Näetkö maailman sellaisena kuin se on vai sellaisena kuin se voisi olla?

Jotkut ihmiset tuntuvat olen etupäässä kiinnostuneita siitä, millainen maailma todella on; toisia leimaa taipumus nähdä maailma sellaisena kuin se voisi olla.

Ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se on, leimaa realismi. Ihminen on tietynlainen ja sille on syynsä, joista jotkut jopa ymmärretäänkin. Tätä voi käyttää ”hyväksi”, jos tietää mistä vivuista ihmisiä kannattaa vetää, jos haluaa tiettyjä lopputuloksia. Muun muassa kaupallisilla aloilla tämä on elinehto.

Toisaalta realismin vaarana voi olla kyynisyys. Joillekin ihmisille tätä fokusta tuntuu nimittäin seuraavan tarve korostaa elämän ja ihmisen raadollisuutta aivan tarpeettomasti. Ei nähdä kauneutta ja hyvyyttä, jos rumuutta ja pahuutta pitää alleviivata. Inter faeces et urinam nascemur ja siinä kaikki.

Toinen vaara voi olla se, että joskus omassa elämässä oikeasti kannattaisi nousta arjen yläpuolelle ja miettiä sitä, miten minä ja minun arkeni voisi järjestäytyä. Minä voisin elää toisin, minun ehkä jopa kannattaisi toimia eri tavalla. Joskus jopa yhteiskuntakin voisi toimia toisin. On se mahdollista.

Niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se voisi olla, leimaa idealismi. Tosimaailma, de facto, vallitsevat olot, ovat vain lähtökohtana sille, miten kaikki voisi toimia. Parhaimmillaan tämä on visionäärisyyttä: Mitä jos… toimii ponnistuslautana jollekin, mikä sitten todella toimii myös reaalimaailmassa. Oma visio voi myös antaa elämälle tuota onnellisuuttakin tärkeämpää, merkitystä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Jos ajattelit tämän kirjoituksen otsikon perusteella, että tämä tapa on jotenkin automaattisesti parempi, se todistaa vain siitä, että tämä tendenssi on nyky-yhteiskunnassamme verraten voimakas. Idealismin vaarat ovat kuitenkin vähintään yhtä suuret kuin realismiin hukkumisessa. Ensimmäinen vaara on ilmeinen ainakin edellisen ryhmän ihmisille. Jos ei ymmärrä, millainen maailma todellisuudessa on, siellä ei osaa toimia. Ei osata elää. Jos ihmisluonnolle kääntää selkänsä, se puree takamukseen. Idealistin elämästä tulee ihmiskoe, jos ei ymmärretä, että monesti on ihan syynsäkin sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Hybris valtaa hänet, oman suuruuden kuvitelmat. Kuitenkin yksilön järki on harvoin viisaampi kuin kollektiivinen järki. On epätodennäköistä, että juuri sinä tietäisit enemmän siitä, miten luoda parempi maailma, kuin muut koskaan eläneet sata miljardia ihmistä.

Toinen idealismin vaara on vielä haitallisempi. ’Voisi’ muuttuu niin kovin helposti muotoon ’pitäisi’, ja aletaan vaatia, että maailman pitäisi olla tietynlainen. Vaarana on totalitarismi, vähintään omassa elämässä, mutta monesti vaatimukset ulottuvat muihinkin ihmisiin, koko yhteiskuntaan ja historiaan. Oma elämä on ihmiskoe, ja kun se ei teekään onnelliseksi, käydään vihaiseksi maailmalle ja syytetään sitä. Käydään vihaisiksi ensimmäisen ryhmän ihmisille ja syytetään heitä: jos he vain taipuisivat sinun puolellesi, maailma olisi jo paratiisi. Tämähän on uskonnollinen maailmankuva, sanan laajimmassa merkityksessä.

