Kaikki on sanottu Viikon kirjana HS Kirjastossa

Ensimmäinen romaanini Kaikki on sanottu on Viikon kirjana Helsingin Sanomien digikirjakirjastossa. HS Kirjastoon kuuluvat tai liittyvät saavat siis nyt lukea sen ilmaiseksi.
Suosittelen muuten. Kyllä sen eteen on työtä tehty. Ajoituskin on oivallinen. Kaikki on sanottu sopii nimittäin hyvin johdannoksi tai etko-osaksi (prequel) tässä kuussa ilmestyneelle Perkeleelle. KOSissa on muun muassa Perkeleen päähenkilön Rekon vaiheet rauhanturvaajana Afganistanissa kymmenisen vuotta sitten, ja Kaikki on sanotun päähenkilöitä esiintyy Perkeleessä.

Tällainen mainos oli tänään lehdessä.

WP_20150926_17_10_40_Pro

 

 

Kirjailijoista ja heidän nyrkkisäännöistään

Muistelen lukeneeni Troyat’n Tsehov-elämäkerrasta anekdootin, jossa Tsehov kirjoitti jonkin näytelmänsä hahmolle pitkän monologin siitä, minkälainen venäläinen nainen on. Monologi oli tietysti hieno, vuolassanainen ja viisas, mutta saatuaan sen valmiiksi Tsehov katseli sitä, veti kaiken yli ja korvasi koko monologin repliikillä: ”Vaimo on vaimo.” Koska monologi ei sopinut hahmon suuhun. Tämä sopi.

Koetin äsken löytää tuon kohdan Troyat’lta enkä onnistunut. Saatan muistaa aivan väärin, mutta silti tämä anekdootti on ollut minulle ties kuinka pitkään tärkeä opetus kirjoittamisesta. Sääli, kyllä: olisin mielelläni kuullut Tsehovin monologin venäläisyydestä/vaimoudesta/naiseudesta – mutta miten tinkimätön asenne hänellä olikaan. Hän jätti karkin tarjoamatta, ja näytelmä-aterian kokonaisuudesta tuli sitä terveellisempi.

Tästä minulla on vahvempi muistijälki:  Veijo Meri kertoi jossain haastattelussa Manillaköytensä johtotähdestä. Lähtiessään kirjoittamaan kertomusta hän oli päättänyt, että ”kertaakaan en kirjoita, että Joosella on paha olo”.

Tarinassa Joose Keppilä salakuljettaa köyden kotiinsa kietomalla sen ympärilleen takkinsa alla, ja hänen olonsa käy enenevästi tukalaksi. Siinä on itse asiassa vähän koko  pointti.  Mutta että kertaakaan ei sano sitä suoraan.

Tämä oli minulle jonkinlainen heureka-hetki aikoinaan. Luulin heti ymmärtävinäni, miksi. Ei siksi, että on näppärää ja nokkelaa tai kiva kiusoitella lukijaa, vaan että kuinka tylsää, helppoa ja latteaa olisi kirjoittaa se auki, ja mitä kaikkea tulee kirjoitetuksi, jos siihen ei turvaudu.

Tai niin kuin zen-tarinassa, jossa nuori vastavalaistunut munkki kulkee vanhan viisaan (kuten he ovat) munkin kanssa metsässä, osoittelee kiviä ja kantoja ja ihailee niitä, kuinka ne ovatkin niin jotenkin kivi ja jotenkin niin kanto…zomg! Mihin vanha munkki toteaa:

”Niin… mutta mikä sääli sanoa se.”

Minulla on aina ollut liuta omia ohjenuoria. Kirjoittamisurani alkuvaiheessa minulla oli en periaatteesta laittanut hahmoja tupakoimaan. Tupakointi on niin helppoa puuhan keksimistä hahmoille kohtauksessa, ja halusin keksiä jotain luovempaa sen tilalle. (Olen kyllä sittemmin tämän hylännyt. Tupakka on tupakka. )

Ehkä kauaskantoisimpia ja painavimpia ohjenuoria – sekin kai tuolta modernismin suunnasta tarttunut – minulla on ollut estetiikka, jossa muodon pitää tukea sisältöä. Tapahtumien ja tavan kuvata niitä pitäisi sopia yhteen keskenään kuten housujen ja sukkien. Yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että kiihkeät tapahtumat kuvataan kiihkeästi ja nopeatempoisesti, rauhallisempina hetkinä tempo hidastuu ja palettiin tulee päävärien lisäksi muitakin värejä. Ja jos joku hahmo on fakkiutunut toistamaan vanhaa levyä, silloin on hyvä synnyttää lukijassa hahmoa vastaava tunne kuvaamalla hahmon vanhanlevynsoittoa vähän turhan pitkään.  Tästähän saa jatkoa vanhalle ”näytä, älä kerro” -ohjeelle:

Kertominen: ”Jaska oli suuri humoristi / uuvuttava tyyppi.”

