Philip Teirin uudenvuodensaarnasta

Ihmeen usein tässä maassa kohtaa tuntemuksia, että meidän pitää tehdä kaikki samoin kuin ”isompien” maiden, ja jos Suomessa tehdään jotenkin eri tavalla, se on heti ja automaattisesti väärin. Samat virheetkin pitäisi tehdä, että on sitten mukava olla yhdessä sopassa.

Kuten vaikka Ruotsi. Ah, Ruotsi.

Kesällä 2001 matkustin opiskelijaporukassa Ruotsin läpi bussilla. Tukholmassa kiipesimme Södermalmin näköalapaikalle ja ihastelimme sieltä avautuvaa pääkaupungin rantaviivaa ja huokailimme, että onkohan Ruotsi maailman paras maa… Kysymys oli aika retorinen, sillä kyllä meidän kaikkien nuorten kulttuuriantropologian opiskelijoiden mielestä Ruotsi oli maailman paras maa. Edistyneinen, valistunein, tasa-arvoisin ja niin edelleen.

Kohtaus muistui mieleeni tämän vuoden 2013 toukokuussa, kun Tukholmassa puhkesivat Husbyn mellakat. Olin lopettanut aiemmin alkuvuodesta lehtien lukemisen, ja kun päivittäinen uutisturrutus loppui, ne uutiset jotka tulivat läpi minulle asti, vaikuttivat sitäkin tärkeämmiltä. Kuten nämä mellakat: viikon ajan poltetaan autoja ja taloja saman maan pääkaupungissa, jota kymmenisen vuotta sitten pidin maailman parhaana? Yritetään polttaa kouluja ja poliisiasemia? Mikä mieletön romahdus, mikä massivinen epäonnistuminen valtionrakentamisessa.

Mitä oli tapahtunut?

Millä lehdistössä selitettiin mellakoita, jotka levisivät muuallekin Ruotsiin?

Joko ne vain ”sattuivat” ilman mitään syytä kuten metsäpalo (vaikka toimittajia tarvitaan, että he kertoisivat meille miksi asiat tapahtuvat), tai sitten syyksi tarjottiin jotain niin absurdia, että en ollut uskoa korviani: jotkut syyttivät mellakoista ruotsalaisten rasismia. Kantaväestön harjoittama rasismi pakotti maahanmuuttajaväestön polttamaan pääkaupunkia.

Rasisteja? Ruotsalaiset? Maailman edistynein kansa?

Tässä on World Values Surveyn kulttuurintutkijoiden kuvaus maailman kulttuureista lajiteltuna kahden arvon mukaan: pystyakseli kuvaa kuinka traditionaalinen tai sekulaaris-rationaalinen kulttuuri on, ja vaaka-akseli kuinka paljon kulttuuri on suuntautunut selviämiselle tai mahdollistaa itseilmaisuun keskittymisen. Itseilmaisu (self expression) on käytännössä korrelaatti suvaitsevaisuudelle:

Self-expression values give high priority to environmental protection, tolerance of diversity and rising demands for participation in decision making in economic and political life. (lähde)

wvs-culture-mapRuotsi on äärimmäisenä oikeassa ylänurkassa. Se viittaa siihen, että kaikista näistä kulttuureista Ruotsi olisi eniten avoin ja vähiten rasistinen. Jos siis Ruotsikin on silti liian rasistinen, siitä seuraa helppo johtopäätös: Kaikki kulttuurit ovat liian rasistisia. Ja jos kaikki ovat ”rasistisia”, silloinhan me emme enää puhu rasismista (koska todistettavasti on olemassa oikeasti rasistisia ihmisiä ja sille tarvitaan nimitys). Joten rasismi ei voinut olla selitys.

Vanha kunnon Occamin partaveitsen periaate neuvoo, että lähtökohdaksi kannattaa ottaa ensin selkein selitys ja monimutkaistaa asioita vasta sitten, jos tämä osoittautuu vääräksi. Loogisen oletuksen mukaan Husbyn mellakat vaikuttavat suoralta seuraukselta siitä, että mahdollisimman erilaiset kulttuurit joutuvat kohtaamaan. Eikä ole olemassa mitään syytä miksei vastaavia mellakoita syntyisi myös Suomeen, jos teemme samoja valintoja kuin Ruotsi. Suomi on tässä asiassa onnellisessa tilanteessa, koska me voimme ottaa opiksi muiden maiden virheistä ja välttää ne.

Silti suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir toivoi äsken HS:n uudenvuodensaarnassa Kukkahattutätien puolustuspuhe Suomeen samanlaista vapaampaa maahanmuuttoa kuin Ruotsissa. Mutta en usko että Teir on suuremmin miettinyt tätä monikulttuurisuusasiaa, saati lukenut siitä. Nelson Mandelan mukaanvetäminen on helppo ja halpa temppu, ja natsikortin käyttö todistaa sekin siitä, että Teir lähinnä ostaa yleisesti hyväksytyillä mielipiteillä jäsenyyttä kerhossa. Oikeanlaisilla mielipiteillä päästään oikeisiin piireihin. Samanmieliset bonhommet hyväksytään porukkaan ja erimielisten kanssa ei leikitä. Me ihmiset kun keskimäärin viihdymme porukoissa, jotka ovat suht samanlaisia kuin itse olemme. Life is just high school with money.

Teir kirjoittaa:

Jos Tampereen mellakat olisivat tapahtuneet Tukholmassa, olisimme varmaankin saaneet lukea Ruotsin ongelmalähiöistä. Mutta nyt autojen ja parkkimittarien kimppuun hyökkäsivät aivan tavalliset suomalaisnuoret.

En tiedä onko tahallinen tai tahaton hölmöys verrata humalaisia äärivasemmistolaisia Kiakkovieraita vaikka Husbyn mellakoihin, niin väärästä analogiasta on kyse. Mutta pelottavaa tässä on se, että Teir on nähtävästi jo unohtanut Husbyn mellakat.

