Helsingin Kirjamessuilla

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla tänä Kirjan vuonna 2015 kahdesti.  Käyn ensin torstaina 22.10.  klo 13. Mika Waltari -lavalla puhumassa Mitä mieltä Suomessa saa olla -esseekirjasta Vihavaisen, Hamilon ja haastattelija Juhani Korolaisen kanssa.

Perkele tulee sitten sunnuntaina 25.10 komeasti iltapäivällä. Olen Katri Vala -lavalla klo 14.30, Marko Gustafsson haastattelee romaanistani. Haastattelun jälkeen kolmelta olen kustantaja Gummeruksen kojulla kirjojen signeeraamista ja sinun tapaamistasi varten.

DSCF2971[1]

de Camp, Konstig, Rung

Sunnuntain ohjelmasta olen muuten ympäröinyt itselleni mm. seuraavanlaisia tärppejä:

12. Tatu ja Patu (Aleksis Kivi -lava). (Siis lapsilleni tämä, he ovat kovia Outola-faneja.)
12. Kirjailijaliiton uuden Kirjailija kiittää -palkinnon jako (Takauma)
12.30 Pentti Linkola (Sibelius)
13. Esikoiskirjapalkintoehdokkaat esittäytyvät (Aleksis Kivi)
13. Galileo tyrmässä – uskonnon ja tieteen myytit (Aino)
14. Venäläiset nykykirjailijat Babuskin, Snegirjov, Abuzjarov ja Buskovski keskustelemassa yhteiskunnasta ja kirjailijuudesta (Katri Vala). Venäjähän on messujen teemamaa.
15.30 Olisi sitten tarjolla Jörkkaa (Aleksis Kivi), kaksi Kekkosen ajan toisinajattelijaa (Eino Leino) tai suomalaista kauhukirjallisuutta (Takauma).

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Mainokset

Poets of the Fall ja Perkele

Perkeleen lopussa seisoo kiitos myös Poets of the Fall & crew’lle. Sain bändiltä tärkeää apua kirjan tekoa varten. Kun sain aikoinaan idean musiikin maailman sijoittuvasta romaanista, soitin vanhalle ystävälleni Olli Tukiaiselle, jonka Eruptionia olen saanut kuunnella jo teini-iässä etkoilla. Hevaria hänestä ei tullut mutta tulipahan sittemmin kitarasankari  ja kansainvälinen rokkitähti Poetseissa. Kysyin olisiko mahdollista päästä tutustumaan heidän työhönsä. Bändin miehistö oli hyvin vieraanvaraista ja otti minut mukaan kulissien taakse. Pääsin omin käsin kokemaan miten hommat toimivat konttorilta roudaukseen, sound checkiltä keikalle ja bäkkärille. Tein muistiinpanoja ja paljon tyhmiä kysymyksiä koko henkilökunnalle. Kokemus toi olennaista ymmärrystä ja itseluottamusta Perkeleen luomiseen.

Sen verran hienoja tyyppejä Poetsit vielä ovat, että muistivat minua ja valmista Perkelettä äsken Facebookin fanisivuillaan:

https://www.facebook.com/poetsofthefall/posts/10153185229292896

Kiitos, ilo ja kunnia oli minun puolellani.

Disclaimer:  Kirja on fiktiota ja siinä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, paitsi ne jotka ovat oikeita.

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän silloin

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän kuvan minusta silloin

Soundtrack, Perkele II

Luku 4.

”Tontsa oli keikan jälkeen lähdössä Stripille dippaamaan omaa katkarapuaan.”

He päätyivät tuohon 1971 Plymouth avo-Barracudaan, sisukset mustaa nahkaa, pistoolimallinen vaihdekeppi. Sen moottori pörisi ja hinkui kun he ajelivat rannikon mäenreunaa Pacific Coast Highwata toinen käsi valtameressä laahaten, ja etelään Long Beachille, jota satamien naantalimaiset puubulevardit pilkkoivat, leijasurffaajien täplittämään Huntington Beachiin asti, tai Hollywoodin taakse kuiville kukkuloille, joilla kartanoiden laiskat silmät katselivat alle levittäytyvää kaupungin taikamattoa.

He olivat ajaneet rantaviivaa mäkeä ylös, kun Mike pysäytti auton kurvissa ja kaatoi kaljastaan tielle muistohuikan: tässä kohtaa Vince Neill ajoi kolarin, johon Hanoi Rocksin Razzle kuoli.

Kalifornia, kevät!
Kaliforniassa aika oli pysähtynyt kuin taivaassa, Franco Columbun aika oli yhtä aikaa
Breakfast Clubin kanssa ja aina kevät tai kesä, kun taas Suomessa tuli syksyllä vettä ylhäältä ja keväällä alhaalta kun tarralenkkarit vettyivät ja kosteys imeytyi farkunlahjetta ylös, ja siinä välissä oli märän piponsisuksen hajuinen talvi.

Mutta kun ikä sitten karttui, Cobain ensin lauloi masennuslääkkeistä ja sitten vierottautui niistä rajuimmalla mahdollisemmalla tavalla, Marilyn Mansonin sulatejuustonaama narisi kommentteja kouluammunnoista, Korn lauloi insestistä, musiikkivideoilla oltiinkin getoissa osoittelemalla kameraa ei aseella, ei kahdella aseella, vaan viidellä uzilla.

”People are shit! People. Are. Shit. Mikset säkin vaan jätä mua rauhaan? Kaikki muutkin jättää mut.”

Keväällä Anna oli hengaillut uusissa kivipestyissä farkuissaan Gallerian ostoskeskuksella tietäen hyvin, miltä hänen nuoruuden muodostelmaluistelun kehittämä vartalonsa niissä näytti, kun häntä lähestyi kohtelias vanhempi mies ja tarjosi käyntikortin.

…He söivät Flagstaffin kaupungissa päänkokoisia mustikkamuffinsseja, riitelivät ja jäivät yöksi ohutseinäiseen motelliin harrastamaan sovintoa. Anna istui etupenkillä, nosti jalkansa suoriksi kojelaudalle ja vaihteli levyjä. He kuuntelivat kaikkea ei-heviä, jota Mike suostui kuuntelemaan: Springsteenin Nebraskaa (Anna piti enemmän Born to Runista), Rollareita, Johnny Cashia, countrya: David Allan Coe, Hank Williams.

Dinerista poistuttuaan he päättivät palata talolle. Anna kehotti Rekoa ajamaan Wattsin alueen läpi. Hän oli ollut täällä monesti jakamassa ruokaa.

(videon mellakat eivät liity tapaukseen)

Sinä lupasit. Sinä tarjosit kätesi ja lupasit johdattaa sinne.

– Osa I täällä