Jos olet niin fiksu, mikset ole onnellinen?

Otsikon kysymystä olen joutunut kysymään itseltäni. On todennäköisesti niin, että toiset meistä on ohjelmoitu luonnostaan onnelliseksi ja toisille se on kovan työn takana. Toiset syntyy meistä riemuun / ja toiset murheeseen sanoi runoilija, ja niinpä perusonnettomien ihmisten ei ehkä kannata etsiä neuvoa niiltä, jotka ovat aina iloisia: meidän tulisi etsiä apua niiltä, jotka ovat etsineet ja onnistuneet löytämään keinoja luoda raskaasta elämästä tyydyttävää.

Olen selaillut onnellisuuden psykologista tutkimusta jo pitempään. Nostan tässä tapausesimerkiksi yhden tutkijoiden opastuksen siitä, miten tulla onnelliseksi. Se on Berkeleyn yliopiston tiedekeskuksen kiteytys 6 Habits of Happiness:

327955_2344168290088_1426428702_31832561_941837736_oKuusi käytännön tapaa, joilla tulla onnelliseksi, ovat näiden tutkijoiden mielestä: Kiinnitä huomiota nykyhetkeen; Pidä ystävät lähellä; Muista kiitollisuus; Liiku; Unohda kaunat ja Harjoita kiltteyttä.

Minua kiinnosti se, kuinka lähellä nämä ovat uskonnollisia opetuksia.

Joten ajatuskokeeni ja työhypoteesini on tässä:

Mitä jos uskonto onkin oppi siitä, kuinka tullaan onnelliseksi?

Monien mielestä kysymys on typerä, koska vastaus on no totta kai, ja joidenkin mielestä kysymys on typerä, koska vastaus on höpsis. Olen itsekin sitä mieltä, että olen typerä. En ymmärrä miksi minulla kesti niin kauan keksiä tämä kysymys. Olen esimerkiksi ollut valmis hyväksymään tämän väitteen buddhalaisuudesta ja stoalaisuudesta, mutta jostain syystä en kristinuskosta. Minun vertaispiirissäni on ollut hyväksyttävämpää meditoida ja joogata kuin rukoilla.

Syy lienee se, että olen joutunut kuulemaan niin paljon uskontovastaista teoriaa, joka on nimenomaan kohdistanut halveksintansa omaan kristilliseen perinteeseemme. Jos olet altistunut tälle, olet mielessäsi jo käynyt läpi vastaväitteitä kysymykselleni: että satoja vuosia sitten oli kamalia ristiretkiä ja sekö tekee onnelliseksi, ja sitten on lahkoja jotka ahdistavat ja huijaavat ihmisiä ja niin edelleen. Olet siis oppinut kristillisestä perinnöstäsi lähinnä ne negatiiviset asiat.

Mutta tästä tutkijoiden listasta ainakin viisi kohtaa on hyvin keskeisellä sijalla kristillisessä opetuksessa.

Pay Attention/Kiinnitä huomiota nykyhetkeen. Kehoitus pysähtyä ja muistaa nauttia luomistöistä kuten luonnon kauneudesta on yleinen kristillisessä kirjallisuudessa. Jeesuksen kehotus katsoa kedon kukkia ja taivaan lintuja kirvoitti Sören Kierkegaardinkin kirjoittamaan aiheesta vuolaita opetuksia. Psykologinen tutkimus läsnäolon puolesta on melko vakuuttavaa.

Keep Friends Close/Pidä ystävät lähellä. Puolet uskonnosta on opetus uskovien yhteisön tärkeydestä. Seurakunnan tärkeydestä. Kaipuu läheiseen samanmielisten yhteisöön ei ole tietenkään kadonnut meistä mihinkään, ja toteutamme sitä mm. kokoontumalla palvomaan rokin ja fudiksen yhteisiä idoleitamme. Tämä on ehkä eniten unohdettu maallistuneessa, moniarvoisessa yhteiskunnassamme, mutta ei sen tarvitse olla. Ja toisaalta se tärkein oma yhteisö, perhe, on kristillisten arvojen ytimessä.

Give Thanks/Muista kiitollisuus. Kiitollisuus on uskonnon perusopetuksia: kiitollisuus siitä mitä meillä on ja huomenna ehkä ei, kiitokset alkavasta päivästä ja loppuneesta päivästä. Fyysiseksi instituutioksi tämä vakiintuu rukouksessa: ruokarukouksessa, iltarukouksessa, rukouksissa muiden ihmisten puolesta.

Drop Grudges/ Unohda kaunat. Anteeksianto ja toisen posken kääntäminen,  uusitestamentillinen armo, ”suo minun rakastaa vihamiestäni”. Olen taistellut tämän käsitteen kanssa paljon, sillä niin käsittämätön se on. Luulin ensin, että se on kiinnostava vain siksi, että se on intuitionvastainen, mutta olin silloin nuori. Nyt olen alkanut ymmärtää, että niin käsittämätön opetus kuin armo on, sitä viisaampi ja tärkeämpi se taitaa olla. Armo on varmaankin yksi vallankumouksellisimmista asioista, joihin ihminen on ikinä pystynyt, ehkä jopa ainoa. Se on pystynyt johonkin mahdottomaan – muuttamaan ihmisluontoa, ohjelmoimaan ihmistä uusiksi. Kristillistä ihmistä. Armo on nimenomaan sellaista viisautta, jota ihminen yksin harvoin keksii. Se on vaikeaa, mutta onneksi kristitty harrastaa armoa myös itseäänkin kohtaan.

