Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen

Luin Idioottia 90-luvun lopulla. Lähdin sitten Skellefteåån festareille ja palautin kirjan kirjastoon, enkä sitä matkalta palatessa enää hakenut. Muistin nyt romaaniin palatessani, että olin aika ihastunut yhteen kirjan naishenkilöistä, mutta en muistanut keneen. Oli jännittävää lähteä lukemaan odottaen, kukahan se vanha ihastus oli tai tunnistanko häntä ollenkaan.

Kyllä vain tunnistin, ja aika ihana yhä on.

Tätä ei muuten tapahdu usein. Minulla ei suoralta kädeltä tule mieleen kuin ehkä yksi naishenkilöhahmo, johon olisin kirjassa ihastunut. Kai se on tämä miehen visuaalinen luonne. Woody Allenilla oli aikoinaan pakina, jossa mieshenkilö sai toivoa eloon yhden kirjallisen sankarittaren. Mies toivoi tietysti rouva Bovaryn, mutta häntä taisi vitsissä puhutella rouvan… promiskuöösi luonne pikemminkin kuin sydämellisemmät tunteet. Kuulisin kyllä mielelläni lukijoilta esimerkkejä kirjallisuuden hahmoista, joihin olet ihastunut – kerro kerro?

Minulle Dostojevskilla on Neljä Isoa kypsän loppukauden romaania, eli vankeusrangaistuksen jälkeen kirjoitettuja romaaneja. Varhaistuotanto ei tehnyt minuun koskaan vaikutusta: Köyhää väkeä esimerkiksi on jotenkin ulkoa opittua yhteiskunnallista realismia, Valkeat yöt taas paljastaa nuoren Dostojevskin olevan onnettoman pihalla naisten kanssa – mikä on aina repulsoivaa, sen verran tärkeää naisten ymmärtäminen kirjailijalle on. Mutta Siperian-karkoituksen jälkeen kelpo Fedor on eri kirjailija. Siperia opettaa.

Idiootti on niistä Isoista ehkä toiseksi tai kolmanneksi paras. Olin pitkästyä jossakin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta sitten painoin läpi tylsän välivaiheen, ja kyllähän se kannatti. Jo yksin lopun takia. Kaikki juonet pilaantuvat lopussa, totesi Forster, ja ihan syystäkin. En edes kovin usein muista, miten kirjat loppuivat, mikä todistanee väitteen puolesta, mutta Idiootissa on monin tavoin nerokas lopetus. Harmi, etten viitsi sitä liikaa analysoimalla spoilata.

Idiootissa on hyvin pitkälti kohtausrakenne. Luvut ovat kuin näyttämölle kirjoitettuja. Kulisseissa ja näytösten välissä tapahtuu asioita, jotka sitten käsitellään ”näyttämöllä”. Nykyään Dostojevskia moitittaisiin liian elokuvamaisesta kerronnasta.
Idiootissa on myös kiinnostava kertoja, jota voisi kutsua ”melkein kaikkitietäväksi kertojaksi”: ajoittain hän paljastaa tietonsa rajallisuuden: ”Meidän on vaikea tulkita hänen ajatustensa kulkua”, tai ”jostakin tuntemattomasta syystä” Lizaveta tarrasi toista kädestä kiinni.

Nuorena kun sitä luki näitä vakavia klassikoita, ei huomannut ollenkaan niiden runsasta huumoria. Lähdin em. Rouva Bovaryakin lukemaan sillä mielellä, että tässä on nyt todella rankkaa eli kuivaa realismia. Taisin olla maatalousnäyttelykohtauksessa asti kun tajusin, ettei realismi tarkoita huumorintajuttomuutta muualla kuin ajoittain Suomessa. Dostojevskikin on tavattoman hauska, etenkin kuvatessaan ihmisten pikkumaisuutta. Lebedevin (nimi tarkoittaa joutsenta) hahmo tästä hyvänä esimerkkinä.

Tosin Lebedevin suuhun on kirjoitettu myös hieno puhe, jossa ”selitetään” Ilmestyskirjaa. Pitkään on tiedetty mainita, että Lebedev on Ilmestyskirjan tulkitsemisen asiantuntija, joten kun muille hahmoille lopulta selviää, että hänen mielestään Ilmestyskirjassa mainittu Kointähti tarkoittaa rautatieverkostoa, seuraa yleistä pilkkanaurua. Mutta tuleepa tämän koomisen hahmon humalaisesta puheesta hieno, voi pojat, Lebedev saa viimeisen naurun ainakin minulta. Tässä hänen selityksensä loppunousu:

Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, ruttotaudit, pitaali ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestää ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet. Näyttäkää minulle jotakin samanlaista kuin tuo voima meidän ajaltamme, joka on paheiden ja rautateiden aikakautta. … Esittäkää minulle ajatus, joka yhdistäisi nykyisen ihmiskunnan edes puoliksi sillä tavoin kuin noina menneinä vuosisatoina. Ja loppujen lopuksi rohjetkaa sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikentyneet, eivät sotkeutuneet sameiksi tuon ”tähden” alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkää pelotelko minua omalla hyvinvoinnillanne, varallisuudellanne, nälän harvinaisuudella ja nopeilla liikennevälineillä! Rikkautta on enemmän, mutta voimia vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki ovat veltostuneita, kaikki on haudottu kypsiksi ja kaikista on tullut ylikypsyneitä! (3.IV)

Ja sitten – miten Lebedev tämän puheen lopettaa: ”ovelalla asianajotempulla”. Erinomaista tiheyttä kirjoittajalta, ettei hänellä riitä pelkkä hieno puhe.

*

Dostojevskihan näki ennalta Neuvostoliiton ja stalinismin. Tässä ei ole mitään mystistä tai varsinaisen profeetallista. Jos premissit ovat oikein, lopputulos on niistä melko helposti pääteltävissä ja kellä silmät on, se näkee. Paljastan tässä samalla keinon ennustaa erinäisten aatteiden tulevaisuutta kauan ennen niiden soveltamista. Keino on lapsellisen helppo:

Tutki aatteen ihmiskuvaa. Jos aatteen käsitys ihmisestä on väärä, aate ei tule koskaan toimimaan.

Vaatiiko aate onnistuakseen yleisinhimillistä veljeyttä? Ei tule toimimaan. Vaatiiko suuri suunnitelmasi jatkuvaa inhimillistä kehitystä ja edistystä? Ei tule toimimaan, tulee kärsimystä. Pitääkö kaikkien olla samaa mieltä? Ei tule toimimaan, tulee sensuuri ja gulagit.

Huono puoli on se, että menee vuosikymmeniä ennen kuin pääset/joudut sanomaan ”mitä minä sanoin”, koska muut joutuvat odottamaan aatteen tuloksia.

Meillä olisi nykyään luonnontieteissä aika hyviä keinoja tutkia ihmisluontoa, mutta näistä asioista ääntä pitävät lähinnä humanistit ja poliitikot, kaksi ryhmää, joiden osumatarkkuuden huonous kilpailee vain heidän vastuuttomuutensa kanssa.

Joidenkin meikäläisten neitosten ei tarvinnut muuta kuin leikata hiukset lyhyiksi, ottaa siniset silmälasit ja ruveta kutsumaan itseään nihilisteiksi, kun he jo alkoivat uskoa, että hankittuaan silmälasit he saman tien saivat myös todellisia ”omia vakaumuksia”. Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään hiukkasen jotakin yleisinhimillistä, kun hän tuli jo vakuuttuneeksi ettei kukaan tunne niin kuin hän ja että hän sitä onkin aivan yhteiskunnan kehityksen kärjessä. (4.I)

Miten Dostojevski sitten onnistui ennustamaan oikein? Olen kirjoittanut siitä, kuinka realistinen ja onnistunut kristinuskon ihmiskäsitys on.

Yksi todistusaineiston kappale, jossa Dostojevski näkee tulevaisuuteen:

Idiootin kolmannen osan ensi luvussa kerrotaan kuuden henkilön murhasta, josta syytettiin nuorta miestä. Miehen puolustusasianajaja piti puheen, jossa sanottiin, että koska rikoksentekijä on köyhistä oloista, ”oli luonnollista että hänen päähänsä pälkähti tappaa nuo kuusi ihmistä juuri köyhyyden tähden, ja kenen päähän ei hänen asemassaan olisi pälkähtänyt samanlainen ajatus”.

Jevgeni Pavlovits Radomski huomauttaa tästä oman käsityksenä: ”[P]uolustajan esitettyä näin kummallisen ajatuksen, hänen on täytynyt olla itse aivan varma siitä, että nyt hän ilmaisee kaikkein liberaaleimman, kaikkein humaaneimman, kaikkein edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin meidän aikanamme voi ilmasta”.

Idiootin hahmot vielä ihmettelevät puolustajan väitettä ja nauravat sille, mutta nykyään on ihan tavanomaista ajatella, että vaikeista oloista tulevalta ei voi vaatia yhtä vastuullista käytöstä, ja hänelle pitää antaa liekaa ei muita vähemmän vaan muita enemmän. 1950-luvulla tämä puolustajan kanta oli jo niin voitolla, että West Side Storyn nuorisorikollisjengikin oli oppinut ”perustelemaan” sillä käytöksensä psykologeja ja sosiologeja ivaten:

Dear kindly Sergeant Krupke,
You gotta understand,
It’s just our bringin’ up-ke
That gets us out of hand.
Our mothers all are junkies,
Our fathers all are drunks.
Golly Moses, natcherly we’re punks!

