Mitä Twitter on

Gulliverin retkien osassa IV nimihenkilö tutustuu houyhnhnmien kansaan. Osio on kirjan yritys kuvata paratiisia: kaikkien matkoilla tavattujen hölmöläisten ja petojen jälkeen houyhnhnmit ovat ainoa rauhallinen ja järkevä yhteiskunta. Ulkomuodoltaan houyhnhnmit ovat hevosia. He ovat rationaalisia, stoalaisia ja laajasydämisiä olentoja.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenansa on sen vuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdatettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niin kuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. …

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineissin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. …

Paikalle paukahtanutta Gulliveria luullaan yahooksi, joka on eräänlainen likainen, elukkamainen ihmisen kaltainen olento (Swiftin ihmisvihan kuva). Gulliveria isännöinyttä hevosta kehotetaan hankkiutumaan hänestä eroon. Houyhnhnmien ”kansalliskokous” on keskustellut asiasta ja päättänyt näin, Gulliverin läsnäolo kun voi aiheuttaa levottomuutta heimossa ja siksi toisekseen houyhnhnmin ja yahoon ystävyys ”on ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa”.

gulliver

Gulliverin isäntä on haluton luopumaan Gulliverista, mutta kansalliskokouksen kehotusta ei voi olla tottelematta. Gulliverin on lähdettävä jatkamaan matkojaan. Houyhnhnmien rationaalisessa yhteiskunnassa kaikki ovatkin kaikissa aiheista etupäässä yksimielisiä.  ”He eivät näet käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.”

George Orwell piti Jonathan Swiftia esikuvanaan siitä huolimatta, ettei jakanut eikä edes hyväksynyt Swiftin ihmisvihaa. Orwell huomauttaa osuvasti, kuinka kuollut, kalsea ja loputtoman tylsistyttävä houyhnhnmien maailma on. Utopia on vaikeampi kuvata kuin dystopia. Näin Orwell analysoi hevosten kansallisen konsensuksen mekaniikkaa:

Tämä kuvaa osuvasti sitä totalitaarista tendessiä, joka on anarkistisen ja pasifistisen yhteiskuntanäkemyksen pohjalla. Yhteiskunnassa, jossa ei ole lakeja eikä teoriassa edes pakkovaltaa, ainoa määrittäjä käyttäytymiselle on yleinen mielipide. Mutta koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niiin kuin kaikki muutkin.

Missä olen kuullut tällaista aiemmin?

Alexis de Tocqueville kuvasi vuonna 1840 kuvasi demokraattisten kansojen tulevaisuutta näin:

[Demokratiassa] Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Kun olot ovat tasa-arvoiset, yleinen mielipide painaa aina tavattoman raskaasti jokaisen ihmisen mieltä saartaen, holhoten ja lannistaen tätä. Tämä johtuu yhteiskunnan koostumuksesta jopa enemmän kuin sen poliittisista laeista. Kaikki muistuttavat toisiaan yhä enemmän, jolloin vastaavasti jokainen ihminen tuntee itsensä yhä heikommaksi kaikkien muiden edessä. Hän ei keksi mitään, mikä nostaisi hänet reilusti muiden yläpuolelle ja erottaisi hänet muista, joten hän on epävarma itsestään joutuessaan näiden kanssa vastatusten. Hän ei epäile vain voimiaan vaan joskus oikeuksiaankin ja tunnustaa herkästi olevansa väärässä, mikäli enemmistö on hänen kanssaan eri mieltä. Enemmistö saa hänet vakuuttuneeksi ilman, että sen tarvitsee edes painostaa häntä.

Twitter on kuin luotu tähän.

