Maailmanhistoria liberaalin ja konservatiivin mukaan

Oliko ennen paremmin, vai onko kehitys menossa kohti valoisampaa tulevaisuutta? Riippuu maailmankatsomuksesta. Koska taannoista postaustani nykykirjailijoiden maailmankatsomuseroista ei tunnuttu ymmärrettävän (oma katsomus on hankala tuntea, koska sitä varten pitäisi tuntea se toinenkin), jatkan aiheesta. Kuvailen tässä maailmanhistoriat fiktiivisen liberaalin ja konservatiivin mukaan.

Liberaali tarina hallitsee ylivoimaisesti mediaa ja julkista keskustelua. Se on Edistyksen tarina:

Ennen oli pimeää, ja pimeyden keskellä miehet hakkasivat naisia ja lapsia, kunnes kuolivat sydänkohtaukseen. Kaikkialla ihminen oli hierarkioiden ja tapojen ja pappien kahlitsema, vaikka hänen olisi koko ajan pitänyt olla vapaa. Tätä jatkui vuosituhansia, kunnes hitaasti länsimaisissa yliopistoissa herättiin huomaamaan nämä kahleet. Ihmiskunnan tietoisuus alkoi kasvaa. Nyt tulevaisuus näyttää niin kirkkaalta, että on pakko pitää vaaleanpunaisia aurinkolaseja.

 

You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one. Perhaps one day you’ll join us, and the world will be as one.

Tarina on niin tuttu, ettei tarvinne jatkaa. Nykykirjallisuutemmekin on voittopuolisesti tätä. Liberaalin tarinan tunnistaa jo partikkeleista. ”Vielä” on yleinen: ”vielä on pahaa jäljellä, naisia kohdellaan vieläkin epätasa-arvoisesti, asenteita pitää vielä muokata.”

Miksi asenteita on pakko muokata? Koska toinen osa ihmisistä on konservatiiveja, ja heillä on oma maailmanhistoriansa.

Konservatiivinen maailmanhistoria

…on rappeutumisen kertomus. Jos Liberaalien partikkeli oli “vielä”, konservatiivien partikkeli on “enää”: nuoriso ei enää kunnioita vanhempiansa, vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan tai kouluttaa koiriaan. Rikoksista ei enää rangaista, vaan niistä pääsee pahimmillaan hotelliin pelaamaan Playstationia. Rikollisia ehkä jopa suojellaan rangaistuksilta, koska ne pilaavat fiilikset ja rankaiseminen on liian dauneria nykyaikaan?

Omaa kulttuuria ei enää kunnioiteta. Omaa uskontoa parjataan, toisten uskontoja ihannoidaan. Konservatiiville nykyhistoria on entropian lisääntymistä, sekasorron lisääntymistä kun sitä kahlitsemaan syntyneet traditiot, juuret ja ihmistenväliset siteet revitään. Nykyaikana ihmisiä ei enää yhdistä mikään, he eivät kokoonnu samojen symbolien ja tapojen alle (lipun, Suvivirren, ruokapöydän jne.), joten he ovat yksin kotona riitelemässä internetissä. Kaikkialla ihminen on yksin, vaikka hänet on luotu olemaan yhdessä.

Ennen ihmisillä oli velvollisuuksiakin, nykyään puhutaan vain oikeuksista. Isänmaata luovutetaan taistelutta toisten maanosien muukalaisille. Omista arvoista luovutaan heti ja ilmaiseksi, possuistakin. Omia ei saa enää puolustaa, koska nykyään kaikkien pitäisi olla yhtä omia. Konservatiivit valittavat usein, että näistä asioista ei myöskään saa puhua, koska liberaalit poliittisen korrektiuden kautta manipuloivat diskurssia omiin tarkoituksiinsa.

Ennen ihmiset välittivät toisistaan ja Helsingissä oli turvallista käydä. Nyt ne liberaalit kehtaavat vielä ihmetellä, että miksi olemme yksinäisiä ja syömme masennuslääkkeitä emmekä auta tuntemattomia.

