Dumbo, eli Miksi kerrot tämän?

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

Hyvä kysymys kirjoittajan kysyä itseltään: Miksi kerrot tämän?

Se on asettumista lukijan asemaan. Kysymys tehdään lukijan suulla.

Yksi hyvä vastaus siihen on: koska kirjaa ei voi ymmärtää ilman sitä. Koska se on osa juonen helminauhaa, jota ei voi poistaa sen takia, mitä tapahtuu ennen sitä ja sen takia mitä tapahtuu sen jälkeen.

Esimerkki. Disneyn klassisen piirretyn Dumbon juonirakenne. Dumbo on lasten satu, mutta lastenkirjat ovat hyviä havainnollistamiseen, koska niiden rakenne on selkeä. Dumbon käsikirjoittajat ovat aikuisia ensiluokan ammattilaisia.

Dumbon jujuna on, että päähenkilö tekee heikkoudestaan vahvuuden. Hänellä on liian isot korvat, hän kärsii niistä. Jos tämä on lähtötilanne, lopputilanteen pitää klassisessa juonellisessa tarinassa olla se, että Dumbolla menee hyvin. Eikä miten tahansa hyvin, vaan niin että saman asian johdosta, jonka takia hän on alussa ”alhaalla”, hän on lopussa ”ylhäällä”. Luonne on kohtalo: Dumbon ”luonto”, hänen ideansa, on hänen suuret korvansa. Aristoteleen käsittein Dumbon rakenne on ”komedia”, koska se määritelmän mukaan alkaa ikävästi ja päättyy hyvin, siinä missä ”tragedia” päinvastoin alkaa korkealta ja päättyy alas.

Eli Dumbo on tarina norsusta, josta tulee heikkoutensa takia sankari. Alkutilanne A: Hänellä on liian isot korvat. Loppu B: Hän osaakin lentää niillä. Miten alusta A päästään loppuun B? Jos Dumbo vain eräänä päivänä huomaa osaavansa lentää, tarinasta ei ole mihinkään. Asiat eivät johda toisiinsa eli eivät muodosta narratiivia. Mutta Dumbon käsikirjoittajat* ovat taitavia. Näin he ovat rakenteen ratkaisseet. Aloita lukeminen alhaalta alusta ja etene ylemmäs kohti loppua.

Loppu: Dumbo on tähti ja kaikki hyvin äitinsä kanssa.

Dumbo lentää sirkuksessa

Taikasulka-sivupolku -> ”usko itseesi!”

Dumbo tajuaa osaavansa lentää (Varikset)

Dumbo herää puusta

(vedessä onkin viiniä ja) Dumbo humaltuu

Saa hikan. Timotei käskee juomaan hikan pois.

Itkee esityksen jälkeen

Dumbo alennetaan esityksen naurunaiheeksi. (Dumbon ”pohjat”)

Dumbo kaataa norsupyramidin –> Katastrofi

Norsupyramidi esitetään: Dumbo kompastuu korviinsa (luonne on kohtalo)

Timotei keksii idean, jolla auttaa Dumboa: norsupyramidi

Timotei-hiiri säälii Dumboa

Muut norsut haukkuvat Jumboa & Dumboa

Jumbo suuttuu, uhkaa lapsia & viedään pois

Lapset pilkkaavat Dumboa

Alku: Paraati: Dumbon korvat esillä kaupungissa

1. Ekspositio: Jumbo-äiti on halunnut oman vauvan ja saa sen.

2. Konflikti: Vauvalla on pilkattavan isot korvat.

Mitään nuolen erottamaa helmeä tässä juonen helmikorussa ei voi poistaa kokonaisuuden repeämättä. Katsotaan pari kohtaa erityisesti:

– Dumbon humalakohtaus on kuuluisa, ja se ei ole tarpeeton: sekä syy humaltumiseen (kohtalokas erehdys juoda vettä, johon pelleiltä on kaatunut kuohuviiniä) että humaltumisen seuraus (hän on lentänyt) ovat välttämättömiä, joten känni-irrottelukohtaus kuuluu juonen raameihin. Taitamaton kirjoittaja olisi vain lätkäissyt kännikohtauksen sinne välikevennykseksi, koska se on hauska. Dumbon kirjoittaja laittoi sen osaksi juonta. Tätä tarkoittaa kun kirjoitin aiemmin, että kaiken mitä voi tehdä ilman juonta, voi tehdä paremmin juonen kanssa.

– Taikasulka-episodi: Tricksterhahmot varikset antavat Dumbolle sulan, ja väittävät, että tämän taikasulan avulla Dumbo osaa lentää. Kesken lentoesityksen sulka tippuu Dumbolta ja hän luulee putoavansa kuolemaan. Mutta Timotei käskee: et tarvitse sulkaa, osaat lentää ilman sitä. Taikasulka tarjoaa tarinan opetuksen (Usko itseesi niin onnistut), plus sillä on juonellinen tehtävä: ilman sitä koko loppukliimaksi (lentokohtaus sirkuksessa) olisi läpihuutojuttu: yleisö tietää jo, että Dumbo osaa lentää, joten lentokohtaus olisi vain maalausta ilman sitä.

Dumbon moraali on klassisen kristillinen: hyljeksityistä tulee sankareita, hiljaiset perivät maan, viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Dumbo on Ruma ankanpoikanen ja hobitti Frodo. Ratkaisevassa auttajan roolissa olevaa Timoteita motivoi myötätunto halveksittua Dumboa kohtaan. (Nykyisin muodikkaampaa olisi uhriutuminen ja vaikeuksien poistaminen pikemmin kuin vaikeuksien voittaminen sekä rakenteellinen ratkaisu ongelmaan pikemminkin kuin hyveeseen pohjautuva moraali, mutta tämä estäisi Dumbon kehityksen.)

Alkuperäisessä Dumbossa Dumbon auttaja on lintu, punarinta nimeltä Robin. Disneyversiossa auttaja on hiiri, joka on saduissa norsujen luontainen vihollinen. Tämä on mietitympää, tiheämpää, eli Disneyn käsikirjoittajat lisäsivät tarinaan yhden tiheyden tason.

Vaikka Dumbo on lasten piirretty, se on kunnioitettavan osaavasti käsikirjoitettu. Dumbon tarjoamat käsikirjoitusopit soveltuvat muutettavat muutettuina aikuisten kirjallisuuteenkiin. Siinä juoni on usein paljon kätketympi. Ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa ei näe ollenkaan liikaa juonen hallintaa.

* Kunnia kelle kunnia kuuluu: Dumbon alkuperäinen idea on Helen Abersonin, mutta käsikirjoituksen tästä ideasta muokkasivat Disney-elokuvaan Dick Huemer ja Joe Grant.

Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Kokeellinen juoni

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Kaunis juoni

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.