Twitterissä ei tietenkään ole tarkoitus keskustella. Keskustelu on mahdotonta 140 merkin viesteillä. Twitterin tarkoitus on linkkien jakamisen ohessa signaloida muille omia arvoja, mielenkiinnon kohteita ja ekspertiisiä sekä herättää muissa positiivisia tuntemuksia. Sen tarkoitus on pienin, harmittomin ja etupäässä mukavin elein synnyttää yhteisyyden illuusiota. Suosituihin hashtageihin mennään jakamaan pieniä ironistis-humoristisia lohkaisuja, joita on sitten mukava uudelleentwiitata ja merkitä suosikiksi. Kun vastaan tulee jokin erimielisyyden aihe, se kanta, jolla on takanaan eniten twiittaajia ja näillä seuraajia, voittaa. Virtuaalinen kansalliskokous synnyttää tunteen joukkovoimasta ja sitä kautta omasta mahdista ja oikeutuksesta. Tänään me muutetaan tää maailma ihan ite! Nyt me näytetään sille [lisää tähän päivän vihulainen – jos et muuta keksi on aina Päivi Räsänen]!

Ja kyllä he näyttävätkin.

Eikä vihulainen saa millään torjuttua heidän joukkovoimaansa.

Ja se todistaa, että he ovat oikeassa.

Seuraavana aamuna mikään ei ole muuttunut, paitsi suosituimmat hashtagit. Syntyy uusi virtuaalinen kansanliike, jossa osoittaa joukkovoimaa.

Minkälaisten ihmisten yhteisö Twitter sitten on? Toistaiseksi Twitter – erotuksena esim. Facebookista – on yhä sen verran pieni, että se on etujoukon hallussa. Sen käyttäjiksi on siis itsestään esivalikoitunut sellaisia ihmisiä, joita kiehtoo uusi teknologia, jonka kautta voi tehdä kiinnostavia löytöjä ja jakaa asioita aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisin sanoen avoimet, neofiiliset, valistuneet, koulutetut, liberaalit kaupunkilaiset.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti kuin luonnostaan samaa mieltä kaikista aikamme tärkeistä kysymyksistä, koska ’rakkaus’ ja ’järki’ ohjaavat heitä, eikä kukaan ”voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä”.

Lopuksi: ketkä ovat tällaisessa ilmapiirissä äänekkäimpiä? Orwell veikkaisi, että hyvät ihmiset – siis ne, jotka ovat varmimpia omasta hyvyydestään. Samanlaiset kuin hänen 40-luvun lempi-inhokkinsa, edellä mainitut pasifistit ja anarkistit, joiden hän kuvaa olevan

ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita armeijan ja poliisivoimien viheliäisyydestä, mutta jotka ovat silti paljon suvaitsemattomampia ja hyökkäävämpiä asenteeltaan kuin normaali ihminen, joka uskoo, että joissain tilanteissa on välttämätöntä käyttää väkivaltaa. He eivät sano toisille ”tee niin ja näin tai joudut vankilaan”, mutta jos suinkin pystyvät, he kyllä hiipivät toisten aivojen sisään ja sanelevat näille heidän ajatuksensa mitä tarkimmin. Aatteet kuten pasifismi ja anarkismi, jotka pinnalta näyttävät vallankäytön täydeltä hylkäämiseltä, pikemminkin rohkaisevat tällaista mielenlaatua. Sillä jos olet omaksunut aatteen, joka vaikuttaa olevan puhdas tavallisen politiikan likaisuudesta, aatteen, josta et itse voi odottaa saavasi mitään materiaalista hyötyä: varmasti se todistaa, että olet oikeassa?

Ja mitä enemmän olet oikeassa, sitä luonnollisempaa on, että kaikki muut pitäisi kiusata ajattelemaan samoin.

Kärjistän tässä (niin kärjistävät Orwell ja Tocquevillekin). Ja jätän tietoisesti Twitterin hyvät puolet huomiotta – niistä kirjoitetaan tarpeeksi innokkaasti. Mutta minua on vaikea taivutella uskomaan, etteikö tässä olisi totta toinen puoli.

*

Swift. Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi 1999.

Orwell 1. Politics vs. Literature: An Examination of Gulliver’s Travels. 1946. 

A. de T.: Demokratia Amerikassa. II.3.21. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus 2006.

Orwell 2. Lear, Tolstoy and the Fool. 1947. Orwellin suomennokset omiani.