Olen taipuvainen uskomaan, että kristinusko on osaltaan tehnyt lännestä suuren, ja oppi armosta paitsi Jumalan armona ihmistä kohtaan, myös ihmisten armosta toisia kohtaan, on ollut erityisen tärkeä nostamaan meitä barbariasta, jalostamaan meitä, tekemään elämästä ja yhteiskunnista vähän parempia. Yhteiskunnallisella tasolla se karsii machoväkivaltaa ja tribaalisia koston kierteitä, jotka molemmat ovat sivilisaation vihollisia. Yksityisellä tasolla se piru vie helpottaa. Jos koetan rakastaa vihamiestäni, en koskaan onnistu siinä, mutta en myöskään enää kärsi yhtä näännyttävästä vihasta häntä kohtaan. Hänen valtansa minuun vähenee.

Practice Kindness/ Harjoita kiltteyttä. Altruismi sisältyy suunnilleen kaikkiin uskonnollisiin opetuksiin. Jeesuksen kehoitus ”Kieltäkää itsenne” ja rukous ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä tahdot” tarkoittavat samaa kuin itämaisen filosofian opetukset siitä, että omien halujen perässä juokseminen tuottaa meille kärsimystä. Paremmaksi ihmiseksi harjoitteleminen on siis onnellisuuden tavoittelua? Se siis kannattaa minullekin, ei vain niille muille? Kiitos Nietzsche, että johdit minut harhaan noin 15 vuodeksi.

– Kuudetta opetusta Keep Moving ei tarvinnut uskontoon sisään koodata, sillä hyötyliikuntaahan tuli niihin aikoihin riittämiin…

*

Jos haluat tulla vähän onnellisemmaksi, kumpi vaikuttaa todennäköisemmin kokeilemisen arvoiselta: Jokin psykoterapeuttinen koulukunta, joka on auttanut tuhansia ihmisiä vuosikymmenien ajan? Vai sellainen koulukunta, joka on auttanut miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä vuosituhansien ajan? Objektiivinen tarkkailija laittaisi rahansa heti jälkimmäisen puolesta. Jälkimmäinen on tietysti kristinusko.

Paitsi että kristillisyys voi tehdä meistä vähemmän barbaarisia ihmisiä, tämän päälle, tämän takia ja tämän lisäksi se voi tehdä meistä onnellisempia.

Varmaankaan eivät kaikki ihmiset tähän tarvitse uskontoa. Osa ihailee katuojastakin tähtitaivasta. Osa taas tuskin tulee koskaan onnelliseksi, ellei liity johonkin itseään korkeampaan.

Mainokset

Giacomo Leopardin mietteitä suomeksi

Käänsin keväällä valikoiman italialaisen runoilijan Giacomo Leopardin ( 1798 – 1837 ) ajatuksia. Liitän pari otetta tähän alle. Loput on luettavissa kulttuurilehti Kerberoksen tuoreesta numerosta 2/2013, saatavilla Akateemisesta kirjakaupasta 6 euron hintaan.

Leopardilla on maine pessimistinä. Maine on vain osin perusteltua: osa ajatuksista antaa todellista synkemmän kuvan maailmasta, mutta tällaisia on vähän, ja enimmäkseen hänen ns. pessimisminsä on vain poikkeuksellista tarkkanäköisyyttä ja illuusiotonta rehellisyyttä. Minusta Leopardi oli nerokas. Hän oli ehkä jopa nero.

Kääntäjänä olen noviisi ja toivon kokeneimmilta armeliaisuutta käännöksiäni kohtaan. Kääntäminen on niitä asioista, joita oppii arvostamaan kun sitä yrittää itse. Leopardin lause on totta puhuen hänen heikoin puolensa: se on täynnä kiiloja ja turhia täsmennyksiä. Olen koettanut varovaisesti saattaa lausetta sulavampaan muotoon, ettei kaikki kömpelyys lankeaisi minun syykseni ja lukijan niskoille.

Leopardin Ajatukset löytyy netistä italiaksi täältä ja englanniksi täältä. Suomeksi on muutamia julkaistu aiemmin Tommi Nuopposen käännöksinä Numminen-Nuoppola-Viikilän Ensyklopediassa (Poesia 2011). Leopardia olen lainannut aiemmin tekstissä Miksi luen klassikoita.

