Tieteen lumevaikutus, eli tiede kertomuksina

Ensin itsestäänselvyys: tiede on hyvä asia. Blogiani lukeneet tietävät, että seuraan tiedettä innokkaasti ja olen tieteelle hyvin myötämielinen. Tämän tarkoitus ei siis ainakaan ole haukkua tiedettä, teen vain huomautuksen, joka on mielestäni tärkeä ja jota ei liian usein tehdä.

Olin kirjoittanut postauksesta ensiluonnoksen, kun uutisoitiin tästä Stephen Hawkingin musta-aukkouutisesta. Ilmeisesti mustia aukkoja ei olekaan olemassa. Hawking myönsi erehtyneensä. Yleisesti ottaen on hyvä asia jos joku myöntää olleensa väärässä. Hän on silloin viisaampi kuin aiemmin, ja hänellä on luonnetta myöntää se. (Jostain syystä ihmisillä on kuitenkin tapana haukkua ihmisiä, jotka ovat oppineet jotain, takinkääntämisestä.)

Joka tapauksessa (ja edelleen, kuten blogini lukija varmaan on huomannut ja mahdollisesti saanut jo tarpeeksi) olen kirjoittanut paljon evoluutiotieteen lisäksi  maailmankatsomuseroista: mikä esimerkiksi tekee toisista ihmisistä liberaaleja ja toisista konservatiiveja? Keskustelin aiheesta yhden tiedettä seuraavan ystäväni kanssa, ja hän oli lukenut tutkimuksen, jonka mukaan tytärten saaminen tekee ihmisestä liberaalimman. Hänen mielestään se oli totta.

Minä taas olin juuri lukenut tutkimuksen, että tyttäret tekevät isästään konservatiivisemman, ja olin sitä mieltä että se on totta.

In newly published findings that challenge earlier research, Dalton Conley of New York University and Emily Rauscher of the University of Kansas found that having more daughters than sons and having a daughter first “significantly reduces the likelihood of Democratic identification and significantly increases the strength of Republican Party identification.

Not only is the daughter effect statistically significant, it’s substantively large.  They found that overall, “compared to those with no daughters, parents with all daughters are 14% less likely to identify as a Democrat….[and] 11% more likely to identify as a Republican than parents with no daughters,” they write in the journal Sociological Forum.

Credit: John Carleton

Periaatteessa tuoreen tutkimuksen opetuksen voisi summata: ihmiset/miehet, joilla on naisia, joista he pitävät huolta, tuppaavat keskimäärin tulemaan vähän konservatiivisemmiksi. (Trivers-Willard-hypoteesin mukaisesti vaikutus katoaa niiden kohdalla, jotka vaativat vähemmän lapsenlapsiltaan, ja on toisaalta voimakkaampi niillä, jotka ovat satsanneet tyttäriinsä enemmän ja vaativat näiltä myös enemmän.) Huomaa, että tämä tutkimus tosiaan kumoaa aihemman tutkimuksen aiheesta ja päätyy päinvastaiseen.

Sellainen jälkiviisaus on niin helppoa: no kyllähän tuo tiedettiin. Näinhän se menee. Mutta me osaamme soveltaa tätä jälkiviisautta päinvastaisiin tuloksiin.

Tämä on se vaara, joka tieteeseen aina sisältyy. Ystäväni oli soveltanut lukemaansa aiempaa tutkimusta ja todennut sen ”oikeaksi” omalla kohdallaan: tyttären isänä hän tykkää mennä shoppailemaan tyttärensä kanssa ja ostella helpommin kaikenlaista mukavaa vastaantulevaa (tämän hän tulkitsi liberaaliksi käytökseksi, minkä huumori ei mennyt meiltä hukkaan).

Ihmisestä voi sanoa mitä vain ja olla oikeassa, Lipasti sanoi. He olivat kahdestaan sen toimistolla Kilossa lähellä oikeustaloa, paperipinoja täynnä olevassa pienessä huoneessa, jonka ikkunalauta kukki hyvin kasteltuja viherkasveja. Päinvastaisia asioita: ihminen on hyvä, kyllä, ihminen on paha, aivan. Kaikki ihmiset ovat kiinnostavia; ihmiset ovat yleensä hirveän tylsiä. Jokainen ihminen on tärkeä. Harva meistä on korvaamaton, harvaa meistä pitkään kaivattaisiin. (Totuus naisista)