Edit. 20.3.15:
Lukija välitti minulle ystävällisesti Facebookissa tämän tutkimuksen, joka näyttää tukevan edellä kirjoittamaani:
http://www.uta.fi/ajankohtaista/tutkimusuutiset/ilmoitus.html?id=103728
”Twitter – – pikemminkin tukee jo olemassa olevia valtahierarkioita kuin tarjoaa tehokkaan välineen haastaa ja kyseenalaistaa niitä.”

Tutkimus ei ”tue toisinaan esitettyjä ajatuksia sosiaalisen median demokratisoivasta voimasta”.

Twitterin keskeisenä tosiasiallisena tehtävänä on ”herättää muissa positiivisia tuntemuksia” ja ”synnyttää yhteisyyden illuusiota”. Tutkimuksen kirjoittajat sanovat saman asian näin: ”Poliittisesta edustuksesta on tullut enemmänkin tunteiden ja fiilisten ilmaisemista kuin intressien ja identiteettien edustamista. Myös poliitikkojen ja toimittajien välinen tiivis kommunikointi Twitterissä näyttää rakentavan tätä läheisyyden ja läsnäolon lumoa luovaa tunnepolitiikkaa.”

”Twitterissä politiikka on enemmän tunnetta, osallistumista ja empatiaa”, tutkijat tiivistävät.

Tauno Yliruusin työtilan avajaiset Tapiolan kirjastossa

Hyvin iloisena ilmoitan, että espoolaista kirjailijaa Tauno Yliruusia (1927 – 1994) on muistettu. Tapiolan kirjasto on avannut lehtisaliinsa kirjailijan työtilan, joka on kalustettu Yliruusin perikunnalta saadulla tarpeistolla: siellä on esillä hänen pöytänsä, vanha kirjoituskoneensa sekä kuvia, julisteita ja diplomeja hänen uraltaan.

Työtilan avajaisia juhlistetaan tulevana lauantaina, Espoo-päivänä 30.8. Ohjelmassa on vaikka mitä, minäkin:

Kirjailija Tauno Yliruusin (1927-1994) työtilan avajaiset

Tapiolan kirjastossa 30.8.2014 klo 14

Avaus ja kiitossanat – kirjastopalveluiden johtaja Jaana Tyrni

Kirjailijan elämästä ja työstä – Esko Yliruusi

Työtilan esittely – Esko Yliruusi

Kansan Sivistysrahasto – Tauno Yliruusin rahaston esittely – asiamies Ulla Vuolanne

Lukijan ajatuksia – kirjailija Joonas Konstig

Trubaduuri Tomi Pulkkinen esiintyy

Lämpimästi tervetuloa!

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjailija_Tauno_Yliruusin_tyotilan_avaj%2841955%29

Onpa tavattoman hienoa ja sivistynyttä, että kirjasto ja Espoo muistavat omiaan. Tervetuloa minunkin puolestani!

YliruusiOlen kirjoittanut Yliruusista blogissani:

https://joonaskonstig.com/2014/01/17/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija/

https://joonaskonstig.com/2014/02/01/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija-ii/

 

Ihminen, miksi niin nurkkakuntainen

Säännöllisesti harmitellaan sitä, että verkko ja sosiaalinen media ei olekaan niin avartava kuin toivottiin. Ihmiset elävät samanhenkisten kuplassa somessa, ja algoritmit toimittavat ihmisille sisältöä, jota he selaushistoriansa perusteella haluavat nähdä eikä sellaista uutta ja kiehtovaa ja kyseenalaistavaa ja monipuolista, jolle heidän tulisi avautua, että ihmiskunta ymmärtäisi olevansa kaikki yhtä.

Missä olen kuullut tämän aiemmin?

1800-luvun puolivälissä valokuvaus toi maailman kaikkien ulottuville. Ajateltiin, että kun ihmiset näkevät valokuvista, että ihmiset toisella puolella palloa ovat ihan samanlaisia kuin mekin, he hylkäävät pikkumaisuutensa ja alkavat välittää näistä ja sodat vähenevät.