Giacomo Leopardi

9. Kenenkään, joka vastoin muiden mielipidettä on ennustanut jonkin asian tapahtuvaksi juuri niin kuin se tapahtui, ei tulisi kuvitella, että häntä vastustaneet myöntäisivät jälkeenpäin, että hän oli oikeassa ja että hän oli heitä viisaampi ja kaukonäköisempi. Ei, he kieltävät joko tapahtuneen tai ennustuksen taikka väittävät, että olosuhteet jollakin tavalla muuttuivat. Tai sitten he keksivät jonkin toisen keinon vakuuttaa itselleen ja muille, että heidän mielipiteensä oli oikea ja vastakkainen erehtyi.

24. Kun jotakuta kehutaan, on harvinaista elleivät kehut ole alun perin lähtöisin hänen omasta suustaan. Egoismi on nykyään niin voimakasta ja kateus ja inho, joita ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan, niin vahvaa, että jos haluaa itselleen mainetta, ei riitä että tekee kunnian arvoisia tekoja. Sinun pitää mainostaa tekojasi tai, mikä ajaa vähintäänkin saman asian, löytää joku jatkuvasti ylistämään niitä sinulle itsellesi ja suosittelemaan niitä yleisön korvaan, opastamaan heitä esimerkin voimalla ja innokkaan periksiantamattomasti toistamaan noita ylistyksiä. Osoitit sitten minkälaista suuruutta, olivat saavutuksesi sitten miten hienoja tahansa, älä luota siihen, että yleisö sanoisi sanaakaan omaehtoisesti. He tuijottavat ja pysyvät vaiti. Jos voivat, he estävät muita huomaamasta. Jos haluat kohota yhteiskunnassa, vaikka aidoillakin ansioilla, sinun pitää karkoittaa vaatimattomuus. Tässä mielessä maailma on kuin naiset, koska kummaltakaan ei ole mitään saatavissa vaatimattomuudella ja pidättyväisyydellä.

27. Ei ole varmempaa merkkiä siitä, että joku ei ole kovin filosofinen tai viisas, kuin että hän toivoo kaiken elämän olevan viisasta ja filosofista.

28. Ihmislaji jakaantuu kahteen joukkoon: ne jotka määräilevät ja ne joita määräillään. Koska mikään laki tai valta, ei mikään filosofinen tai yhteiskunnallinen kehitys voi estää jokaista syntyvää ihmistä kuulumasta jompaan kumpaan näistä joukoista, ei auta kuin valita – siis jos pystyy valitsemaan, sillä läheskään kaikki eivät aina pysty.

45. Paras lääke pilkatuksi tulemiseen kuten muihinkin murheisiin on aika. Jos maailma tuomitsee työmme ja mielipiteemme, olivat nämä sitten hyviä tai huonoja, meidän ei tarvitse muuta kuin jatkaa sisukkaasti eteenpäin. Vähän ajan päästä aihe väljähtyy ja pilkkaajat jättävät sen löytääkseen uusia uhreja. Ja mitä vakaammin ja piittaamattomammin esiinnymme ja halveksumme muiden lausuntoja, sitä pikemmin kaikki mikä ensin tuomittiin tai mitä pidettiin outona aletaan hyväksyä ja nähdä normaalina. Ihmiset eivät usko kenenkään olevan väärässä jos tämä ei anna periksi, ja lopulta he tuomitsevat itse itsensä ja armahtavat meidät. Tästä syystä, kuten usein sanotaan, heikot elävät toisten tahdon ja vahvat oman tahtonsa mukaan.

106. Ihmiset nauravat niille asioille, joita heidän muutoin pitäisi ihailla, ja he paheksuvat kuten Aisopoksen kettu asioita, joita he kadehtivat. Suuri rakkaustarina, joka päätyy suurten koettelemusten kautta suureen onneen, on yleinen kateuden aihe ja sitäkin syvemmin sitä paheksutaan. Jalomielisen luonteen tai sankarillisen teon pitäisi tulla ihailluksi, mutta ihmiset kokisivat nöyryyttävänä joutua ihailemaan näitä, etenkin jos kyseessä ovat heidän vertaisensa. Joten ihailun sijasta he pilkkaavat. Tämä menee niin pitkälle, että kunniakkaat teot ruoditaan aina tarkemmin kuin häijyt. Kaikki toimivat häijysti, joten sen saa anteeksi. Mutta kunniakkuus on epätavallista ja tuntuu vaativan arvostusta tai ansaitsevan ylistystä, jota yleisö ja etenkin läheiset ihmiset eivät halua vilpittömästi myöntää.

Merkintöjä siitä mihin nykyromaani pystyy

Keskiviikkona 18.9. järjestettiin Helsingin Työväenopistolla keskustelutilaisuus otsikolla Mihin nykyromaani pystyy. Kriitikko, runoilija Jukka Koskelainen alusti aiheesta, haastatteli ja keskusteli kanssani mm. Totaalisen romaanin manifestistani ja romaanistani Totuus naisista. Tässä joitain muistiinpanoja tilaisuudesta. Pahoittelen niiden raakilemaisuutta. Näiden puhtaaksikirjoittaminen olisi parin päivän ylellisyys, johon minulla ei nyt valitettavasti ole varaa.