Jos ei Teir, en minäkään esitä alan asiantuntijaa. Mutta olen nähnyt tämän Pew Research Centerin maltillisen laskelman, jonka mukaan Ruotsissa on vuonna 2030 miljoona islaminuskoista. Yksin muslimeita kohta miljoona? Ja PEW:n laskelma on tehty ennen kuin Ruotsi lupasi turvapaikan Syyrialle.

Ruotsi on ottanut hyvin kokeellisen suunnan tällä politiikallaan. Sen seurauksena se on pian radikaalisti ja mahdollisesti lopullisesti eri maa kuin se, jonka kerran tunsimme. Ei vain erilainen, ei vain muuttunut, vaan eri maa. Eikä kukaan tiedä minkälainen. Kukaan ei tiedä minne tämä uusi kurssi johtaa, mutta kovaa sinne pitäisi Suomenkin silti päästä, koska muuten ollaan huonoja ja pahoja ihmisiä, eikä sellaisten kanssa leikitä.

Vuoden 2013 lukupäiväkirjasta

Aloitin tänä vuonna lukupäiväkirjan pitämisen. Se osoittautuikin hyväksi vedoksi: aiemmin ei voinut nähdä, mitä kaikkea on vuoden aikana lukenut. Kirjaan on merkitty reilut kahdeksankymmentä kirjaa. Se ei ole hirveästi, mutta totta puhuen silti varmaan enemmän kuin viime vuonna. Lapsia saatuani olen uhrannut liikaakin omaa lukemistani Nalle Puhille ja Aku Ankalle. Toisaalta, jos haluaa selitellä, luen keskimäärin aika vanhoja kirjoja, mikä on uusia kirjoja hitaampaa. Fiktion ja faktan määrät menivät tänä vuonna aika puoliksi. Tässä joitain tärppejä vuonna 2013 lukemistani kirjoista.

Joistain olen blogannutkin:

* Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa

* Giacomo Leopardi: Thoughts

* Dostojevski: Idiootti

* Kesken jääneitä kirjoja en muuten ole muistanut lukupäiväkirjaan merkitäkään. Pitäisi myös kehittää tapa laittaa ylös vain kursorisesti lukaistuja kirjoja.

* Terra Cognita -kustantamolta luin kolme teosta, ja kutakin voi kyllä suositella. Yleismies Jared Diamondin Maailma ennen meitä on yhteenvetoa elämästä metsästäjä-keräilijäkulttuureisssa, ja maineikkaan evoluutiobiologin Robert Triversin Petos ja itsepetos ihmiselämässä avasi näkökulmia temaan teemaan, joka on omissa kirjoissani aina ollut tärkeä. Historioitsija Niall Fergusonin Sivilisaatio oli ehkä suosikkini näistä (vaikka käännös oli täynnä virheitä). Kirja on kieltämättä sillisalaatti, yrittäähän se selittää aika isoja kaaria: miksi länsi valloitti maailman. Ferguson tarjoaa kuusi elävästi perusteltua tekijää lännen menestyksen takaa.

* Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet avasi minulle teologian maailman. En oikein tiedä, mitä minulle on uskonnontunneilla opetettu, sillä kyllä minulla oli hirveästi opittavaa ihan perusasioistakin. Onneksi/Ikävä kyllä en ole ainoa teologisesti sivistymätön nykyaikana. Ala on kiehtova ja hyvin tarpeellinen myös uskottomille. Kristinuskosta on tarjolla paljon olkinukkeja, virheellisiä käsityksiä, ja näitä on nykyään helppo tunnistaa. Tässä vaiheessa muuten erikoiskiitos keskiajan nerokkaille mielille kuten Tuomas Akvinolaiselle, Wilhelm Occamilaiselle. He valaisivat pimeäksi väitetyn ajan ja myös petasivat tien luonnontieteelle syntyä.

Luin liudan kirjoja taustatyöksi seuraavalle romaanilleni. Niistä mainitsen vain yhden:

* Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit. Viihdyttävä ja asiantunteva katsaus hippisukupolven okkultismiin ja new agen syntyyn sekä erilaisiin yhteyksiin populaarikulttuurissa Lovecraftista Crowleyn ja zen-buddhismin kautta Charles Mansoniin. Erikoiskiitos myös Ike Vilille hyvästä suomennoksesta ja asiantuntemuksesta.

https://i2.wp.com/www.like.fi/sites/default/files/kansikuvat/9789520102814-iso.jpg

*

Eniten kai naurattivat nämä:

– Joel Lehtonen, Putkinotko. Juutashan ei möröttejä ja röpöttejä ja kaiken maailman palsternakkareita syö. Paikkasin tämän klassikon aukon kesällä, kun löysin Lehtosen kootut teokset Savonlinnan juna-aseman läheiseltä divarilta. Kesäluettavaa nimenomaan, eikä hätähousuille, on nimittäin verk-kai-nen.

– Tauno Yliruusi: Juopunut ramppi. En odottanut nauravani ääneen pakinoille 60-luvun lopun teatterimaailmasta, kyllä nauroin. Kirjoitan Yliruusista myöhemmin lisää.

Pitää lukea enemmän hauskaa kirjallisuutta jatkossa. Mutta eniten kai itkettivät nämä:

– Cormac McCarthy: Tie.

– Benedictus XVI: Spe Salvi.

– Ja sitten Törkytehtaan se kohta, jossa Vincen tytär kuolee.