Sama evoluutioteorian suhteen, tai ei itse evoluutioteorian, vaan sen kulloinkin tarjoaman kuvan ihmisestä. Varhaisin tulkinta 1800-luvulla oli usein sosiaalidarvinistinen, eli että evoluutioteoria todistaa elämän olevan kaikkien sota kaikkia vastaan. Neuvostoliitossa uskottiin lysenkolaisuuteen, jonka mukaan opitut ominaisuudet periytyvät: tämä oli käytännössä välttämätöntä, koska kommunismi edellytti, että ihmiset paranevat jatkuvasti. Yleisestikin evoluutio tarjosi pitkään kuvaa ihmisestä ja geenistä itsekkäänä. Nykyään taas törmää yhä useammin painotuksiin, että ihminen onkin sosiaalinen ja yhteistyökykyinen ja luonnostaan kykenevä hyvyyteen ja altruismiin. Jopa kerran jo vääräksi tuomittu ryhmävalintahypoteesi on tekemässä paluuta: eli luonnonvalinta ei toimi ainoastaan yksilöiden tasolla (kuten ennen geenien löytämistä uskottiin) tai geenin tasolla  vaan myös ryhmien tasolla. Ja jopa jonkinlainen ”lysenkolaisuus” on palaamassa epigenetiikan kautta – elämänkokemukset muokkaavatkin perimäämme.

Tiedon kertyminen on hyvä asia, mutta huonompi aina niille, jotka uskoivat liian orjallisesti sitä tieteen tarjoamaa kuvaa, joka osoittautuikin vääräksi. Ja me teemme tätä kaikki koko ajan. Ihmiset käyttäytyvät vähän sen mukaan, miten luulevat ihmisen käyttäytyvän. Erään klassisen tutkimuksen aiheesta mukaan, ne oppilaat joille oli kerrottu taloustieteen tunnilla, että ihminen on itsekäs olento, käyttäytyivät jatkossa itsekkäämmin kuin verrokkiryhmä.

Ensin se vanha juttu, joka kestää toistamista: Tiede on yhtä erehtymätön kuin tekijänsä, ja erehtyminen on inhimillistä. Valtaosa tiedemiehistä on ensin ihmisiä ja vasta sitten tieteilijöitä. Tämä tarkoittaa, että he ymmärrettävästi haluavat esim. jäädä eloon mieluummin kuin kuolla tieteen puolesta. Arkisemmalla tasolla ihmisestä on mukavaa menestyä ja vaikka vaurastua ja saada ihailua ja rahoitusta ja nimeä. Joskus nämä inhimilliset asiat ovat ristiriidassa tieteellisen totuuden kanssa ja joskus silloin inhimillinen puoli vähän voittaa, ja älykkäät ihmiset ovat hyviä perustelemaan asioita itselleen ja toisilleen. Se on tärkeä muistaa, eikä tässä ole mitään kovin uutta. Mutta nämä Hawkingin ja ennen kaikkea Conley-Rauscherin tapaukset voivat opettaa muuta. Ne opettavat tieteen lumevaikutuksesta.

Sillä tämähän on eräänlainen plasebovaikutus. Plasebopillerin sisältö on perunajauhoa, mutta jos  ihminen silti uskoo pilleriin, tällä uskomisella on vaikutus ihmisen terveyteen. Samoin jos tiedemies puhuu puutaheinää, mikään ei ole oikeasti muuttunut, mutta uskomisella on vaikutus käyttäytymiseen. Uskommeko sitten, että on olemassa mustia aukkoja tai ei ole, mikään avaruudessa ei ole tainnut muuttua, mutta mustat aukot ovat silti ilmestyneet meidän sosiaaliseen todellisuuteemme, kirjoihin, sarjakuviin, lauluihin, jne. (Tällainen tieteen vanheneminen on muuten kirjailijalle uhka, olen kirjoittanut siitä täällä.)

Esimerkkejä voisi keksiä enemmänkin, mutta varmaan olisi hyödyllisempää, jos lukija miettisi omaa maailmankuvaansa muuttaneita tiedeuutisia ja tutkimuksia.

Joten pari tärkeää huomiota tieteen lumevaikutuksesta kaikille meille, jotka aikovat kuunnella tiedettä jatkossakin:

– Tiede on aina keksinyt lopullisen totuuden. Ja sitten tulee uusi.

– Tiede, etenkin sosiaalitieteet, kertovat meille tarinoita itsestämme. Aina kannattaa olla tarkkana, kun sinusta kerrotaan tarinoita. Tarinoilla on suuri voima.

– Vaali sellaisia asioita kuin arkijärki, kulttuuriperintö ym. – kaikkea joka voi suojata liian sokealta uskomiselta tuoreimpiin tiedeuutisiin.

Mainokset

Kaksitoista haja-ajatelmaa kirjoittajalle ja eläjälle

1. On olemassa tietynlainen kirjallinen vaikeaselkoisuuden tyyppi, joka suojaa kiireisiltä kriitikoilta, koska he epäilevät etteivät ymmärtäneet jotain olennaista, eivätkä halua riskeerata paljastaa sitä.

