Luentoja tradenomeille ja kirjailijoille

Mainitsenpa lyhyesti muutamia loppuvuoden kuulumisia. Kävin viime kuun puolella Vantaan Laureassa pitämässä tradenominopiskelijoille luennon otsikolla Pukeutuminen ja käytös ammatillista viestiä tehostamassa.  Minulla oli puheessa pari pääpointtia: miten pukeutuminen ja käytös kuvaavat niin kutsumaani ”salaseuralakia” (et tiedä, mitä et tiedä), ja se positiivinen takaisinkytkentäkierre, josta kirjassakin puhutaan: kun kunnioittaa itseä ja muita, saa heiltä kunnioitusta, joten on helpompi kunnioittaa heitä ja niin edelleen.  Mottona oli Chesterfieldiä: ”Voit olla maailman arvokkain timantti, mutta jos et ole hiottu, kukaan ei saa tietää sitä.”

Nuorille puhuessa on tärkeää olla nukuttamatta heitä, joten pidin särmikkään luennon, joka oli saanut kuulemma monet ajattelemaan omia tapojaan uusiksi. Olipa kirjaakin kuulemma lainattu opiston kirjastosta.

Kysymyksiä ja keskustelua olisi riittänyt pitemmäksin aikaa, mutta siirryin luennon jälkeen vielä opiston kirjaston puolelle, jossa minua haastateltiin paitsi herrasmieskirjasta, myös Tarina-akatemiasta ja tarinallistamisesta – kuulijoina nyt markkinoinnin opiskelijoita. Kaikin puolin mukava päivä Tikkurilassa. Nuoriso on hienoa, koska heistä voi tulla vielä vaikka mitä.

Vähän samaa, mutta eri: Viime viikolla minut oli kutsuttu Espoon Kirjailijoiden kirjallisuusillalliselle puhumaan pöytätavoista. Ensin kuitenkin laitoimme yhdessä ruokaa, tässä tapauksessa makeita ja suolapaloja, kuten savulohitäytteisiä ruissipsejä:

Puhuin ruoan päälle sitten herrasmieskirjastani ja siitä, mitä olen ymmärtänyt pöytätapojen ja etiketin filosofiasta. Niissä on järkeä ja hiljaista tietoa, ja niiden tarkoitus on (oli?) helpottaa, ei hankaloittaa. Nykyäänkin, kun hallitsee tavat, niistä ei tarvitse murehtia ja voi keskittyä olennaiseen – yhdessäoloon ja toisiin ihmisiin.

Minulla on ensi vuodelle sovittu jo liuta puhujankeikkoja näistä asioista eri puolille maata – mikä on muuten oikein mukavaa. Lisäksi kuvasimme tänään ensimmäisen osan bisnestarinankerronnan videokurssista, joka tulee Editalta ensi vuonna. Siitäkin lisää toiste. Taisin toivottaa hyviä jouluja jo edellisessä blogauksessa, joten onnea nyt myös uudelle vuodelle 2019!

Vuosi herrasmiehenä optioitu elokuvaksi

Takana on vuosi kaikenlaisia suunnitelmia ja neuvotteluja Vuosi herrasmiehenä -kirjan muuttamisesta liikkuvan kuvan muotoon. Ideoita ja toimijoita on ollut mukavan kirjava joukko. Kaikki on johtanut siihen, että kirjan elokuvaamisoikeudet on nyt myyty. Jos kaikki käy hyvin, kirjasta tulee siis fiktiivinen elokuva.


Vuosi herrasmiehenä on muuten hyvä lahjakirja, vaikka itse sanonkin.

Kaunista ja rauhallista joulua itse kullekin!

Yhdessäoloa lautapelien parissa – kirjoitukseni Valkonauhaan

Valkonauha on Suomen Valkonauhaliiton perinteikäs, jo vuodesta 1909 ilmestynyt lehti. Kirjoitin  ao. kirjoituksen tilauksesta lehden numeroon 4/2018.

Yhdessäoloa lautapelien parissa

Yhteinen aika on elämän arvokkainta valuuttaa. Minulla on vaimo ja kolme lasta, ja sentään tämän valuutan suhteen perheemme on rikas. Jaan mielelläni konstin, jolla sitä kerrytämme.

Kokoonnumme keittiön pöydän äärelle pelaamaan lautapelejä. Me lätkimme korttia, asettelemme pelimerkkejä tai heitämme noppaa melkein joka päivä.

Vielä muutama vuosi sitten tämä olisi kuulostanut hassulta minustakin. Kun ajattelin lautapelejä, minulle tulivat mieleen ne lapsuudesta tutut: loputtomat Monopoli-sessiot tai pelkkään noppatuuriin perustuvat Yatzyt eivät ole tarpeeksi lumoavia vangitsemaan mielenkiintoa tällä lailla. Mutta modernit lauta- ja korttipelit ovat aivan toista maata.