*

Ilman lukupäiväkirjaa olisin varmaan unohtanut lukeneeni tänä vuonna esim. Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin Kosto: Rakkaustarina ja Jens Lapidusta ja Cesar Airan jotain, mitähän siinä oli, Maisemamaalari se oli nimeltään. Sen sijaan muistan kyllä, että luin talvella ensimmäistä Twilightia jänisjahtimökillä yläpunkassa. Kirjavalinta oli niihin puuhiin sen verran luova.Muutenkin sitä muistaa aina missä paikassa ja olosuhteissa on mitäkin kirjaa lukenut. Kesähelteillä luin Fedoria taloyhtiön kalliolla ja otin samalla aurinkoa. Lapidus yhdistyy nyt mielessäni Lasipalatsin sporapysäkille (MiniKirja kätevä), Sivilisaatio taas Lieksan erämökille syksyn metsäkanalintujahdin yläpunkkaani. Peter Hitchensin Abolition of Britainia luin bussissa matkalla Oriveden Uuden kirjan päiville ja siellä huoneessani. Tien luin loppuun Espoon Niittytorin K-Marketin aulassa kolikkohevosen vieressä, oli tammikuu, olin tulossa punttiksella, ulkona oli pakkasta ja join luonnonjogurttia suoraan purkista enkä malttanut jättää kirjaa kesken.

Tehokkain kuukausi oli tämä joulukuu, jolloin olen lukenut loppuun 14 – 16 (saa nähdä) kirjaa (lyhyitä). Heikoimmillaan sain valmiiksi vain kolme kirjaa, lokakuussa.

Tässä fyysisessä lukupäiväkirjassani näyttää riittävän sivuja noin kymmenen vuoden tarpeiksi.

Uskosta kirjallisuuteen vuonna 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti äskettäin blogissaan tuntemuksiaan kirjallisuuden tilasta ja pohti sitä, onko mitään järkeä jatkaa kirjoittamista. Jääskeläinen ei ole ainoa kollega, jonka olen kuullut viime aikoina puhuvan lopettamisesta. Jääskeläisen blogitekstin lukeminen oli osuvaa, koska olin itse vain kaksi yötä aiemmin kirjoittanut pitkän raportin samaisesta aiheesta (siitä tosin tuli turhan synkkä julkaistavaksi).

Kirja-alalla tietysti ovat aina päteneet taloudelliset realiteetit ja kilpailun lait, mutta jaan mm. Jääskeläisen tuntuman, että tilanne on muuttumassa ja entisestään kärjistymässä. On kuin alalla olisi alkamassa eräänlainen sosiaalidarvinistinen eloonjäämiskamppailu. Paitsi soveltuvimmat (myyvimmät), myös (psyykkisesti) vahvimmat kirjailijat jäävät eloon ja lisääntyvät (kirjoina). Niille joilla paljon on, annetaan lisää, ja niiltä joilla on vähän, otetaan sekin pois.

Mitään järkisyytä jatkaa kirjoittamista ei ole. Ei mitään. Käytös ei perustukaan rationaaliseen ajatteluun, vaan kirjailijuudessa on kyse uskosta.

Olen kirjoittanut kolme kirjaa ja joka kerta uskaltanut odottaa yhä enemmän niiden vastaanotolta, ja joka kerta siis pettynyt syvemmin ja menettänyt uskoa, en koskaan kirjoittamiseeni, mutta kaikkeen muuhun. En suostu oppimaan historiasta, vaan kirjoitan taas uutta romaania, jonka taas kerran toivon nostavan minut sille tunnustuksen tasolle, jolle katson kuuluvani. Käytös on idiootin: typeryyden määritelmähän on tehdä sama asia uudestaan ja uudestaan ja olettaa erilaista lopputulosta.

Jatkossa kannattaisi kirjoittaa enemmän ja nopeammin. Enemmän julkaisuja tarkoittaa enemmän huomiota, julkisuutta, nimeä ja potentiaalisia lukijoita, palkintoja, apurahoja, jne. Kirjan viimeinen 10% vie suhteessa enemmän aikaa ja vaivaa kuin 10%, joten siitä olisi luonteva karsia, eikä suuri osa lukijoista myöskään tarvitse kirjalta sellaista tarkkuutta. Tämä on ikävä kyllä vastoin perfektionistista luonnettani ja estetiiikkaani, mutta katsotaan. Blogikirjoitusteni ainakin pitäisi syntyä jatkossa nopeammin ja vähemmillä revisioilla (yleensä 10-20).

Vielä tärkeämpi oppia olisi tämä: Ikävä kyllä jokusen vuoden kirjapiirejä tarkasteltuani olen ymmärtänyt, että tälläkin alalla menestys on hyvin pitkälle suhdetyötä. Jos/kun tuntee ja on tehnyt vaikutuksen hyvänä tyyppinä riittävän suureen määrän alan ihmisiä, nämä sitten erilaisiin raateihin, kriitikon ja kolumnistin pesteihin ym. kulttuurialan virkoihin päästyään herkemmin muistavat mukavia tuttujaan. Itseä pitäisi markkinoida: puhelin käteen ja soittoja. Tämä sotii vakaumustani vastaan (sen pahempi tietysti vakaumukselle). Mutta vielä vaikeampi minun on korjata sitä, että en solahda kirjapiirien konsensushenkiseen odotushorisonttiin. Jengiin kelpuutetaan ne, jotka ovat samaa mieltä. Olen arveluttava omantienkulkija ja vastarannankiiski. Minusta se tekee kirjoistani parempia, mutta se haittaa niiden löytymistä ja tunnustamista. Life is just high school with money.

*

On faustilainen kauppa joutua kirjailijaksi. Hän luopuu normaalista onnellisesta elämästä (johon kuuluu esim. muita ihmisiä ja palkka) voidakseen luoda jotain erityistä. Hänen on pakko uskoa, että vaihtokauppa kannatti. Tosin siinä missä tohtori Faust teki kauppansa paholaisen kanssa, minä assosioin mieluummin vastapuolen kanssa.