Gee, Officer Krupke, we’re very upset;
We never had the love that ev’ry child oughta get.
We ain’t no delinquents,
We’re misunderstood.
Deep down inside us there is good!

DIESEL: (Spoken, as Judge) In the opinion on this court, this child is depraved on account he ain’t had a normal home.

ACTION:(Spoken) Hey, I’m depraved on account I’m deprived!

No nimihenkilö ruhtinas Myskinilta kysytään sitten, onko tämän murhaajan tapaus hänen mielestään yksittäinen, vai voiko sen yleistää olevan laajemminkin kuvaava? Ei ole yksittäinen, ruhtinas toteaa, hänen mielestään tämä on erityisen kuvaavaa nousevalle nuorisolle. Ruhtinas jatkaa:

Tiedän toki, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja aivan yhtä julmia; minä kiertelin hiljattain vankiloissa ja minun onnistui tutustua muutamiin rikollisiin ja syytteessä oleviin. On jopa julmempia rikollisia kuin äsken mainittu – sellaisia jotka ovat murhanneet kymmeniäkin ihmisiä katumatta lainkaan. Mutta minä huomasin siellä erään asian: paatuneinkin rikollinen, katumattominkin murhaaja tietää olevansa rikollinen, siis hänen omatuntonsa myöntää, että hän on menetellyt pahasti vaikka ei tunnekaan katumusta. Jokainen heistä on sellainen. Mutta ne, joista Jevgeni Pavlovits puhui, eivät pidä itseään rikollisina ja ajattelevat, että heillä on ollut oikeus ja… että he ovat menetelleet suorastaan mainiosti, siis miltei oikein. Ja huomatkaa, nämä kaikki kuuluvat nimenomaan nuorisoon, siis ovat siinä iässä, jolloin on helpointa ja kyseenalaisinta joutua aatteiden vääristyneen vaikutuksen alaiseksi.

Tämähän otettiin sittemmin bolsevikkien etiikan kulmakiveksi: koska kommunismi oli summum bonum, kaikki mikä edesauttoi tätä oli hyväksi. Tarkoitus pyhitti keinot, joten kommunisteilla ei ollut ainoastaan oikeus vaan mainio velvollisuus tehdä mitä päämäärä vaati. Sama etiikka elää monissa vaatteissa.

Cohen varoittaa siitä loppulaulussa:

Totuus miehistä -luentoraamit

Tässä merkinnät, joiden pohjalta pidin Totuus miehistä -luennon Eiran aikuislukion Mies muutoksessa -luentokurssilla. Tämä ei siis ole lukukelpoinen essee, vaikka se varsinkin alkupuolella sisältääkin kieliopillisia virkkeitä, vaan ainoastaan muistiinpanot, joiden pohjalta vapaasti puhuin.

En tiedä onko mitään järkeä julkaista tällaista puolinaista luettavaa, mutta luento sai hyvän vastaanoton ja jotkut harmittelivat, ettei sitä tallennettu, joten tässä on ainakin ranskalaisia viivoja. Toinen syy julkaista nämä muistiinpanot on se, että byronismista ei Suomessa puhuta juuri ollenkaan, ja minusta byronismi on keskeinen kuva ajallemme. Maassammehan pääsee etulinjan Byron-asiantuntijaksi pelkästään sillä, että on lukenut hänen elämäkertansa ja valitut runot.

George Gordon Byron

****

Totuus miehistä

Luento 13.11.13

Kun kirjoitin romaanin totuus naisista, moni lukija lähellänikin sanoi, että oikeastaan tämä on totuus miehistä. Osasin varautua tähän. Ei se minua haittaa, kunhan romaanini ei ole vain Totuus Konstigista…

Vastaukseni oli ja on tämä: ei voi kirjoittaa totuutta naisista kirjoittamatta samalla totuutta miehistä. Toinen sukupuolta ei voi ymmärtää ymmärtämättä omaa sukupuolta, koska miten muuten ymmärtää, mikä naisessa on naista ja mikä vain ihmistä? Mikä hänessä on yleistä molemmille ja mikä erityistä juuri tälle sukupuolelle? Molemmilla on nännit. Mutta vain toisista voi tulla maitoa.

-Amerikkalainen psykologi on kiteyttänyt näin: miehenä olemisen ensimmäinen sääntö on: ”älä ole nainen”.

Tämä on oikeastaan vain truismi, eli itsestäänselvyys. Jos olisit nainen, et olisi mies, joten kyseessä on välttämätön edellytys, eli filosofian kielellä conditio sine qua non.

Mutta kyllä se myös opettaa jotain uutta.

Sääntö ”Älä ole nainen” tarkoittaa siis myös sitä, että mies määrittelee itsensä suhteessa naiseen. Häntä ei ole olemassa ilman naisia, ilman naista. Ja sama toisinpäin.

Sen lisäksi tämä sääntö tarkoittaa vielä muutakin. Ei niin, että nainen olisi huonompi. Vaan että on huono asia, jos mies yrittää olla nainen. Silloin hän menettää oikeutuksensa olemassaoloon, koska naisena hän on kuitenkin naista huonompi, ja mihin häntä sitten tarvitaan? Jos hän on olemassa, hänen pitää olla sitä miehenä. Hänen on siis välttämätöntä yrittää olla mies.

Ensin: Mitä tarkoittaa olla mies, tässä länsimaisessa perinteessä ja länsimaisessa kirjallisuudessa?  Sitten nykytilanne.

MENNEISYYS : miehinen ihanne

Amerikkalainen professori Waller Newell on esittänyt koko klassisen kirjallisuuden mieskuvan kokonaisuudessaan. Tehtävä on tietysti lähes absurdin mittava, mutta yrityskin on hyvä. Newell tiivistää miehisen ideaalin seuraavaksi: seuraava pätee erityisesti miehiin, mutta kyllä ne pätee myös naisiin, sillä sen verran paljon yhteistä meissä on. Puhun silti tässä miehistä.

On olemassa kahtalaisia hyveitä. Toiset ovat toiminnan hyveitä ja toiset älyn hyveitä.

”Contemplative virtues”

Miehen suurin ideali on osata yhdistää nämä. Hallita molempia. Ei jäädä ainoastaan toiminnan mieheksi tai ainoastaan älyköksi.

-Rooman valtakunnan myöhäinen keisari Marcus Aurelius. Filosofi ja suuri stoalainen ajattelija ja sen lisäksi hallitsi koko mittavaa imperiumia sen laajimmillaan.

-Se esiintyy kristillisessä perinteessä. Apostoli Paavali, joka käytännössä perusti kristinuskon toiminnallaan Jeesuksen jälkeen, oli toiminnan mies, poliitikko, liikkeenjohtaja.

– Se esiintyy myös ainakin joissain muissakin kulttuureissa kuin länsimaisissa. Japanilaiset samurait, joiden bunburyodo-etiikka tarkoittaa miekan ja kynän tietä.

– Samaa esiintyy keskiaikaisessa ritarietiikassa, jossa ritarin piti olla paitsi soturi, myös sulava hovimies.

– Renessanssissa tämän ideaalin suurimpia kuvaajia oli Baldessar Castiglione, jonka renessanssimiehen ideaali Hovimies 1528 on parhaimpia miehisen ideaalin kuvaajia.

Castiglionen renessanssimies on monialamestari, joka taitaa paitsi sotimisen ja ratsastuksen myös tanssin, musiikin, runouden ja hurmaavan käytöksen.

Castiglione kertoo kuvaavan kaskun miehestä, jota nainen pyytää tanssimaan. Mies kieltäytyy tanssiinkutsusta, koska hänen ammattinsa on taisteleminen, ei tanssiminen. Nainen näpäyttää, että eikö miehen olisi sitten paras mennä haarniskoineen kaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Villimies ei riitä, taistelija ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä siinä. Hän on puolikas mies.

Castiglionen Hovimies oli myyntihitti, ja käännettiin monelle kielelle. On sanottu, että sen vaikutus etenkin brittiläisen gentlemanin käsitteen muodostumisessa oli merkittävä. Brittiläinen gentleman tai herrasmieshän .

Kun Titanic uppoaa, herrasmiehen tulee auttaa naiset ja lapset pelastusveneisiin ensin. Jalointa mitä voi tehdä, on uhrautua omien puolesta, kaatua sen puolesta. Niinpä vielä ensimmäiseen maailmansotaan herrasmiehillä oli kunnia-asia osallistua tai lähettää poikansa sotaan. Me emme enää tavoita ollenkaan tällaista kunniakäsitystä, ja harvoin liitämme sotaan kunniakkuuden. Mutta kuten samurai oli valmis heti uhrautumaan johtajansa puolesta, kunniallinen herrasmies oli valmis uhrautumaan omiensa puolesta.