Samoin kuin harva kai kuvittelee, että videopelit ovat yhä Pacmania ja Tetristä, myös lautapelit ovat kehittyneet aika tavalla Riskin ja Scrabblen ajoista. Modernit lautapelit ovat täynnä kiperiä päätöksiä, joiden kanssa pähkäillessä pääsee flow-tilaan. Ne kertovat tarinoita. Esimerkiksi pelissä Village pelaajat kehittävät sukunsa arvostusta ja varallisuutta neljän sukupolven ajan käymällä torilla kauppaa ja nousemalla arvostettuihin asemiin kylänvaltuustossa ja kirkossa. Vanhin sukupolvi kuolee pelin aikana ja heidän tekonsa ikuistetaan kylän kronikkaan. Tämä kaikki yhdessä tunnissa oman keittiön pöydällä: parempaa konstia nollata stressiä en tiedäkään.

Mitä lapsiin taas tulee, pidän pelejä erinomaisen kasvattavina. Pohjimmiltaan pelit opettavat yhteisiä sääntöjä ja keskittymistä: mitä tehdään, miksi ja milloin. Kolmivuotias poikani opettelee vielä oman vuoron odottamista. Nopat pitää antaa välillä isosiskolle! Siitä se lähtee.

Pelit opettavat myös matematiikkaa ja rationaalista ajattelua: jos pelaan tämän kortin, voin saada kolme pistettä, mutta ensi vuorollahan kortti on vielä arvokkaampi. Entä mitä sitten muut pelaajat aikovat tehdä? Jos Anna tarvitsee tiiliä talonsa rakentamiseen, hän ei varmaankaan ole seuraavaksi viemässä pelilaudalta puuta. Tällä lailla peleissä oppii psykologiasta tuttua mielen teoriaa: toisin sanoen asettumaan toisen asemaan.

Lisäksi pelit kasvattavat luonnetta. Voittaminen on pelin tavoite, mutta tavoite on lopulta tärkeämpi kuin voittaminen. Häviäjille ei ole tyylikästä ilkkua. Oma tappio pitää niellä arvokkaasti ja kiukuttelematta ja ehkä miettiä, mitä virheistä voisi oppia. Niin peleissä kuin elämässäkään ei voi voittaa, jos pelkää kuollakseen häviämistä, eikä kukaan tykkää huonoista häviäjistä.

Mökötyksen silti hyökätessä opettelemme nousemaan siitä ylös. Loppujen lopuksi hyvä peli ei koskaan ole haalea, vaan liikuttaa tunteita. Samahan pätee taiteeseen.

Lautapelien ansiosta vietän nyt enemmän aikaa etenkin lasteni ja vaimoni kanssa kuin koskaan. Keittiön pöydällä pelailu on lähentänyt meitä niin, että suorastaan harmittaa niiden perheiden puolesta, joilta vastaava yhteinen harrastus puuttuu. Nykymaailma on täynnä digitaalisten ruutujen upottavia mustia aukkoja. Näiden kilpailijaksi täytyy kehittää analogisia tapoja pitää hauskaa yhdessä.

Sillä ennen kaikkea lautapelaaminen on kuitenkin hauskaa, ja se on sitä yhdessä. Ystävyys ei yhden määritelmän mukaan tarkoita paljon kummempaa kuin jaettuja hyviä kokemuksia, ja juuri niitä lautapelit tarjoavat.

Onneksi yhä useammat ihmiset ovat löytäneetkin lautapelit. Ne elävät parhaillaan varsinaista kulta-aikaa: ala kasvaa kohisten, ja uusia kiinnostavia pelejä mitä erilaisemmista aiheista ilmestyy lähes päivittäin. Aina ei tarvitse edes kilpailla toisten kanssa. Yhteistyöpelit ovat suosittu nykygenre. Esimerkiksi Pandemiassa pelaajat torjuvat maailmaa uhkaavia virusepidemioita ja voittavat tai häviävät kaikki yhdessä. Myös palomiespeli Flash Point: Fire Rescuessa taktiikat pitää suunnitella yhteistuumin: kuka sammuttaa liekit eteisestä, kuka menee pelastamaan uhrin palavasta keittiöstä. Mutta pelisuunnittelijat käyvät aina vain kekseliäämmiksi. The Mind esimerkiksi on sinänsä yksinkertainen: pelaajilla on kädessään numerokortteja, ja ne pitää pelata yhteiseen pinoon nousevassa järjestyksessä. Ongelma vain on siinä, ettei sanaakaan saa sanoa! Pelaajien täytyy ainoastaan toisiaan lukemalla kehittää yhteinen ajantaju ja aavistaa, milloin korttinsa lyö pöytään. Onnistuessaan kokemus on lähes taianomainen…

Kun ihmiset katsovat ehtoovuosinaan elämäänsä taaksepäin, yleisin katumuksen syy on kuulemma se, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa rakkaimpiensa kanssa. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, lautapelien ansiosta olen luottavainen, että ainakaan tätä virhettä en tee.