Näyttäminen: Kuvaa Jaska olemassa hauska / jorisemassa uuvuttavia.

Tunteen synnyttäminen: Saa lukija nauramaan jo Jaskan hahmolle / turhautumaan koko tyyppiin.

*
Tsehovin ja Meren nyrkkisääntöjä olen yhä muistanut, vaikken ehkä enää orjallisesti. Tietty pragmaattisuus esimerkiksi on hiipinyt mukaan. Mikä sopi Tsehoville, hänen näytelmälleen ja yleisölleen ei välttämättä ole paras tässä ja nyt. Itse asiassa juuri Perkelettä kirjoittaessa pidin mielessä myös Stam1inan kitarismivelho Pexi Olkkosen ohjeen: ”Kunhan ei tylsistytä yleisöä.”

Lähde: Demi

 

Edit. Lukija (ks. alla) osasi kertoa, että kyseessä on näytelmä Kolme sisarta.

Tänään Yle Puheen iltapäivässä

Olen tänään maanantaina kansainvälisenä rauhan päivänä radiossa keskustelemassa Total Warista ja muista Perkeleen asioista. Yle Puhe noin kello 15.00 alkaen.

Puheen iltapäivä 14.03 – 16.00: Studiossa Hanna Kinnunen. Joonas Konstig on kirjoittanut kolmannen romaaninsa Perkele. Kirjassa kysytään ylpeyden hintaa ja puhutaan kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä. Kansainvälisenä rauhanpäivänä pohditaan mitä somalitaustaiset naiset ajattelevat sodasta ja rauhasta. Mikä on jalkapallojoukkue Peace United? Käymme myös seuraamassa Pertti Kurikan Nimipäivien keikkatunnelmaa Tavastia-klubilla.

Taajuudet: http://yle.fi/radio/ylepuhe/yle_puheen_taajuudet/7047956

Edit: Haastattelu on kuunneltavissa Areenalta täällä: http://areena.yle.fi/1-3034886

Kaikki haluavat auttaa siirtolaiskriisissä

Erityisen hankalaksi turvapaikanhakijakriisistä kirjoittamisen tekee yksi yleinen väärinkäsitys, jota tässä koetan oikaista. Moni luulee, että haluttomuus ottaa turvapaikanhakijoita vastaan tarkoittaa haluttomuutta auttaa hädänalaisia. Ei tarkoita. Kaikki nimittäin haluavat auttaa. Kukaan ei halua, että ihmisiä kuolee. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa kenenkään ihmisarvoa, kuten Laura Huhtasaari (ps) sanoo tässä MTV3:n keskustelussa heti aluksi, keskellä sekä lopussa.

Kaikki vakavasti otettavat maahanmuuttokriitikotkin haluavat auttaa hädässä olevia. Ero on vain siinä missä ja miten. Professori Timo Vihavainen kirjoittaa:

…Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme….

Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.

Vaihtoehdot ovat: autammeko yhtä prosenttia ruhtinaallisesti ja hylkäämme 99 prosenttia, vai kaikkia utilitaristisesti tuottamalla maksimimäärä apua jaettavaksi näiden kesken. Voimme auttaa antamalla turvapaikkoja niille muutamille, jotka sattuvat pääsemään Suomeen, tai voimme auttaa hädänalaisia heidän lähtömaissaan tai niiden seutuvilla. Kriitikoiden perustelu siellä auttamiseen perustuu logiikkaan, että se on paljon kustannustehokkaampaa. Samalla rahalla, jolla autamme yhtä maahan päässyttä kustantamalla tälle suomalaisen elintason, voisimme ostaa lukemattomille ihmisille riisiä, vettä, telttoja ja sairaanhoitopalveluita siellä. Kyse on vaihtoehtoiskustannuksista: jos annan perunan esikoiselle, en voi antaa samaa perunaa kuopukselle, vaikka se tärkeää ja oikein olisikin.