*

Jukka Koskelainen alusti siitä, kuinka romaani on lajina väitetysti aina vaikeuksissa. Hänen omien kirjallisuuden opintojensa aikana 80-luvulla oli muodissa postmoderni romaani, joka oli kyllä kiinnostava, muttei sitten kuitenkaan parempi kuin vanhemmat romaanit. Toisaalta kyseessä taisi olla samanlainen muoti-ilmiö kuin ranskalainen ”uusi romaani” vähän aiemmin 60-luvulla. Siinäkin oli ”uuteen aikaan sopiva uusi tapa kertoa” – joka siinä tapauksessa ei oikeastaan enää kyennyt kertomaan.

David Shields on esittänyt teoksessaan Reality Hunger, että perinteinen fiktiivinen romaani olisi vanhentunut, ja ihmiset kaipaavat nykyään suoraa puhetta, faktaa vanhojen keksintöjen sijasta. Tämän jälkeen Koskelaisesta oli kiinnostavaa ja miellyttävää nähdä manifestini ja kuulla, että joku reilusti uskaltaa puolustaa juonta.

Kaksi yhdessä kaiken kattavaa perusteluani sille, miksi juoni:

– ”Populistinen syy”: ihmisen luontainen tarve narratiiveille, saada järjestystä kaaokseen. Sama ilmiö myös: uutiset, historiankirjoitus, psykologia, tiede, uskonto… Ihmiset ovat valmiit lukemaan huonoakin proosaa saadakseen kuulla hyvän tarinan, elää sen mukana.

– ”Elitistinen syy”: Uskottava ja järkevä juoni on vaikea tehdä. On paljon helpompaa lyödä läskiksi ja väittää, että ”tämä on kokeellista” tai ”ei elämässä ole juonta”, kuin kirjoittaa hyvä juoni. Pitää osata arvostaa sitä, jos kirjoittaja osaa kaiken keskellä kuljettaa juontakin, ja laittaa itsensä näin likoon – sillä juoni on joka käänteessä riski: lukija voi aina pitää sitä tyhmänä tai epäuskottavana tms. (Sama pätee realistisuuteen pyrkivissä henkilöhahmoissa: ne ovat iso riski kirjoittajalle, koska lukija on aina ihmisten asiantuntija. Kirjailijan on liian helppo paeta tätä riskiä väittämään, että ei hahmon ois pitänykkään olla uskottava.)

Työhypoteesini on toistaiseksi: Kaikki hyvä mikä voidaan tehdä romaanissa, voidaan tehdä juonellisessa romaanissa. Ja juonen kanssa romaanista tulee parempi, koska juoni on palkitseva lukijalle ja vaatii kirjoittajalta taitoa. Juoni on tärkeä bonus lukijalle ja romaanille.

Vertaus: uimahyppy vs. pellehyppy. Pellehyppyynkin tarvitaan vähän taitoa ja kohtalaisesti rohkeutta, mutta ei niitä voi silti samana lajina pitää uimahypyn kanssa.

Esikuvana E. M. Forsterin alakuloinen, rauhallinen, lähes vastentahtoinen myöntymys sen edessä, että kyllä vain, kyllähän romaani kuitenkin kertoo tarinan (”Oh dear yes, the novel tells a story”).

Totuus naisista -romaanin lähtökohdat: 1) lukemani uutinen, jolle nuorten tarina perustuu. (Perustuu siis ”tositapahtumiin”.) 2) Tapanin hahmo, joka oli välttämätön tarinan kertojaksi ja nuorten tarinan vastapainoksi ja 3) se että olen kahden pienen tytön isä.

Väite, että ”realistinen romaani ei enää pysty kuvaamaan ihmistä”. Tämä väite nousee tasaisin väliajoin, ja esitettiin ensi kerran (?) jo modernismin tulon myötä sata vuotta sitten. Virginia Woolf: ”Joulukuun tienoilla 1910 ihmisluonto muuttui”. Väitteen taustalla usein marksilainen näkemys yhteiskunnasta ja ihmisestä sen tuotteena. Tähän liittyy ajatus ihmisluonnon muokattavuudesta ja plastisuudesta [sic]: että ihminen olisi jotenkin ratkaisevasti ”uusi ihminen” uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Itse uskon ihmisluontoon, joka on hyvin pysyvä, joten en osaa ottaa kovin vakavasti marksilaisia teoreetikkoja. Myös usein kuultu valitus siitä, kuinka nykyaika on pirstaloitunut jne. ei usein johda mihinkään. Kirjailijan tulisi yrittää saada jotain tolkkua omasta ajastaan, tarjota oma maailmanselityksensä. On pelkurimaista väistää tätä vastuuta.

Romaanin muodon tietysti pitää olla erilainen kuin 1800-luvulla. On hassua, jos jotkut luulevat romaaniestetiikkani olevan jonkinlaista kellojen kääntämistä taaksepäin. Taustalla  on omituinen ennakkoluulo siitä, mitä perinne tarkoittaa. Eiväthän romaanini kuitenkaan ole samanlaisia kuin 1800-luvulla kirjoitettiin, eikä tarkoitus ole yrittää kirjoittaa kuten vaikka Tolstoi tai Flaubert tai Fitzgerald kirjoittivat.