*

2. Pelastakaa sotamies Ryan -periaate: Lukija hyväksyy epäuskottavuuden, jos tarina alkaa sillä. Vastaavasti mitä lähempänä loppua ollaan, sitä epäuskottavampi epäuskottavuus on. (Jos kaikki ryhmän miehet selviäisivät Normandian maihinnoususta elokuvan lopussa, se olisi epäuskottavaa.)

*

3. Että ennen oli paremmin kuin nyt johtuu siitä, että entiset ongelmat ovat meille jo vanhoja tuttuja, kun taas nykyiset ongelmat uusia. Näin vanhat ongelmat saavat sympaattisen sävyn siinä missä uudet ongelmat ovat järkyttäviä.

*

4. Kirjailijantyö (yhdyssana). Määritelmä: Kaikki kirjan sisällön eteen tehty työ, joka ei ole kirjan kirjoittamista. Kirjan maailman, hahmojen, tarinan rakentaminen, taustatyö, esteettiset ja tekniset linjaukset… Kirjailijantyö tekee kirjasta tiheän.

*

5. Kuka sen sanoi: jos kirjoittaja yllättää itsensä, hän yllättää lukijankin. Mutta hän saattaa silti yllättää lukijan vaikkei yllättäisikään itseään, koska hän tuntee itsensä mutta lukija ei. Ja joskus lukija tuntee kirjailijan paremmin kuin tämä itse, eikä silloin ylläty mistään.

*

6. Jos ihmisluonto on jotain, jonka yli meidän tulee nousta, se luonto pitää ensin myöntää että sen yli voi nousta. Sen kieltäminen taas tekee meistä itsetyytyväisiä, kehitys tyssää tyytyväisyyteen.

*

7. Voisi kutsua kirjalliseksi keikaroinniksi sitä kirjoitustyyppiä, jonka tarkoitus on esitellä omaa erinomaisuuttaan silläkin seurauksella, että lukija jää statistiksi, jalkoihin.

*

8. Mutta ylipukeutuminen, tässäkin, on pienempi paha kuin alipukeutuminen, samoin kuin on pienempi virhe rakastaa liikaa kuin liian vähän.

*

9. Ei-realistinen kirjallisuus: ei tule olla realismin väistämistä vaan sen yli nousemista. Vaatii toimiakseen sen vaikeasti määriteltävän vaikutelman, että kertoja tietää hyvin mitä elämä realistisesti on ja osaisi halutessaan kuvata sen, mutta hän on valinnut ei-realismin tehdäkseen pointtinsa selvemmäksi. Ei-realistinen kirjallisuus allegoriaa.

*

10. Kaikilla on sokeita kohtia. Ihmisistä älykkäimmillä on sokeita kohtia, kokonaisilla kansoilla ja sukupolvilla on sokeita kohtia. Ei voi luottaa vain yhteen ihmiseen, aikaan, suuntaukseen. Sivistys on sokeuden tunnistamista.

*

11. ”Pyhä” on post it -lappu edellisiltä sukupolvilta meille. Siinä lukee: Pitäkää lapset tästä huolta. Vaikka ette juuri nyt ymmärtäisi tätä, tämä on niin olennaista, että halusimme muistuttaa siitä haudan takaa.

*

12. Mietittävä, missä määrin tämä kuvaa kirjailijaa. Se on ihan kielen päällä.

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija

Liityin Espoon Kirjailijoihin toissa vuonna, ja sain liittymislahjaksi antologian Espoo – Kirjailijoiden kaupunki (Toim. Reima A. Luoto). Antologian monen kiinnostavan tekstin joukossa oli Inkeri Kilpisen muistelma kahdesta hänen kollegastaan ja Espoon Kirjailijoiden perustajajäsenestä, Liisa Vuoristosta ja Tauno Yliruusista.

Yliruusi (1927 – 1994) oli 1960- ja 70-luvuilla tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija Euroopassa ja USA:ssa. Hänen näytelmiään on esitetty 15 kielellä 25 maassa. Hän kirjoitti näytelmien lisäksi kuunnelmia, novelleja, romaaneja, dekkareita, runoja sekä Länsiväylä-lehteen pakinoita nimimerkillä Tapio Pinkki. Mies oli tuottoisa ja laaja-alainen, ja kuten tutustuttuani hänen tuotantoonsa huomasin, älykäs ja osaava, mutta hänen uraansa varjosti tragedia –  hän eli väärään aikaan väärässä paikassa.