Populaarikulttuurissa tätä perinnettä pitää omalla tavallaan elossa Ian Flemingin hahmo salainen agentti James Bond. Miehet haluavat olla hän ja naiset haluavat hänet. Paitsi että Bond on tarpeen vaatiessa fyysisesti suvereeni soturi, hän on myös sofistikoitunut herrasmies, joka hallitsee etiketin ja tietää miten mihinkin tilanteeseen sopii pukeutua ja mitä viiniä juoda.

Mutta on huomautettava, että Bond on silti trillerisankari ja elokuvissa toimintasankari. Tämä väistämättä ohjaa hänet tiettyyn suuntaan. nykyään Daniel Craig-elokuvissa hänet kuvataankin melko omatunnottomana tappajana.

Mutta tämä kuvaa paremmin omaa aikaamme ja omaa viihdekulttuuriamme kuin mitään kestävämpää miesideaalia.

Missä määrin tämä kunniakas itseuhraus on sitten totta? Kuinka mahdollista on olla Castiglionen Hovimies? Hyvin, hyvin vaikeaa tietysti. Mutta tässäpä tärkeä opetus: niin kauan kuin on olemassa edes tällainen ideaali, niin kauan joku mies aina toimii sen mukaan. Vaikka he olisivatkin vähemmistössä, vaikka harva siihen yltäisi. Mutta jos ideaalia ei ole, silloinhan kukaan ei voi edes pyrkiä siihen.

Kuten Castiglione omasta renessanssi-ihanteestaan kuvasi, vaikka napakymppiin olisi mahdoton osua, siihen tähtääminen sentään saa nuolen lentämään varmemmin jonnekin seiskan tai kasin tienoille.

*

Älyn hyveet on hallussa ja arvossa.

Joten kirjallisuudessa korostuu luonnostaan ne älyn hyveet.

Mutta entäpä ne toiset hyveet?

Minkälaisia ovat miehiset toiminnan hyveet? Jotka ovat erityisesti miehille? Entä miehen yöpuoli, miehen villi puoli, sotamiehen puoli?

Se tuntuu unohtuvan, koska ne ovat vähän pelottavia.

– Kirjallisuuden rakentavanlaatuinen ongelma on, että se on riippuvaista kirjoittajistaan. Ja kirjoittajiksi valikoitui tietynlaisia ihmisiä. Luovia, tarkkoja, introverttejä, usein vähän eksentrisiä ja sosiaalisesti kömpelöitä, ihmisiä jotka on hirveän kiinnostunut sanoista. Näin ollen kirjojen tarjoama maailma on näiden tekemää. Hyvä kirjailija ymmärtää tämän ja pystyy nousemaan sen yli, mutta voi väittää että on olemassa tietynlainen bias.

(Käytännössä ei kovin miehekkäitä.)

Esimerkiksi romanttisissa komedioissa miessankarit on aina hirveän nokkelia sanailemaan. Koska kirjoittajien keino tehdä vaikutus maailmaan on sanoilla, ne kirjoittaa myös hahmoja, jotka tekee vaikutuksen naiseen sanoillaan.

Silti kun katsoo suurimpia naistenhurmaajia, harva heistä on erityisen nokkela sanailija. Suurin osa on joko komeita ja tai huokuu maskuliinista karismaa, joka on välillä melkein jopa sitä tehokkaampaa mitä vähemmän mies avaa suutaan.

Nykyään yhä useampi kirjailija on hirveän sivistynyt lukutoukka, eikä meillä ole kulttuuripiireissä ihanteena [toiminnan miehen]hyveet, varsinkaan ne pelottavimmat sotamiehen piirteet.

Kun sain kutsun luennoida täällä aiheesta mies kirjallisuuden näkökulmasta, ensimmäinen kirja joka tuli mieleeni josta tiesin puhuvani oli amerikkalaisen nykykirjailijan Chuch Palahniukin vuonna 1996 ilmestynyt romaani Fight Club.

kertomus merkityksetöntä toimistovirkaa kolmikymppisestä miehestä, joka vähän repäisee ja perustaa tappeluklubin, jossa miehet tappelee…

tehtiin ykköslistan Hollywood-elokuva, pääosissa mm. Brad Pitt. Ehkä tämän kaupallisen menestyksen takia kirjaa sitten ”rangaistaan” sillä tavalla ettei sitä pidetä niin merkittävänä teoksena kuin se minun mielestäni on.

On suorastaan riskaabelia ottaa FC edes puheeksi… Fc kun sisältää machoilua, ja machoilu ja vakavasti otettava taide eivät sovi meillä yhteen. Meillä ei ole [tämä kahtalainen ihanne]. Päinvastoin. Miehen on oltava mahdollisimman jalostettu ja neutralisoitu ja hänen on mahdollisimman vahvasti sanouduttava irti kaikesta tällaisesta, koska muuten hän on ikävän alkukantainen, eikä kutsuta sitä enää. Joten koko sotamiehen puoli unohdetaan.

Puhun silti Fight Clubista, koska kaikesta suosiosta ja hollywood-elokuvasta huolimatta, se pystyi muistuttamaan minua ja lukemattomia muita miehiä siitä puolesta miestä, joka meillä on nykyään unohtunut, paitsiossa, epäsuosiossa.

Fight club esitti tietynlaisen puolen miehestä, jota ei nähnyt missään. Taistelijan. Miehen joka nauttii taistelusta. Konttorirotiksi itsensä tuntevat, Ikea-huonekaluja kotiinsa hamstraavat miehet eivät tunne enää mitään elämässään, ennen kuin keksivät alkaa tapella toisiaan vastaan. Joten joka lauantai he kerääntyvät läheisen baarin kellariin – tappelemaan. Ei se ole kovin kehittävää! Olen samaa mieltä. Mutta kokemus avaa heille elämän silti ihan eri tasolla, elämä näyttää ja tuntuu erilaiselta

”Tappeluklubi-illan jälkeen kaikki muu elämä tuntui olevan hiljaisempaa, kuin sen volyymi olisi laskettu. Mikään ei pysty sinuun, mikään ei ärsytä.”

Kaikki näytti helpommalta kun olit ollut tappelussa.

Kirjassa oli erityisesti yksi lause, joka tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, jonka taide parhaimmillaan antaa. Lause kuuluu näin:

”Me olemme naisten kasvattama sukupolvi.”

Kotona isät ei ota meitä mukaan pellolle ja metsään, vaan äidit kasvattaa meidät. Päiväkodeissa ja kouluissa meitä hoitaa ja opettaa naiset. Yliopistossa minä olen opiskellut humanistisia aloja, joilla myös opiskelutoverit oli etupäässä naisia. Oma isäni oli aina töissä ja sitten hän kuoli kun olin 24-vuotias.

Heräsin miettimään missä määrin minun elämässäni oli koskaan edes ollut miehiä. Tuntui että olen elänyt koko elämäni naisten joukossa. En käynyt armeijaa, vaan sivarin, ja ministeriössä jossa olin töissä lähimmät työtoverini olivat naisia. Harrastin urheilussa yksilölajeja, joten en kuulunut mihinkään poikajoukkueseen. Totta puhuen se meni niin pitkälle, että minulle oli paljon luontevampaa ja helpompaa olla naisten seurassa tai sekaseurassa kuin miesten kesken.

Fight club ei olekaan kuva sellaisesta sivistyneestä miehestä, jota haluamme opettajina ja kasvattajina ja yhteiskunnallisina keskustelijoina rohkaista. Se kuvaa sellaista puolta miehestä, joka on silti totta, mutta joka on unohtunut.

Se on osa totuutta miehistä. Osa vain, mutta välttämätön ja ennen kaikkea unohdettu.

Aiemmin puhuin renessanssimiehen ja herrasmiehen ihanteista. Vaikka se olisi myytti, ne on silti realistinen. Sen sijaan ei ole realistista jättää miehestä pois se tämä villimies,  jonka Fight Club toi päivänvaloon. Ja teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan. Jos teeskennellään ettei sitä ole olemassakaan, se energia ja voima on siellä yhä ja purkautui sieltä hallitsemattomasti.

Jos se kielletään, energiaa ja voimaa ei voida valjastaa hyvään ja rakentavaan.

*

MITEN MIESTÄ KUVATAAN NYKYÄÄN KAUNOKIRJALLISUUDESSA?

Mies on ainoa ihminen, joka on nykyään yksilö. Kaikki muut edustaa ryhmäänsä. Kaikki muut kuuluu vähemmistöön, jostain syystä naisetkin lasketaan vähemmistöön, vaikka heitä taitaa lukumääräisesti olla pieni enemmistö.

Kun kirjoittaa mieshahmoa, harva tutkii tarkkaan romaanin mieskuvaa. Naiskuva kiinnostaa tavattomasti. Vähemmistöjen kuvausta syynätään suurennuslasilla: ei kai tässä ole havaittavissa jotain negatiivista, koska jos on jotain negatiivista, silloinhan koko kirja vastustaa ei vain tätä edustajaa, vaan koko vähemmistöä.

