Luentoja tradenomeille ja kirjailijoille

Mainitsenpa lyhyesti muutamia loppuvuoden kuulumisia. Kävin viime kuun puolella Vantaan Laureassa pitämässä tradenominopiskelijoille luennon otsikolla Pukeutuminen ja käytös ammatillista viestiä tehostamassa.  Minulla oli puheessa pari pääpointtia: miten pukeutuminen ja käytös kuvaavat niin kutsumaani ”salaseuralakia” (et tiedä, mitä et tiedä), ja se positiivinen takaisinkytkentäkierre, josta kirjassakin puhutaan: kun kunnioittaa itseä ja muita, saa heiltä kunnioitusta, joten on helpompi kunnioittaa heitä ja niin edelleen.  Mottona oli Chesterfieldiä: ”Voit olla maailman arvokkain timantti, mutta jos et ole hiottu, kukaan ei saa tietää sitä.”

Nuorille puhuessa on tärkeää olla nukuttamatta heitä, joten pidin särmikkään luennon, joka oli saanut kuulemma monet ajattelemaan omia tapojaan uusiksi. Olipa kirjaakin kuulemma lainattu opiston kirjastosta.

Kysymyksiä ja keskustelua olisi riittänyt pitemmäksin aikaa, mutta siirryin luennon jälkeen vielä opiston kirjaston puolelle, jossa minua haastateltiin paitsi herrasmieskirjasta, myös Tarina-akatemiasta ja tarinallistamisesta – kuulijoina nyt markkinoinnin opiskelijoita. Kaikin puolin mukava päivä Tikkurilassa. Nuoriso on hienoa, koska heistä voi tulla vielä vaikka mitä.

Vähän samaa, mutta eri: Viime viikolla minut oli kutsuttu Espoon Kirjailijoiden kirjallisuusillalliselle puhumaan pöytätavoista. Ensin kuitenkin laitoimme yhdessä ruokaa, tässä tapauksessa makeita ja suolapaloja, kuten savulohitäytteisiä ruissipsejä:

Puhuin ruoan päälle sitten herrasmieskirjastani ja siitä, mitä olen ymmärtänyt pöytätapojen ja etiketin filosofiasta. Niissä on järkeä ja hiljaista tietoa, ja niiden tarkoitus on (oli?) helpottaa, ei hankaloittaa. Nykyäänkin, kun hallitsee tavat, niistä ei tarvitse murehtia ja voi keskittyä olennaiseen – yhdessäoloon ja toisiin ihmisiin.

Minulla on ensi vuodelle sovittu jo liuta puhujankeikkoja näistä asioista eri puolille maata – mikä on muuten oikein mukavaa. Lisäksi kuvasimme tänään ensimmäisen osan bisnestarinankerronnan videokurssista, joka tulee Editalta ensi vuonna. Siitäkin lisää toiste. Taisin toivottaa hyviä jouluja jo edellisessä blogauksessa, joten onnea nyt myös uudelle vuodelle 2019!

Vuosi herrasmiehenä optioitu elokuvaksi

Takana on vuosi kaikenlaisia suunnitelmia ja neuvotteluja Vuosi herrasmiehenä -kirjan muuttamisesta liikkuvan kuvan muotoon. Ideoita ja toimijoita on ollut mukavan kirjava joukko. Kaikki on johtanut siihen, että kirjan elokuvaamisoikeudet on nyt myyty. Jos kaikki käy hyvin, kirjasta tulee siis fiktiivinen elokuva.


Vuosi herrasmiehenä on muuten hyvä lahjakirja, vaikka itse sanonkin.

Kaunista ja rauhallista joulua itse kullekin!

Yhdessäoloa lautapelien parissa – kirjoitukseni Valkonauhaan

Valkonauha on Suomen Valkonauhaliiton perinteikäs, jo vuodesta 1909 ilmestynyt lehti. Kirjoitin  ao. kirjoituksen tilauksesta lehden numeroon 4/2018.