Kirjailijana Yliruusi oli ulkomailla arvostettu, mutta koti-Suomessa häntä Kilpisen artikkelin mukaan hyljeksittiin. Kilpinen kuvaa 60- ja 70-lukuja dramaattisesti ”suurena vahdinvaihtona”: kulttuuripiirit valloitti kommunismi.

”[S]uuri osa vallasta kentällä vaihtui niiden käsiin, jotka vannoivat vallankumouksen nimeen… Liisa [Vuoristo]n lämminhenkiset, etupäässä perheen ja kodin piiriin pitäytyneet rakastetut sarjat joutuivat punaiseen kitaan. Sinne päätyivät myös Taunon henkevä ironia, omalaatuinen huumori, yllätykselliset ajatukset ja ennen kaikkea uskaliaisuus olla ylistämättä itäistä naapuria.

”Liisa ja Tauno väsyivät. Vaino ei koskenut vain henkisesti, se vei myös leivän työtätekevän suusta. Molemmat elivät kirjoittamisella. Yhtäkkiä kaikki mediat olivat täynnä vallankumouslauluja, vallankumousnäytelmiä, vallankumousrunoja ja -romaanea. Heidän töitään ei enää tarvittu.

”Tauno vieraantui. Hän yritti vielä näyttää pontevalta, kirjoittipa omasta kirjailijakohtalostaan hienon satiirinkin Vastapalvelu. Tsekkoslovakian miehitys sivalsi häntä kuin miekka. Hän vuodatti sen herättämiä tuntoja monessakin tuotteessaan, mm. kirjassaan Umpikuja, jossa novelli Huomenna tulevat työläiset on novellitaiteen helmiä. Hän kirjoitti aiheesta myös näytelmän Makuuhuoneet, jossa Brezhnevin toiminta asetetaan kyseenalaiseen valoon. Sitä ei tietenkään esitetty Suomessa. Vasta kahden vuosikymmenen jälkeen se sai ensi-iltansa Eestin Vanemuise-teatterissa, josta käsin se vieraili Helsingissä ja Tampereella.

”Kerran Tauno sanoi minulle:

Eikö ole kumma. Kun nousen aamulla ja juon teeni, niin minulla on niin kiire kirjoituskoneen ääreen, että vien toisen teekuppini mukaani työpöydälleni ja jatkan kiireellä keskeneräistä näytelmääni, vaikka tiedän että sitä ei koskaan esitetä, ainakaan Suomessa.

”Näin totaalista ulkopuolelle joutumista vilkkaan ja tuloksekkaan uran jälkeen on vaikea kestää. Kesäkuussa 1994 tulikin tieto, että Tauno oli nukkunut pois.”

Yliruusin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa antaa hänestä tuhoutumattomamman kuvan. Viimeiset vuotensa Yliruusi eli Espoon Kukkumäessä.

En sattuneesta syystä tiedä, millaista taistolainen 70-luku Suomen kulttuuripiireissä oli, mutta lukemani olen kokenut aika ahdistavana. Osaan kuvitella, kuinka paljon luovaa energiaa fanaattinen ilmapiiri on ryystänyt. Yliruusin sitaatti teemukista kirjoituskoneen äärellä on lohduton kuvaus homo scribensistä, josta on tullut tarpeeton. Se liikutti minua sen verran, että päätin tutustua Yliruusin tuotantoon. Tilasin (mahtavasta) Antikvaari.fistä ja kirjastoista liudan hänen teoksiaan, joita tässä ja seuraavassa osassa lyhyesti esittelen.

001

* Englanniksikin käännetty pienoisromaani Käsi kädessä (Myrskylintu 1979) kertoo vanhasta pariskunnasta, jonka naisella, Annilla, on todettu parantumaton syöpä. Mies, Torsti, ei halua jäädä elämään loppuvuosiaan yksin, joten hän päättää ottaa vastuun heidän elämänsä päätöksestä ja poistua samaan aikaan kuin rakkaansa. Onnistunut aloitusvirke:

Kuultuaan sairaalassa juuri sen mitä oli eniten pelännyt kuulevansa, nimittäin että hänen vaimonsa tulisi kuolemaan, Torsti-enoni, kauppalan työnvälitystoimiston entinen päällikkö, palasi linja-autolla kotiin.

Yliruusin tekstilajinimike Käsi kädessälle on ”rakkaustarina”. Se on eheä ja miettimään haastava pieni kertomus, joka nimenomaan rakkaustarinana erottuu minun sukupolvelleni edukseen. Heräsi kysymys: jos haluaa välittää Sinkkuelämää-sukupolvelle, että tätäkin se rakkaus voi tarkoittaa, pitääkö kirjoittaa ”tätä” vai ”tätäkin”? Meille kun rakkaus niin usein on synonyymi sille ensirakkauden dopamiini-intohimolle, joka oikeasti kestää korkeintaan kaksi vuotta ja sitten joko syvenee elämänkumppanuudeksi tai lähtee kyllästyneenä hakemaan aina seuraavaa kohdetta.