Tämä on erityisen tarkkaa jos kirjoittaja ei itse kuulu mihinkään vähemmistöön, eli on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Ja koska vähemmistöt ovat enemmistön uhreja ja uhreja ei saa pilkata, pilkattavaksi jää ainoastaan – mies. Käytän seuraavassa tästä VHM:stä tästä enemmistöstä yksinkertaisuuden vuoksi vain sanaa mies ja vähemmistönä käytän naista.

Seurauksena kaikki mainokset ja televisiosarjat ovat hyvin rajoittuneita. Hömelön on oltava mies. Hän sählää, ja nainen tai joku muu vähemmistö korjaa tai katselee sivusta huvittuneena.

Taiteessa kuten kirjallisuudessa ei voi olla näin yksioikoinen kuin mainoksessa.

Mutta ei silti nostata kulmakarvoja, jos kuvaa miehet hirviöinä, jotka haluavat vain alistaa ja häpäistä naisia. Itse asiassa sillä pääsee ennenkuulumattomaan suosioon.

Klassinen kirjallisuus esittää että prostituution ongelma on se, että miehet pitävät prostituoiduista ihan liikaa ja se ajaa heidät ja heidän sukunsa ongelmiin, kuten Emile Zolan 1800-luvun lopun romaanissa Nana. Nykyään prostituution ongelmana esitetään että miehet haluavat luonnostaan alistaa prostituoituja ja se ikään kuin tekee heidät tyytyväiseksi, ja ainoa ongelma on vain se, että naiset kärsivät, kuten Sofi Oksasen Puhdistuksessa.

Mitä mieskirjailijalle jää?

Mieskirjailijan on helpoin löytää suosiota, jos hän kuvaa miehiä vähän eksyneinä ja hömelöinä ja näin ollen vaarattomana. Huumori auttaa tässä, ja tässä ehkä syy kotimaisessa kirjallisuudessakin nosteessa olevaan huumoriin. Mieskirjailijoista esim Miika Nousiainen, Mikko Rimminen ja Petri Tamminen esimerkkeinä, vanhemmasta polvesta vaikka Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Jos mieskuvan verhoaa huumoriin, se ei loukkaa ketään. Jos mies on hassu, se on harmiton. Sama pätee kirjailijaan. Olemalla hassu mies saa anteeksi sukupuolensa.
* Amerikkalaisen kirjallisuuden vanha polvi Norman Mailer, Philip Roth, John Updike

Vapaa indivividualismi joka näyttäytyy lähinnä seksuaalisen vapauden ylistyksenä. epilleri. 60- 70-luvut.

Mutta sittemmin se huomattiin että se on vain itsekeskeisyyttä ja peniskeskeisyyttä.

Franzen, Eugenides et al. ”Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä. ”

Jotain näistä amerikkalaisenkin nykykirjallisuuden miehistä puuttuu. Ehkä kehitys on ollut hyvääkin, mutta silti tuntuu että jotain on samalla menetetty. Se eläin on kielletty. Vaaran tuntu kirjallisuudesta. Plätkyys, sisäsiisteys, turvallisuus joka ei oikeastaan ole turvallista. Koska turvan tunne vaatii sen, että on vahvemmissa käsissä, ja tässä ne vahvat kädet puuttuvat kokonaan.

* Tässä on vakava vaara menettää miehet pois lukevasta yleisöstä. Jos syntyy sukupolvi, joka on vain naiskirjallisuuden kasvattama, se oppii yhdistämään kirjallisuuden tietynlaiseen vallitsevaan käsitykseen naisista moraalisesti miehiä parempana ja viisaampina. Se on tarpeeksi monta kertaa polttanut näppinsä kirjaan, ja ehdollistunut välttämään niitä. Joten korkea kaunokirjallisuus jää siltä väliin, koska se on niin usein sille vierasta ellei suorastaan vihamielistä. Miehet tyytyvät dekkareihin ja trillereihin ja ennen kaikkea sotahistoriaan, jossa sentään vielä on vielä jotain miestä tyydyttäviä esikuvia.

Vielä, mutta tätäkin mielellään nakerretaan. Mannerheimia viimeksi Lauri Törniä. En usko että kukaan mies pitää näitä erehtymättömänä, Törniä nyt ainakaan, mutta silti heissä on joitain esikuvallisia piirteitä, joita mies haluaa kanavoida itselleen tai edes : rohkeus, johtajuus, pelon voittaminen eli urheus, se ettei lamaannuta kun meno käy kovaksi. Toiminnan miehiä.

*

MIEHEN ROOLI.

Meillä on nykyään hirveästi puhetta sukupuolirooleista. Tämä ei klassiselle ihmiskuvalle (klassikot, kristillinen ja antiikin perinne) ole oikeastaan mikään kysymys. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Mutta nykyään puhutaan sukupuolirooleista. Sana ”rooli” johtaa lähtökohtaisesti siihen, että ikään kuin vain näyttelemme sukupuoltamme, vedämme roolia. Lähtökohta on, että kyseessä on vain teatteria, ei mitään immanenttia, tai essentiaalista, ei siis mitään pysyvää ja perustavanlaatuista.

Hyvä on, on se kiinnostava ajatusleikki.

Mutta kun nykyään sukupuolirooleista puhutaan yksipuolisesti. Lähtökohta on yleensä, että rooli on jotenkin pakotettu meihin ja me emme koskaan tunnu sopivan siihen. Olemme ikään kuin opettajan määräämiä rooliimme: ”sinusta tulee Punahilkka, sinä olet isoäiti, sinä susi, sinä puunhakkaaja, onko selvä, hyvä: esitys on huomenna.” Ja ikään kuin emme koskaan sopisi rooliimme. Minä olisin halunnut olla puunhakkaaja tai oikeastaan olisin halunnut olla Tuhkimo tai Pikku Myy tai Gandalf.

Tässä on toinen perustavanlaatuinen ongelma kirjallisuudessa, sellainen, joka vääristää kirjallisuuden kuvaa maailmasta nyt ja aina. Kirjailijat ovat poikkeavia ihmisiä.

Kirjailijan alalle pyrkivän tärkein ominaisuus on yksinäisyydensietokyky. Jos sitä on, hän kyllä kehittyy vaikkei esim. kielellistä lahjakkutta olisi alunperin soppakauhalla annosteltu. Jos hän ei siedä yksinäisyyttä päivästä ja vuodesta toiseen, ei auta vaikka olisi kuinka lahjakas, hän ei vietä tarpeeksi aikaa yksin kirjoituskoneen ääressä kehittyäkseen taitavaksi kirjailijaksi. Hän käyttää sitten kertojanlahjojaan viihdyttämällä kavereita tuopin äärellä tai luokan edessä, ja kielellisiä lahjojaan kirjoittelemalla hienoja sähköposteja kavereille.

Ja minkälainen on ihminen, joka viihtyy yksin? No, hän on poikkeava. Usein ja keskimäärin, ei aina, mutta keskimäärin hän on vähän enemmän sellainen ihminen, joka ei viihdy seurassa koska ei tunne sopivansa sinne, ei tykkää puhua mielipiteistään, iloistaan ja suruistaan, vaan menee mieluummin kotiin kirjoittamaan niistä. Koska siinä hän on parempi kuin puhumisessa. Joten sitä hän harjoittaa yhä enemmän, ja näin kuilu hänen puhetaitojensa ja hänen kirjoitustaitojensa välillä kasvaa entisestään. Hän valitsee yksinäisen tien. Kaksi polkua haarautui metsässä, ja minä otin sen vähemmän kuljetun, runoili Robert Frost.

Kirjailija ei sovi joukkoon. Kirjailija on sopimaton.

Joten tästä seuraa helposti se, että hän myös kuvaa ihmisiä, jotka eivät sovi joukkoon. Joten kirjallisuudessa on todellista useammin hahmoja, jotka eivät sovi rooleihinsa, mukaan lukien sukupuoliroolit.

Kirjailija joka tiedostaa tämän biasin, voi melko hyvin kiertää sitä. Mutta yleisesti ottaen tilanne on sama kuin romanttisten komedioiden hahmoissa edellä: hahmot ovat sekoitus tavallisia ihmisiä ja kirjailijaa itseään kaikkine sopeutumattomuuksineen.

Silti vanha kirjallisuus tuntuu tulvivan variaatioita sukupuolirooleissa . Tämä nykypuhe miesten sukupuolirooleista olettaa aina, että 1) rooli on ahdas ja yksipuolinen eikä siihen mahdu. Prokrusteen vuode, johon kukaan ei mahdu. Ja 2) että miehet eivät haluakaan mahtua siihen.

Lukevatko näin väittävät ihmiset kirjallisuutta ollenkaan?

Länsimaisen kirjallisuuden alku on Homeroksen eepos Ilias. Ilias kertoo sodasta ja sen päähenkilöt ovat siis sotilaita. He eivät siis anna kovin monipuolista kuvaa miehestä. Mutta silti suuret sankarit ja tappajat kautta eepoksen itkevät vuolaasti surujaan. Kukaan ei tule väittämään heille, että hei äijähän spiidaa kuin muijat kamoon, toi ei sovi sun sukupuolirooliin. Tappokone Akilles esimerkiksi romahtaa täysin kun kuulee rakkaan ystävänsä kuolemasta ja vollottaa niin että se kuullaan meren pohjaan asti.

