopulta liian suureksi.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind

Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?

Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.

The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.

Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta

b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä

ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.

Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.

Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:

1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.

2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa.
3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa  erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.

4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.

5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.

6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.

Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.

Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensä uhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).

”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.

The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.

Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.

Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.

Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, joka loppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.

*

Haidtin TED-luento aiheesta, tekstitetty suomeksi.

Rivien välissä – kirjablogikirja

Avaimelta ilmestyi pari viikkoa sitten Rivien välissä – kirjablogikirja, jossa kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle.  Käsitellään kirjablogien suhdetta kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun ja sosiaaliseen mediaan ja lisäksi haastatellaan lukuisia kirjabloggareita ja kirjailijabloggareita, allekirjoittanuttakin. Jaoin omia mielipiteitäni mm. kirjablogien noususta ilmiönä sekä siitä, miten blogikritiikki ja lehtikritiikki eroavat toisistaan. Näen kirjablogit osana samaa laajempaa, internetin mahdollistamaa ilmiötä, jota voisi suureellisesti kutsua vaikkapa tiedon demokraattiseksi vallankumoukseksi.

Kirja löytyy kaupoista kirjallisuustieteen osastolta.

http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/rivien-valissa-%E2%80%93-kirjablogikirja.html

Rivien välissä: kirjablogikirja