Ihmisryhmä jonka kanssa minulla on eniten yhteistä ovat munkit. Elämä on riisuttu ja niukka toimeentulo toisten varassa. Jäljellä ovat vain usko, joka antaa elämälle suunnan, ja toivo, joka pitää elossa, ja rakkaus, koska ellei tätä työtä rakastaisi, sitä olisi pakko vihata. Miten jatkaa kirjailijana? On yksinkertaisesti sovittava, ettei näistä luovuta, ettei näitä kyseenalaista. Sydämen on oltava vahvempi kuin järjen vastalauseet. Credo quia absurdum – uskon, koska se on järjetöntä.

Joten ensi vuodelle 2014 jatkan kirjallisuuden kapusiinina hengessä ora et labora.


Tämä oli blogini sadas postaus. Hyvää joulunaikaa sinulle ja läheisillesi.

Nappikauluksen platoninen idea

miles davisNappikaulus (engl. button-down collar) on amerikkalainen keksintö. Brooks Brothers lanseerasi sen jo 1800-luvulla, ja väitetysti alkuperä tulee – hevospoolosta, jossa ei läpättäviä kauluksia suvaittu. Nappikauluksen on siis tarkoitus olla tavallisen pukupaidan ja tällaisen urheilullisen / vapaa-ajallisen polo shirtin välimuoto.

Polo shirt tunnetaan Suomessa yleensä lyhythihaisena ja nimellä pikeepaita (pikee l. piqué on kankaan väljä kudontatyyli). Hämärän peittoon jää, miksi ’poolopaita’ tarkoittaa suomessa korkeakauluksista neulepaitaa, engl. turtle neck. Tässä kuitenkin lyhyt- ja pitkähihainen polo shirt.

paul_weller_fred_perry

Nappikauluspaidan olisi tarkoitus olla ylläolevan paidan ja tavallisen pukupaidan välimalli. Kovaan pukupaitaan ei ole mitään syytä laittaa nappeja, koska kaulukset pysyvät jäykkinä muutenkin. Jos kauluksen kiinnittää napeilla, sen on siis oltava pehmeä. Kaulus elää ja rullaa. Vain pehmeä nappikaulus toteuttaa nappikauluksen platonista ideaa. Tähän malliin:

Nappikaulus on paradoksi: ei ”oikea kaulus” mutta kaulus silti; napit antavat siihen särmää, kuria ja hallintaa, mutta samalla kaulus on pehmeä ja rento. Nappikaulus on rentoa kurinalaisuutta, pehmeää särmää.

newman

brooks pappa

Amerikkalaisilla näkee usein nappikauluspaitoja puvun ja solmion kanssa. Yhdistelmä sopii lähinnä heille, siinä on ehkä kansallista ylpeyttä ja ainakin kansallista perinnettä. Meille muille nappikaulus sopii täydellisesti vapaa-ajan paitaan, ja minusta hyvin myös irtotakin ja neulesolmion kanssa. (Tällä hetkellä tuolla bannerissa olevan kuvani kaulus on nappimallinen, joskaan ei rullaa kovin pehmeästi, koska paita oli muistaakseni aivan tuore vielä. Nyt kun näet sen, et voi olla enää näkemättä sitä.)

bd neuleRullaukseen tarvitaan paitsi pehmeä, ei-tuettu kangas, myös riittävästi pituutta kauluksen kärkiin. Jotkut amerikkalaisen ivy-tyylin entusiastit jäljittävät nappikauluspaidasta etupäässä täydellistä collar rollia, ja perfektionistit harmittelevat, ettei edes alkuperäinen valmistaja Brooks Brothers enää osaa tehdä täydellisesti rullaavaa nappikaulusta. Paitsi ainakin äskettäisen Great Gatsby -elokuvan inspiroimaan vintagemallistoon. Jay Gatsby tuotti kirjassa paitansa Englannista (”I’ve got a man in England who buys me clothes. He sends over a selection of things at the beginning of each season, spring and fall.” ), mutta joku kirjan muista henkilöistä saattoi hyvinkin käyttää nappikauluspaitoja. Tämä kuva havainnollistaa nappikauluksen platonista ideaa:

bd gatsbySe on ohut ja pehmeä ja kurttuinen – kuin ”oikean kauluksen” ja urheilupaidan välimalli. Kokonaisuus on muutenkin hyvä esimerkki dressing downista, eli siitä miten melko muodollinen/juhlava asu tai vaate, tässä tapauksessa sininen takki & solmio & valkoinen paita -yhdistelmä, voidaan tiputtaa asteen rennommaksi ja epämuodollisemmaksi. Esimerkkitakki näyttäisi olevan pehmeähartiainen, kangas on ehkä pellavaa ja/tai puuvillaa, ja rento ruutusolmio saattaa olla samaa materiaalia. Kokonaisuutta hän on arkeistanut vielä pehmeällä nappikauluksella. Dressing down with a button-down, mitä se olisikaan suomeksi.

Nappikaulus, kun oikea kaulus on liikaa.

*

I don’t own any of these images either. Send me a note if there’s a problem.

Rådjurens himmel – Min novell på svenska

Ruotsiksi on ilmestynyt suomalaisten novellien antologia Rådjurens himmel (Tranan 2013). Ilokseni kokoelma on saanut nimensä novellistani Kauriiden taivas (Ahneet ja viattomat 2008).