Mutta ehkä suomalaisen miehen sukupuolirooli on erilainen?

Kotimaisen romaanikirjallisuutemme alku on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuvaus tietynlaisista miehistä, sivistymättömistä metsäläisistä agraari-Suomessa. Mutta jokainen heistä on erilainen. Ei ole mitään muottia, jossa kaikki muka koettavat napista.

Jokainen on toiset ovat fiksumpia, toiset tyhmempiä, toiset vahvempia, toiset nokkelampia sanailemaan, toiset seurallisia, toiset viihtyvät yksin, toiset miettivät mistä saada nainen, toiset miettivät universumin saloja. On ne harteikkaat miehet, joista toiset äreämpiä ja toiset sydämellisempiä kuin toiset. Mutta on myös Järkevä Aapo; Saarnamies Simeoni; taiteilijaluonne, metsässä yksin häärivä Lauri; ja äkkiväärä nokkelikko ja tuleva älykkö Eero.

Tai ehkä paras esimerkki: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Se kuvaa jälleen sotilaita keskellä sotaa, joten heidän roolinsa on pakostakin rajoitettu: pitää käyttäytyä ei ainoastaan miehiksi, vaan myös sotamiehiksi. Mutta tähänkin rajoitettuun ja vääristyneeseen otantaan, kuinka monta erilaista miestä siihen mahtuu?

Hyvä on, meillä on Lehto, tappokone… Mutta hänkin kuolee, ikään kuin kirjan sanoma…

Meillä on vaitelias Koskela . varsinainen suomalaisen miehen ikoni, vaitelias ja työnsä protestanttisen tarkasti suorittava … joka vasta humalassa äityy

aina valoisa ja positiivinen Hietanen, alati hihittelevä Vanhala, jurnuttava kommunisti Lahtinen, joka on silti rohkea taistelija, eksentrinen ikiliikkujaa keksivä Honkajoki

Entä toinen väite, joka tuntuu olevan sisäänrakennettuna nykypuheeseen miesten sukupuoliroolista: että miehet eivät haluakaan mahtua siihen rooliin.

Varmasti monelle näin on, varsinkin jos kuvittelemme harhaisesti, että rooli on jotenkin kapea ja yksinomaan äijäilevä. Mutta väitän, että vähintään yhtä lailla miehille aiheuttaa kärsimystä, että he eivät saa mahtua miehen rooliin. He eivät pysty täyttämään miehen roolia, vaikka he tuntisivat siihen vetoa ja kaipaisivat sitä.

Esimerkki tästä on Kari Hotakaisen JUOKSUHAUDANTIE.

Juoksuhaudantien miespäähenkilö Matti Virtanen kuvailee itseään nimellä kotirintamamies.

”Kuuluin siihen ryhmää, joka ensimmäisenä maassamme otti päätehtäväkseen kotirintaman ja naisten vapauttamisen…. ” Kotirintamamies hoitaa kotityöt ja ymmärtää naista. Matti Virtanen pesi pyykkiä, laittoi ruokaa, siivosi. ”kuuntelin tuntikausia hänen työhuoliaan, tunne-elämän ailahduksia ja toiveita hellyyden monipuolisemmista osoituksista. ”Kuuntelin, ymmärsin, silitin, esileikin ja tunnelmoin yhdynnän jälkeen. mihinkään näistä toimista en ollut saanut koulutusta enkä mallia.” ”Opettelin seksin salat kuin Jukolan veljekset aakkoset, tahkoamalla, puhuhun päätäni lyömällä.

”Kiltteydestä … tuli taakka.” [vaimo] Helena [sama nainen, josta Troijassa tapeltiin muuten] vihjaisi tästä ja ehdotti miesten keskustelupiirejä”.

”Hän sanoi… että minä olen nössö kokkaaja, kunnianhimoton luovuttaja, joka vaan kykkii kotona ja hauduttaa pahaa mieltään kuin uunipuuroa, menisit johonkin siitä haisemasta…” Tässä vaiheessa Matti Virtanen löi vaimoaan, ja siitä koko kirjan soppa alkaa.

* MIES SUHTEESSA NAISIIN.

 Sukupuolten välinen konflikti on kirjallisuuden ydinainesta…

 Platonin Pidot.

* Sokrates Diotiman tikkaat.

 Kuinka mies nousee ylöspäin tikkaita.

Lähtö: siitä että pitää jotain naista kauniina ja tuntee tätä kohtaan himoa.

Sitten ymmärtää naiskauneutta yleisesti ottaen. Sitten ymmärtää soveltaa kauneutta siihen, että erilaiset insituutiot ja järjestelmät ovat kauniita. Sitten ymmärtää arvostaa oppimista ja järjestelmässä etenemistä.

Hän oppii ymmärtämään kauneuden ideaa ja sitä miten se näyttäytyy kaikissa inhimillissä muodoissa, ei vain naisen himottavuutena.

Hän nousee yksinkertaisen eläimellisen ”kuuma kissa” –havainnon yläpuolelle ja jalostaa itsensä ymmärtämään kauneutta kaikessa.

Tämän yhteiskunnallinen sovellus on seuraava:

Otetaan karkea holtiton nuori mies, täynnä himoa ja paloa . Ssaadakseen naisen hänen on välttämättä opittava hillitsemään itsensä: ”cool it, bro, take it easy”. Pysyttävä coolina. Mietittävä vähän mitä sanoo ja mihin kätensä laittaa. Kaikkein mieluiten todistettava osaamisensa jossakin taidossa, oli sitten urheilu tai musiikki tai taito keskustella.

Vasta sitten hän voi saavuttaa menestystä naismaailmassa.

Mutta miten hän voi hillitä itsensä, kun hän palaa himosta! Helppohan se on kun himo on tyydytetty. Helppohan se on olla cool kun on jo menestynyt ja suosittu.

Paradoksi. Tässä on miehen muna-vai-kana-ongelma.

Minä kuvasin samaa ilmiötä hieman toisesta suunnasta romaanissa Totuus naisista näin, talousjohtajan näkökulmasta:

Nuori mies ei ollut vielä mitään. Riski, liikakansaa, jonka pitää vuosien ja vuosikymmenten työllä lunastaa paikkansa yhteiskunnassa: ansaita kunnioitus, toisten miesten ja naisten, näyttää olevansa jotakin, tarpeellinen.

Italialainen 1800-luvun runoilija Giacomo Leopardi kuvaa samaa ilmiötä näin:

”Nuori ihminen ei voi tavoittaa elämisen taitoa, todella menestyä yhteiskunnassa tai seurassa tai saada siinä toimimisesta mitään nautintoa niin kauan kuin kiihkeät halut viipyvät hänessä. Mitä enemmän ne viilenevät, sen helpompi hänen on hallita ihmisiä ja itseään.” Pessimistinen Leopardi tekee tästä sen johtopäätöksen, että ”luonto on säätänyt että hän oppii elämään vain siinä mitassa kuin kadottaa syynsä elää.”

Mutta jotakin on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. Nykyään ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse siitä, että mies haluaa asemaa yhteisössä osoittaakseen olevansa vaimon arvoinen. Ja nainen ei enää tavoittele päästäkseen mahdollisimman hyviin naimisiin, mistä Jane Austenin kaikki kirjat kertovat.

Samainen Tapani Koskikari kysyy:

Ennen riitti, että oli siisti ja käyttäyty ja pyrki eteenpäin elämässä, näytti että hallitsee itsensä, ajaa partansa ja vaihtaa puhtaan paidan ja paiskii töitä perheen eteen. Mutta se ei oo seksikästä. Nyt pitää olla seksikästä. Parran ajaminen ei oo seksikästä.

 Mikä on siis muuttunut? Seksi on vapautunut. Seksiä saa nyt pelkällä seksikkyydellä, ei vasta vuosien ja vuosikymmenien työllä ja itsensä kultivoinnilla ja jalostamisella ja halujensa lykkäämisellä.

Lastenkirjallisuus ja sadut on vielä täynnä tätä Diotiman tikkaita. Nuorenmiehen pitää tappaa lohikäärme ennen kuin saa prinsessansa. Aikuistenkirjallisuus taas on täynnä seksiä, täynnä graafisia kuvauksia seksiakteista. Lastenkirjallisuudessa annetaan luojan kiitos vielä toistaiseksi vanhanaikainen kuva ja annetaan ymmärtää, että mikään ei olisi muuttunut, että edelleen kannattaisi kiittää ruoasta ja olla kiltti toisille ja käyttäytyä kunnolla. Aikuistenkirjallisuudessa tätä illuusiota ei enää pidetä yllä.

Tämän muutoksen hyvä kuvaaja on ranskalainen nykykirjailija Michel Houllebecq. Michel Houllebecqin miehet ovat luovuttaneet. He eivät ole herrasmiehiä, jotka uhraavat itsensä yhteisen hyvän vuoksi ja saavat siinä sivussa yhteiskunnan palkintona vaimon ja puoli valtakuntaa. Kaikkea muuta. Heillä ei ole enää olemassa yhteistä hyvää, jota ajaa. Naiset eivät enää tavoittele etabloituneinta miestä, vaan seksikkäintä miestä. Joten miehetkin tavoittelevat vain seksiä. Ne miehet, jotka eivät kelpaa naisille, ovat luovuttaneet kaikesta.