Yhdessäoloa lautapelien parissa

Yhteinen aika on elämän arvokkainta valuuttaa. Minulla on vaimo ja kolme lasta, ja sentään tämän valuutan suhteen perheemme on rikas. Jaan mielelläni konstin, jolla sitä kerrytämme.

Kokoonnumme keittiön pöydän äärelle pelaamaan lautapelejä. Me lätkimme korttia, asettelemme pelimerkkejä tai heitämme noppaa melkein joka päivä.

Vielä muutama vuosi sitten tämä olisi kuulostanut hassulta minustakin. Kun ajattelin lautapelejä, minulle tulivat mieleen ne lapsuudesta tutut: loputtomat Monopoli-sessiot tai pelkkään noppatuuriin perustuvat Yatzyt eivät ole tarpeeksi lumoavia vangitsemaan mielenkiintoa tällä lailla. Mutta modernit lauta- ja korttipelit ovat aivan toista maata.

Samoin kuin harva kai kuvittelee, että videopelit ovat yhä Pacmania ja Tetristä, myös lautapelit ovat kehittyneet aika tavalla Riskin ja Scrabblen ajoista. Modernit lautapelit ovat täynnä kiperiä päätöksiä, joiden kanssa pähkäillessä pääsee flow-tilaan. Ne kertovat tarinoita. Esimerkiksi pelissä Village pelaajat kehittävät sukunsa arvostusta ja varallisuutta neljän sukupolven ajan käymällä torilla kauppaa ja nousemalla arvostettuihin asemiin kylänvaltuustossa ja kirkossa. Vanhin sukupolvi kuolee pelin aikana ja heidän tekonsa ikuistetaan kylän kronikkaan. Tämä kaikki yhdessä tunnissa oman keittiön pöydällä: parempaa konstia nollata stressiä en tiedäkään.

Mitä lapsiin taas tulee, pidän pelejä erinomaisen kasvattavina. Pohjimmiltaan pelit opettavat yhteisiä sääntöjä ja keskittymistä: mitä tehdään, miksi ja milloin. Kolmivuotias poikani opettelee vielä oman vuoron odottamista. Nopat pitää antaa välillä isosiskolle! Siitä se lähtee.

Pelit opettavat myös matematiikkaa ja rationaalista ajattelua: jos pelaan tämän kortin, voin saada kolme pistettä, mutta ensi vuorollahan kortti on vielä arvokkaampi. Entä mitä sitten muut pelaajat aikovat tehdä? Jos Anna tarvitsee tiiliä talonsa rakentamiseen, hän ei varmaankaan ole seuraavaksi viemässä pelilaudalta puuta. Tällä lailla peleissä oppii psykologiasta tuttua mielen teoriaa: toisin sanoen asettumaan toisen asemaan.

Lisäksi pelit kasvattavat luonnetta. Voittaminen on pelin tavoite, mutta tavoite on lopulta tärkeämpi kuin voittaminen. Häviäjille ei ole tyylikästä ilkkua. Oma tappio pitää niellä arvokkaasti ja kiukuttelematta ja ehkä miettiä, mitä virheistä voisi oppia. Niin peleissä kuin elämässäkään ei voi voittaa, jos pelkää kuollakseen häviämistä, eikä kukaan tykkää huonoista häviäjistä.

Mökötyksen silti hyökätessä opettelemme nousemaan siitä ylös. Loppujen lopuksi hyvä peli ei koskaan ole haalea, vaan liikuttaa tunteita. Samahan pätee taiteeseen.

Lautapelien ansiosta vietän nyt enemmän aikaa etenkin lasteni ja vaimoni kanssa kuin koskaan. Keittiön pöydällä pelailu on lähentänyt meitä niin, että suorastaan harmittaa niiden perheiden puolesta, joilta vastaava yhteinen harrastus puuttuu. Nykymaailma on täynnä digitaalisten ruutujen upottavia mustia aukkoja. Näiden kilpailijaksi täytyy kehittää analogisia tapoja pitää hauskaa yhdessä.

Sillä ennen kaikkea lautapelaaminen on kuitenkin hauskaa, ja se on sitä yhdessä. Ystävyys ei yhden määritelmän mukaan tarkoita paljon kummempaa kuin jaettuja hyviä kokemuksia, ja juuri niitä lautapelit tarjoavat.