Ja kaiken tämä seurauksena liberaalien oma elämä on mennyt niin onnettomaksi, etteivät he halua enää lisääntyä. Jos nyt edes parin osaavat pitää. Mokomat liberaalit eivät usko avioliittoon, he uskovat homoavioliittoon. He eivät usko lisääntymiseen, he uskovat että keinohedelmöityshoidot on taattava kaikkien saataville. He eivät usko Suomemme heimon jatkamiseen: he eivät usko heimoihin.

Yllä oleva on siis kärjistystä. Asteen vakavammin jatkaakseni: kun olen miettinyt järkevää konservatiivista kritiikkiä nykyaikaa kohtaan, tärkeintä siinä on nähdäkseni nykyajan individualismin haittapuolet. Puuttuu sekä vertikaalinen yhteys, ajallinen jatkuvuus menneisiin ja tuleviin sukupolviin, että horisontaalinen yhteys, siteet muihin kuin omaan itseen. Ollaan saaria. Nykyliberalismi repii ihmisiltä juuret, ja sen on pakko vähätellä kaikkia muita identiteetin rakennuspalikoita kuin kuulumista liberaalin universalismin utoopikkoihin: Ei saa enää nähdä suomalaisia ja ei-suomalaisia, vaan “kaikkia ihmisiä”. Ei olla kristillisiä, koska maailmassa on muitakin uskontoja, ja heti ne ovat yhtä hyviä kuin omamme, jos ne pääsevät maamme rajojen sisäpuolelle. (Vaikka rajoihin ei toki uskota.) Ei olla enää poikia ja tyttöjä, koska Vantaalla syntyi lapsi, joka ei osannut päättää, ja herkkätunteisuudesta häntä kohtaan meidän muidenkin pitää hylätä sukupuolemme. Ja niin edelleen. (Paranoian tyylilajiin lipsahtaa melkein huomaamattaan, kun näistä asioista kirjoittaa.)

Kaiken siteiden katkomisen ja identiteetin sekoittamisen seurauksena me olemme yhtä tuuliajolla kuin tämä kaveri:

Oma kokemus on se, etten tajua mistään mitään. En ymmärrä, miksi asiat on itselle niin vaikeita. Miksei asiat onnistu? Miksi pettyy, miksi on tyytymätön, miksi ahdistuu, miksi loukkaantuu niin herkästi, miksi ei osaa tehdä päätöksiä? Sitä yrittää ymmärtää, miten oppisi rakastamaan selkeämmin, hyväksymään omat ja muiden vajavaisuudet. Ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. (Kaspar Hauserin ohjaaja Akse Petterson)

Ja liberaalien mielestä tämä on ei vain normaalia, vaan jopa toivottavaa: “Mutta toihan on tervettä, sehän on suorastaan vaarallista jos väittää tietävänsä jotain, elämään kuuluu kaiken hämmästely ja pihalla olo!” Toki, mutta mutta. Hei.

***

Kuka hyötyy Edistyksen tarinan nykyisestä voittokulusta?

Olen alkanut epäillä, että ehkä poliittinen oikeisto.

Ei vasemmisto, vaikka se on keskimäärin liberaalimpaa. Katais-Stubb-oikeiston talousliberalismi on myös arvoliberaalia, mutta uusliberaali talouspolitiikka repii enemmän yhteisiä siteitä kuin rakentaa. Koska koheesio heikkenee, ihmiset segmentoituvat omiin piireihinsä. Hyvinvointivaltiota ei haluta maksaa (sen maksavat parjatut valkoiset, yksityisautoilevat miehet), jokainen maksaa yhä useammin omansa: omat lääkärinsä, koulunsa, leikkipuistonsa, hengelliset tarpeensakin. Ihmiset luopuvat yhteisestä herkemmin, koska eivät koe sitä enää omakseen. Joten he pitävät rahansa mieluummin itse. Kukin hoitakoon omansa. Tulevaisuudessa koulutkin saattavat muuttua: tulee liberaalien katsantoneutraaleja kouluja, joihin maahanmuuttajat menevät bussilla, ja konservatiivisia kouluja, joissa on suomalaiskristilliset perinteet, eksklusiivisemmat hinnat ja automaattitaksikuljetus.