Esim. kertojan roolin ymmärtämisen ja tarkkuuden myötä romaanitaide on jossain asiassa pystynyt jopa parantumaan, kehittymään paremmaksi. (Eli taide voi pikkuisen kehittyäkin.)

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee, on jo lyhentynyt. It-aika. Tämä kannattaa kirjailijan ottaa huomioon, vaikkei sille antaisikaan periksi. Mm. erilaiset ”katkokset”, kuten Shields on puhunut, sopivat nykyromaaniin. Koskelainen nosti tällaisina esiin romaanistani mm. Tapanin keskustelun rehtorin kanssa, Tapanin sisäiset monologit sekä chat-viestien ja Facebook-keskustelujen käytön lineaarista kerrontaa katkaisemassa.

Puhuimme Totuus naisista -romaanin kertojaratkaisusta (Roosan ulkopuolinen objektiivinen kertoja, Tapanin eläytymisesitys) sekä nuorten ihmisten ja heidän kielensä kuvauksesta.

Onko romaanilla tehtävää? Jossain vaiheessa teoreetikot poistivat tekijän intention täysin irrelevanttina, sitten se tuli takaisin keveämmässä muodossa, jossa tekijän mielipide oli vain yksi muiden joukossa. Toisaalta meillä on humanistinen käsitys, joka voi auttaa ymmärtämään erilaisia näkemyksiä tuomalla niitä kaunokirjallisesti esiin. Ehkä tämän äärimmäisin muoto olisi ajatus, että romaanin pitää parantaa maailmaa.

Totaalisella romaanilla ei ole poliittista tehtävää tai yritystä vaikuttaa lukijan mielipiteisiin (tällainen tavoite kääntyy usein päinvastaiseksi muutenkin!), ellei korkeintaan sellaiseksi laskisi konsensuksen hämmentäminen ja erilaisten kuin ”perinteisten humanististen Kaikkien Hyvien Asioiden” ja kulturellien ihmisten esiintuominen. Toisaalta romaani pystyy kyllä saamaan lukijansa ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eläytymään näiden lähtökohtiin. Kirjailija tekee aina samaa: hän on jokaisen hahmon puolella ja jokaisen repliikin puolella, jonka hänen hahmonsa esittävät, vaikka ne ovatkin usein vastakkaisia.

Lisäksi käsittelimme ainakin kritiikin objektiivisuuden illuusiota (josta olen kirjoittanut täällä) ja sivusimme mm. meksikolaista kirjallista Crack-liikettä (tätä en itse tunne) sekä Jonathan Haidtin kirjaa Righteous Mind. Ehkä jonkinlaisena loppuyhteenvetona: keskeisempää kuin se, onko kirja totta vai ei, on se, kuinka totuudellista se on. Fiktio ja fakta voivat kumpikin olla enemmän tai vähemmän totuudellista, eli antaa todemman kuvan siitä, mitä on olla ihminen, millaisia elämä ja yhteiskunta ovat ja miten me toimimme. Joskus karikatyyri on näköisempi kuin muotokuvamaalaus.

*

Keskustelu oli mielestäni onnistunut, vaikka paljon jäi vielä puolessatoista tunnissakin sanomatta. Toivottavasti keskustelu jatkuu. Kiitokset vielä Jukka Koskelaiselle, järjestäjä Mervi Tuomikoskelle Työväenopistosta ja ennen kaikkea paikalla olleelle yleisölle.

*

Muut totaalista romaania käsittelevät kirjoitukseni blogissa:

Totaalinen romaani I: Veblenin romaani

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

Totaalinen romaani IV: Taiteen poliittisuudesta eli Tony Halmeen maissip-ska

Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle

Kun viettää päivänsä yksin kuin majakanvartija, kuulkaahan nyt, pakko siinä on itseään koettaa viihdyttää. Kirjailija julkaisee kirjan, siitä tehdään juttuja ja kriitiikkejä, joissa sen näkyvimmät rakenteet kuvaillaan lyhyesti, kuulee ihmisiltä, että kiitos kirjasta, luin sen, tykkäsin. Harvoin kukaan tuo esille sitä, mitä kirja tarkkaan ottaen edes sisältää. Ja silti sitä on nyprännyt niitä lauseita juuri täsmälliseen muotoon.

Nypräämistä jaksaa kun ajattelee tekevänsä sen itselleen.

Kuinka hauskaa kirjailijalla voi olla työnsä parissa, valkeni minulle erityisesti parin kolmen teoksen kautta, jotka aikoinaan luin viittein varustettuina. Laurence Sternen Tristram Shandy oli yksi, Vladimir Nabokovin Lolita toinen. Se Gilbertin kartta Joycen Odysseuksesta oli kolmas, se joka osoitti joka luvun symboliikan ja vastineen Homerokseen. Opetus oli: jos kirjoittaa kirjan, miksei saman tien pidä hauskaa sen kanssa.