Onneksi yhä useammat ihmiset ovat löytäneetkin lautapelit. Ne elävät parhaillaan varsinaista kulta-aikaa: ala kasvaa kohisten, ja uusia kiinnostavia pelejä mitä erilaisemmista aiheista ilmestyy lähes päivittäin. Aina ei tarvitse edes kilpailla toisten kanssa. Yhteistyöpelit ovat suosittu nykygenre. Esimerkiksi Pandemiassa pelaajat torjuvat maailmaa uhkaavia virusepidemioita ja voittavat tai häviävät kaikki yhdessä. Myös palomiespeli Flash Point: Fire Rescuessa taktiikat pitää suunnitella yhteistuumin: kuka sammuttaa liekit eteisestä, kuka menee pelastamaan uhrin palavasta keittiöstä. Mutta pelisuunnittelijat käyvät aina vain kekseliäämmiksi. The Mind esimerkiksi on sinänsä yksinkertainen: pelaajilla on kädessään numerokortteja, ja ne pitää pelata yhteiseen pinoon nousevassa järjestyksessä. Ongelma vain on siinä, ettei sanaakaan saa sanoa! Pelaajien täytyy ainoastaan toisiaan lukemalla kehittää yhteinen ajantaju ja aavistaa, milloin korttinsa lyö pöytään. Onnistuessaan kokemus on lähes taianomainen…

Kun ihmiset katsovat ehtoovuosinaan elämäänsä taaksepäin, yleisin katumuksen syy on kuulemma se, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa rakkaimpiensa kanssa. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, lautapelien ansiosta olen luottavainen, että ainakaan tätä virhettä en tee.

Jordan Petersonista jälleen – nyt AlfaStudiossa tänä iltana

Olen tänään 8.11. mukana AlfaStudiossa keskustelemassa Jordan Petersonista. Suora lähetys alkaa klo 20.00, ja Matti Korhosen isännöimässä studiossa on mukana myös Sanna Ukkola, Tere Sammallahti ja Emil Anton.

Tästä tulikin mieleen, että olin aiemmin Alfalla Dosentti Luukkasen vieraana keskustelemassa kirjoistani ja henkilöhistoriastani ja vierailin myös YLEn Sannikka & Ukkola -ohjelmassa Jaksossa 2 noin kuukausi sitten.

Näetkö maailman sellaisena kuin se on vai sellaisena kuin se voisi olla?

Jotkut ihmiset tuntuvat olen etupäässä kiinnostuneita siitä, millainen maailma todella on; toisia leimaa taipumus nähdä maailma sellaisena kuin se voisi olla.

Ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se on, leimaa realismi. Ihminen on tietynlainen ja sille on syynsä, joista jotkut jopa ymmärretäänkin. Tätä voi käyttää ”hyväksi”, jos tietää mistä vivuista ihmisiä kannattaa vetää, jos haluaa tiettyjä lopputuloksia. Muun muassa kaupallisilla aloilla tämä on elinehto.

Toisaalta realismin vaarana voi olla kyynisyys. Joillekin ihmisille tätä fokusta tuntuu nimittäin seuraavan tarve korostaa elämän ja ihmisen raadollisuutta aivan tarpeettomasti. Ei nähdä kauneutta ja hyvyyttä, jos rumuutta ja pahuutta pitää alleviivata. Inter faeces et urinam nascemur ja siinä kaikki.

Toinen vaara voi olla se, että joskus omassa elämässä oikeasti kannattaisi nousta arjen yläpuolelle ja miettiä sitä, miten minä ja minun arkeni voisi järjestäytyä. Minä voisin elää toisin, minun ehkä jopa kannattaisi toimia eri tavalla. Joskus jopa yhteiskuntakin voisi toimia toisin. On se mahdollista.

Niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se voisi olla, leimaa idealismi. Tosimaailma, de facto, vallitsevat olot, ovat vain lähtökohtana sille, miten kaikki voisi toimia. Parhaimmillaan tämä on visionäärisyyttä: Mitä jos… toimii ponnistuslautana jollekin, mikä sitten todella toimii myös reaalimaailmassa. Oma visio voi myös antaa elämälle tuota onnellisuuttakin tärkeämpää, merkitystä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Jos ajattelit tämän kirjoituksen otsikon perusteella, että tämä tapa on jotenkin automaattisesti parempi, se todistaa vain siitä, että tämä tendenssi on nyky-yhteiskunnassamme verraten voimakas. Idealismin vaarat ovat kuitenkin vähintään yhtä suuret kuin realismiin hukkumisessa. Ensimmäinen vaara on ilmeinen ainakin edellisen ryhmän ihmisille. Jos ei ymmärrä, millainen maailma todellisuudessa on, siellä ei osaa toimia. Ei osata elää. Jos ihmisluonnolle kääntää selkänsä, se puree takamukseen. Idealistin elämästä tulee ihmiskoe, jos ei ymmärretä, että monesti on ihan syynsäkin sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Hybris valtaa hänet, oman suuruuden kuvitelmat. Kuitenkin yksilön järki on harvoin viisaampi kuin kollektiivinen järki. On epätodennäköistä, että juuri sinä tietäisit enemmän siitä, miten luoda parempi maailma, kuin muut koskaan eläneet sata miljardia ihmistä.

Toinen idealismin vaara on vielä haitallisempi. ’Voisi’ muuttuu niin kovin helposti muotoon ’pitäisi’, ja aletaan vaatia, että maailman pitäisi olla tietynlainen. Vaarana on totalitarismi, vähintään omassa elämässä, mutta monesti vaatimukset ulottuvat muihinkin ihmisiin, koko yhteiskuntaan ja historiaan. Oma elämä on ihmiskoe, ja kun se ei teekään onnelliseksi, käydään vihaiseksi maailmalle ja syytetään sitä. Käydään vihaisiksi ensimmäisen ryhmän ihmisille ja syytetään heitä: jos he vain taipuisivat sinun puolellesi, maailma olisi jo paratiisi. Tämähän on uskonnollinen maailmankuva, sanan laajimmassa merkityksessä.

Kirjailijan ammatti on perinteisesti ollut sen ymmärtämistä ja kuvaamista, millaisia maailma ja ihminen ovat. Avaa kirja, mene teatteriin ja ecce homo, katso ihmistä. Romaani kuvaa sitä, millaista on olla ihminen. Onnistuessaan se auttaa lukijaa ymmärtämään itseään paremmin. Eikä tämä suinkaan tarkoita pelkkää realistista kirjallisuutta. Samuel Beckett kertoo paljon ihmisenä olemista.

Idealismi on tietysti sekin kuulunut aina osaan kirjallisuutta. Se voi olla viihteen muodossa (näin hauskoja tyyppejä ja tapahtumia voisi olla, näin taitavia sankareita voisi olla, näin voisimme asuttaa avaruuden) tai se voi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavan  kirjallisuuden muodon. Esimerkiksi sosialistit eivät aina tyytyneet kuvaamaan sitä raadollisuutta, jota he kapitalismissa näkivät, vaan maalasivat kuvia vaihtoehdosta. (Tshernysevskin Mitä on tehtävä tulee mieleen.) Onnistuneesti tehtynä tendenssi perustuu kuitenkin aina todelliseen maailmaan – aivan kuten hyvä scifikin kertoo ihmisestä, ei vain mahdollisista tulevaisuuksista. Mutta yleensä pelkkä reaalisen kuvaaminenkin riittää: raadollisuuden uskottava kuvaus saa lukijan kuvittelemaan sille vaihtoehtoja.

Minulla ei ole tähän lopputulemaa, joka kertoisi, miten pitää olla. Uskon vain, että voi olla hyvin valaisevaa koettaa ymmärtää itsestä ja muista ihmisistä, kuuluvatko he toiseen näistä ryhmistä: onko heidän fokuksensa siinä, millainen maailma on, vai siinä, millainen maailma voisi olla.

