Elämä, päättymätön kafkamainen painajainen

Totta kai olen täysin valmis, olen täydellisen väsynyt tähän päättymättömään kafkamaiseen painajaiseen mitä elämä tässä maailmassa on.

Helsingin Yliopistoon joukkomurhaa suunnitellut nainen (entinen mies) kiteytti yhdessä viesteistään elämäntilanteensa näin. Nainen oli vakavasti masentunut ja melkein kaikin muinkin tavoin psyykkisesti tolaltaan.

Osasin samaistua tuohon näkemykseen. Tämä häiriintynyt nainenhan on oikeassa.

Elämämme on käsittämätön kafkamainen painajainen, ja voin todistaa sen.

Selitys on yksinkertainen: ihmistä ei ole luotu kukoistamaan jälkiteollisessa, jälkimodernissa yhteiskunnassa. Olemme kehittyneet viettämään aikamme joidenkin kymmenien tai satojen tuttujen ihmisten tiiviissä heimossa, jahtaamaan ja keräilemään ruokaa ja sitten mahat täynnä vuolemaan nuotion äärellä ajankuluksi isorintaisia naispatsaita. Luontaiset ongelmat: pitää saada ruokaa, ja pitää löytää pari, jonka kanssa tehdä lapsia, ja sitten vahtia kumpiakin. Luontaiset viholliset: naapuriheimo.

Tämä on niin tylsä truismi, että nolottaa kirjoittaakin sitä. Mutta silti sitä ei ymmärretä, ennen kuin se otetaan lähtökohdaksi ja viitekehykseksi keskusteluihin aiheesta. Ihmisen elämä on melkein kaikilla tavoin erilaista kuin se, mihin hänet on luotu: ihmisiä on liikaa, eivätkä he todistetusti ole ystäviä eivätkä vihollisia, joten keneenkään ei voi täysin luottaa. Kaikkialla on näkymättömiä rakenteita kuten veroilmoituksia. Maisema kotisi ikkunasta on eräänä aamuna muuttunut – on aloitettu uuden huoltoaseman rakennustyöt, joten äkkiä ikkunastasi ei näy enää sitä samaa metsää kuin joka aamu.

Jos ajat ”autolla” liian lujaa sellaisen tolpan nokassa olevan pömpelin kohdalla, joitakin viikkoja myöhemmin kotiovesi reiästä saattaa tipahtaa tai olla tipahtamattakin paperinpala, joka tarkoittaa, että sinun pitää siirtää tällaisella hohtavalla näytöllä (”tietokone”) numeroita (”euroja”) sellaiseen riviin, jossa on toisia numeroita (”tilinumero”). Ja tämä on vielä hirveän suoraviivainen esimerkki. Nyt kun työpaikkoja lopetetaan automaation tieltä, on vain ajan kysymys, milloin ihminen voi elää elämänsä puhumatta toisille ihmisille ollenkaan. Tilanne on metsästäjä-keräilijäheimolaiselle aivan käsittämätön, ja vastaa psykologisesti ostrakismin rangaistusta, eli sitä kauheinta rangaistusta, jonka ihminen voi hirmuteostaan saada: heimosta hylkäämistä ja jättämistä yksin kuolemaan luontoon.

Virtuaalielämä on ostrakismia.

Paitsi että yhteiskunnalliset rakenteet ovat ennennäkemättömän haastavia ja tekniikka tekee asioista jatkuvasti omituisempia, nyt ollaan mylläämässä myös pään sisäisiä rakenteita. Meille esimerkiksi opetetaan nyt, ettei olekaan miehiä ja naisia, ja että miehet eivät haluakaan tehdä lapsia naisten kanssa ja naiset miesten kanssa, vaan kukin voi olla ihan mitä vain, eikä sitä voi, eikä saa, ennalta tietää eikä ylipäänsä huomatakaan, ellei tee sitä juuri oikealla tavalla. Ja meille opetetaan, ettei ole meidän heimoa, koska kaikki ihmiset vain ovat, eikä esimerkiksi itäafrikkalaisen muslimipaimentolaiskansan edustaja ole enää yhtään sen vähempää meidän heimoa kuin mekään, ja on hirvittävä sosialinen virhe olla uskomatta tätä. Meidän kaupunki ei olekaan enää meidän, ja kun se ei ole meidän, ei se ole enää kaupunkikaan, se on tiheä keräymä taloja, joiden ikkunaverhojen raoista vilkuillaan, mitä ulkona tapahtuu ja päätetään olla menemättä sinne.