Kirjailijan ammatti on perinteisesti ollut sen ymmärtämistä ja kuvaamista, millaisia maailma ja ihminen ovat. Avaa kirja, mene teatteriin ja ecce homo, katso ihmistä. Romaani kuvaa sitä, millaista on olla ihminen. Onnistuessaan se auttaa lukijaa ymmärtämään itseään paremmin. Eikä tämä suinkaan tarkoita pelkkää realistista kirjallisuutta. Samuel Beckett kertoo paljon ihmisenä olemista.

Idealismi on tietysti sekin kuulunut aina osaan kirjallisuutta. Se voi olla viihteen muodossa (näin hauskoja tyyppejä ja tapahtumia voisi olla, näin taitavia sankareita voisi olla, näin voisimme asuttaa avaruuden) tai se voi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavan  kirjallisuuden muodon. Esimerkiksi sosialistit eivät aina tyytyneet kuvaamaan sitä raadollisuutta, jota he kapitalismissa näkivät, vaan maalasivat kuvia vaihtoehdosta. (Tshernysevskin Mitä on tehtävä tulee mieleen.) Onnistuneesti tehtynä tendenssi perustuu kuitenkin aina todelliseen maailmaan – aivan kuten hyvä scifikin kertoo ihmisestä, ei vain mahdollisista tulevaisuuksista. Mutta yleensä pelkkä reaalisen kuvaaminenkin riittää: raadollisuuden uskottava kuvaus saa lukijan kuvittelemaan sille vaihtoehtoja.

Minulla ei ole tähän lopputulemaa, joka kertoisi, miten pitää olla. Uskon vain, että voi olla hyvin valaisevaa koettaa ymmärtää itsestä ja muista ihmisistä, kuuluvatko he toiseen näistä ryhmistä: onko heidän fokuksensa siinä, millainen maailma on, vai siinä, millainen maailma voisi olla.

Mainokset

Löydä lautapelit on arvokas pikakurssi lautapelisivistykseen

Innostuin moderneista lautapeleistä marraskuussa 2015. Sen jälkeen olen paitsi pelannut niitä hurjasti, perustanut lautapeliblogin ja ollut mukana luomassa Pelaajien valinta -palkintoa, myös lukenut valtavasti peleistä ja niiden historiasta yrittäessäni kartuttaa sivistystäni alalta. Tälläinen nykyaikainen artikkeli sieltä, blogipostaus täältä -tyylinen oppi on väistämättä pirstaleista. Aina niin tärkeät suuret linjat jäävät helposti hahmottumatta.

Siksi tartuin kärkkäästi vastikään Avaimelta ilmestyneeseen Mikko Saaren kirjaan Löydä lautapelit.

Saarihan on suomalaisen analogisen pelaamisen ja pelituntemuksen avainhenkilö. Hän pitää johtavaa suomenkielistä pelisivustoa Lautapeliopasta ja on kirjoittanut aiemmin kirjat perinteisistä korttipeleistä (150 korttipeliä) sekä tietääkseni ainoan suomenkielisen tätä edeltävän lautapelikirjan Uudet lautapelit (2007).

Toisin kuin tuo edellinen kirja, Löydä lautapelit ei ole jäänyt kiinni kirjoitushetkeensä. Saari on ottanut kirjoittaakseen modernien designer-lautapelien matkan tähän päivään, ja pääpaino on tämän matkan virstanpylväissä pikemminkin kuin nykyhetken hittipeleissä. Kirja esittelee pelipaljoutta nyt mekaniikkojen mukaan lajiteltuna. Kokonaisuutta voisi järjestää varmaan muillakin tavoin, mutta tämä toimii näinkin. Saaren lause on sujuvaa asiaproosatyyliä, jota lukee mielellään.

Sisällysluettelo ja samalla rakenne. Lopun sanasto palvelee harrastuksen aloittelijoita.