Löydä lautapelit on arvokas pikakurssi lautapelisivistykseen

Innostuin moderneista lautapeleistä marraskuussa 2015. Sen jälkeen olen paitsi pelannut niitä hurjasti, perustanut lautapeliblogin ja ollut mukana luomassa Pelaajien valinta -palkintoa, myös lukenut valtavasti peleistä ja niiden historiasta yrittäessäni kartuttaa sivistystäni alalta. Tälläinen nykyaikainen artikkeli sieltä, blogipostaus täältä -tyylinen oppi on väistämättä pirstaleista. Aina niin tärkeät suuret linjat jäävät helposti hahmottumatta.

Siksi tartuin kärkkäästi vastikään Avaimelta ilmestyneeseen Mikko Saaren kirjaan Löydä lautapelit.

Saarihan on suomalaisen analogisen pelaamisen ja pelituntemuksen avainhenkilö. Hän pitää johtavaa suomenkielistä pelisivustoa Lautapeliopasta ja on kirjoittanut aiemmin kirjat perinteisistä korttipeleistä (150 korttipeliä) sekä tietääkseni ainoan suomenkielisen tätä edeltävän lautapelikirjan Uudet lautapelit (2007).

Toisin kuin tuo edellinen kirja, Löydä lautapelit ei ole jäänyt kiinni kirjoitushetkeensä. Saari on ottanut kirjoittaakseen modernien designer-lautapelien matkan tähän päivään, ja pääpaino on tämän matkan virstanpylväissä pikemminkin kuin nykyhetken hittipeleissä. Kirja esittelee pelipaljoutta nyt mekaniikkojen mukaan lajiteltuna. Kokonaisuutta voisi järjestää varmaan muillakin tavoin, mutta tämä toimii näinkin. Saaren lause on sujuvaa asiaproosatyyliä, jota lukee mielellään.

Sisällysluettelo ja samalla rakenne. Lopun sanasto palvelee harrastuksen aloittelijoita.

Miksi perinteinen Afrikan tähden ”heitä noppaa ja liiku” on niin vanhentunut pelimekaniikka? Miten saksalaisen koulukunnan ns. europelit löivät läpi 1990-luvulta alkaen ja mullistivat lautapelit?  Kuka keksi, että myös yhteistyöpelit voisivat olla aidosti kiehtova pelimuoto, eikä mitään hyvän mielen tiiminrakennuspuuhastelua kuten minäkin aluksi luulin? Miten kehittyi työläistenasettelu , pelityyppi, jossa pelaajat asettelevat vuorotellen pelimerkkejään laudan eri toimintoruutuihin?  Miksi modernien lautapelien kannessa on nykyään pelin suunnittelijan nimi?  Entä mikä oli viime vuosisadan tärkein pelikeksintö? Tällaisiin kysymyksiin Löydä lautapelit vastaa.

Kirja olisi ollut kovasti tarpeen kolme vuotta sitten peliharrastusta aloittaessani, mutta yhtä lailla se kiinnosti ja opetti minua yhäkin. Jos luette koskaan kirjallisuushistoriaa, tiedätte ehkä tunteen, kun joka aukeamalla esitellään joku kiinnostava kirja ja laitat nimiä talteen ”tuo pitää kyllä lukea” -listalle. Tai muistatteko saman, jos katsoitte Mark Cousinsin pitkää dokumenttisarjaa elokuvien historiasta?  Oho, tuo pitäisi nähdä…

Minulle kävi samoin pelien suhteen Saaren kirjan parissa. Kahlasin Löydä lautapelit melkein yhdessä illassa, ja kun tartuin siihen uudestaan, tein muistiinpanoja niistä peleistä ja pelityypeistä, jotka omasta pelisivistyksestäni vielä puuttuvat. Kirja on  eri genrejen merkittävimpien teosten peruskurssi. Monta niistä olen ehtinytkin jo pelata, mutta esimerkiksi 1960-luvun ehkä paras peli Acquire pitäisi ehdottomasti vielä kokeilla, osakepeleistä vähintään Chicago Express alkuun ja saisipa joskus kokeiltua sosiaalisen päättelyn pelejäkin. Ai niin, ja sen julkkispelin pistän pystyyn ensi vuonna mökillä.