1800-luvun lopussa puhelimen piti yhdistää maailma. Arvid Järnefeltin hauskassa  romaanissa Isänmaa (1893) kerrotaan tästä näin:

Ajatteles että se tulisi käyttöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegraafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmän ajatuksen perille viejäksi – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin – kohti sen yhtyyttä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, yhtyisivät kolmanteen, neljänteen – ihmisten välillä rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierastavan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.

 

1910-luvulla lentokoneiden piti yhdistää maailma. George Orwell vuonna 1944:

Lukiessani äskettäin pinkan melko pinnallisesti optimistisia ”edistyksellisiä kirjoja” minulle särähti automaattimainen tapa, jolla ihmiset toistavat tiettyjä fraaseja, jotka olivat muodikkaita ennen vuotta 1914. Kaksi suurta suosikkia ovat ”etäisyyden häviäminen” ja ”rajojen katoaminen”. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen kohdannut väitteitä, joiden mukaan ”lentokone ja radio ovat hävittäneet etäisyydet” ja ”kaikki maailman osat ovat nyt liitoksissa”.

Oikeasti modernien keksintöjen vaikutus on ollut lisätä kansallismielisyyttä, tehdä matkustamisesta paljon vaikeampaa, vähentää kommunikaatiokeinoja valtioiden välillä ja tehdä eri maailman kolkista vähemmän, ei enemmän riippuvaisia toisistaan…

Tämä vaikeutuminen johtui, ei sodasta, jossa elettiin, vaan jo ennen sotaa siitä, että liikkumisen helpottuminen johti tarpeeseen varmistaa rajoja. Passeja ja viisumeja alettiin tivata, alueita suljettiin, siirtolaisilta vaadittiin sitä enemmän, mitä enemmän heitä alkoi olla liikkeellä.

Lentokoneita keksittiin sitten käyttää palopommittamiseen. Vonnegut kirjoitti hyvän romaanin aiheesta.

1960-70-luvuilla television ja sen sellaisen modernin median piti yhdistää meidät ”maailmankyläksi”, jossa ihminen siirtyy osaksi maailmanlaajuista yhteisöä ja hylkää pikkumaiset heimonsa. Sanan lanseeraaja Marshal McLuhan oli valtavan suosittu. Nykyihminen muistaa McLuhanin siitä, että hän piipahti Woody Allenin elokuvassa Annie Hall.

Mitä vielä? EU:n piti yhdistää koko maanosa? Nykyään Eurooppa tosin on kansallismielisempi kuin aikoihin.

Ja nyt Internet.

Mutta yhä vain ihmiset tuppaavat jostain sinnikkäästä syystä viihtymään omiensa seurassa. Samankaltaistensa. Vertaistensa.

Ja aina on olemassa se ihmisjoukko, jonka mielestä tämä on ahdasmielistä ja pikkumaista ja rajoittavaa ja sulkeutunutta jne.

Tässä sekoittuu ainakin kaksi isoa asiaa, joista nyt vain lyhyesti: neofilia-neofobia, ja sisäryhmä-ulkoryhmä-erottelu.

Into kaikkeen uuteen ja eksoottiseen, eli neofilia, johtuu mahdollisesti siitä, että ihminen on omnivori, kaikkiruokainen. Yksitoikkoisille syöjille, kuten koalakarhuille, syöminen on helppoa: ruoka = eukalyptus.

koalaOmnivoreilla sen sijaan ne yksilöt, jotka löytävät ihan uusia turvallisia kalorinlähteitä, saavat edun. Jotkut haluavat siksi seikkailla kauemmas kohti tuntematonta – ja ottavat riskin löytää uusia vaarallisia kalorinlähteitä. Näin ollen näiden kahden taipumuksen ja kutsumuksen,  neofilian ja neofobian – tai paleofilian, jos ollaan positiivisia – välillä on luonnollinen vaihtelu eri yksilöiden ja eri tilanteiden välillä.

Ja meillä näyttää olevan luontainen tarve jakaa ihmiset sisäryhmään (Me) ja ulkoryhmään (Ne, muut, barbaarit, Toiset). Perinteisesti ”me” ollaan oltu oma heimo, ”ne” naapuriheimot.