Joten kun Kaikki on sanottuun piti nimetä ”kunnollisen perheen” lapsia, nimesin heidät Peppi Pitkätossun superkunnollisten kavereiden mukaan. Annikasta tosin tuli Henriikka.

Kaikki on sanotussa hain sisarusten välistä yhteyttä samoilla johtomotiiveilla, kuten mustat silmät, helikopteri ja ennen kaikkea heräämisen johtomotiivi, jotka seikkailevat ristiin. Kullakin sisaruksella oli myös oma pääasiallinen aistinsa, jota hän käytti. Sovelsin heissä surutta niin freudilaista, jungilaista kuin evoluutiopsykologiaakin: Kirjassa on esimerkiksi yksi oidipaalinen tai sanotaanko elektramainen luku. Hahmojen kehitys menee tiettyjen jungilaisten arkkityyppien mukaan: kehittyminen on uusien, nykyisille vastakkaisten arkkityyppisten elementtien tuomista osaksi persoonaa, tulemista monipuolisemmaksi.

Ja koska pidän kertojan roolia proosassa ratkaisevan tärkeänä, koetin pysyä ehdottoman tiukasti kertojassa, joka kokee ja kuvaa kaiken näkökulmahenkilön tajunnan läpi: eli kirjoitin sen mitä kunkin luvun päähenkilö tietäisi, aistisi, ajattelisi, tuntisi ja mitä välittäisi eteenpäin lukijalle – ja kun Samu ei ole älyllinen tyyppi, hänen ajatusketjunsakaan eivät saa olla sofistikoituneita, vaikka sitten joku ikävä lukija pitäisi kirjailijaa sen takia yksinkertaisena. Ja kun kerran Toman viidennen lopussa meinasin livetä tästä piruuttani, kauhistelin, että kaikki pitävät tätä virheenä, joten lisäsin sinne johtolauseen ”hän mietti, että”, että mietintä menee hänen omaan piikkiinsä eikä ulkopuolisen kertojan. Hannasin.

Tämän jälkeen ja tämänkin takia oli luonnetta kehittävää lukea sitäkin kekseliästä aikakausilehtikriitikkoa, jonka mielestä kirjassa kaikki on sanottu turhan suoraan. Puolensa ja puolensa, ammateissa.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kantava ajatus on, että kirjailijan pitää pystyä perustelemaan joka ikinen ratkaisunsa. Perustelujen ei tarvitse olla tieteellisesti taikka oikeustuvassa kestäviä, mutta kirjailijan omantunnon tulee hyväksyä ne ja selittää itselleen. Ne ovat poeettisia perusteluja. Eli liikkuvat vähintään temaattisella tasolla.

Perustelujen ensimmäinen tehtävä on auttaa ja helpottaa kirjoittajaa. Niiden avulla hän pääsee eroon luovan ihmisen päävihollisesta, äärettömästä vapaudesta. Jos hahmon takki voi olla minkä värinen tahansa, miksi kirjoittaa hänen takkinsa väri? Miksi hänellä olisi takkia ollenkaan? Miksi hän olisi olemassa, jos hän voi haahuilla täällä yhtä lailla ilman takkia kuin takissa? Ongelma on sama kuin täyspysähdys kehotuksen ”press any key” edessä, koska näppäimistössä ei ole any-näppäintä. Joten sitä perustelee monia asioita, jotka voisivat olla täyttä sattumaakin, koska sattuma on yleensä ”any key”.

Minulla esimerkiksi oli mielessä ihan konkreettinen selitys sille, mikä teki Ronjasta Ronjan. Ja Ahneiden ja viattomien novellissa Sielun hauta minulla oli mielessä tieteellinen selitys päähenkilön pariutumisongelmille. (Novellissa esiintyy myös henkilöiden niminä viittaus sen inspiraatioon, Maiju Lassilan Rakkautta-satiiriin. Yllättävän harva on edes huomannut novellin olevan puhdas satiiri.)

Sitten tapahtuu sellaisia asioita, joista tuntee jääneensä kiinni omatuntonsa vaientamisesta: ne englanninkieliset rocksanoitukset, joiden Tapani Koskikari miettii olevan synonyymejä seksille, olivat vuoden 1979 hittibiisien nimistä. Sitten minun piti muuttaa tapahtumien aikajanaa ja kyseiseksi vuodeksi tulikin 81, mutta olin totta puhuen liian tyytyväinen verbeihin lähteäkseni tekemään listaa uusiksi, joten lisäilin sinne muitakin ja idea hajosi.

Ja sitten on asioita, joiden suhteen on pannut vapaasti omiaan eikä edes välittänyt ovatko ne totta myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, kirjan maailmaan ne kuuluvat. Aivazovskin historiikki tällaisena. Mutta kas, kun ne laittaa hahmon suuhun, sittenhän virhe ei ole minun vaan hänen.

Totta puhuen pelkään, että olen alkanut jo unohtaa monia perustelujani Kaikki on sanottuun. Totuus naisista on vielä paremmassa muistissa. Tässä jotain pohdittavaa niille, jotka sellaisesta tykkäävät:

– Jaoin romaanin keskeisimmät henkilöt kahden johtomotiivin alaisuuteen. Mitkä nämä johtomotiivit ovat ja miten henkilöt järjestäytyvät suhteessa kumpaankin ryhmään?