Rakkauselämä on H:lle taloudellisen kilpailun laajennus. Siinä missä kapitalistinen talousjärjestelmä pakottaa kaikki kilpailemaan työssään ja syntyy voittajia ja häviäjiä, samoin rakkauselämä 2000-luvulla on voittajien ja häviäjien taistelukenttä. Voittajat saa kaiken, häviäjiltä viedään vähäkin pois.

Toinen tärkeä kirjailija joka auttaa ymmärtämään meidän nykykulttuuria eli 1800-luvun alussa.

Runoilija Lordi Byron 1800-luvun alkupuolen kirjallinen rokkitähti ja kirjallisuudenhistorian kovimpia panomiehiä.

Hän teki itsestään ja lanseerasi kirjallisuuteen: byronilainen sankari.

”Mad, bad and dangerous to know.” Seksikäs, synkkä ja erilainen. Kapinallinen. Lahjakas jossain, usein älykäs. Yksinäinen susi. Täynnä vaaran tuntua, joka lisää hänen seksikkyyttään.

Lordi Byron voitti.

Byronilaisen sankarin tunnetuimmat esimerkit ovat viihdejättihittejä:

Twilight– ja True Blood-saagojen seksikkäät vampyyrit ja ihmissudet ovat byronilaisia sankareita. Hengenvaarallisia, heihin ei pitäisi rakastua mutta minkäs teet.

– Tai avoimemmin seksillä ratsastavan 50 Shades of Grey -trilogian dominoiva miljonäärimies.

Naisten kirjoittamia kirjoja naisille. Lukevat naiset ovat lompakoillaan äänestäneet tällaisen byronilaisen sankarin puolesta. Todistaneet sen vetovoimasta.

Miten voisikaan tavallinen tukkansa kampaava, työnsä tunnollisesti tekevä kiltti perusmies näiden kanssa kilpailla.

Me elämme byronilaista aikaa.

Lopputuloksena nykykirjallisuudessamme on seksuaalinen kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa niille, joilla on paljon, annetaan lisää, ja ne joilla on vähän, otetaan vähäkin pois. Kilpailusta ei enää pääse pois, kuten Jane Austenin romaanien pariskunnat sillä, että mennään naimisiin ja ollaan naimisissa kunnes kuolema erottaa. Meille avioseksi on vain yksi ja melko tylsä seksin muoto. Halujen taistelukentällä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhät poistavat itsensä kilpailusta ja uppoavat nettipornoon ja videopeleihin.

***

Niinhän sitä sanotaan, että intellektuelli on ihminen, joka ei ole minkään alan asiantuntija, vaan kaikkien. Joten tässä aidossa intellektuellihengessä kirjailijana, ratkaisen tähän loppuun vielä yhden ikiaikaisen ongelman. Se on pilkahdellut jo täällä niiden keskustelupiirien joukossa, johon Hotakaisen Matti Virtanen ja Palahniukin Fight Clubin mies osallistuivat.

Miksi miehet eivät puhu?

Tästä valitetaan paljon nykyään. Mikseivät miehet puhu tunteistaan ja ongelmistaan?

Kyllä miehet puhuvat. Miehet kirjoittavat ja lukevat, se on heidän tapansa puhua. Miesten kirjoittama kirjallisuus on täynnä miehiä ongelmineen ja tunteineen. Siitä vain tutustumaan. Miesten tapa kirjoittaa on keskimäärin vähän erilainen, ja se ei korosta näitä tunteita ja ongelmia se korostaa vain suhteessa siihen, miten niitä pyritään ratkaisemaan, ei kuvailemaan. Hieman kärjistäen: siinä kun naiset puhuvat ongelmastaan ja millaisia tunteita se heissä herättää ja miten noita tunteita lepytellään, mies siirtyy suoraan miettimään ratkaisua.

Tunne on merkki siitä että on olemassa ongelma. Jos ei ole tunteita, ei ole ongelmia vaan business as usual Jos ei ole ongelmia, ei ole tunteita vaan businessa as usual. Ja jos on ongelma, sehän pitää ratkaista. Ei jäädä tuleen makaamaan, kuten Tuntemattomassa sanottiin.

Ja kyllä he puhuvatkin, toisten miesten kanssa.

Miksi ei sitten naisten kanssa?

Koska: – puhuminen paljastaa heikkouden. Jos nainen joutuu opastamaan miestä mihin tämän pitää kätensä laittaa seksissä, niin mitä se kertoo miehestä? Hän on sellainen mies, joka ei osaa, ja jota naisen pitää opettaa.

Otetaan mies, joka varsin ymmärrettävästi haluaa kokea olevansa perheessään urhea johtaja, edes välillä. Jos hän joutuu keskustelemaan naisen kanssa siitä, miten perhettä johdetaan, nainen saattaa alkaa opastamaan miestä, ja silloinhan mies ei ole perheen johtaja.

Hän on vähemmän mies, eli hän rikkoo miehen ensimmäistä sääntöä: älä ole nainen.

Joten parempi ettei ota riskiä ja ei puhu.

Toinen syy on se, että naiset on ”kouluttautuneita” tunnepuheessa, joten mies on lähtökohtaisesti usein altavastaajan asemassa. Joten pätee taloustieteestä tuttu suhteellisen edun periaate: kumpikin kaupan osapuoli tekee sitä missä on parempi.

*

Ranskalainen kirjailija Marguerite Duras on sanonut: Miehiä pitää rakastaa. Koska jos heitä ei rakasta, he ovat aivan sietämättömiä.

Rakastaa on verbi, teonsana. Se on siis jotain mitä teemme tai emme tee, ja ihmiselle, niin naiselle kuin miehellekin, on annettu vapaus valita mitä hän tekee.

Epäkaupallisia tiedotteita & esiintymisiä

– Käsikirjoitusten jättö Gummeruksen Suureen Romaanikilpailuun on päättynyt. Käsikirjoituksia tuli hurja määrä. Nyt on vuorossa käsikirjoitustorniin kiipeäminen, ja tammikuussa keräännymme päättämään voittajia. Lisätietoja tulossa aivan lähiaikoina tänne.

– Pidän Eiran Aikuislukiossa luennon nimeltä Totuus miehistä keskiviikkona 13.11. klo 15.30. Luento kuuluu Mies muutoksessa -luentosarjaan. Luento on avoin kaikille, siis muillekin kuin koulun opiskelijoille. Laivurinkatu 3.

– Minulla oli ilo ja kunnia vierailla myös Tampereella Poliisiammattikorkeakoulun kuulusteluopin kurssilla viime kuun lopussa. Luennoin aiheesta totuus ja vale kirjallisuuden näkökulmasta. Kokemus oli mainio ja yleisö mahtavan kiinnostunutta. Kirjoitin luennon pohjalta esseen, joka julkaistaan joulukuussa (tai viimeistään tammikuussa) Poliisiammattikorkeakoulun sivuilla. Siitä lisää myöhemmin.

– Esiinnyn Laaksolahden kirjastossa ke 20.11. klo 18, Veininkatu 24, Espoo. Tervetuloa kuuntelemaan ja kyselemään.

– Näinä päivinä ilmestyy myös Teema-lehden numero, jossa on haastatteluni. Teema on Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden lehti, joka kuunteli näkemyksiäni avantgarde-kirjallisuudesta sekä siitä, mitä totaalinen romaani oikein tarkoittaa. Lehteä saanee ainakin yliopiston päärakennuksesta ja Akateemisesta kirjakaupasta.

– Hyvää isänpäivää!

Mitä Gordon Gekko opettaa kirjallisuudesta

eli Kuinka tehdä taidetta muillekin kuin omille kavereille

Katsoin pitkästä aikaa sen Oliver Stonen alkuperäisen Wall Streetin (1987). Ei se elokuvana kovin hyvä ole, mutta herätti pari hyödyllistä ajatusta kirjoittajan näkökulmasta.

wall_street__1987_Ensinnäkin: kuinka kehno keino elokuva on kuvaamaan ihmisen sisäistä maailmaa. Sisäinen näkökulma puuttuu, koska kamera ei pääse henkilön pään sisään kuten kirjailija pääsee. Charlie Sheenin esittämän päähenkilön mielentiloja kuvataan Wall Streetissä lähinnä sillä, kuinka alhaalla hänen solmionsa solmu roikkuu – mitä matalampi, sen matalampi. Vielä tökerömpi esimerkki on kohtaus, jossa Charlie Sheen kohtaa sisäiset ristiriitansa – tämä hoidetaan sillä, että Charlie menee lukaalinsa parvekkeelle ja kysyy öiseltä Manhattanilta: ”Who am I?”

Kaupunki ei vastaa.

Mutta oli elokuvalla ansionsa. Puvustus oli hienoa ja nyanssirikasta. Vertaa vaikka Charlien soft roll -nappikaulusta elokuvan alussa ja Gordon Gekon päällikköpukeutumista – miestenpukeutuminen ei ole tylsää kuin harjaantumattomalle silmälle. Elokuvan puvustuksen hoiti Alan Flusser, jonka Dressing The Man -kirja muodostaa jälkimmäisen puolen jokamiehen välttämättömästä pukeutumiskirjastosta.