Rådjurens himmel är en bred presentation av novellistiken från vårt grannland Finland, med texter av både finska och finlandssvenska författare som spänner från 1900-talets början fram till i dag. Här återfinns för svenskar kända namn som Monika Fagerholm, Rosa Liksom och Johanna Holmström, men även författare som tidigare inte publicerats i Sverige. Antologin innehåller bland annat noveller skrivna i det modernistiska 1950-talets kyligt observerande ton, banbrytande kortprosa från 1980-talet, exempel på new weird-litteraturen med dess tydliga fantasyelement, och ett flertal texter skildrade ur ett barns perspektiv ett vanligt grepp i finsk novellkonst. Från realism till absurdism ger de tillsammans en rik bild av den finländska litteraturen.

https://i2.wp.com/tranan.nu/files/2013/09/9468632223_ea70279718_k.jpg

Medverkande författare:

Jyrki Vainonen, Tuuve Aro, Johanna Holmström, Rosa Liksom, Daniel Katz, Sari Malkamäki, Juha Itkonen, Susanne Ringell, Outi Alm, Joonas Konstig, Veijo Meri, Anja Erämaja, Sari Vuoristo, Riku Korhonen, Maritta Lintunen, Lars Huldén, Irja Sinivaara, Monika Fagerholm, Maarit Verronen, Armas Alvari, Taina Latvala, Sinikka Nopola, Eeva Tikka och Petri Tamminen.

Författare:
Marjut Hökfelt (red.)
Sidantal:
369 sidor
Översättning:
Marjut Hökfelt
Formgivning:
Åsa Eklöf
ISBN:
978-91-86307-68-4

http://tranan.nu/bocker/finland-berattar-radjurens-himmel/

Elämäni levytangon kanssa

En muista, mikä sai minut ensimmäisen kerran tarttumaan levytankoon. Sen sijaan muistan hyvin missä se tapahtui. Asuin opiskelijakämpässä Etu-Töölössä, ja sinä kesänä löysin naapurirapun kellarista kuntosalin. Se oli olohuoneen kokoinen eikä siihen onneksi ollut satsattu liikaa rahaa – onneksi, koska siellä oli kyykkyteline ja penkkipunnerruspenkki, sarja käsipainoja ja kuntopyörä. Kumimattoja lattialla. Piti opetella kaikki alusta alkaen ainoalla kunnollisella tavalla.

*

Ekoja ei unohda. Eka kerta kun jää tangon alle penkkipunnerruksessa. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kun jää levytangon alle jalkakyykyssä. Ensimmäinen kerta kun huomasin peilistä, että käsivarteni on minulle vieras. Ensimmäinen kesäni salilla, jolloin kopioin ohjelmani Rikhardinkadun kirjaston hyllystä löytyneestä Lee Haneyn bodauskirjasta ja ostin ensimmäisen herani citykäytävän toisen kerroksen modernista lisäravinneliikkeestä. Tämä oli aikaa, jolloin hera maistui jauhetulta tennispallon sisäkumilta. Oli voitettava kakomisrefleksi tullakseen Lee Haneyn kaltaiseksi.

Olen oppinut levytangoilta paljon asioita, joita olisi sääli yrittää tässä laittaa sanoiksi, ja paljon asioita, jotka painonnostelijat, nuo luontaiset aforistikot, ovat osanneet kiteyttää lentäväksi lauseeksi. Tärkein opittava oli tämä: you compare yourself to yourself. Vertaa itseäsi vain itseesi, ei muihin. Todella, miten minä olisin muuten voinut koskaan samaistua oikeisiin bodareihin? Minulla oli alla nuoruus ruipelona ja muutaman vuoden historia kasvissyöjänä ja sellaiseksikin hyvin huonona – saatoin paistaa lounaaksi itselleni punajuurisiivuja. Painoin kuusikymmentä kiloa sinä ensimmäisenä kesänä. Miten siitä lähtee vertaamaan itseään tähän:

Lee Haney

Ei lähdekään. Ensimmäisen kesäni onnistumista mitattiin eteisen peilillä. Sen voitto oli se iltapäivä, jolloin punnersin penkistä oman painoni verran.

*

Humans are not physically normal in the absence of hard physical effort. Exercise is… the thing we need to make our bodies, and in fact our minds, normal in the 21st century. And merely normal, for most worthwhile humans, is not good enough.   – Mark Rippetoe

*

Raha, jota kuntosalit käyttävät laitteisiin, menee hukkaan. Rahaa käytetään vain että voidaan tehdä salista eklusiivinen, ei tehokas. Levytanko ja joitakin telineitä ja käsipainosarja ovat paras varustus, ehkä taljat ja siinä se. Mitä enemmän laitteita salilla on, sitä helpompi on unohtaa, että sinun piti olla se laite.

Levytanko ei salli unohtaa sitä. Siinä se makaa lattialla. Jos haluaa siirtää sen, on käärittävä sormensa sen ympärille ja osattava nostaa se ylös. Mitä haluat tehdä sillä? Jos tartut tankoon ja nostat sen maasta, liike on maastaveto. Jos haluat sen rinnallesi, käytät hauiksia jos olet aloittelija, tai teet rinnallevedon, jolloin se päätyy solisluittesi eteen. Nyt voit työntää sen suorille käsille: tämä on prässi. Tai voit kyykistyä sen kanssa, eli tehdä etukyykkyä. Olet juuri käyttänyt joka ikistä tahdonalaista lihastasi.

Tällaisilla saleilla harjoittelevat maailman vahvimmat:

Minunkin elämäni levytangon kanssa tuli monen vuoden suvantovaiheeseen. Sillä mitä tehdään, kun innostutaan uudesta harrastuksesta? Ostetaan kausikortti hyvään paikkaan. 2000-luvun alun minäkin maksoin suuren töölöläisen salin jäsenyydestä. Siellä oli laitteet kaikkeen, ja koska laitteet ovat siinä, onhan niitä käytettävä. Onhan se mukavampi istua laitteessa ja vähän nitkutella. Se on energian säästämisen periaate, jota noudattavat madotkin.

Joten ristiriitaisesti tämä oli kausi, jolloin olin eniten innoissani treenaamisesta mutta treenasin kaikkein huonoiten. Viisijakoisia ohjelmia, takaolkalihaksen eristämistä, kuusi eri liikettä hauiksille. Kaikki tämä kundilta, joka painoi yhä alle seitsemänkymmentä kiloa.