Ja nämä uudet opit voivat jatkuvasti vaihtua tai olla vaihtumattakin. ”Aikaa on seurattava”, eli on allokoitava huomattava määrä mentaalienergiaa ja efforttia sen opettelemiseen, miten ensi kuussa on elämänsä elettävä, koska muuten siihen ei ehdi varautua, ei ehdi jännittää vatsalihaksia ennen iskua. Pehmeää pikku näpäytysiskua, kyllä vain.

Ekologisesti ajateltuna nämä ovat uusia mentaalisia ympäristöjä, ja ihmisiä pakkosiirretään niihin omilta mailtaan. Ne koettelevat ihmisen skitsofreniansietokykyä ja kaikki pienet koettelemukset kasautuvat, eikä ole näköpiirissä, että tämä koettelu muuta kuin lisääntyisi tulevaisuudessa, eikä ole näköpiirissä, että ihmisen psykologia äkkiä kehittyisi paremmaksi skitsofreniansietokyvyssä.

Eli yhä useampi tulee jatkossa reputtamaan. Skitsofrenian (niin metaforisen kuin patologisen) käyrä on jyrkästi nouseva.

Kasvojen blurraaminen tekee tästä henkilöstä itsensä näköisemmän.

Kasvojen blurraaminen tekee hänestä itsensä näköisemmän.

Mikä eteen?

Se riippuu. Parhaiten selviytyvät ovat niitä neofiilisiä liberaaleja, jotka ovat perineet geneettisesti korkean Openness to experience- persoonallisuuspiirteen aivojensa rakenteeseen: he siis saavat dopamiinipalkkion nähdessään uusia, heille stimuloivia asioita. He eivät voi ymmärtää, miten muista ihmisistä kaikki tämä vapaus ja stimulaatio ei olekaan siunaus. Heidän ratkaisunsa on: lisää samaa, mutta miksi puhua siitä niin negatiivisesti? Lisää vapautta ja luovuutta, lisää sirpaleisuutta ja monimuotoisuutta ja väriä elämään kaikilla tasoilla, lisää sen hokemista, kuinka tärkeää on, että elämä on arvaamatonta ja epävalmista ja suloisesti vinksallaan, eikä koskaan voi tietää mitä huominen tuo (tai voi olla tuomattakin).

Päinvastainen on heistä luonnevika. En tiedä uskovatko he evoluutioon. Tai lukevatko historiaa.

He ovat etuoikeutettujen joukoista etuoikeutetuimpia. Heidän aivorakennettaan ei voi kukaan heiltä viedä. Eurovaaleissa Eurooppa äänesti juuri ahdasmielisen rajoittuneesti, joten etuoikeutetut toimittajat haukkuvat eurooppalaisia nyt tyhmiksi ja pahoiksi.

Toimittaja Asta Leppä kirjoittaa viime perjantain Suomen Kuvalehdessä asiasta. Hän pohtii liberaalien ja konservatiivien eroja ja on nähnyt kirjoitukseensa kiitettävästi vaivaa, mutta valitettavasti hän kirjoittaa näkemättä omien ja siteeraamiensa auktoriteettien neofiilisten silmälasien läpi. Lopputulos Lepällä on siis jotakuinkin, että konservatiivit ovat sellaisia kuin ovat, koska he ovat pelokkaita ja ahdasmielisiä eivätkä osaa suhtautua uuteen sinä ihanana mahdollisuutena, joka se tietysti liberaaleille on. He pelkäävät uutta ja muutosta, joten he pelkurimaisesti ja tyhmästi pakenevat konservatismiin, joka tietysti on lähtökohtaisesti väärin ja tyhmää. On täysin käsittämätön ratkaisu haluta lisätä ”kyttäämistä ja kurinpitoa”, jota yhteisö näille liberaaleille aina vain tarkoittaa tässä parhaassa Edistyksen tarinan perinteessä.