Pelottavan todelta haiskahtava sitaatti romaanista:

Torsti oli monasti ennenkin ajatellut kuolemaa, pohtinut sen salaisuuksia, lausunut siitä mielipiteensä sekä selvänä että juovuksissa. Nuorena hän oli suhtautunut siihen rohkeasti ja ylimielisesti, kuten suhtaudutaan ukonilmaan tai mihin tahansa vaaraan joka teoreettisesti kyllä on olemassa mutta joka on epätodennäköinen, riittävän kaukana, turvallisen välimatkan päässä. Silloin oli helppo sanoa ”kerranhan se vain kirpaisee”, tai että ”kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä, ei siinä ole mitään peloittavaa tai kummallista”. Mutta jokainen vuosi oli tuonut vaaran hiukan lähemmäksi ja tehnyt sen samalla aina hiukan pelottavammaksi ja kummallisemmaksi. Mitä kauemmaksi syntymä, tuo luonnollinen alku, oli jäänyt, sitä käsittämättömämmäksi oli loppu ja sen väistämättömyys tullut. Se ei ollut lainkaan niin luonnollinen seikka kuin joskus nuoruudessa, ei lainkaan niin itsestäänselvä ja asiaankuuluva. Ei oma kuolema, eikä läheisen rakkaan ihmisen kuolema.

*

* Juopunut ramppi – Lahja teatterin ystäville (Alea-kirja 1970) on pakinakokoelma, jonka taisin epävirallisesti mainita äskettäin hauskimmaksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Kokoelman (Rimbaud’n runoon viitanneva) nimi ohjaa harhaan – Kossu-huumoria se ei sisällä, vaan kuvausta 60-luvun teatterimaailmasta. Tietysti se on ajankohtaisena pakinana vanhentunut, mutta onnistui silti naurattamaan ja opettamaankin. Yliruusi osoittaa hienostuneen viiltävän huumorintajunsa ja sarkasmin, johon hän ei ajoittain vaadi muuta kuin suoria lainauksia teatterialan toimijoilta tai heidän elämänkerroistaan. Jos budolajien huippusuoritus on kaataa vastustaja koskematta tähän, sarkasmin huippusuoritus on naurattaa lukijaa pelkillä sitaateilla. Tätä suoritusta kunniottaen otan laajemman sitaatin, jonka johdanto on Yliruusin ja jälkimmäiset lainaukset (” ”) siis Sinisalon kirjasta:

Veikko Sinisalon muistelmateos ”Mies puolipäivässä” pyrkii vastaamaan lähinnä kahteen teatterielämämme kannalta mielenkiintoiseen kysymykseen:

1) Miksi ja miten Veikko Sinisalo vuonna 1967 muutti Tampereelta Helsinkiin?

2) Mitä ajattelee näyttelijä, joka on täyttänyt 42 vuotta?

Vaikka tämä vuonna 1968 ilmestynyt teos onkin jo ehtinyt paljolti vanhentua – osittain siksi että Sinisalo on muuttanut taas takaisin Tampereelle, osittain siksi ettei hän enää ole 42-vuotias – ansaitsee se tulla huomatuksi yhtenä teatterikirjallisuutemme saavutuksista:

”Minulta on monasti kysytty, miksi muutin syksyllä 1967 Tampereelta Helsinkiin. Miten se oikein tapahtui? Mikä oli kaiken syynä?”

”Nyt on jo välimatkaa tuohon tapahtumaan. Voin katsella sitä, voin yrittää vastausta moniin minulle esitettyihin kysymyksiin.”

”Oli jokin heinäkuun loppupuolen sunnuntai, kun lähdin Tampereelta. Eikä siinä ollut suuren muuttojuhlan tuntua, haikeutta kuitenkin sitä enemmän. Ajoin omalla autollani ja Maaniitun Seppo ajoi pakettiautoa, jossa oli sänky ja jotakin muuta ja hammasharjakotelo.”

Erityisesti minuun puri huumori, jota Yliruusi repii kuvaamalla ärsyttäviä näytelmäkirjailijoita jatkuvasti hyökkäämässä teattereihin näytelmiään tuputtamaan ja vielä haluamassa rahaa näytelmistään, vaikka näytelmäkirjailijan pitäisi toki olla tyytyväinen, jos joku edes suostuu esittämään suomalaisia näytelmiä. Yliruusi erittelee lukuisia ”preventiivisiä” strategioita, joilla näytelmäkirjailijoista pääsee eroon, mutta näin voimakkaita aseita en kirjailijana halua luovuttaa teatterien käsiin.