Vasemmisto vastustaa tällaista yhä, mutta arvoliberaaliudella vasemmisto saattaa siis kantaa ääniä talousliberaalille oikeistolle.

Mahdollisesti, ehkä, voisi olla ajattelemisen arvoista josko. En yritäkään todistaa tätä. Liberaalin maailmankatsomuksen parhaisiin perinteisiin kuuluu se, että on olemassa vapaiden intellektuellien joukko, joka saa käyttää luovuttaan kaiken maailman hypoteesien tekoon.

*

(Ylläolevat katsantokannat ovat siis kärjistyksiä, fiktiivisten olkinukkejen puhetta. En väitä juuri sinun sanovan näin. Käytän sanaa liberaali amerikkalaishenkisessä nykymerkityksessä, en siis  tarkoita klassista liberalismia.Tosielämässä ihmisten historiakäsitys on yleensä näiden sekoitus tai välimuoto. Liberaali ei ole optimistin synonyymi tai konservatiivi pessimistin, vaikka tämän esityksen muodosta voisi sen harhaluulon saada.)

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin jo kohtuuttoman paljon, esim. 1, 2, 3, 4.  Kurja työ mutta jonkun se on tehtävä.

Mainokset

Venäjä, selitettynä

Viimeaikaisten geopoliittisten tapahtumien pitäisi kaiken järjen mukaan aiheuttaa myyntipiikin Like-kustannukselle. En nimittäin tiedä parempaa tapaa tutustua venäläisyyteen kuin kirjailija Viktor Jerofejevin tuotanto. Paitsi että Jerofejevin lauseen taju on huomattava, hän osaa panna maansa poikki ja pinoon erittäin viihdyttävällä tavalla. Suosittelen lämpimästi tässä yhteydessä erityisesti seuraavia teoksia:

* Venäläisen sielun ensyklopedia (2009, suom. Jukka Mallinen) oli mielessäni Sotshin kisojen alla, kun protestanttisen etiikan maista tuli toimittajia ilmeisesti ensi kertaa Venäjälle ihmettelemään paikallista rakennuskulttuuria. Muistattehan tämän etnosentristisen naureskelun: kyllä ne mokaavat kaiken – tässäkin vessassa on yleisöpaikkoja!

Se nosti mieleeni tämä kohtauksen Vysnij Volotsekin huusseista:

Julkiset käymälät Venäjällä ovat enemmän kuin valtatie isänmaan historiaan. … Huussit pelasti vahva vierasheimoisia vaikutuksia vastustava asenne. Meillä on millä ylpeillä. Me olemme voittaneet sovinnaisuudet. Olemme siirtyneet avoimeen huussiavaruuteen. … Olen nähnyt paljon satumaisia huusseja [Venäjällä], ne ovat kaikki tavalla tai toisella epäkunnossa ja paljastavat epäsuorasti lännen filosofisen hössötyksen, mutta missään en ole nähnyt sellaista bysanttilaista ihmettä kuin Visnij Volotsekissa.  Siellä miesten ja naisten osaston välinen seinä ei lähde alhaalta vaan ylhäältä, katosta. Päätä ei näy, mutta kaikki muu on kuin vitriinissä. Kaiken ikäiset eukot istuvat rivissä, kusevat ja paskantavat tunteella reikiin, päättömänä. Alushousuja, anatomiaa, piereskelyä ja talk showta. Kuka polttaa, kuka lukee lehteä, kuka keskustelee päivänpolttavista aiheista, kuka vain pinnistää kiihkeästi kaiken muun unohtaen. Eroottinen teatteri, tuijota niin kauan kuin haluat, vaikka lemu on tietysti sakea. Me tulimme sieltä ulos ja päätimme olla matkustamatta pidemmälle. Miksi? Kaikki on synnyinmaassa muutenkin äärimmäisen kiihkeää. (osoitteleva kursivointi omani)