Kirja on mustavalkoinen, mutta sisältää onneksi värikuvaliitteen.

Löydä lautapelit on pikemminkin viisaan konkarin luentosarja kuin myyntipitchi. Saarella on historiallinen kokemus aiheesta, ja sitä ei voi korvata jälkikäteen lukemalla. Kenelle kirja sitten on omiaan? Sanoisin, että kaikille lautapeleistä jo valmiiksi vähänkin kiinnostuneille, pelikokemuksesta riippumatta. Satunnaisen Aliaksen pelaajille kirja on aivan liian syvä,  mutta jos vaikka Carcassonne tai Catan on herättänyt uteliaisuuden katsoa, mitä muuta hyviä pelejä vielä on, Löydä lautapelit levittää harrastuksen auki kuin uuden mantereen. (Ja kertoo muuten samalla, mitä kotisääntöjä Carcassonnen suunnittelija Klaus-Jürgen Wrede itse käyttää.)

Kokeneemmallekin peliharrastajalle kirja tarjoaa oivalluksia. Esimerkiksi vuorojärjestyksen problematiikka työläistenasettelupeleissä tai abstraktien ja kombinatoriaalisten pelien erottelu tarjosivat minulle ahaa-elämyksiä. Lisäksi kirja kertoi paljon valaisevia tarinoita esimerkiksi pakanrakennuksen tai roolipelien historiasta.

Löydä lautapelit on nyt aiheen suomenkielinen perusteos, jota on helppo suositella kaikille värikkäiden puupalojen suomista iloista kiinnostuneille.

”Herrasmiesvinkit” romanttiselle risteilylomalle

Kuinka kohdella omaa naista maailman tärkeimpänä henkilönä? Annoin Tallink Siljalle haastattelun, jossa kerroin vinkkejä tällaista romanttista risteilyä varten.  Tarja Sinervon kirjoittama juttu löytyy nyt Tallink Siljan sivuilta osoitteesta:

https://www.tallinksilja.fi/helmet-silja-resort-herrasmiesmatka

Silja Serenaden promenadilla pitkästä aikaa. Etenkin lukiovuosina täällä tuli käytyä.

Teille esiintymään tai kouluttamaan?

Olen kokenut esiintyjä ja opettaja, formaalilta koulutukseltanikin aikuisopettaja. Opettajantöiden lisäksi olen kautta urani tehnyt paljon esiintymiskeikkoja, joissa kerron kirjoistani ja kaikesta kirjailijantyöhön kuuluvasta.  Tarina-akatemiaan liityttyäni 2016 olen luennoinut ja kouluttanut yrityksiä ja yhteisöjä tarinankerrontaan ja sen käyttöön mm. viestinnässä ja markkinoinnissa. Tämän lisäksi Vuosi herrasmiehenä -kirjan jälkeen minua on konsultoitu ja pyydetty puhumaan etiketistä, käytöstavoista ja pukeutumisesta – ja myös vaikka siitäkin, mitä olen oppinut toimivasta parisuhteesta.

Teen esiintymisiä mielelläni, joten lähetä reippaasti meiliä ja kysy paikalle osoitteesta: konstigblog @ gmail.com

Ystävällisesti,

Joonas

Joonas Konstig. Kuva Veikko Somerpuro / WSOY

 

Perkele kesäkuun Parnassossa

Päätyöni Perkeleen jääminen paitsioon – osittain omasta syystäni – syksyllä 2015 oli minulle herättelevää. Ilokseni romaani on sentään saanut jälkikäteen huomiota  (ks. esim. 1, 2) – nyt Parnassossa, jonka kesäkuun numerossa on Samuli Knuutin huomattava essee Perkeleestä ja rockista romaanissa. Lehti on nyt myynnissä ja luettavissa. Hyvää kesää!

PS. Katso myös sarja Perkeleen soundtrack, sikäli kuin linkit vielä toimivat: Osa I lähtee täältä.