Get-off-my-lawn

Walt Kowalski rajaa elonpiirinsä

Avartuneiden humanistien mielestä ihmisen tulisi laajentaa sisäryhmäänsä aina vain kattamaan kaikki maailman ihmiset ja myös eläimetkin, niin että kun maailmassa kärsitään, me olemme valmiita reagoimaan siihen yhtä lailla, riippumatta siitä, tapahtuuko se omalle lapselle vai vieraalle lapselle tai koalakarhulle toisella puolella maailmaa. Ja kyllä voisi sanoakin ihmiskunnan sisäryhmän laajentuneen: ennen muinoin barbaarien kiduttaminen oli ihan sallittua, koska näillä ei ollut niin väliä, ja nyt se on sallittua vain ISIS:ille.

hugMutta onko nyt niin, että tällaisilla pan-humanisteilla on vaan niin paljon rakkautta, aikaa ja energiaa annettavanaan, että se ei tyhjene lähipiiriin, vaan siitä riittää muillekin? Sehän olisi kaunista ja esikuvallista. Vai onko niin, etteivät he ehkä viihdy lähipiirissään ja samaistu siihen vaan katselevat siksi kauemmas? Eli näin ollen he eivät anna rakkausenergiaansa läheisilleen ja kaltaisilleen, vaan kantavat sen kauemmas.

Todistettavasti liike kuluttaa energiaa ja lämpö karkaa matkalla, joten mitä lähempää auttaa, sitä tehokkaampaa se olisi. Ja psyykkisesti koko maailman tuskan kantajat ottavat osakseen raskaan taakan. Toivottavasti he jaksavat sen. Ja vieläpä katkeroitumatta niihin, jotka tyytyvät omaan suppeampaan elonpiiriinsä.

Opetukset ovat kai ainakin nämä: Aina tulee uusia keksintöjä, joiden luullaan mullistavan ihmispsykologian. Ja kaikista ei koskaan tule maailmansyleilijöitä. Eikä tarvitsekaan, koska kotinurkillakin riittää töitä. (Ja voihan sieltä sitten jatkaa, jos energiaa riittää.)

15 väärää ajatusta kirjoittamisesta ja luovuudesta

1. Tarinankerronnan voi jakaa kolmeen elementtiin, tässä järjestyksessä: Tarina; Miten se kerrotaan; Mitä lukija siitä ajattelee.

2. Tarina on sisältö, miten se kerrotaan on muoto. Viimeisestä kohdasta: Toisaalta kirjoittajan on tiedettävä lukijaa paremmin, mitä kirja vaatii ja mitä se väittää; toisaalta kirja on kirjoitettu lukijoille eikä omaksi huviksi. Esimerkiksi tietoa anniskellakseen kirjoittajan pitäisi pysyä vähän kartalla siinä mitä lukija mahtanee kulloinkin miettiä. Mutta tämä auttaa myös sisällön suhteen. Lukija saattaa haluta, että päähenkilö menee naapurihuoneeseen, missä on äänistä päätellen selvästi kiinnostavampi meno. Ja todennäköisesti se on sisällölle parempikin. Kirjasta harvoin saa paremman tekemällä siitä tylsemmän.

3. Kirja ei siitä parane, että siitä tekee vaikeamman.

4. Älä luule liikettä toiminnaksi, sanoi Hemingway. Mikä ero on? Aamuhölkän ja pakoonjuoksun ero. Jutustelun ja draaman ero. Yhteen sanaan tiivistettynä ero on kai konflikti.