– Luvun kaksi kaksi rinnakkaista tarinaa ovat verrannollisia. Sama sanasto toistuu niissä samassa järjestyksessä. Alkaa muffinssista, jota sanaa minun piti käyttää sitten Roosan tarinassakin, vaikka nuoriso puhuu nykyään kuppikakuista. Koko kirjan rakenteen tasolla on myös isompi verrannollisuus.

– Miksi juuri Firenze?

– Espoota tunteva lukija tunnistaa monia tapahtumapaikkoja. Itse lukio on kuitenkin fiktiivinen.

– Missä kohtaa Roosaa seuraava muuten täysin ulkopuolinen kertoja tekee lipsahduksen ja esittää tulkinnan, eli tunteilee?

– Onko Kari Koskikari olemassa? Muuallakin kuin Tapanin mielessä?

– Ja tietysti: Mikä on totuus naisista?

Kansi Tuomo Parikka

En tässä yritä esittää, että aivan kaikki olisi kirjassa loppuun asti mietittyä. Se on mahdotonta siitä syystä, että emme näe, mitä emme näe. Voimme nyprätä sitä minkä huomaamme, mutta jos sieltä toiselta puolelta vuotaa kirjaan jotain, se on meille näkymätöntä. Toisille se saattaa paistaa. Se pelottaa kirjailijaa vielä enemmän kuin kiireiset aikakauslehtikriitikot.

Enkä tässä odota näihin vastauksia. Nämä ovat tässä lukijan lisäharrasteena, sikäli kuin lukija innostuu tällaisista, ja sikäli kuin ne voivat inspiroida kirjoittajia. Lukijalla on täysi ja yhtäläinen vapaus olla innostumatta ja nauttia vain lukumatkasta.

Loppuun brittiläistä postpunkia bändiltä, jota Tapani Koskikari ei enää välitä kuunnella:

Ks. myös lukijahaaste yksi ja lukijahaaste kaksi, sekä logiikka, jolla merkitsen dialogia.

Keskustelutilaisuus: Mihin nykyromaani pystyy

Kriitikko, kirjailija Jukka Koskelainen ehdotti minulle keväällä keskustelutilaisuutta Totaalisen romaanin manifestini tiimoilta. Nyt se toteutuu ensi keskiviikkona otsikolla Mihin nykyromaani pystyy? Keskustelua tämän ajan proosasta.

Uskonpa, että tilaisuudesta tulee kiinnostava. Jukka Koskelainen alustaa ja haastattelee romaanin nykytilasta, ja keskustelemme omastani ja muiden alan ihmisten romaaninäkemyksistä. Minulla on yhtä sun toista sanottavaa aiheesta. Lupaan raottaa samalla verhoa ja paljastaa, mitä Totuus naisista -romaani on syönyt, mitä siitä on löydetty ja mitä ei.

Tilaisuuden järjestää Helsingin Työväenopisto, aika ja paikka on keskiviikko 18.9. klo 16.50–18.20, Opistotalo, Viipurinsali, Helsinginkatu 26.

Tervetuloa kuuntelemaan, keskustelemaan, tapaamaan.

Ohessa esittely Työväenopiston sivulta:

Mihin nykyromaani pystyy? Keskustelua tämän ajan proosasta
Ke 18.9. klo 16.50–18.20 Opistotalo, Viipurinsali, Helsinginkatu 26
Kirjailija Joonas Konstig julkaisi Parnassossa (1/2012) ohjelmallisen kirjoituksen Totaalisen romaanin manifesti. Hän peräänkuuluttaa romaanitaidetta, joka ”nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian kuluessa kertynyttä ammattitaidon arsenaalia”, romaania, joka säilyttää kontaktin lukijoihin eikä joudu Elokuvan syrjäyttämäksi; romaanin, jolle ei käy kuten marginaaliin joutuneelle runoudelle. Kirjallista keskustelua Konstigin kanssa käy Jukka Koskelainen.

Haastattelu Kivenlahden kirjastolle

Espoon Kivenlahden kirjasto täyttää lokakuussa 30 v. Paikka on minulle tärkeä, koska olen syntynyt ja kasvanut Kivenlahdessa, ja sattuneesta syystä olen asioinut kirjastossa aika taajaan lapsena ja nuorena. Kirjasto arvostaa paikallista kirjailijaa, ja koska en pääse lokakuussa paikan päälle, kuvasimme kirjastolaisten kanssa videohaastattelun vanhan kouluni kallioilla. Kerron siinä kivenlahtelaisista taustoistani ja ne näkyvät kirjoissani, ajoittain hyvinkin konkreettisesti.

Ja koska ylihuomenna, la 7.9. vietetään Kivenlahti-päivää enkä ikävä kyllä pääse taaskaan, videohaastattelu edustaa minua silloinkin. Video on nähtävissä Kahvi-Kaisassa klo 12.30-15.00. Kahvi-Kaisahan on se punainen tupa Kivenlahdenkatu 10:n sisäpihalla, ostarin viereisessä korttelissa. Päivän järjestäjä on Kivenlahti-Stensvik ry.