Lopputulos on juuri mitä konservatiivi olettaisi kliseisimmissä sterotypioissaan liberaaleista. Lepän artikkeli loppuu (tuoksahtaen kiitettävästi itseironiselta):

Itse en tunnu löytävän oikein mitään viiteryhmää. Sosiologi Teija Mikkolan kymmenisen vuoden takaisessa väitöskirjassa iso määrä punavihreään arvomaailmaan sitoutneita ihmisiä oli samassa jamassa. Skeptisiä puolueita kohtaan, vailla poliittista kotisatamaa, epämääräisesti tyytymättömiä asioiden hoitoon.

ja, aivan kuten [Helsingin Yliopiston tutkija Markus] Jokela kuvaa itseään, he eivät osanneet sanoa, millaisia asioita heidän ihannepuolueensa pitäisi edes ajaa.

Näkemyksistä kenelläkään ei sitä vastoin ollut pulaa.

Ehkä individualistinen aika on tehnyt meistä niin kranttuja, että puolueen pitäisi vastata näkemyksiämme aivan täydellisesti. Jos nimittäin äänestäisimme jonkinlaista kompromissiä, emme olisi enää ”aitoja”. Ja se taas olisi ahdistavaa.

Se vain, ettei täydellisessä puolueessa voi olla kuin yksi jäsen.

Minä itse.

Minä yksin, ymmälläni. Mutta ymmällä olo on ainoa vaihtoehto, koska kaikki muu on tyhmää ja ahdasmielistä eli väärin.

Nyt kun ensimmäinen WoW-sukupolvi pääsee murrosikään, on täysi syy pelätä lisää joukkomurhia. Jotkut ahdasmieliset ja rajoittuneet ihmiset kun eivät vain ymmärrä, kuinka tärkeää on antaa elämän hämmentää vain.

*

Puolueettomampi käsitys liberaalin ja konservatiivin eroista tarjoillaan tässä kirjassa.

Raakaversio, ensiversio, toinen ja viimeinen – Romaani patsaana

Tämä romaani, jota kirjoitan (kutsun sitä vuorotellen nimillä ”tuleva romaani” ja ”nykyinen romaani” –  minulle se on nykyinen, lukijoille tuleva): sen raakaversio valmistui juuri. Raakaversio tarkoittaa tässä, että olen kirjoittanut sen linjat nyt kerran läpi alusta loppuun. Luuranko on valmis. Siitä puuttuu kaikki liha ja vaatteet ja tatuoinnit ja arvet, mutta nyt minulla on runko, johon niitä kiinnittää.

flat,550x550,075,f

Menetelmä on vähän erilainen kuin edellisissä romaaneissa. Etenkin Totuuden naisista kirjoitin niin, että en varsinaisesti tarvinnut luurankoa, kehikkoa. Sellainen oli minulla paperilla ja post-it-lapuilla ja mentaalisena muistikirjana. Tiesin melko varhain, mitä minkäkin vaiheen jälkeen edes suunnilleen tapahtuu. Näin siis patsaan valmiina, joten saatoin lähteä muovaamaan sitä heti.

Ajattelin sen oikeastaan niin, että romaani oli valmiina marmorimöykyn sisällä, kunhan hakkasin tarpeettomat osat vain pois.

marble

Tässä nykyisessä romaanissa en nähnyt patsasta valmiina heti. Tavallaan minulla oli alussa ne vaatteet ja tatuoinnit jne., mutta ei selvää muotoa, jonka päälle ne asettuvat. Joten olen lähtenyt hahmottamaan muotoa kirjoittamalla ensimmäisen läpimenon, raakaversion. Siitä puuttuu valtavasti fyllinkiä, mutta luut ovat suunnilleen paikoillaan.

Tästä on vielä pitkä matka ’ensiversioon’, jossa patsas on jo ensimmäistä kertaa valmis, suunnilleen ihmisen näköinen ja toivottavasti jo elää. Ja jota sitten hiotaan uusilla versioilla kunnes päästään siihen lopulliseen versioon, jonka painokoneet monistavat. Ehkä ensi vuoden puolella. (Pelkään tässä vaiheessa, että romaani on niin edeltäjätön ja odottamaton, että se hankaloittaa sen vastaanottoa mutta sellaista se on.)

Mutta juhlistan nyt tätä välietappia tällä postauksella sekä huomisilla Gummeruksen Kukan päivän juhlilla.

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.