Lisäksi kuvatessaan nuoren teatteripolven ylimielistä suhtautumista yleisöön Yliruusi päätyy ennakoimaan 80-luvun tapahtumia tavalla, joka ei jälkiviisaana enää olekaan ironinen:

Voimattoman raivon ja itseinhon synnyttämä yleisön halveksunta on levinnyt erityisesti nuorten näyttelijöiden pariin. Toistaiseksi he ovat tyytyneet sättimään ja irvistelemään taiteensa ymmärtäjiä vain takana päin, mutta rohkeimmat heistä tulevat varmasti ennen pitkää osoittamaan syvän halveksuntansa avoimesti suoraan näyttämöltä katsomoon.

Juopuneen rampin loppuun Yliruusi on koonnut näytelmiensä kritiikkejä ensin Suomesta ja sitten niiden käännöksistä ulkomailta. Edelleen pelkät sitaatit puhuvat puolestaan. Alla oleva Sivistysrahaston sivujen kuvaus Yliruusista ilmaisee asian suoremmin. Nemo propheta in patria.

Tauno Yliruusi on yksi kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia näytelmäkirjailijoita. Tämä menestys ulkomailla ei välttämättä ole merkinnyt samaa tunnustusta kotimaassa.

*

Yliruusin kirjojen esittely jatkuu osassa II, jossa etsitään myös poliittista selitystä tälle epäsuhdalle.

Mutta jos sinä, tämän lukija, olet törmännyt Yliruusin tuotantoon tai tavannut miehen itse, kuulisin ja keräisin tähän mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, kommentteja, mielipiteitä, anekdootteja jne. Jaa pois!

Kolumnin tekstilajista ja K2-vitamiinista

Kaverini kysyi lähteitä viime kolumniini Helsingin Sanomien ruokasivuilla. Tajusin vasta, että olen tainnut tehdä liikaa oletuksia. Ensinnä olen luottanut liikaa tekstilajiin. Kolumnin tarkoitus on olla miellyttävästi luettava ja viihdyttävä, ajatuksia ja mielipiteitä herättävä kirjoittajansa näkökulma johonkin asiaan. Kolumnin mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta lehden mielipiteitä. Tämän takia en ole laittanut lähdeviitteitä ym. kömpelöä tekstiin. Jos kolumnissa on tieteellinen pohja, kuten K2-vitamiinikolumnini tapauksessa, raja varmasti hämärtyy, ja pieni ”kolumni”-sana unohtuu. Miten tehdä tieteellinen, mutta silti luettava ja viihdyttävä kolumni, tätä amalgaamia pitää hioa jatkossa. En tosin kirjoita tieteellisempiä kolumneita kuin välillä. Seuraavaksi on mietteillä taas kaunokirjallisempaa sekä historiallisia ruoka-aiheita.

Tämän K2-kolumnin tapauksessa toisaalta lähdeviitteitä on post-google-aikoina niin helppo löytää itsekin, että oletin (taas tuo virhe, olettaa) ihmisten tekevän niin. Ensimmäinen Google-sivu löytää esim. tällaisia sivuja haulla vitamin K2: http://en.wikipedia.org/wiki/Vitamin_K2 , http://www.pronutritionist.net/k-vitamiini-%E2%80%93-unohdettu-ravintoaine-osteoporoosin-ehkaisyssa-ja-hoidossa-vieraskirjoitus/. Näissä on myös lisälinkkejä.

Ja Pubmedista voi päästä suoraan lähteille esim. samalla hakusanalla – sivu tarjoaa automaattisesti asiasanoja jatkoksi. (Tässä myös suoria linkkejä kiinnostuneille: sydämestä http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=vitamin+k2+rotterdam,  http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/1917905 , kasvon luustoista https://www.ncbi.nlm.nih.gov/m/pubmed/8018065/?i=3&from=/9279066/related , aivoista http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=presse+shatenstein+low+vitamin+k+intakes , http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/?term=li+lin+novel+role+of+vitamin+k ; ryppylinkki http://news.yale.edu/2011/06/06/not-just-skin-and-bones-wrinkles-could-predict-women-s-bone-fracture-risk )

Lukemani kirja (Vitamin K2 and the Calcium Paradox) ei varsinaisesti keksi mitään uutta, vaan on kokoama tutkimusta aiheesta, joten jätin sen ja sen kirjoittajan (Rhéaume-Bleue) kömpelöt nimet mainitsematta. Kiinnostuneille voi kyllä kirjaa suositella. Ja kiinnostavahan aihe on. Herää spekulatiivisia kysymyksiä, kuten voisiko juustoa syövä lapsi välttää purentaviat, kalliit hammaslääkärilaskut ja lasileuan?