Tunteellisimmat kommentaattorit eivät ehkä ota tätä huomioon. Hätä ei tunne hintalappua, he sanovat, vaikka juuri hätä vasta hintalaput tunteekin. Jos minulla on perunoita yllin kyllin, voin jakaa niitä surutta kaikille lapsilleni. Mutta jos perunasta on pulaa – niin kuin reaalimaailmassa on, ja näinä talousaikoina erityisesti – niiden jakamisessa pitää olla tarkempi ja rationaalisempi.

Välimeren tuolla puolen avun voi myös jakaa tasavertaisemmin ja oikeudenmukaisemmin auttamalla niitä, jotka eniten hätää kärsivät. Nyt jaamme apua jättipotteina satunnaisten ja epäoikeudenmukaisten periaatteiden (matkustuskyvykkyys, riittävä varakkuus ja fyysinen rohkeus) nojalla. Tänne asti pääsevät vahvimmat, eli kyseessä on jonkinlainen darwinistinen vahvimpien eloonjääminen. Se ei ole humaania, tasavertaista, tasa-arvoista eikä oikeudenmukaista.

Säästämme myös henkiä, kun hädänalaiset eivät joudu maksamaan järjestäytyneelle rikollisuudelle rahaa joutuakseen hengenvaaraan laittomilla aluksilla, koska tästä käytöksestä ei palkita turvapaikalla. Palkittu käytös lisääntyy. Jos palkintona on mahdollisuus lottovoittoon, länsimaiseen elintasoon, yritykset vain lisääntyvät, ja ihmisiä tulee kuolemaan lisää turhaan. Tämä ei ole kenenkään toive. Ei edes Wille Rydmanin, joka hänkään ei halua ihmisten kuolevan:

Aidosti humaaneinta turvapaikkapolitiikkaa olisi se, että turvapaikkaa olisi mahdollista hakea vain EU:n ulkopuolelta / YK:n pakolaisleireiltä käsin. Tällöin aiheettomat hakijat – joita hylkäyspäätöstilastojen perusteella turvapaikanhakijoista on kaikkialla selvä enemmistö – todennäköisesti jättäisivät kokonaan hakematta, eikä aidosti hädänalaisten tarvitsisi lähteä kyynisten ihmissalakuljettajien kyytiin.

Hyvää tarkoittava politiikka voi saada aikaan pahaa. Välimeren meripelastusoperaatiot – se kuuluisa meritaksipalvelu – on ollut keskeinen syy sille, miksi ihmiset uskaltavat nykyisin nousta huonompienkin paattien kyytiin. Jos turvapaikkahakemusten käsittely siirrettäisiin lähtösatamiin, katoaisi ihmissalakuljettajilta bisnes ja apu kohdentuisi niille, jotka aidosti ovat sen tarpeessa. (FB 3.9.15 – kursivointi omani)

Ymmärtävätköhän innokkaimmat turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajat, että vaihtoehtoina eivät ole auttaminen tai itsekkyys, vaan auttaminen tavalla tai toisella?

Ymmärretäänkö niitä lisäkustannuksia, jotka auttaminen turvapaikkojen myöntämisellä (ja vain turvapaikkojen myöntämisellä) tuo mukanaan? Turvapaikansaajat eivät vielä ole monilukuisia: vaikkapa kymmenentuhatta maahanmuuttajaa ei kuulosta paljolta. Mutta he tulevat tänne saadakseen tänne perheensä, mikä moninkertaistaisi heidän määränsä. Jos/kun lähtömaa on jatkossakin huonompi maa kuin Suomi, he eivät palaa sinne. Kustannukset ovat valtavat, eikä niitä ole annosteltu oikeudenmukaisesti heikoimmille. En tiedä detaljeja siitä, kuinka apu olisi parasta järjestää Välimeren tuolla puolen ja koko kriisit tulisi hoitaa. Se on ammattilaisten ja asiantuntijoiden tehtävä, ja poliitikkojen tehtävä on ottaa se selville ja toimia sen mukaan.

Turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajia ajaa hyvä tahto. Se on oikein. Sydän vain on heikompi ilman järjen apua.

Ongelma lie siinä, että näiden kriitikoiden ajattelua ei tunneta heidän kuoronsa ulkopuolella. Se on medialle häpeä ja yhteiskuntarauhalle vakava epäsuhta. Liian usein törmää kuvitelmaan, että maahanmuuttopolitiikka ei olisikaan vain politiikkaa, jota saa liberaalissa demokratiassa aina kritisoida. Ja että kritiikin taustalla ei olisikaan perusteltu ajattelu, vaan varmaan oikeasti salaa jokin paha rasismi tai muu valuvika sielussa – ja näin ollen he ovat epäihmisiä, joiden puheelta tulee sulkea korvansa, ettei pahuus leviä. (1) Tämä on sulkeutunutta ja häijyä, väärän todistuksen lausumista, eikä se auta meitä eikä se auta hädänalaisia. Rajakontrolli ei ole rasismia.

