They join the Taleban, they get guns, they get respect – Kaikki on sanotun Afganistanin-muistojen selailua

Viimeaikaiset tapahtumat Afganistanissa saivat minut selailemaan pitkästä aikaa esikoisromaaniani Kaikki on sanottu (Gummerus 2011). Siinä yksi kolmesta päähenkilöstä, Samu, lähtee rauhanturvaajaksi Afganistaniin. Luin Samun tarinaa varten aikoinaan paljon kirjallisuutta ja nettilähteitä Afganistanista ja Yhdysvaltain ja ISAFin (kansainvälinen rauhanturva) osallisuudesta. Haastattelin kolmea miestä, jotka olivat olleet Afganistanissa rauhanturvaajina, kahta suomalaista ja yhtä ulkomaalaista.

En saanut, eikä Kaikki on sanottu tarjonnut optimistista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Vaikka sinne yritettiin tietysti opettaa länsimaisia arvoja ja demokraattisia vaaleja rakentaa länsimaisempia rakenteita, kuten kansallista armeijaa (ANA) ja poliisia (ANP), en nähnyt, miten armeijalla voitaisiin muuttaa syväänjuurtunutta ikiaikaista kulttuuria. Romaanissa päähenkilöt turvaavat maan ensimmäisiä vaaleja. Ehdokkailla ei ole nimiä tai numeroita, koska niin moni on lukutaidoton. He äänestivät ikoneita, he äänestivät lampaita tai lehmiä. Kuinka selittää demokratian käsite ihmiselle, jota ei ole opetettu vielä lukemaan?

Mutta tässä otteessa Samun luvusta 37 suomalaiset rauhanturvaajat vierailevat amerikkalaisten valtavassa pääleirissä.


He saivat nähdä baseball-kentän komeine valonheittimineen, neljäsataapaikkaisen elokuvateatterin ja tavaratalon, jossa myytiin kaikkea mitä Stockmannilta saa ja vähän enemmänkin. …Ruoka-alueella olivat Pizza Hutin ja Burger Kingin omat rakennukset.

Heidän saattajansa kysyi [suomalaisilta] olivatko he koskaan jutelleet talebanien kanssa.

– You know what they want, se kysyi. He eivät tienneet.
– This, mies sanoi ja osoitti kymmenen metriä pitkää pitsatiskiä. – They want pizza? Leiska kysyi.
– Throw in a couple of Playstations and you have a nation at peace. Seriously, what does anyone need? You need a job. you need a woman.
Se kertoi että niiden lääkintämies oli sitonut vangiksi jääneen talebanin ja kysynyt lopuksi, tarvitsiko tämä vielä jotakin. Talebani kysyi kiltisti, olisiko sillä antaa lääkettä finneihin.
– They join the Taleban, they get guns, they get respect, mies sanoi unohtuneena katselemaan jonoa ruokalinjastolla.”

Kohtauksessa kuvasin sitä amerikkalaistyyppiä, joka ei ollut ymmärtänyt oman kulttuurinsa ja arvojensa ja talebanin eroa. Lapsenuskoa siihen, että he ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin hänkin: kun heille antaa samaa kuin mitä hän itse haluaa, heistä paljastuu ihan samanlainen. Sitten Afganistanissa on pysyvä peace and liberty.

Camp Marmal oli saksalaisten leiri, amerikkalaisten leiriä paljon pienempi. Se luovutettiin Afganistan National Armylle saksalaisten poistuttua. Kuva Wikipedia.

En itse pystynyt uskomaan kuvauksiin (ne perustuivat tosiasioihin, vaikka dialogi on fiktiivinen). Oma arvioni oli lähempänä suomalaisen Riihimäen kommenttia Afganistanin jatkosta. Em. kohtauksen jälkeen suomalaiset katselevat ympäriinsä ja puhuvat amerikkalaisista lopulta arvostaen ja kunnioittaen, jos ei muuta, ainakin näiden sotilasvoimaa. Riihimäki lopettaa puheensa amerikkalaisista näin:



– No ei mulla niitä kateeks käy, jos sitä haetaan. Jos hyvin käy, ne saa [Hamid] Karzain hallituksen pystyyn ja ANA ottaa homman haltuun kun ne lähtee. Mutta jotkut sanoo että ANA:n pojista ja ANP:n pojista koulutetaan vaan seuraavan sukupolven Al-Qaidaa. Kun jenkit lähtee pois, ne alkaa taas käydä heimosotaa keskenään sillä erolla et nyt niillä on enemmän aseita.

Samu miettii tämän jälkeen kohtaamiaan afgaaneja eri silmin:



Ehkä ne halusivat samoja asioita kuin he, mutta samaan aikaan ne oli tehty eri aineesta. He olivat nähneet vihamielisten afgaanien katseita. Rutiköyhä afgaani pystyi yhdellä katseella ilmaisemaan heille, että he eivät olleet yhtään mitään, että he olivat kunniattomia koiria ja että kaikki kalliit autot ja aseet eivät tuoneet heille mitään valtaa – kuolemalla ei ollut valtaa niiden yli. Ylpeys, vakaumus, ne tekivät niistä immuuneja pelolle. Se oli pelottavaa.


Tunnen  kymmenen vuotta Kaikki on sanotun kirjoittamista myöhemmin yhä myötätuntoa afganistanilaisia kohtaan. Nyt otan osaa heidän tulevaisuudensa vuoksi,  etenkin naisten ja lasten. Oli kestämätöntä, että USA käyttäisi loputtomiin lisää miljardeja maan turvaamiseen sotilaallisesti, enkä osaa neuvoa, miten maa olisi saatu pysyvästi pelastettua, mutta tietysti sitä toivoo, että jotakin edes hetken kestävää olisi saatu rakennettua niinä vuosina, kun länsimaat maassa olivat. Mitään valtiota maassa ei ollut eikä sitä koskaan syntynyt, ei sellaista voi aseilla maasta polkaistakaan. Oli klaaneja ja heimoja, lahkoja ja klikkejä. Vahvin niistä otti maan saman tien taas valtaansa.

Toisaalta ei ole arvotonta sekään, että sentään maa eli kaksikymmentä vuotta (2001 – 2021) ehkä hieman parempaa elämää.  Ainakin näin länsimaisesta näkökulmasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.