Muuten, kaksi erikoisempaa mutta aivan erityisen potenttia K2-lähdettä ovat natto, fermentoitu japanilainen paputahna, ja ranskalaisten rakastama hanhenmaksa foie gras. Natto kuulemma haisee vanhoilta jumppasukilta ja maistuu vielä pahemmalta, mutta kai sitä voisi kokeilla. Hanhenmaksaa saa helpommin ja se maistuu herkulliselta. (Hmm, juustoa ja hanhenmaksaa – ranskalaisten sydänterveys näyttää taas vähän vähemmän paradoksaaliselta?)

Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki – artikkelini Poliisiammattikorkeakoulun valintakoekirjaan

Jos haluaa poliisiksi, kynnys on nyt sen verran korkeampi, että joutuu lukemaan minunkin tekstiäni. Poliisiammattikorkeakoulun uusi valintakoekirja Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki – Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön on juuri julkaistu, ja yksi sen artikkeleista on minun kirjoittamani. Kirjailija valehtelee ja puhuu totta perustuu luentoon, jonka pidin Poliisiammattikorkeakoulun kuulusteluopin kurssilla vierailevana luennoitsijana syksyllä. Se oli erinomainen kokemus.

Artikkelini (s. 152->) ei tietysti käsittele poliisin työtä sinänsä, koska ihan kaikkien alojen asiantuntija en minäkään ole, vaan se pohtii totuuden ja valehtelun kysymyksiä kirjailijan ja kirjallisuuden näkökulmasta. Näin muun muassa: miten kirjailija luo totuudellisuuden illuusion; miten valehdella yksityiskohdilla; mitä ihminen tekee kun hän puhuu; näkökulmatekniikka ja epäluotettava kertoja totuuden paljastamisessa ja peittämisessä; miksi Liam Gallagher ei lue romaaneja ja miksi pitäisi.

Kirja on kaikkien luettavissa sähköisenä osoitteessa:

http://www.polamk.fi/poliisi/poliisioppilaitos/home.nsf/pages/195952FA63E49DE8C2257C47003DE590

Päivällinen Tapiolassa III: Sisäelimet eli Mitä Leopold Bloom söisi

Leopold Bloom söi halukkaasti nelijalkaisten ja lintujen sisäelimiä. Hän piti paksusta perkekeitosta, herkullisista linnunkuvuista, täytetystä käristetystä sydämestä, leivänmurujen kera paistetuista maksaviipaleista, paistetusta turskanmädistä. Kaikkein eniten hän piti grillatuista lampaanmunuaisista jotka jättivät vienosti tuoksahtavan virtsanmaun hänen kitalakeensa.
(Joyce, Odysseus, Saarikosken suomennos koska Lehtoa ei ole käsillä)

Lukijatehtävä:

1) Tunnista kuvan elimet

2) Minkä eläimen elimet kyseessä?

DSCF0676
Aloitetaan kaikkien ruokien keisarilla, maksalla, josta kirjoitin vastikaan enemmänkin HS ruokakolumnissani ”Se alkuperäinen superruoka”. Kerroin siinä jo tämän käytetyimmän reseptini. Tässä ovat viipaleet menneet juuri likoamaan.

Valmiin maksapihviaterian lisukkeena on tällä kertaa kaaligratiinia ja kanaliemeen keitettyä riisiä. Vielä en ollut oppinut paistamaan sivuun tomaattia. Kastike näyttää tässä muuten erikoisrasvaiselta.

006Sen lisäksi en teen välillä jauhemaksaa ja senkin paistan yleensä pihveiksi. Laitan puolet ja puolet (täysrasvaista naudan) jauhelihaa ja jauhettua (naudan) maksaa. Maku ja rakenne on minusta parempi niin. Jauhemaksapihveistä voi tehdä purilaisiakin.

Tässä vielä broilerinmaksaversio pannulla:

P1030329

*

Munuainen on maksan jälkeen ravinteikkain sisäelin, joten halusin senkin mukaan repertuaariin. Valokuvassa on jotain rujonkaunista.

Tein munuaisista risoton. Riisit on tässä paistettu ja keitetty valkoviini-kanaliemessä. Sitten sipulia, pekonia (Wotkins ainoa hyvä), mascarponea, persiljaa ja päälle raastetaan parmesaania tai gran padanoa. Laitan munuaiset pikku kuutioiksi ja lisään sekaan erehdyttävän saman näköisiä sieniä ja rusinoita. Tämä on oiva kikka saada lisää ravinteita kasvissyöjän ruokavalioon – hän ei varmasti edes tiedä mitä syö!

P1020702
Näillä resepteillä olen onnistunut ainakin yhdessä asiassa kasvatuksen saralla: lapseni rakastavat syödä maksaa ja munuaista.