Kaikille tolkullisille ihmisille on ilmiselvää, että tämä uusin ratkaisumalli, vaikeuksissa olevien maiden väestöjen siirtäminen toiselle puolelle maailmaa, ei voi ikinä auttaa edes kovin suurta osaa ihmisistä. Jos otamme vaikkapa afrikkalaisista miljoona tai kymmenenkin miljoonaa Eurooppaan, olemme silti auttaneet vasta 0.1% tai 1% maanosan miljardista ihmisestä.

Meille kristillisten arvojen lävistämässä kulttuurissa kasvaneille on itsestäänselvää, että jokainen ihmishenki on arvokas. Edellä esitetty matematiikka tuntuu loukkaavan tätä käsitystä: voimmehan pelastaa edes osan, onhan sekin arvokasta. Niin on. Mutta matematiikka ja sydän eivät tässä ole vastakkaisia, vaan liittolaisia. Voimme auttaa huomattavasti useampia ihmisiä oikeudenmukaisemmin ja tasavertaisemmin kohdistamalla avun järkevästi. (2)

Olen tämän akuutin kriisin suhteen itse asiassa aika toiveikas, ainakin toiveikkaampi kuin moni näyttää olevan internetissä, jossa ihmisten turhautuminen näyttää lähestyvän mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa uhkaavia määriä. Olemme Euroopassa rakentaneet liberaalia demokratiaa vuosisatoja välttyäksemme tällaiselta: suojellaksemme kansaa sekä arbitraariselta hallitsijan vallankäytöltä (tehdä kansalaisten tonteille mitä tahansa) että turvataksemme oman kulttuurisen identiteettimme ja elämäntapamme jatkuvuuden, siis meidän jatkuvuutemme (mihin tarvitaan myös rajakontrollia). Tämä turvapaikanhakijakriisi loukkaa niin syvästi niin monen ihmisen oikeudenmukaisuuden ja tolkun tajua, että ei se voi pitkään jatkua. Toivotaan vain, että hallitus toimii ajoissa ja päättäväisesti ennen kuin kansakunta sekoaa.

*************************

Loppuviitteet:

(1) Hädässä olevia tulee auttaa, vaikka he eivät olisikaan ”meitä”. Tämä on meille kristillisessä kulttuurissa kasvaneille se yleisin lähtökohta. Sen jakavat yleensä nekin, jotka eivät tunnusta sen alkuperää, kristillisyyttä ja sen universalismia. Periaate ei ole yhtä yleinen kristillisten kulttuurien ulkopuolella, jossa jako sisä- ja ulkoryhmiin eli meihin ja muihin on usein tiukempi, kuten arabimaissa. Mutta me otamme sen itsestäänselvänä, ja hyvä niin.

Vakavasti otettavien maahanmuuttokriitikoiden lisäksi samanlaisia kantoja kuin he esittää myös vähemmän vakavasti otettava porukka (älyllisesti vähemmän vakavasti – yhteiskuntarauhan kannalta heidätkin tulisi ottaa kyllä huomioon), joka lie aidosti epäinhimillisiä eikä halua auttaa. Heidän kanssaan keskustelu ei luonnistu, niin vähän yhteistä on. Mutta näitä asioita ja porukoita ei tulisi halpamaisesti sekoittaa. Jos vaikka Wille Rydman sanoo suljetaan rajat ja joku tyhmä rasisti sanoo suljetaan rajat, se ei todista, että Wille Rydman on tyhmä rasisti enempää kuin se, että koiralla on neljä jalkaa ja kissalla on neljä jalkaa todistaa, että koira on kissa. Rasistiksi huuteleminen ilman todisteita ja perusteita on epäinhimillistävää ja sivistymätöntä.

Sen sijaan tulisi keskittää huomio siihen relevanttiin pelkoon, että turhautuminen tilanteeseen tekee jatkuessaan ihmisistä epäinhimillisempiä. Turhautuminen saa ihmisistä pahimman esiin ja on vakava uhka. Siksikin sitä toivoisi selvää signaalia hallitukselta, että he pystyvät ottamaan asian haltuunsa ennen kuin turhautuminen saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja epätoivottuja tekoja.

