Kirjoittamiskoulutus Espoon Tapiolassa

Vedän Espoon Tapiolan kirjastossa taas kirjoittamiskoulutuksen maaliskuussa. Ryhmä näyttäisi jo tulleen täyteen, mutta laitan ilmoituksen tähän peruutuspaikkojen varalta sekä kiinnostuneita tuleviin mahdollisuuksiin inspiroimiseksi:

Kirjoitatko pöytälaatikkoon, päiväkirjaa, blogia? Haaveiletko kirjoittamisesta?

Kaipaatko ohjausta, vertaistukea, neuvoa kirjoittamistasi varten? Kirjailija Joonas Konstig ohjaa ja opastaa neljänä tapaamiskertana harrastekirjoittajia kevään 2017 aikana Tapiolan kirjastossa.

Ilmoittaudu oheisen linkin kautta! Työpajasarjaan mahtuu mukaan 10 ensin ilmoittautunutta.

Keskiviikkoisin 01.03., 15.03., 29.03., 12.04. klo 17 – 18 kirjaston Pajassa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjoittamisen_tyopajat(126929)

Mainokset

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...