*

Koetan tehdä sisäelinruoan joka viikko. Sydän on keittiöni elimistä kolmanneksi suosituin. Yleensä jauhan sydämen jauhelihan sekaan, mutta Jaakko Kolmosella on hyvä resepti kokonaiselle valkosipulisydämelle uunissa. Lihamylly on kätevä kaveri. Kuvassa sydän etualalla ja jokin halpa naudanruhon osa taaempana. Sydämessä on omaleimainen, vähän makea maku.P1020982

Kiinalaisen lääketieteen periaate, että syö sitä minkä haluat parantaa, kuulostaa tietysti magialta, mutta on siinä järkensä. Siankin sydän sisältää paljon mm. ubikinoni Q-10:tä, jota meidän sydämemme kaipaa. Elimet ovat erityisen tehokkaita ravinnevarastoja meidänkin hyödyksemme.

*

Kieli ei ole elin, vaan lihas, mutta menköön samaan kategoriaan, varsinkin kun sydänkin on teknisesti lihas. Tässä on keitetty possun kieli. Pinnalla näkyy tuollainen vaalea kalvo, joka on hyvä poistaa – varsinkin naudan kielessä se on paksu ja helppo kuoria kuin mandariini marraskuussa. Kielen olen aina keittänyt ja sitten laittanut esim. lisukkeeksi taikka tillikastikkeen kanssa pääruoaksi. Halpaa ja herkullista, joskaan ei säily yön yli hyvän makuisena.

DSCF0673*

En juuri käytä kokkailuun viljoja, varsinkaan vehnää. Niitä tulee vastaan muutenkin joka puolelta. Kotona pitäisi koettaa syödä sitä paremmin, mitä useammin joutuu sen ulkopuolella turvautumaan eines- tai laitosruokaan. Viljan korvikkeena esim. verilätyissä olen käyttänyt tattaria, joka on mainio perinteinen siemenkasvi. Se on gluteeniton ja käsittelyn jälkeen harmiton, ravinteikaskin. Kuten niin monet muutkin kasvit, tattarikaan ei halua tulla syödyksi, joten se puolustautuu syöjiään vastaan antiravinteilla. Tanniini eli parkkihappo antaa tattarille kitkerän maun, ja fyyttihappo estää mineraalien imeytymistä. Tanniineista pääsee eroon kun ensin liottaa tattarisuurimot yön yli runsaassa vedessä; fyyttihapot saa hajalle joko hapattamalla tai sitten idättämällä, kuten tässä on menossa:

P1020870

Kun rupeaa isoon paistourakkaan, voi kannattaa kirkastaa. Kirkastamalla voista lähtee veden, proteiinin ja sokerin hituset, eikä se ruskistu tai räisky. Jäljelle jää puhdasta, hivenen toffeemaista voirasvaa paistoa varten. Verilettuihin laitan tattarien lisäksi naudan tai poron verta, merisuolaa ja vettä, sekoitan blenderissä ja paistan runsaassa (kirkastetussa) voissa. Tarjoillaan ehdottomasti puolukkasurvoksen ja raaka- tai täysmaidon kanssa. Erinomainen rotina vastasynnyttäneille naisille. Veressä on raudan lisäksi myös D-vitamiinia – edellyttäen, että eläin on saanut kesällä aurinkoa, mikä puoltaisi luomusian veren suosimista.

P1020871

Tässä viimeisessä kuvassa on leipää ja hyvästä syystä. Annos on nimittäin sisäelimiin erikoistuneen kokki Fergus Hendersonin omistaman St. John’s Restaurantin legendaarinen Bone Marrow & Parsley Salad taannoiselta Lontoon-matkaltani. Hyvä esimerkki ruoanlaitosta, jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tämä oli taivaallinen summa, vaikka sitä ei kyllä kuvasta arvaa.

264

Luuydin on (kertatyydyttämätöntä) rasvaa ja sisältää mm. kasvutekijöitä, joiden syöminen tuskin on haitaksi meidänkään luillemme. Luuydin on ollut ihmisen ravinnon kulmakiviä metsästäjä-keräilijäaikoinamme, jolloin kehomme on nykyiseksi rakentunut, joten sitä ei ole syytä hylätä nytkään. Luuydintä on helppo tehdä kotonakin uunissa – kunhan sitä ensin löytää kaupasta.

Minulla on muuten hyllyssä Hendersonin Whole Beast – Nose to Tail Eating, ja jos minulla olisi hirveästi ylimääräistä aikaa, perustaisin ruokablogin, jossa kokkaan kirjan alusta loppuun. Samaan syssyyn menisi tietysti Kolmosen kotimaiset perinnereseptit.