(2) Moni sanoo, että konservatiivit (tai maahanmuuttokriitikot tai oikeisto) eivät oikeasti halua auttaa edes ”siellä”, koska ”Persuthan halusivat lopettaa kehitysavunkin”. Tämä on ymmärrettävä epäilys, mutta ei välttämättä osu ihan kohdalleen. Ensinnäkin nykyisen konservatiivihallituksen oikeistolainen kehitysministeri Toivakka haluaa lisää rahaa humanitaariseen apuun Syyriaan. (Suomi on jo antanut Syyrialle viitenä viime vuonna 60 miljoonaa euroa apua. ) Toiseksi, vasemmistossa ei aina ymmärretä oikeistolaista näkemystä kehitysavusta. Liberaalin taloustieteen mukaan kehitysapu ei auta kuin lyhyellä aikavälillä ja pitkällä aikavälillä se haittaa. Se haittaa antamalla keinotekoista tilapäistä apua, joka vähentää insentiiviä eli kannustinta kehittää maan taloutta toimimaan pysyvästi paremmin. Tästä näkökulmasta kehitysapu on nopeasti pilaantuvien kalojen kantamista köyhälle sen sijasta, että hänelle antaa vavan ja opettaa hänet kalastamaan. Nykyinen hallitus on kehitysavun sijasta lähestynytkin tätä asiaa oikeistolaisen avun näkökulmasta jakamalla vapoja eli sijoittamalla kehitysrahoitusyhtiöön. Eli kyseessä olisi kuin olisikin auttaminen, tosin eri tavalla kuin vasemmiston tapa. Mutta en tunne tätä kehitysapuasiaa tarpeeksi arvottaakseni sitä.

Sen sijaan voisin suositella tutustumaan siihen konservatiiviseen ajatteluun, joka ohjaa valtaosaa ihmiskunnasta ja Suomessa oikeistoa ja perussuomalaisia ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat nyt perusturvallisuudeltaan järkyttyneitä. Konservatiiviseen ajatteluun kuuluu sisäryhmäajattelu, jonka yksi keskeinen arvo on lojaalisuus omia kohtaan. Se ei ole moraalisesti kelvotonta, eikä se sulje pois muita arvoja, kuten muiden, ”niiden” auttamista. Se on luonut modernit valtiot, ja ilman sitä ne kaatuisivat. Tämän ymmärtämiseksi voisin suositella Jonathan Haidtia tai kirjaa Mitä mieltä Suomessa saa olla.

Huovinen ja muukalaisteleportit

Hahmottelin sellaista absurdia kertomusta, jossa kylän laitaan ilmestyisi yhtäkkiä teleportti, josta kävelisi sisään alieneita ja laittaisi tupakaksi. Kylän valtuusto asiaa ihmeteltyään tekisi sitten kuten säädylliset ihmiset ja tarjoaisi oudoille vieraille yösijaksi vanhan ladon ja suljetun kestikievarin. Kyläläiset veisivät vieraille karjalanpiirakoita. He jäisivät kurkkimaan metsänreunasta, kun alienit käyskentelisivät pellon laitaa edestakaisin kommunikoiden keskenään oudolla kielellään.

Sitten naapurikylään tulisi uusi teleportti ja sieltä uusi joukko alieneita. Ja kolmas muuanne ja neljäs ja viides…

Tarinan clou olisi siinä, että lopulta koko maan väestö alkaisi elää jatkuvassa levottomuudessa, koska teleportteja saattaa ilmestyä milloin ja mihin tahansa. Äkkiä naapurintontin hylätyn pankin lattialla nukkuukin rivissa liuta alieneita, jotka pitävät yhteyttä kotiinsa jonkinnäköisillä elektronisilla ruuduilla, joiden siniset valot kajastavat Korhosenkin makuuhuoneen ikkunaan. Joku päivä töistä palatessa Rahikainen näkee jo eteisessä vaimonsa pelokkaasta ilmeestä, että… nytkö…? Rahikainen kääntyy kotiovella ja vilkaisee talon nurkan taakse, ja kyllä, siellä seisoo tuore joukko alieneita. Ja Rahikainen pyörähtää tielle päin, ja sieltä rientää joukko iloisia naisia kyltteineen, jossa lukee Tervetuloa alienit!

Ja sitten alienit alkavat lisääntyä.