* Sittemmin tilanteen vakavoiduttua Krimin tapahtumien jälkeen olen palannut satiirisen romaanin Hyvä Stalin (2007, suom. Jukka Mallinen) visioon venäläisestä vallankäytöstä. Tämä näyte löytyi kirjaimellisesti ensimmäiseltä avaamaltani sivulta:

Venäläinen valta on läpinäkyvä. Se on luotu herättämään inhoa lännessä. Pasternakin vainoaminen, Hrustsevin kenkä YK:ssä, Tsekkoslovakian miehitys – kaikkialla on samat pelottelun piirteet. Sellaisten tekojen hienostuneisuus perustuu siihen, että ne herjaavat törkeästi inhimillisiä arvoja, joille sivilisaatio rakentuu. Lapsuudessa meille sanottiin: sama kuin pieraisisi lammikkoon. Ihailen Venäjän valtion kykyä pilata maineensa.
Mutta vallanpitäjien kasvava ärtymys on minusta ymmärrettävä, ja tunnen sitä kohtaan jopa empatiaa. Maassa ei ole kaikkein yksinkertaisintakaan järjestystä, lain kunnioitusta. Venäjän laki on aina ollut niin ihmisen vastainen, että sen ohittaminen on sankariteko eikä rikos. Valta ei halua takaisin kommunismiin, mutta se tukeutuu Venäjän valtiollisuuden perusmalliin, joka tunnustaa yhtenäisen vallan pystysuoran akselin. Ikuinen pelko, että valtava ja hyvin pitkä maa murtuu rusahtaen kuin ranskalainen patonki, on Venäjän hallitsijoiden öinen painajainen.

Eurooppalaisen liberalismin energia on liian heikkoa Venäjälle paitsi kehittämään, edes uusintamaan muita johtamismuotoja. Jokainen Venäjän hallitsija virittäytyy tahtomattaankin Stalinin aallolle.

Jerofejevia suosittelen lukulistalle kaikille, jotka haluavat ymmärtää Venäjää ja mikä Vladimir Putinia ajaa. Ymmärtäjistä on pulaa, niin kaukana venäläisyydestä hyvätapaiset länsieurooppalaiset intellektuellimme ovat.

Mitä kirjailijat voisivat tehdä paremmin

eli Ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino

Äsken oli FB:ssä puhetta kirjailijoiden hyvinvoinnista ja siitä, miten suuri yleisö suhtautuu nykyään kirjailijoihin. Jotkut kollegat olivat havainneet suoranaista ”taiteilijoihin kohdistuvaa vihaa”: tälle olivat leimallisia vahvat mielipiteet kuten että kirjoittaminen on mukava harrastus, joten miksi siitä pitäisi maksaa; kehtaavat ahneet vaatia siitä rahaakin; kirjoittavat roskaa; tyytyisivät vähään; van Goghkaan ei myynyt eläessään mitään eikä Kafkallakaan ollut kivaa.

kafkaOsasyy tähän on sitkeä kärsivän taiteilijan myytti (”ei niillä kuulu hyvin mennäkään”). Mutta oma veikkaukseni on, että taiteilijoihin kohdistuva viha on pitkälti tiettyä monelti varioivaa peruskamaa, inhoa vapaamatkustajia kohtaan. Eli ei nähdä kirjailijaa tuottavana yhteiskunnan osana vaan loisena, joka elää taiteilijaelämää toisten kustannuksella: ”Siellä ne tytöt ja pojat kahviloissa kirjoittelevat minun verorahoillani jotain p-skaa. Menisivät oikeisiin töihin.”