Elokuvan toinen ansio on se Gekkon ikoninen Greed is good -puhe. Ennen sitä pari muuta hienoa puhetta kirjallisuudessa.

Seitsemässä veljeksessä on retorisesti huikea puhe, lukkarin kirjaimellisesti tulikivenkatkuinen saarna 13. luvussa: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapurusten sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin…”

McCarthyn Vereen ääriin -romaanissa Tuomari Holden pitää paljon maailmaaselittäviä pikkupuheita. Niissä on kiinnostavinta se kuinka vähän kiinnostavia ne oikeastaan ovat. Minä luin ne nonsensena, eli ne ovat hienon kuuloista puhetta, joka ei pidä mitään sisällään. Sellaista on yllättävän vaikea kirjoittaa, ellei ole ammattifilosofi.

Olisiko kaunokirjallisuuden suurin saarna (mikä on parempi?) kuitenkin Ivan Karamazovin kertoma tarina Suurinkvisiittori, erillinen kertomus keskellä kirjaa. Se lumosi minut nuorena miehenä ja taitavalta se vaikutti vielä kun sen keväällä uudestaan luin. Ivanin tarinan lopetus on sekin hyvä, siis Vangin vastaus, mutta minä en ymmärtänyt sitä nuorena. Sen sijaan samaistuin heti Ivanin kapinalliseen, älylliseen argumentointiin. Ivan oli samaa tyyppiä kuin minä ja tuntui silloin puhuvan minulle. (Teologeilla on muuten tarjota Ivanille hyviä vastauksia, mutta en tiennyt sitä silloin.)

Olennaista on, että Dostojevski, kristitty, laittoi parhaat vuorosanat ateistin suuhun. Siis lahjoitti vastustajalleen parhaat replat.

Mistä päästäänkin Gordon Gekkoon.

Gekko pitää puheensa lentoyhtiön osakkaiden kokouksessa, jossa hän on suurimpana osakkeenomistajana taivuttelemassa yhtiötä haluamiinsa muutoksiin. Kun tulee Gekon vuoro puhua, kateederin viskaalit ovat juuri maalailleet häntä suurin piirtein paholaisena. Paholaiselta hän näyttääkin mustissa vaatteissaan, hiukset suittuna taakse ja kääritty korvan taakse kuin pukin sarvet. Tilanne näyttää hyvin huonolta Gekkolle, mutta hänen puheensa niin sanotusti kääntää pöydät. Draaman tennistä siis, hyvä. Mutta puheen suurin ansio on muualla.

Gekon saarna ei ole hyvä sen sanoman takia, vaikka varmasti jotkut nyökyttelevätkin sille hyväksyvästi. Vaikka en itse uskokaan puheeseen, se on silti uskottava. Toinen käsikirjoittajista on Oliver Stone itse (toinen on Stanley Weiser), ja tunnetusti vasemmalle kallellaan oleva Stone tuskin jakaa Gekon sanomaa. Mutta ei ole keskeistä, mikä käsikirjoittajien oma eetos IRL on. Teoksen pitää toimia itsenäisesti, ja kirjoittajan omat mielipiteet ovat teoksen ulkopuolella. Sen sijaan elokuvalla on oma sisäinen eetos, ”taideteoksen oma mielipide”. Se näyttäytyy esimerkiksi juonen muodossa. Ja Gekon puheen suurin ansio on siinä, että puhe on niin hyvä, vaikka se ei ole totta elokuvan oman eetoksen kannalla. Itse elokuva ei usko Gekon sanomaan. Ahneus ei pelasta lentoyhtiötä eikä Gekkoakaan. Charlie Sheenin hahmo katselee Gekkoa ihastuneesti, mutta hänet ahneus vie vankilaan. Hyvin kristillistä oikeastaan.

Tämän takia Gekon puhe onkin niin taitavaa kirjoittamista. Kirjoittaja on mennyt niin hahmonsa nahkoihin, että pystyy kanavoimaan tätä demonia, puhumaan hahmon suulla uskottavasti sellaisiakin asioita, jotka ovat ehkä hänelle itselleenkin mutta todistettavasti muulle teokselle vastakkaisia.

Näin. Kun minulta kysytään, mitkä kirjassani lausutut mielipiteet itse allekirjoitan, vastaan että kaikki. Päinvastaisetkin. Niin sen on oltava, koska kirjoittajan pitää itse uskoa niihin niitä kirjoittaessaan, jos aikoo tehdä niistä uskottavat. Joten sillä hetkellä, oli sitten mitä tahansa muussa elämässään, sillä hetkellä kun kirjailija kirjoittaa puhetta hahmolleen, hän on tulenpalava sosiaalidarvinisti, kuten Stone & Weiser Gekon tapauksessa, tai ateisti, kuten Dostojevski Ivan Karamazovin tapauksessa.

(Klikkaa ratas-symbolia ja valitse Merkinnät – Ei käytössä)

Pikku nyanssina muuten, minusta on tavattoman hienoa, että Gekko tekee tarpeettoman, puheaktille ominaisen kiilalauseen ”Greed… for lack of a better word … is good.” Paholainen on yksityiskohdissa.

Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa

Hahmottelen tässä käsitettä, joka auttaa arvottamaan kirjallisuutta objektiivisella mittarilla. Taiteen siunaus ja ajoittain kirous on siinä, että kokemus on niin subjektiivinen. Makuasioita. Joillekin kolahtaa, toisille ei. Sitä taide tulee aina olemaan, ja niin olkoonkin. Mutta koska taidetta silti arvotetaan, olisi hyvä olla edes joitain yhteismitallisia arvoasteikkoja pelkkien makuasioiden ja itseluottamuksen lisäksi.

Tarjoan tiheyden käsitettä yhdeksi objektiiviseksi keinoksi arvottaa kirjan vaikeusastetta ja näin ollen merkittävyyttä. Ajatus on, että kuten uimahypyissä, kirjassakin arvostellaan paitsi sitä, kuinka sulavasti suoritus onnistui, myös hypyn vaikeusastetta. Sekä yrityksen vaikeus että toteutuksen onnistuminen ovat luomassa kirjan lopullista ”arvosanaa”.

Tässä artikkelissa tarkoitan vaikeudella vain kirjan tiheyttä.

Ceteris paribus, tiheämpi kirja on parempi. Ceteris paribus eli muut asiat muuttumattomina on tieteestä tuttu oletus, jossa koetetaan pitää osa muuttujista vakiona, jotta niitä loppuja voitaisiin verrata.

Totta kai se soveltuu taiteeseen vain heikosti.

Niin usein ei romaanissa voi muuttaa yhtä asiaa ilman että kokonaisuus muuttuu. Tietynlaiseen tarinaan tarvitaan esimerkiksi tietynlainen kieli ja kertoja. Camus’n Sivullista ei voi kuvitella Tom Wolfen kertomana. Mutta on silti parempi tavoitella edes heikkoa ohjenuoraa kuin nostaa kädet ilmaan ja lullua epämääräisen mutun hetteikössä. Haitallinen on myös vaikutelma kriitikosta objektiivisen laadun vartijana, kun hänen arvioonsa kuitenkin vaikuttavat makuasiat ja arvot yhtä lailla kuin muillakin lukijoilla.

Tiheys tarkoittaa työtä kirjan takana, kirjailijan tekemää esityötä, josta lukijalle on nähtävissä vain lopputulos. Luonnostelen tässä joitain tiheyden eri muotoja.

– Kielen tiheys

Jo oli Siviäkin vierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa oli nuorten käsivartten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä. (Volter Kilpi)

Tässä vasta tiheää kieltä! Vertaa sitä seuraavaan, jonka sisältö nyt on vain viitteellisesti identtinen:

Tarjoilija Siviä oli kaunis nuori nainen. Hän kantoi täyden tarjottimen tuoppeja pöytään ja iski miehille silmää.

On selvää, että Kilven versioon on tehty huomattavasti enemmän työtä. Se on ikään kuin vain ottanut lähtökohdakseen nuo tietyt ideayksiköt, joihin jälkimmäinen versio jää, ja ponnistanut niistä aivan uudelle kielelliselle tasolle. (Tässä yhteydessä ei ole nyt olennaista, että edellinen versio on määrättömän paljon vaikeampi ymmärtää – se on toinen muuttuja sitten. En itse ole kielellisen keikaroinnin ystävä.)

Ehkä voisi erotella vielä tyylin tiheyden kielestä. Esimerkki tiheästä ilmaisutyylistä:

Ja vihdoin Lowell, jonka kasvoilla oli syvimmän surun ilme ikään kuin kaikki tämä sekasotku olisi lopultakin liian muodotonta hänen omien aivojensa ankaralle puritaaniselle sepälle, aivojen jotka totisesti halkeaisivat, ellei tuo seppä voisi takoa hänen kokemustaan kaikkein parhaiden sanojen rautaiseen terään ja sanojen katoamattomimpiin suhteisiin, Lowell kohotti katseensa kuin kaatumatautinen, jonka pyörimisliikkeen näkymän muutos on pysäyttänyt – ja kaatui taaksepäin, pää iskeytyi lattiaan, eikä mikään viime hetken epäröinti pehmentänyt iskua, vaan oli kuin lapsi olisi äkkiarvaamattoman nopsasti omista syistään raivoissaan ottanut kurpitsan ja pudottanut sen puolen metrin korkeudelta läiskis lattiaan.” (Norman Mailer, Yön armeijat, suom. Eero Mänttäri)

Miten tämä ilmaistaisiin mahdollisimman vähäisellä tiheydellä: ”Lowell näytti surulliselta. Äkkiä hän kaatui maahan ja löi päänsä lattiaan.”