5. Norman Mailer väitti oppineensa Hemingwaylta, että on tärkeämpää olla mies kuin olla todella taitava kirjoittaja. (Pätee myös naispuoliseen kirjoittajaan.) Minä näen tämän niin, että kirjailijalle on olennaisempaa olla kokonainen kuin puolikas, pyöreä kuin litteä. Tärkeintä on työstää itseään, koska kirjat ovat vain seurauksia itsestä. Kynäniskalle parasta kirjoitusapu on levytanko. Roomalainen kirjailija Terentius ilmaisi saman:

Humani nihil a me alienum puto.
Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta.

ja Pascal näin:

Minä en ihaile rohkeuden tapaisen hyveen ylettömyyttä, jollen samalla näe vastakkaisen hyveen ylettömyyttä (kuten Epameinondaassa joka oli äärimmäisen rohkea ja äärimmäisen lempeä), sillä muuten hyve ei korota vaan alentaa. Suuruuttaan ei osoita menemällä johonkin äärimmäisyyteen, vaan siten että yltää vastakkaisiin yhtä aikaa ja täyttää niiden koko välin.
Mutta kenties äärimmäisyydestä toiseen on vain mielenliikahdus, ja kenties mieli itse asiassa on kipinän lailla aina vain yhdessä kohden. No niin, mutta osoittaahan se ainakin mielen liikkuvuutta jollei avaruutta.
(Miete 681)

ja Ezra Pound:

Voivatko teitä kiinnostaa sellaisen miehen teokset, joka on sokea 80 prosentille spektriä? 30 prosentille spektriä?

 

6. Sensori on pienempi paha kuin itsesensuuri. Kirjailijaa tuskin niin haittaisi, että joku sensori lukisi hänen valmiin kirjansa ja poistaisi siitä kohtia verrattuna siihen, että hän joutuu rajoittamaan itse sitä, mitä hänen ajattelussaan ja mielipiteissään tapahtuu, varomaan ajatuksiaan. Itsesensori tekee jokaisesta lauseesta empimistä, itse-epäilyä ja kamppailua.

Here be monsters

Here be monsters

7. Luovuus on tämän mukaan loogiselle ajattelulle vastakkaista, mikä saattaa selittää taiteilijoiden poliittisia mielipiteitä.

Creative problem solving, as opposed to analytical problem solving, does not involve computational algorithms or incremental analytic procedures. Instead creative problem solving tends to be characterized by more divergent, associational or discontinuous solution processes.

8. Jos olisi viime viikolla kysynyt sadalta satunnaiselta ihmiseltä, onko Robin Williams nähdäksesi mahdollisesti menestynyt elämässä, he olisivat nauraneet kysymykselle, niin selvä sen vastaus olisi ollut. Sitten yksi päivä osoittaa kaiken illuusioksi. Olisi varmasti järkevämpää, jos kulttuurimme ihailisi ihmisiä, jotka onnistuvat haluamaan elää siinä, mutta nykyään ihailemme julkkiksia osin siksi, että nautimme heidän tarjoamastaan tragediasta, myönsimmepä sen tai emme.

9. Ehkä luovuus onkin zahavilainen haittaan perustuva hyöty: arvostamme henkilöä, joka on luova ja pysyy siitä huolimatta kasassa, aivan kuten arvostamme erityisesti naista, kun emme arvanneet hänen olevan kuuden lapsen äiti. Veroilmoituksen täyttämisestä ei paljon pisteitä jaella, mutta jos on kirjoittanut fantastisen romaanin ja osaa täyttää veroilmoituksen, kyseinen henkilöhän on ottanut haltuun aivojensa molemmat puoliskot.

10. Luovuus hyödyllisenä haittana. Nykyään kirjoitetaan kirjoja ja kolumneja siitä, kuinka upea juttu luovuus on ja kuinka kaikki tarvitsisivat sitä lisää, mutta oikeasti näin tehdään siksi, että luova ihminen saattaa mahdollisesti keksiä jonkin pelin, aplikaation, tarinan tai hittibiisin, jolla taitava liikemies voi tienata hemmetisti rahaa. Luovat ihmiset ovat gladiaattoreita areenalla.

Pahiten ajatteluunsa urautuneet hyötyvät eniten luovuuden harjoittamisesta, mutta se joka haluaa koko elämänsä olevan luovaa, riskeeraa skitsofrenian. Mutta jos hän selviää kertomaan siitä, hän mainostaa kykyään kestää sotkea elämänsä luovasti.