Sitten tuli netti ja uusi innostus, T-Nationit ja Pakkotoisto.comit ja UFS ja mitä kaikkea. Se oli että back to basics mitä treeniin tuli: kyykyt, vedot, punnerrukset. Mutta ravinnon suhteen lähdettiin ihan uudelle asteelle. Opin vasta silloin, kuinka tärkeää ravinto on. Syöminen on treeniä.

Enempi ei ole minulle silti parempi. Yhden syksyn John Berardin massakauden jälkeen painoin 85 kiloa. Närästys oli järkyttävää ja syöminen kävi työstä – maha täyteen viisi kertaa päivässä. Sen jälkeen en ole jaksanut sikabulkkeja uusiakaan. En jaksa mättää ruokaa, ja jätän mieluummin aterian väliin kuin kannan eväitä mukanani. Isoa minusta ei näin tule, mutta eipä tuo nyt tärkeätä olekaan.

*

I had quite enough sensitivity. What I lacked was an existential awareness of myself and my body. I know how to despise mere cool intelligence. What I want is intelligence matched by pure physical existence.

Ehkä se oli Mishima. Muistan lukeneeni esseen Sun and Steel, jossa japanilainen kirjailija Yukio Mishima (1925 – 1970) selittää, miksi hän tarttui levytankoon.

Oikeastaan periaate on hyvin yksinkertainen: Ei ihminen saa supistua vain yhdeksi ominaisuudeksi, yhteen taitoon. Voit olla nokkela ja lukenut paljon, mutta ellet tee jotain kehollasi, et ole kokonainen. Mihinkään käteen ei kirja sovi niin hyvin kuin jääkiekkoilijan. Kenenkään käteen ei levytanko sovi niin hyvin kuin laihan lukutoukan. Erikoistuminen on hyönteisille, ja juuri kenellekään ei typistyminen ole niin haitallista kuin kirjailijalle. Tiedän että levytanko on tehnyt minusta paremman kirjailijan.

*

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen

(Anon.)

Keski-ikäistyvä perheellinen mies ei kyllä treenaa samalla innolla kuin nuorena. Olen pysynyt hoikassa mutta säädyllisessä n. 75 kilon kunnossa vuosia, vaikka harrastan liikuntaa vain kaksi tuntia viikossa ja lopun ajasta istun ja mussutan juustoa. Kahteen tuntiin mahtuu kolme lyhyttä ja intensiivistä punttitreeniä. Vapailla painoilla, koska lihas tarvitsee vapautta. Muutama talvi takaperin tein Helsingin Atleettiklubilla voimanoston yhteistuloksen neljäsataa kiloa tasan. Se oli kirouksellinen iltapäivä, koska viidensadan kilon virstanpylvääseen en käytännössä jaksa yltää ja neljäsataa on mukiinmenevän pyöreä luku sille aikoinaan kuusikymmentäkiloiselle kynäniskalle, josta tuli kynänpyörittäjä. Mutta muita tuloksia sitä aina asettaa, ja yksittäisiä nostoja olen tehnytkin parempia. Tällä hetkellä koetan saada kyykkyä ja painonnostoliikkeitä raakoina vähän takaisin. Mielessä on käynyt myös kokeilla taas Westside For Skinny Bastardsia, se oli hyvä ohjelma aikoinaan. Levytangolla ei tekeminen lopu. Levytanko on niin tylsä, ettei siihen voi tylsistyä.

Tähän loppuun meinasin parhaassa nettibodaushengessä liittää tuhnuisen vessakuvan nykykunnostani, mutta pelkään ettei ahdasmielinen kulttuuriala vielä ole valmis suvaitsemaan harrastustani. (Olen jo nyt erikoistarkkailussa, koska kampaan tukkani.) Joten lopetan tuoreella lainaukseen:

Ihminen on fyysisesti monipuolinen ja kyvykäs eläin: on jännettä, hermoa, lihasta, luuta ja isot aivot – ja ne kaikki on tarkoitettu käytettäviksi! On sanomattoman idioottimaista, että ihminen on lähtenyt mukaan teknologian palvontaan ja itsensä raunioittamiseen. -Pentti Linkola

Pari sanaa Suomesta

Suomi junan ikkunasta: pellon keskelle on rakennettu laatikoita: kerrostaloja, ostoskeskuksia, marketteja, kaikki näyttävät uusilta ja silmät kiinni piirretyiltä ja ympäri maata samanlaisilta.

Bussipysäkeillä pyörii mainoskampanja, että muualla tässäkin kohtaa olisi kartano, mutta täällä sentään pääsee nettiin. Monissa muissa maissa onkin ikivanhoja katedraaleja täynnä kuolemattomia mestariteoksia historian merkkimiesten hautojen vieressä. Meillä on näitä ujoja laatikoita, jotka lymyilevät metsiköiden keskellä, ja jos jokin on ikivanhaa, se on sata vuotta. On hölmö ylpeilyn aihe, että pääsee tappamaan aikaa älypuhelimeensa, mutta on mainoksessa totta toinen puoli.

Suomalaiset ovat rakentaneet tänne pohjoisen perukoille rikkaan, toimivan ja turvallisen yhteiskunnan ja millä lahjoilla? Puilla? Meidän luonnonvaramme ovat Golf-virta, jonka ansiosta täällä on kylmää ainoastaan kymmenen kuukautta vuodesta, ja sitten metsät. Puu on hädin tuskin edes luonnonvara, se on vain luontoa.

Ei ole häävejä kortteja jaettu meille. Mutta hyvin on käsi pelattu, kiitos vain.

Ehkä se luonnonvara on tämä kansa. Suomalaiset ovat kiinnostava yhdistelmä nöyryyttä ja itsepäisyyttä, kuuliaisuutta ja herravihaa, kilttiä tunnontarkkuutta ja pikaista sisuuntumista. Se on paradoksaalinen parivaljakko, mutta se paradoksaalisuus tekee meistä kiinnostavia ja se meistä tekee meitä.