*

Toinen helposti aukeava esimerkki on:

– Juonen tiheys

Tämä on trilleristien bravuuri. Koko ajan tulee yllätyksiä ja käänteitä ja, erityisen kuvaavana esimerkkinä, paljastuu, että ”Jack olikin koko ajan ollut petturi emmekä tienneet sitä!” Kirjailija on siis punonut taustalle tiheän juonen/tapahtumaketjun, joka lukijalle aukeaa vasta pikkuhiljaa. Asiat loksahtavat sitten hitaasti paikoilleen ja paljastavat taustalla piilevän maailman monimutkaisuuden, eli kirjailijan tekemän työn.

Juonellista tiheyttä eivät taideproosakriitikot yleensä arvosta, pikemminkin päinvastoin se usein heikentää kirjan arvoa heidän silmissään. Paljon käytettynä se onkin kyllä usein itsetarkoituksellista, vaikuttaa maneerimaiselta, ja jättää lähes pakosti muut elementit jalkoihinsa. Mutta halllitusti käytettynä, ei itsetarkoituksellisena yllätysarvona, juonellinen tiheys voi ehdottomasti parantaa korkeaakin kaunoa. John Irving esimerkkinä. Garpin maailmassa on se mahtava traaginen auto-onnettomuus, jossa nitoutuvat yhteen muutamakin aiemmin pedattu juonen kehitys osuvan tiheällä tavalla.

*

– Yksityiskohtaisuus, eli yksityiskohtien tiheys

Helposti voisi luulla, että yksityiskohtainen kuvailu on työläämpää ja näin ollen tiheämpää kuin ylimalkainen ”huoneeseen astui uusi mies”. Mutta on melko helppoa vyöryttää vain pitkää, mekaanista kuvausta päästä varpaisiin: ”hänen silmänsä olivat… huulet… hiukset… vaatteet…”. (Samalla lailla jos kirjailijan erityislahjakkuus on kielellinen, pelkkä erikoisten ilmaisujen keksiminen ei vaadi häneltä työtä.) Enempi ei ole tässä paremman synonyymi. Erityisen osuvien, kuvaavien ja oivaltavien yksityiskohtien käyttö onkin usein tiheämpää siinä mielessä, että kirjailija on ikään kuin kondensoinut hahmon essenssin yhteen tai kahteen määreeseen.

Vertauskuva tiheydelle: tiheä kirja on demi-glacea, eli lihalientä, josta on höyrytetty pois vettä. Jäljelle jää entistäkin tiheämpi koostumus, maku ja ravinteikkuus.

– Ideatiheys

Kuinka paljon ”koukkuja”, ideoita, aforismeja, kuvaavia vertauksia, jne. teksti sisältää, kuinka paljon kirjailija on tyhjentänyt siihen muistikirjansa muistiinpanoja. Olen aiemmin käyttänyt Don DeLillon Alamaailmaa esimerkkinä parhaimmillaan hyvin ideatiheästä romaanista: https://joonaskonstig.com/2012/09/07/totaalinen-romaani-iii-yllata-mut/

Toinen esimerkki: Turhuuksien roviossa päähenkilö Sherman McCoyta viedään poliisiautossa oikeustalolle. Wolfe on lisännyt yhden lisäelementin tiheyttä: toinen poliiseista on sotkenut aiemmin takapenkin täyteen pakkauksessa käytettäviä valkoisia styrokspähkinöitä, jotka sitten tarttuvat McCoyn vaatteisiin. Tämä juonellisesti tarpeeton elementti on herkullinen ja oivallisen tiheä lisä McCoyn alennustilaan.

Ehkä tärkein tiheyden muoto on kuitenkin

– kirjan sisäisen maailman tiheys

On luotu kirjan maailma, hahmojen elämäntarina, nähty se vaiva. Kirjailija tuntee hahmonsa ja miljöönsä ja aiheensa ja historiansa, joten hän voi ammentaa sieltä tarpeen tullen osuvaa tiheyttä. Hahmoissa on psykologista monipuolisuutta. Todennäköisesti on tehty taustatyötä elämänalueista, jotka eivät ole kirjailijalle entuudestaan tuttuja. Työpöytä on täynnä palikoita, joista kirjailija sitten pystyy valitsemaan ne kaikkein sopivimmat linnaansa. Lopputulokseen tulee ison kirjan tuntua, kuin kirja olisi sivumääräänsä laajempi. Hoc opus, hic labor est.

Tätä minä kutsun yhteen kirjoitettuna ”kirjailijantyöksi”: vaivannäköä. Vaivannäkö yleensä johtaa korkeampaan tiheyteen, ainakin se mahdollistaa sen.

*

Tiheyden muotoja voi löytää enemmänkin. Jonkinlainen sommitelman tiheys on olemassa, ja jos edellä kuvattu ”kirjailijantyö” on understated eli läpinäkyvää taitoa ja sprezzaturaa, sommitelma vasta onkin sprezzamainen ja aliarvostettu tiheyden laji: siis kirjan rakenteen taustalle piilotettu harmonia, elementtien vastaavuus ja oikeasuhtaisuus. Esimerkki sommitelman lineaarisesta muodosta Totuus naisista -romaanin aloitusluvussa. Sommitelmaketju menee: Riita Karin ja Tiinan välillä Roosasta – tinojen valanta – kahvakuula – Harmon märkä läntti – liukastuminen ja loukkaantuminen – sohvalle jääminen – Roosan itku (paluu Roosaan).

Tai entäpä sellainen magian tai fantasian taso, jota sekä Nabokov että Forster ovat tahoillaan ihailevasti kuvailleet? Mutta ehkä nämä riittävät tässä vaiheessa.

*

Mikä on tiheän vastakohta?

Olkoon se harsea. Sanana se ei sisällä ohuuden, ilmavuuden tai väljyyden harhaanjohtavia merkityksiä ja on tarpeeksi harvinainen pystyäkseen toimimaan tunnistettavana käsitteenä. Se rimmaakin kivasti. Käytän sitä toistaiseksi. Joka tapauksessa tällainen heppoinen eli harsea teksti on kuin improvisaatiota, ex tempore -kirjoitusta: tulee vaikutelma, että kirjailija kirjoittaa samalla kuin keksii ja huoneen toisessa päässä painokone jo odottaa. Asiat tapahtuvat lineaarisesti, yksi asia ensin ja sitten toinen, ja ne käsitellään saapumisjärjestyksessä ja unohtuvat sitten. Lause on simppeliä, hahmoilta puuttuu elämäntarina ja tausta: kaikki on ikään kuin pinnalla, syvyydessä ei mitään. Kuvataan pariskunta yhdessä, seuraavassa luvussa sitten tulee riita ja erotaan, kuvataan päähenkilön elämän ja ajatusten jatkoa töissä ja kotona. Hän löytää uuden miehen tai paranee taudista, ja tarina loppuu.

Harseassa kirjassa on tunne, että kaikki on mennyt yhdellä istumalla purkkiin, ja sitä toivoo, ettei kirjailija ole tarvinnut monivuotista apurahaa sen naputteluun. Sellaisen voi kirjoittaa hyvin nopeasti, kun kirjoittamisessa on jo rutiini ja sanomisen tapa on vanha tuttu. Capoten suomennuskelvotonta fraasia lainatakseni: ”It is not writing, it is merely typing.”

Toisaalta yhdeltäkin istumalta voi kirjoittaa tiheää tavaraa, jos sitä ammentaa riittävästä valmiista aineistosta, kuten Kerouac Matkalla-romaaniin, joka on naputettu lähes kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Mutta taustatyö on silti jo tehty, elämä eletty, hahmot olemassa. Matkalla on melko tiheä. (Tästä syystä kirjailijan on helpompi kirjoittaa yksi hyvä kirja kuin monta hyvää: hän saattaa tyhjentää kaiken omaelämäkerrallisen varastonsa yhteen hyvin tiheään kirjaan, ryöstökalastaa ammeensa tyhjäksi. Sen jälkeen pitäisi alkaa keksiä, ja sepä onkin työläämpää: ajoittain mato-ongintaa troolaukseen verrattuna.)

*

Joten kirjallisen tiheyden laki:

Ceteris paribus tiheämpi kirja on parempi.

*

Hyvä lukija, jos tunnet teoreetikkoja tai kirjallisuusihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet näistä asioista aikaisemmin, vinkkaa. Kaikki vihjeet otetaan mielellään vastaan.

*

*

Lisäys: Katso myös Kirjakieli tiheä, puhekieli harsea