Siinä missä ne aluksi ovat selvästi urospuolisia, nyt paikalla onkin naarasalieneita ja pieniä suloisia lapsialieneita. Äkkiä outojen vieraiden määrä onkin viisinkertainen, eikä kukaan ymmärrä niiden kieltä, kukaan ei ihan ymmärrä miksi ne ovat täällä (kotona oli kuulemma hätä ), teleporttien toimintaa ei ymmärretä, poliisi on voimaton, presidentti ei voi auttaa, tiedemiehet pyörittelevät päätä, papit ovat vetäneet naamansa hymyyn. Joku käy Helsingissä kysymässä yliopistolta ja dosentti kertoo, että viimeisimmän tutkimuksemme mukaan tämä johtuu tällaisesta kuin post-kolonialismi ja on ihan oikein teille. Professori pyörähtää paikalle ja kertoo, ettei alieneita ole olemassakaan, me olemme kaikki alieneita jos oikein silmiin katsotaan.

Sitten seuraavassa jaksossa, jos tämä olisi jatkokertomus, sävyt tummenisivat ja joukko turhautuneita nuoria miehiä alkaisi öisin sabotoida teleportteja. Ja joukko hyväsydämisiä naisia luovuttaisi tästä käytöksestä suuttuneina kotinsa ja vaatteensa alieneille. Ja niin edelleen. Tarina voisi kehittyä jännäksi ja siinä olisi tilaa särkyville ihmissuhteille ja suurille tunteille. Inspiraatioksi lukisin Veikko Huovista, minkä taidan muuten tehdä muutenkin. Mutta en usko että kukaan tarinaa nyky-Suomessa julkaisisi. Se pitäisi muutenkin kirjoittaa englannin kielellä, että koko vitsi toimisi: englannissa kun ’alien’ tarkoittaa ensimmäiseltä merkitykseltään vierasmaalaista, ulkomaalaista, muukalaista.

 

Soundtrack, Perkele I

eli

Valittuja paloja romaanin soittolistalta – ensimmäiset kolme lukua

*

Mason oli tehnyt näitä hommia 80-luvulta lähtien, hän oli ollut ajamassa Venomia täältä ulos kun niiden viidenkymmenen jalan korkuiset tulisuihkut meinasivat sytyttää koko paikan.

…koska tiputus lavan valoista ja sähköstä hämärään suljettuun lentokoneeseen, jossa taustamuzakkina soi instrumentaaliversio I Was Made For Loving Yousta, tiputus rokkijumalasta väsyneeksi keikkatyöläiseksi oli tiputus liian korkealta.

Biisi, joka sai Koben tarttumaan kitaraan vuonna 1992:


Iggy and the Stooges, MC5, New York Dolls, Johnny Thunders ja The Ramones – protopunkin järjestäytynyt rikollisuus toimi monen famiglian voimin.

(Minkäs näistä nyt valitsisi?)

Kaikista ensimmäisen sukupolven punkkareista ehkä itsetuhoisin ja itsetuhossaan pelottavin, James Osterberg, jäi eloon…

Kohtalokas c-kasetin loppu:

Valopatsas pimeää valoa

Ja minkä levottomuuden häneen laittoi jokin Brucen Thunder Road: Kristus! Että hänkin voisi ajaa autolla talon eteen, ja sieltä kävelisi tyttö, joka oli ajanut kaikki muut pojat pois, ja tyttö istuisi viereiselle penkille ja he voisivat ajaa kahdestaan minne vain…

Miikka oli yksin lavalla kukkakuvioinen Ibanez kädessä (kukkakuvioinen!) koko kolmen biisin settinsä kuin mitään yleisöä ei olisi paikalla, kuin se soittaisi vain huvikseen – tai ei, ei huvikseen, vaan aikaa tappaakseen, jopa vähän huonotuulisesti, kuin Miikka todella murhaisi tylsää aikaa pois säröarpeggioilla. Ja totisesti, jos ajan otti hengiltä jollakin, Mike teki hyvää työtä aloittamalla Van Halenin Eruptionilla.

Out of thousands, who are known, or want to be known, as poets…

Sometimes it’s hard to be a woman…

Well you can go on, for a long time…

Miksen mä muista sua? Anteeks.”

”Ei se mitään. Mulla oli tumma tukka ja meikki. Mä inhosin tätä strawberry blondea, mä halusin olla Stephanie Seymour viimeistään Don’t Cryn videon jälkeen.”


 

MH: Mikä on maailman rankin levy?
Kris: Kevätuhri. Ei, en selitä, kuunnelkaa se.

Miksi jätin Facebookin

Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Näyttökuva (7) - Copy

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

meitä  ohjaa  Rakkaus

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

Art by Tomas Prochazka

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.