Saattaa hyvin olla, että kansallisuuteen perustuva valtio on korkein toimiva järjestymisen muoto ihmiselle. Se mahdollistaa yhteyden ja tietyn perusvarmuuden. Kulttuurintutkimuksessa meitä opetettiin määrittelemään vastakulttuurin ja kokonaan erillisen kulttuurin ero. Saman kulttuurin alle mahtuu kirjo eri mielipiteitä ja vastakulttuureitakin, mutta vastakulttuuritkin ovat eri mieltä samoista asioista. On suuremman työn takana kokea yhteyttä sellaisen kanssa, joka ei tiedä mistä puhutaan. Ehkä ei ole yhteistä kieltä mutta ei myöskään yhteistä kulttuurista kieltä. Sitä ei intensiivikursseilla opikaan.

Kansallisvaltio on sellainen, jossa ihmiset ovat eri mieltä samoista asioista: Kekkosesta, jatkosodasta, Lenita Airistosta, snapsilauluista, Cheekistä, kuinka iso juttu Globen 95 oli, jne. Mutta ihmiset tietävät mistä puhutaan, kun näistä puhutaan. Ihmisillä on niistä kokemusta ja mielipiteitä, ja erikin mielipiteillä on yhteistä pohjaa, arvoja tai historiaa, joka yhdistää heitä.

Näkisin mielelläni enemmän sellaista ajattelua, joka miettii Suomea kokonaisuutena. Ei vain miten tämä yksittäinen laki ja päätös sopii omalle eturyhmälle, vaan miten se vaikuttaa kansaan kokonaisuutena, siihen miten kansa toimii tai ei toimi yhtenäisenä.

Syksyllä Helsingin Kampissa minua vastaan käveli joukko eteläeurooppalaisen näköisiä nuoria, jotka näyttivät olleen matkamuisto-ostoksilla. Oli Suomi-hupparia, siniristilippulippistä ja Kimi Räikkös -paitoja. Tajusin että onpa nolo juttu, enkä edes tarkoittanut niitä Räikkös-paitoja, vaan sitä, että miksen minä kehtaa pukeutua oman maani lippuun, jos nuokin voivat. Jos me emme itse arvosta itseämme, kuka muu sen muka tekee.

Minulta on vaatinut pitkän matkan päästä väleihin oman isänmaallisuuteni kanssa. Olin teininä hirveän tyypillinen nuori anarkisti eli omasta mielestäni hirveän erikoinen. Suhtauduin kaikkeen suomalaiseen vihamielisesti ja tarvitsin sitä lähinnä, että voisin kapinoida sitä vastaan. Ei minulla varsinaisesti ollut perusteluja edes, enkä varmasti miettinyt mitä sitten – mitä siitä seuraisi, jos koko höskän raijaisi roskiin.

Vielä nykyäänkin sitä välillä katselee kirkkaanoranssia Apsi-asemaa ja maanmiehiä sen edessä päässään pipo jossa lukee ISÄNTÄ, ja toteaa itselleen, no, nyt kävi näin. Mutta niin, niin kävi, enkä olisi minä jos olisi käynyt muuten. Ja nuoret anarkistit, muistakaa tämä: joka maassa on omat Apsinsa. Siis jos asiat ovat todella hyvin.

Keski-ikäistyminen on sitä, että alkaa nuoruus taas kiinnostaa. Alkaa hyvitellä nuoruutensa syntejä. Ehkä tämä kävi ripittäytymisestä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Ravintokolumnistina Hesarissa

Kirjoitan nyt Helsingin Sanomien verkkoon ruokasivuille kolumneja. Ohessa linkki ensimmäiseen kolumniini.

http://www.hs.fi/ruoka/Kasvirasvoilla+tehd%C3%A4%C3%A4n+suurta+ihmiskoetta/a1305756312932

Klikkaamalla blogissani tagia ”ruoka” löytää lisää kirjoituksiani aiheesta. Jos olet täällä ensi kertaa, tervetuloa! Kirjoihini ja minuun löytyy johdatukset ylläolevasta mustasta palkista. Etusivun oikeassa laidassa on tunnistepilvi, joista pääsee eri aihepiirejä koskeviin artikkeleihin.

Evoluutio ennen ja nyt ja vuonna 1984

On kiinnostavaa huomata, miten eri lailla Darwinin evoluutioteoriaan on suhtauduttu 1800-luvulla ja nyt. Silloin moni tulkitsi evoluution edistysoppina, siis kehitysoptimismina: se todistaa lajin kehityksestä paremmaksi. Ehkä tämä liittyi 1800-luvun alkupuoliskolla ihmeen suosituun hegeliläiseen viitekehykseen, jossa kehityksellä on suunta, lait ja tarkoituksenmukaisuus. Tai siihen, että koko 1800-luku oli kehitysuskoinen. Tieteellinen positivismi oli comtelaisittain tällaista; sosialismi oli materialistiseksi muuttunut hegeliläinen kehitysoppi. Muistan nähneeni Moskovassa museossa seinän kokoisen esityksen, jossa ihminen kehittyi historian saatossa ja saavutti lopulta kehityksen huipun: haalaripukuisen työläisen tehtaan edessä vasara kädessä.

Jo Darwin itse yritti varoittaa tästä väärinkäsityksestä. Evoluutiomekanismi kun ei aiheuta mitään universaalia progressiivisen kehityksen lakia: ”Meidän on kuitenkin myönnettävä, että ihminen kaikkine ylhäisine kykyineen — kantaa ihmiskehossaan alhaisen alkuperänsä lähtemätöntä leimaa.” Nykyään darwinismin tarjoama ymmärrys ihmisestä onkin suorastaan radikaalin taantumuksellinen. (Ei radikaali merkityksessä, että se itse olisi radikaali, vaan koska nykyaika verrattuna siihen on radikaali.) Ihmisluonto kehittyy niin hitaasti, että suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat väistämättä ristiriidassa sen kanssa. Pleistoseenikaudella muokkautuneet, savanniin ja luolaan sopeutuneet ruumiimme ja aivomme eivät noin vain sovellukaan nykyaikaan, ja seurauksena on monenmuotoista ongelmaa ja ahdistusta. Olemme yhä se heimossa elävä kivikautinen metsästäjä-keräilijä, nyt vain uusissa vaatteissa.