Kirjailijoiden kannattaa etsiä osasyytä myös itsestään. Itsestä on hyvä löytää vikoja, koska päinvastoin kuin muiden viat, omat viat on mahdollista korjata. Olen miettinyt, ovatko nykykirjailijat marginalisoineet itseään liikaa suuresta yleisöstä. Koulutetuissa kulttuuripiireissä on ylimielisyyttä, ajatellaan itseä tulevaisuuden ihmisen esikuvana. Kouluttamatonta ja epäkulturellia kansaa katsotaan alaspäin, se lukee vääriä kirjoja tai ei lue tarpeeksi kirjoja, äänestää Persuja, rassaa mopoja vaikka pitäisi mennä julkisilla jne. Sitä tulee valistaa. Tämä on asenne, joka seuraa melko suoraan nykyisestä yliopistokoulutuksesta, vaikka harva sen tunnustaisi, moni ei edes tunnistaisi. Sillä asenteella ja näillä mielipiteillä pääsee sisään kulttuuripiireihin, on heti samaa porukkaa. Kirjailijat ovat keskimäärin hyvin yliopistolaisia ja hyvin helsinkiläisiä ja kaikki homogeenisyys, mitä ryhmäytymisestä seuraa.

Jos otetaan sata satunnaista nykykirjailijaa ja sata nykysuomalaista, väitän, että näiden välillä on huomattava arvojuopa. Tästä seuraa, että lukija yhä useammin ei löydä itseään, elämänkatsomustaan ja elämänkokemustaan romaaneista. Tarpeeksi monta kertaa kun pettyy, ei hän jaksa yrittää enää. Joten hän jättää romaanit toisille. Lakkaa lukemasta. Kirjallisuudesta tulee ”vasemmiston puuhastelua” tai yliopistollisten teorioiden kouluttamien esteetikoiden keskinäisen kehumisen kerho. Heidän mielestään sitten esim. nykyrunoudella menee tosi hyvin, vaikka kerhon ulkopuolella kaikki ovat nykyrunoudesta että EVVK.

1510451_594276487330582_1735296108_n

SK 42/1966. Klipistä kiitos Laura Honkasalolle

Sitten tämä: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää. Artikkelissa Antti Majander luonnehtii kirjallisuusalan nykytilannetta. Siinä on joitain samoja havaintoja, joihin satuin mutupohjalta osumaan joulukuussa, mutta jatkan nyt samalla teemalla, eli tarjoan peiliä meille kirjailijoille.

Kirjallisuuden ostaminen on laskenut. Trendi on hidas mutta selkeä.

Kun iskelmätähtien enkelikirjat myyvät enemmän kuin nimekkään poliitikon muistelmat, voi kysyä, onko lukevaa sivistyneistöä enää olemassa? Vai onko se vain kaventunut ja entistä haluttomampi maksamaan painotuotteista?

Tiedonvälittämisen puolella kirja on edelleen ainoa riittävän laaja, monitahoinen ja immersoiva kokonaisuus, että se pystyy todella muuttamaan maailmankuvaamme. Powerpointit, luennot, dokumentit eivät pysty samaan. Sama pätee myös fiktioon ja asiaproosaan, ja vaikka sillä ei ole samanlaista tiedonvälitystehtävää, romaani pystyy yhtä lailla muuttamaan ihmisen. Ajankäytön alalla proosalla on uusiakin kilpailijoita, esim. Internetin aikakuopassa, mutta tarkalleen ottaen kirjallisuuden kilpailunissi ei voi olla kaikki ajankäyttö, kirjallisuuden nissi on tarinankerronta. Tällä alalla, tarinankerronnassa, proosan kilpailijat ovat elokuvat ja televisiosarjat, nousevasti myös esim. tietokonepelit. Romaanilla on näihin nähden sekä vahvuuksia että heikkouksia – niistä olen kirjoittanut mm. estetiikassani, Totaalisen romaanin manifestissa.

Jos uskoo kuten minä, ettei ihmisluonto ole lähiaikoina muuttumassa, tarve tarinoille ei ole häviämässä mihinkään. Taloustilannekin parantunee vielä joskus. Sikäli hätä ei ole tämän näköinen. Mutta millä saada ihmiset lukemaan? Yksi keino on, että kirjoittaisimme parempia kirjoja yleisöllemme.