Perkeleen julkkarit

DSCF2883

Eilen 11.9.  vietettiin Loosessa Perkeleen julkkarit. Hyvin meni. Ilta oli lenseä ja ovi Annankadulle auki ystävien tulla. Kirjanjulkkareiden järjestämiseen ei tarjota koulutusta, joten olen oppinut niistä aina kirja kerrallaan jotain. Tällä kertaa oli jo  tarjoilujakin, kaljaa, viiniä ja meksikolaisen – tietysti – keittiön erikoisuuksia (=nachoja). (Kiitos tarjoiluja tukeneille.)

Kuva Joni@Loose

Koska en osaa soittaa, laulaa tai mitään muutakaan viihdyttävää, ohjelmana oli puheeni. Puhe kesti pidempään kuin aiemmin, koska aiemmin yleisö on valittanut puheen lyhyydestä. Vastasin siinä usein kysyttyihin kysymyksiin kuten mistä idea(t) tuli(vat) ja miltä nyt tuntuu. Kiitin lukuisia kirjan teossa auttaneita ja kerroin kolme vaihetta, jotka tämä kirjailija on käynyt läpi suhteessa kirjansa vastaanottoon. Olen nyt kolmannessa, siitä hyvässä vaiheessa, että olen osannut jättää kokonaan miettimättä saati etsimättä arvioita. Tunne on pakahduttavan vapauttava ja lopulta ainoa järkevä, onhan reseptio nyt joka tapauksessa poissa minun käsistäni. Jos tämä ei ole ohimenevää, ehkäpä olen sittenkin osannut edes vähäsen kypsyä tähän ikään mennessä. (1)

DSCF2887

Luin kirjasta myös otteen, ote oli se kitarateknikon monologi luvun 2 lopusta. Voit pyytää jotakuta lukemaan pätkän kotonasi ja kokemus on kuin olisit paikalla. Valokuvassa näytän kaljuuntuvalta pikku possulta.

Prkle julkkarit

Kirjan kannen poika en ole minä kymmenvuotiaana

Huono puoli julkkareissa on, ettei kaikkien vieraiden kanssa millään ehdi jutella. Nopeasti vilahtavat nämä tilaisuudet. Silti, suurkiitos kaikille paikalle olleille tai edes ohimennen piipahtaneille. Te näistä juhlat teitte.

Loose julkkarit Perkele 2 - Copy 0.7

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä!

***

(1) Itse kirjan vastaanotosta: odotan että se on monelle yllättävä, haastavakin. Perkele ei ole sillä tavalla helppo, että se solahtaisi heti odotushorisonttiin: se ei liputa sitä vanhaa linnalaisen realismin tyylilajia, eikä sitä uudempaa vanhaa, meriläistä modernismiakaan, vaikka molempien vaikutus toki siinä näkyy. Mahtuu se silti realismin suuren viitan alle, mutta ehkä tästä lisää toiste. Ensisijaisesti pidän Perkelettä totaalisena romaanina.

Perkele on nyt kaupoissa

Siellä lepää! Nide on tänään bongattu jo kirjakaupan hyllystä, ja sain omat tekijänkappaleeni juuri. Kansi on aika komea – mattamusta kultaisella tekstillä. Graafikko Jussi Karjalainenhan tuntee kirjan sisällön…
Perkele unwrapping
Sisäliepeen kirjailijakuva on Sanna Einolan. Takasisäliepeessä on pätkä Krisin haastattelua Metal Hammerille.

 

WP_20150908_13_19_41_Pro
Alla tänään lähtenyt lehdistötiedote.  Ensimmäiset haastatteluni on jo sovittu, mikäs sen piristävämpää. Haastattelupyyntöjä voi lähettää Gummerukselle (Eeva.Herrainsilta@gummerus.fi, p. 040 514 6360) tai miksei suoraan minullekin.

Mediatiedote

8.9.2015

Joonas Konstigin Perkele on romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja heavy metallista

Joonas Konstigin neljäs teos Perkele (Gummerus) on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani. Se raottaa esirippua maailmaan, jossa Suomi tunnetaan hevimiehistään ja perkele tarkoittaa, että tekee sitä, mihin itse uskoo. Romaani kertoo metallibändi Total Warin kovasta keikkaelämästä kurinalaisine esiintymisaikatauluineen ja älyttömine sekoiluineen. Samalla se pohtii kuoleman tarkoitusta ja rakkauden välttämättömyyttä alati hedonistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Täällä tärkeintä on kohtuuton. Kohtuuton känni, kohtuuton äänenvoimakkuus, kohtuuton tappelu.