Ja nykyään radikaali vasemmisto, humanismi ja sosialismi eivät tunnu hyväksyvän koko evoluutioteoriaa ollenkaan, tai ainakaan sen soveltamista ihmisen psykologiaan ja sosiologiaan.

Ja vaikka perinteisesti sosialistit ovat olleet materialisteja, myös tässä on tapahtunut 180 asteen käännös: sikäli kuin materialismilla voi tarkoittaa käsitystä, että ihmisen aivotkin ovat tulosta fyysisesti todennettavasta kehityksestä, sosialisteista on nyt tullut pikemminkin idealisteja tai jonkinlaisia uuskartesiolaisia dualisteja: kehomme ehkä vielä on evoluution sopeutumaa, mutta ihmisen mieli ja ajatusmaailma ainakin on tästä ainutlaatuinen ja omalakinen poikkeus.

Vielä yksi kiinnostava muutos on evoluutioteorian suhde uskontoon. Nyt on vallalla esim. joidenkin militanttien ateistien lanseeraama näkemys siitä, että evoluutio ja uskonto olisivat luontaisesti ristiriidassa. Mutta 1800-luvulla kuten nytkin tilanne ei ollut näin yksioikoinen. Monet uskonnolliset ajattelijat toivottivat jo silloin evoluution tervetulleeksi. Evoluutio oli osoitus siitä tavasta, jolla Jumalan luomistyö näyttäytyi luonnossa. Jumalahan oli ollut tapahtumien alkuperäinen, primaarinen syy pikemminkin kuin proksimaattinen tai sekundaarinen syy jo keskiajalta Tuomas Akvinolaisesta alkaen. Eli Jumala pikemminkin laittaa tapahtumaketjuja liikkeelle, kuin puuttuu joka ikiseen maapallolla tapahtuvaan putoavaan lehteen. Tähän evoluutio sopii mainiosti. Jumalan ihmiselle antama järki oli siinä saavuttanut merkittävän voiton luomakunnan ymmärtämisessä. Alister E. McGrath, teologi ja fyysikko, kirjoittaa, että nykyhetken paradoksi on siinä, kuinka darwinismi on tarpeettomasti leimattu ateistiseksi*.  Todellisuudessa darwinismia voidaan pyöritellä niin, että se näyttää olevan täysin linjassa kristinuskon kanssa tai se voidaan saada näyttämään sille täysin vastakkaiselta. Ja sen lisäksi näiden voidaan nähdä vain käsittelevän asioita eri keinoin ja eri lähtökohdista, kuten vaikka psykologia ja kemia, tai lihapullat ja kahvi.

Nykyään kristinusko ja evoluutio ovat samalla puolella: Molemmat uskovat, että ihmisluonto on enemmän tai vähemmän pysyvä. Vastapuolella taas ei uskota ihmisluontoon, vaan siihen että ihmisluontoa voi edistää ja kehittää haluamaansa suuntaan, koska todellisuus on sosiaalisesti konstruoitavissa. Jälkimmäinen on Ranskan vallankumouksen ihmiskäsitys, ja se on sama kuin totalitaarisen diktatuurin edustaja O’Brienilla, joka kiduttaa päähenkilö Winstonia George Orwellin romaanissa 1984:

Me hallitsemme materiaa, koska me hallitsemme mieltä. Todellisuus on pääkallon sisällä. Opit tämän vielä, Winston. Ei ole mitään mitä emme voisi tehdä. … Sinun pitää päästä eroon noista 1800-lukulaisista käsityksistä, että on olemassa luonnonlakeja. Me teemme luonnonlait. (Suomennos omani)

Kun ei ole pysyviä luonnon- tai Jumalan lakeja, on vain tottumuksia, ja näille voi tehdä mitä haluaa:

Me rikomme jo tottumuksia, jotka ovat selvinneet Vallankumouksesta. Olemme katkaisseet yhteyden lapsen ja vanhemman välillä, miesten väliltä, miesten ja naisten väliltä. Kukaan ei enää uskalla luottaa vaimoon tai lapseen tai ystäväänsä. Mutta tulevaisuudessa ei ole vaimoja tai ystäviä. Lapset erotetaan vanhemmistaan syntymässä kuten munat kanalta. Seksivaisto pyyhitään pois. Lisääntymisestä tulee muodollisuus kuin säännöstelykortin uusimisesta. … Lojaalisuutta ei enää esiinny, paitsi lojaalisuutta Puoluetta kohtaan. … Kauneuden ja rumuuden välillä ei enää tehdä erottelua.

Osa tästä sopii Neuvostoliiton kaltaisiin yhteiskuntiin, osa myös muutettavat muutettuna omaamme.

Päähenkilö Winston kuitenkin väittää, että tämä ei onnistu ikuisesti: että jokin ihmisessä vielä kapinoi tätä vastaan, jokin itse elämässä. Mihin O’Brien vastaa kertomalla Isoveljen ihmiskäsityksen:

”Me kontrolloimme elämää, Winston, sen kaikilla tasoilla. Sinä kuvittelet että on olemassa jotain sellaista kuin ihmisluonto joka tyrmistyy siitä mitä me teemme ja kääntyy meitä vastaan. Mutta me luomme ihmisluonnon. Ihmiset ovat loputtomasti muokattavissa.”

***

 * A. E.McGrath: Kristillisen uskon perusteet. Muita lähteitä S.Pinker: The Blank Slate ja poliittista historiaa.