Karikatyrisoimillani helsinkiläiskirjailijoilla esiintyy sama romanttisen neron myytti, jonka kääntöpuoli se kärsivän taiteilijan myytti on: romanttinen nero kirjoittaa mitä haluaa, ja kaikki mitä hän kirjoittaa on oikein – jos sitä ei ymmärretä, tyhmiä ovat ja niiden moka.

Olen oppinut mielestäni ymmärtämään Suomea paremmin heti kun aloin ajatella sitä antropologisesti heimona, karua ympäristöä asuttavana metsästäjä-keräilijäheimona. Sellaiset ovat tarkkoja koheesiosta, tasa-arvoisuudesta ja esim. vapaamatkustajien inhoamisesta. (Vapaamatkustajia ovat vasemmistolle herrat, oikeistolle sosiaalipummit, persuille maahanmuuttajat jne.)

Kuvastaako nykykirjallisuutemme tällaista heimoa? Minusta harvemmin nyt kuin perinteisesti. Nykyään näen turhan usein tarinoita, jotka vaivihkaa ohjaavat tyhmää ihmistä elämään kuten meilläkin Helsingissä (tai New Yorkissa, sillä USA:sta nämäkin tulevat). Suuret kirjailijamme ovat perinteisesti taas olleet kansan puolella. Kirjallisuudentutkija Kai Laitinen puhui maamme proosan ”realismin suuresta traditiosta”, johon kuului se, että kirjallisuuden koetaan olevan kansan ja pienen ihmisen puolella. Suuren maailman elitismi ei metsästäjä-keräilijäheimoon sovi millään. Vanha kansatieteellinen gesunkenes Kulturgutin ajatus, että yläluokka näyttää esikuvaa myös esteettisessä maussa sitä jäljittelevälle alaluokalle, ei sovi nyky-Suomeen. Jos luokkia onkaan, kulttuuriyläluokkamme ei nauti muiden luokkien kunnioitusta eikä sitä totisesti olla jäljittelemässä. Mutta suuri yleisö kunnioittaa minusta yhä sellaisia kirjailijoita, jotka ovat kunnioittaneet suurta yleisöä. He ovat ansainneet tämän kunnioituksen hitaasti, sillä kunnioitusta ei voi vaatia.

Kirjailija on lukijalla töissä. Se ei tarkoita, että kirjoitetaan aina mitä lukija haluaa kuulla. Työsuhde ei ole pomon ja alaisen suhde muualla kuin ehkä kaikkein helpoimmassa viihdekirjallisuudessa – muussa kaunossa suhdetta voisi ajatella esim. lääkärin ja potilaan suhteena. Lukija-potilas maksaa kirjailija-lääkärille, että tämä pitäisi huolta, kuuntelisi, parantaisi, tekisi kokeita jos tarvitaan. Verenvuodatukselta ei aina vältytä ja välillä vaaditaan kemoterapiaa, mutta samalla puolella ollaan. Lääkäri on ansainnut kunnioituksen opiskelulla, työllä, käyttämällä valkoista takkia ja kampaamalla tukkansa. Jos vertaus haiskahtaa elitistiseltä, tarjoan toisen: kirjailija on lukijan narri. Narri on ainoa, joka saa sanoa kuninkaalle totuuden.

Majanderin artikkeli alkaa hyvillä uutisilla ja jatkuu huonoilla. Tämä lainaus on loppupuolelta, mutta se ei minusta kuitenkaan ole huono asia:

Suurin piirtein samaa tiskeille jäävää tekstisatsia samalta tekijältä ei yksinkertaisesti haluta, vaikka se olisikin periaatteessa ihan hyvä. ”Ihan hyvä” ei enää kelpaa kustantajille, koska se ei kelpaa lukijoillekaan.

Eikä tarvitse kelvatakaan. Kyllä kirjailijoiltakin saa vaatia parempaa työtä.

Onko romaanilla tehtävä?

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.