Reko, Afganistanin veteraani, saa kutsun aseisiin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tarkoita paluuta taistelukentille vaan keikkaa Total Warin solistin Kris Liedeksen turvamiehenä bändin maailmankiertueella. Ennen kuin Total Warista tuli lähes viisi miljoonaa levyä myynyt suomalainen hevisensaatio, oli Kris Liedes Miikka Espoosta, Rekon vanha koulukaveri Leppävaaran yläasteelta.

Se oli pienempi kuin Reko odotti, pitkät ruskeat hiukset valuivat molemmin puolin päätä. Sillä oli reisitaskuhousut ja musta Black Flag -teepaita ja paidan hihoista tuli hoikat, läpeensä tatuoidut käsivarret, joiden ranteissa oli nahkaa, ja sormien päässä viikko sitten mustatut kynnet. […]

Kris sanoi Rekolle: ’Jätkä näyttää tutulta.’

Tulin kattoo ettei jätkä tapa itteensä’, Reko sanoi.

Romaanin kirjoittaminen oli Konstigille löytämisen riemua ja kovaa taustatyötä: lukemista, haastatteluja, keikoilla käyntiä ja loputonta musiikin kuuntelua. ”Haluan käsitellä suuria aiheita: rakkautta, kuolemaa, aikaa. Hevi käsittää nämä kaikki. Hevimusiikki määrittää myös Suomen kuvaa maailmalla isommin kuin usein tiedostetaan. Hevissä kiteytyy paljon erityisen suomalaista”, hän toteaa.

Ihmiset luulee olevansa nyt huipulla. Mutta mitä historioitsijat tulevaisuudessa nykyajasta sanoo? Sanotaanko että: He elivät tyhjää elämäänsä vailla merkitystä, vailla mitään pysyvää minkä puolesta elää tai kuolla. He täyttivät aikansa tuijottamalla elektronisia ruutuja. Hellyys tarkoitti kissavideoita. He eivät niinkään rakastaneet roinaa kuin eivät vain osanneet elää ilman sitä. He palvoivat yksilöllisyyttä, mutta kukaan ei ollut sen yksilöllisempi kuin koskaan ennenkään, vain yksinäisempi.

Joonas Konstig
Joonas Konstig on entinen vihreätukkainen punkkari. Sittemmin hän on saanut useampia lapsia ja kotiutunut Espooseen. Novellikokoelma Ahneet ja viattomat (2008) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas. Myös romaanit Kaikki on sanottu (2011) ja Totuus naisista (2013) ovat saaneet kiittävän vastaanoton.

Joonas Konstig, Perkele

587 sivua

Ovh. 34 €

Lisätietoja sekä haastattelu-, arvostelukappale- ja kuvapyynnöt

Eeva Herrainsilta, tiedottaja, p. 040 514 6360, eeva.herrainsilta@gummerus.fi

Gummerus
Lehtori Kaarle Jaakko Gummerus aloitti kustannustoiminnan yhdessä vaimonsa Gustavan kanssa vuonna 1872. Kaarle Jaakko ja Gustava halusivat kantaa kortensa kekoon kansan valistamiseksi ja julkaista painotuotteita huviksi ja hyödyksi kaikille Suomen kyläläisille.

Gummerus toimii edelleen suomalaisena perheyhtiönä, jonka omistajat ja henkilökunta kunnioittavat Kaarle Jaakon alkuperäistä liikeideaa ”huviksi ja hyödyksi”. Julkaisemme kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta sekä tieto- ja harrastekirjoja. Kustannusohjelmaamme kuuluvat myös sanakirjat ja kielten kirjat sekä digitaaliset- ja mobiilituotteet. www.gummerus.fi

 

Scott suosittelee

Scott suosittelee

 

Kolumni 3H+K-lehdessä

En ole muistanut aina kirjoittaa blogiin vieraskynäilystäni, mutta nyt: Sain tänään kotiin viime vuonna perustetun 3H+K-lehden tuoreen numeron (3/2015), joka sisältää kolumnini Vanhan talon juoni. Kirjoitan siinä, miltä tuntui muuttaa vanhaan taloyhtiöön ja alkaa selvittää sen historiaa.

Kirjoitan mielelläni kolumneja, myös näin tilauksesta. Tällä hetkellä olen vakiokolumnistina vain Esse-lehdessä. Nämä kolumnit ovat netissä luettavissa Valomerkissä.