11. Romaani tuntuu aivokasvaimelta. Se kasvaa ja muuttuu raskaammaksi, ja se leikataan pois painotalossa. Etäpesäkkeitä jää aina, mutta ne eivät leviä.

12. David Brooksin mukaan boheemia määrittävät arvot ovat: luovuus, kapina, uutuudenetsintä, itseilmaisu, antimaterialismi ja elävä kokeminen. Porvarillista taas ovat materialismi, järjestys, säännöllisyys, tottumus, rationaalinen ajattelu, itsekuri ja tuotteliaisuus.

Minusta jälkimmäisten hyödyllisyyttä luovassa työssä ymmärretään ja arvostetaan huomattavasti useammin kuin edellisiä.

13. Paitsi Gustave Flaubert:

Be regular and orderly in your life like a bourgeois, so that you may be violent and original in your work.

14. Harva boheemi muuten on huomannut, että nykytalous toimii lähinnä boheemiarvoilla.

15. Loogista ajattelua voi hyvin käyttää luovan työn apuna esimerkiksi kohtausten rakentamisessa, juonen kehittämisessä ja henkilökuvauksessa, mutta tämä ajatus on niin monelle boheemille niin väärä, että jääköön sikseen.

Flaubertilla oli Oikeiden ajatusten sanakirja, jonka hengen mukaisesti tämä artikkeli on nimetty vääriksi ajatuksiksi.

Jälkikirjoitus:
Taiteilijat ovat ihmiskunnan tuntosarvia.
Taiteilijat ja runoilijat epäilemättä virittyvät ja ylikiihottuvat paljon ennen kuin suuri yleisö. Ennen kuin jotakuta väitetään hulluksi tai suureksi taiteilijaksi, ei pitäisi kysyä ainoastaan, ”onko hän liikaherkkä”, vaan myös ”näkeekö hän jotain mitä me emme näe?” Johtuuko hänen omituinen käyttäytymisensä siitä, että hän vaistoaa lähestyvän maanjäristyksen tai haistaa metsäpalon, jota me emme vielä vaistoa tai haista? Ilmapuntarit ja tuulenmittarit eivät toimi niin kuin koneet. (Pound)

The Right Place (Sopiva paikka) translated for Words Without Borders

The August 2014 issue of the magazine Words Without Borders contains my short story The Right Place (Sopiva paikka) expertly translated by Douglas Robinson. Glad to featured!

You can read the whole issue online here: http://wordswithoutborders.org/current-issue/ and my story here: http://wordswithoutborders.org/article/the-right-place

Pic by Susanna Majuri via WWB

A New North: Contemporary Writing from Finland

This month we present writing from Finland. Due to historic and linguistic circumstances, Finnish literature has received less attention in the English-speaking world than it merits. Our guest editor, the prominent Finnish translator Lola Rogers, has selected an exciting group of contemporary writers, many of whom appear in English for the first time. Leena Krohn’s depressed writer presents the reading from hell. In stories of parents and children, Mikko Rimminen finds unexpected obstacles on a train, and Shimo Suntila looks in on a single parent wrangling two rambunctious girls. Two pieces here bring history to life, as Sofi Oksanen pens a vivid recreation of the bombing of Talinn in 1940 and Antti Tuuri observes an expat Finnish construction crew working in Russia under the local Communist Party in 1930. Pasi Ilmari Jääskeläinen’s dementia patient loses his memory but develops second sight. Daniel Katz calculates the literal weight of words, while Maritta Lintunen’s librarian receives a package from the past. Tiina Laitila Kälvemark’s fragile woman struggles to recover her sanity. Kari Hotakainen’s multiple narrators struggle with anger and ennui. Joonas Konstig’s fretful young man seeks an appropriate setting for an important question. And Petri Tamminen acknowledges a lifelong trait.

”Sopiva paikka” is one of the three semi-autobiographical (sort of) stories with Karhu and Ella as main characters in my first book, the short story collection Ahneet ja viattomat (The Greedy and the Innocent, Gummerus 2008).