Miksi perinteinen Afrikan tähden ”heitä noppaa ja liiku” on niin vanhentunut pelimekaniikka? Miten saksalaisen koulukunnan ns. europelit löivät läpi 1990-luvulta alkaen ja mullistivat lautapelit?  Kuka keksi, että myös yhteistyöpelit voisivat olla aidosti kiehtova pelimuoto, eikä mitään hyvän mielen tiiminrakennuspuuhastelua kuten minäkin aluksi luulin? Miten kehittyi työläistenasettelu , pelityyppi, jossa pelaajat asettelevat vuorotellen pelimerkkejään laudan eri toimintoruutuihin?  Miksi modernien lautapelien kannessa on nykyään pelin suunnittelijan nimi?  Entä mikä oli viime vuosisadan tärkein pelikeksintö? Tällaisiin kysymyksiin Löydä lautapelit vastaa.

Kirja olisi ollut kovasti tarpeen kolme vuotta sitten peliharrastusta aloittaessani, mutta yhtä lailla se kiinnosti ja opetti minua yhäkin. Jos luette koskaan kirjallisuushistoriaa, tiedätte ehkä tunteen, kun joka aukeamalla esitellään joku kiinnostava kirja ja laitat nimiä talteen ”tuo pitää kyllä lukea” -listalle. Tai muistatteko saman, jos katsoitte Mark Cousinsin pitkää dokumenttisarjaa elokuvien historiasta?  Oho, tuo pitäisi nähdä…

Minulle kävi samoin pelien suhteen Saaren kirjan parissa. Kahlasin Löydä lautapelit melkein yhdessä illassa, ja kun tartuin siihen uudestaan, tein muistiinpanoja niistä peleistä ja pelityypeistä, jotka omasta pelisivistyksestäni vielä puuttuvat. Kirja on  eri genrejen merkittävimpien teosten peruskurssi. Monta niistä olen ehtinytkin jo pelata, mutta esimerkiksi 1960-luvun ehkä paras peli Acquire pitäisi ehdottomasti vielä kokeilla, osakepeleistä vähintään Chicago Express alkuun ja saisipa joskus kokeiltua sosiaalisen päättelyn pelejäkin. Ai niin, ja sen julkkispelin pistän pystyyn ensi vuonna mökillä.

Kirja on mustavalkoinen, mutta sisältää onneksi värikuvaliitteen.

Löydä lautapelit on pikemminkin viisaan konkarin luentosarja kuin myyntipitchi. Saarella on historiallinen kokemus aiheesta, ja sitä ei voi korvata jälkikäteen lukemalla. Kenelle kirja sitten on omiaan? Sanoisin, että kaikille lautapeleistä jo valmiiksi vähänkin kiinnostuneille, pelikokemuksesta riippumatta. Satunnaisen Aliaksen pelaajille kirja on aivan liian syvä,  mutta jos vaikka Carcassonne tai Catan on herättänyt uteliaisuuden katsoa, mitä muuta hyviä pelejä vielä on, Löydä lautapelit levittää harrastuksen auki kuin uuden mantereen. (Ja kertoo muuten samalla, mitä kotisääntöjä Carcassonnen suunnittelija Klaus-Jürgen Wrede itse käyttää.)

Kokeneemmallekin peliharrastajalle kirja tarjoaa oivalluksia. Esimerkiksi vuorojärjestyksen problematiikka työläistenasettelupeleissä tai abstraktien ja kombinatoriaalisten pelien erottelu tarjosivat minulle ahaa-elämyksiä. Lisäksi kirja kertoi paljon valaisevia tarinoita esimerkiksi pakanrakennuksen tai roolipelien historiasta.

Löydä lautapelit on nyt aiheen suomenkielinen perusteos, jota on helppo suositella kaikille värikkäiden puupalojen suomista iloista kiinnostuneille.

”Herrasmiesvinkit” romanttiselle risteilylomalle

Kuinka kohdella omaa naista maailman tärkeimpänä henkilönä? Annoin Tallink Siljalle haastattelun, jossa kerroin vinkkejä tällaista romanttista risteilyä varten.  Tarja Sinervon kirjoittama juttu löytyy nyt Tallink Siljan sivuilta osoitteesta:

https://www.tallinksilja.fi/helmet-silja-resort-herrasmiesmatka

Silja Serenaden promenadilla pitkästä aikaa. Etenkin lukiovuosina täällä tuli käytyä.