Saako lähettää terveisiä? Terveisiä vanhoille kavereille Kivenlahdesta!

Kahvi-Kaisa

32 ilmasta.

Mitä kannattaa lukea ja miksi

Romaanin kirjoittamista verrataan joskus maratonin juoksemiseen, mutta vertaushan on huono. Maratoniin menee jokunen tunti ja juokseminen on helppoa. Oikeasti romaanin kirjoittaminen on bodausta. Se vaatii vuosien itsekuritusta, jonka aikana joka toisto ja ruoanmurena lasketaan. Jos kaikki menee hyvin, lopussa seistään lavalla jännittämässä.

Muutakin yhtäläistä on. Bodarille kehitys on riippuvaista syömisestä. Syöminen on treeni, joka tapahtuu viisi kertaa päivässä, siinä missä kuntosalilla bodari treenaa vain muutamia kertoja viikossa. Lukeminen on kirjailijalle samassa asemassa. Sanoja tulee luettua moninkertaisesti enemmän kuin kirjoitettua.

Lukeminen on kirjailijalle työtä, mutta ei se haittaa. Pidän työstäni, ja osaan silti nauttia hyvien kirjojen lukemisesta, vaikka niitä ruotiikin sillä ahnaalla silmällä, että mitä tästä voi oppia ja hyötyä.

Lukeminen treeninä kehittää näkemystä paitsi kirjallisuuden keinoista, myös sen aiheesta, ihmisestä ja yhteiskunnasta. Ja tämä on minusta liian harvoin ymmärretty: omaa yhteiskuntaansa ei opi ymmärtämään vain sisältä käsin, lukemalla sen tyypillisten edustajien tyypillisiä tuotteita. Niistä ei nimittäin ymmärrä perspektiiviä, sitä mitä muuta voisi olla. Mitä meiltä puuttuu, miten muuten tätä voi lähestyä? Näkymätöntä ei merkitä.

Opiskelin aikoinaan kulttuuriantropologiaa, joka perustuu tapaan tarkastella ulkoa sisäänpäin. Yhtä yhteiskuntaa ymmärtämällä ei ymmärrä vielä yhtään, koska ei osaa erottaa erityisjärjestelyä ja anomalioita siitä, mikä on yleistä tai jopa universaalia.

Niinpä tekee hyvää lueskella vieraiden kulttuurien tavoista järjestää asiansa.

Ja kannattaa lukea vanhaa kirjallisuutta, koska siitä saa historiallista perspektiiviä siitä, miten meillä on asiat aiemmin järjestetty. Minä luen ennemmin vanhaa kirjallisuutta kuin uutta kirjallisuutta vanhoista ajoista, koska on tavattoman vaikeaa kuvata menneitä aikoja sotkematta mukaan nykyaikaisia käsityksiä. Niinpä en ole koskaan ollut innostunut historiallisista romaaneista tai edes historiantutkimuksesta. Ne on kirjoitettu silmälasien läpi, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. (Silmälasien konkreettinen viesti: nykyaika on pilannut silmäni ja nykyaika on yrittänyt korjata ne.)

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin demokraattinen, kannattaa lukea kirjallisuutta esidemokraattisilta ajoilta, ajoilta ennen tällaista parlamentaarista, luokatonta, tasa-arvoista jne. yhteiskuntajärjestystä, joka näyttää meille ainoalta mahdolliselta.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin liberaali, kannattaa lukea konservatiivista kirjallisuutta. Käytän termejä tässä laveasti, ja lasken konservatiiviseksi suurimman osan kaunokirjallisuudesta ennen 1960-lukua sekä esim. Tom Wolfen, Cormac McCarthyn ja Michel Houellebecqin. Tämä on erityisen tärkeää siksi että liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja niin hyvin kuin toisinpäin.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin maallinen, kannattaa lukea uskovaista kirjallisuutta, siis sellaista, jonka kirjoittaja uskoo korkeampaan voimaan. Melkein kaikki esimoderni kirjallisuus on tämän määritelmän mukaan uskonnollista. On siis monta hyvää syytä lukea klassikoita.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin optimistinen (se uskoo että kaikki on paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa aina vain paranee), kannattaa lukea kirjailijoita, jotka vaikuttavat pessimisteiltä ja vastarannankiiskeiltä. Totuus löytyy keskimäärin lähempää pessimistiä, koska ihmisellä on tarve kuvitella asiat paremmiksi kuin ne ovat.

Ja niin edelleen. Listaa yhteen raapimalla tulee selväksi, ettei tässä jää liikaa aikaa päiväperhojen lukemiseen. Sen kysyminen kirjailijalta, oletko jo lukenut uuden Finlandia-voittajan, onkin sama kuin kysyisi bodarilta paljon penkki. Kysymys paljastaa harrastelijan. Bodari tietää, että pitäisi puhua jalkakyykystä.