Vuosi herrasmiehenä lähti painoon – tältä se näyttää

Tämä puolentoista vuoden projekti on lopulta kirjoittajan kannalta päättynyt – Vuosi herrasmiehenä lähti nyt vihdoin painoon. Kirja on kaupoissa lokakuun alkupuolella, ensin pk-seudulla ja viimeistään 19.10 kieppeillä Inarissa.

Näin hienot kansista lopulta tuli:

Kirjan lähteminen painoon tarkoittaa sitä, ettei mitään enää ole tehtävissä – ei voi perua enää. Se on aina jännittävää, mutta tämän kirjan kohdalla erityisesti, siksi kai, että nyt kirjoitan itsestäni ja muista ihan oikealla nimellä nimetyistä ihmisistä. Olen kirjaan tyytyväinen ja uskon, että moni lukijakin voi olla.

Esiinnyn kirjan kanssa Helsingin kirjamessuilla torstai-iltana 26.10 klo 17.00 Katri Vala -lavalla. Jos hyvin käy, minua haastattelee professori Matti Klinge.

Mainokset

Perkele-romaani ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Sain ilokseni kuulla, että romaanini Perkele on ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kyseessä on pääkaupunkiseudun kirjastojen palkinto, joka myönnetään viiden viime vuoden aikana ilmestyneelle teokselle. Se on tärkeä muistutus siitä, että hyvä kirja ei vanhene yhtä kuin maito, vaan säilyy relevanttina julkaisusyksynsä jälkeekin. Kuten palkintosivuilla sanotaan:

Kirjastot haluavat nostaa esille tulevaisuuden klassikoita ja muistuttaa, että laatukirjallisuus kestää vuodesta toiseen.

Voittajan kymmenestä ehdokkaasta valitsee raati, ja sen lisäksi palkitaan yleisön suosikki. Yleisön suosikki valitaan nettiäänestyksellä. Hyvä lukija, voit käydä täällä klikkaamassa suosikkiasi. Äänestysaikaa on elokuun loppuun asti.

Kansi Jussi Karjalainen

Tässä on nyt Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjavälitys toimitti paketin, josta paljastui uunituoreita niteitä. Novelliantologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista löytyy kaupoistakin lähiaikoina.

Tämä on Erkka Mykkäsen toimittama kokoelma eri kirjailijoiden novelleja jotka ”jatkavat” klassikoitamme, kuten Kalevalaa, Seitsemää veljestä, Sudenmorsianta, Sinuhea ja montaa muuta.  Mukava olla omalla novellillani, ensimmäiselläni vuosikausiin, mukana tässä teoksessa. Tarkistakaapa tämä, lukeva yleisö!

 

Siivoa huoneesi ja kasva aikuiseksi – siinä 2010-luvun vastakulttuuria Jordan Petersonin mukaan

Keskeinen asia aikamme ymmärtämiseen on tämä: Se mikä oli 60-luvulla vastakulttuuria on nyt jo vuosikymmeniä ollut valtakulttuuria. Nyt 60-lukulaiset ovat uudet 50-lukulaiset: Järjestelmä, Systeemi, koneisto, stagnaatio, taantumus ja inertia, mitä näitä on. Heille nousee vastakulttuuri, kuten he itse nousivat 50-lukulaisia vastaan. Se, että he vain yhä käyttävät vanhaa kapinallisen ja vastarintaan kohotettujen nyrkkien retoriikkaa, on pitkään estänyt ihmisiä näkemästä tätä.

60-luvulla Berkeleyn yliopiston opiskelijat olivat ensimmäisiä nuoria radikaaleja, jotka mellakoivat sananvapauden puolesta. Viime talvena Berkeleyn yliopiston nuoret radikaalit opiskelijat mellakoivat sananvapautta vastaan, koska nyt he edustavat valtakulttuuria ja siis pystyvät siihen.

Kaikki kiteytyy henkilöihin. 60-lukulaisilla oli Herbert Marcusen kaltaisia rokkitähtiprofessoreitaan, joita nuoret kuuntelivat silmät kirkkaina. Nyt miljoonia youtubenkatsojia on psykologian professorilla, joka puolustaa sananvapautta ja luennoi mytologiasta ja postmodernismin piilo-opetussuunnitelmasta, ja jonka nettimeemiksi noussut kehotus on käsky siivota huoneesi. Clean your room! Jordan B. Petersonin videoiden kommenttipalstojen lukeminen on niin kaunista kuin nyt Youtube-kommenttipalstojen lukeminen koskaan voi olla. Hän näyttäytyy lukemattomien nuorten miesten isähahmona, sinä viisaana ja ankarana isänä, joka ei ole 60-luvun jälkeen ollut enää muodissa, jos oli edes paikallakaan. Katso itse ja lue itse.

Hymyilytti tätä luentoa kuunnellessani se, että hän sanoo aivan saman mitä Anna Liedes sanoo Perkeleessä: jos olisimme fiksuja, emme vaatisi oikeuksia vaan velvollisuuksia. Ja Peterson on vielä vihaisempi kuin Anna siitä, että näin yksinkertaista asiaa ei ainoastaan olla ymmärtämättä, vaan koska sen vastakohtaa on pitkään opetettu pyhänä totuutena herkässä iässä oleville nuorille.

Mietiskelin vähän Perkelettä kirjoittaessani, että se on kuten Kilpi omasta päätyöstään sanoi, tarkoitettu tuleville sukupolville. Perkele on heille – jos heitä on – yritys kuvata, mitä länsimaisille ihmisille 2000-luvun taitteessa tapahtui.  Tavallaan ymmärsin samalla, että kirja epäonnistuu kahtalaisesti, koska nykylukijakunnasta vain pieni osa taitaa ymmärtää kirjaa, ja tulevista ja menneistä lukijapolvista vain pieni osa ymmärtää taas tätä meidän aikaamme.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen tällaisista Petersonin kaltaisista trendeistä, koska tuleva kirjani Vuosi herrasmiehenä käsittelee juurikin aikuiseksi kasvamista ja sitä, miten tällainen perusluonteinen opetus on meiltä päässyt unohtumaan. (Ajatukset unohtuvat niin yksilöiltä kuin yhteiskunniltakin, koska ne ovat aineettomia. Siksi ne kiinnitetään instituutioihin ja tapoihin ja kaanoneihin ja pyhän käsitteisiin, mutta jos nämä revitään alas, no, silloinhan mitä perusluonteisimmat asiat pyyhkiytyvät muistista ja maailma on syntynyt tänä aamuna.) Uskon että Vuodella herrasmiehenä on siis tilausta, ja Petersonin ilmiö vihjaa siihen suuntaan. Toivottavasti yleisökin löytää sen.

*

Pidin talvella Tarina-akatemian luennon helsinkiläisessä viestintätoimistossa, ja visioin luennon lopuksi seuraavaa ”isoa juttua”. Oli kyse juuri tästä. Kuvitelkaa esimerkiksi jonkin Bob Dylanin kaltainen suvereenin cool ja lahjakas hahmo, joka suhtautuu 60-lukulaisten nyt valtakulttuuriksi muuttuneihin arvoihin kuten alkuperäinen Bob Dylan suhtautui 50-lukulaisten arvoihin: hän korvasi ne omalla visiollaan suvereenin ylimielisesti, mutta ylimielisyys oli kuitenkin kääritty aseistariisuvaan lahjakkuuteen ja karismaan. Se on yhdistelmänä enemmän kuin osiensa summa.

Sitten kuvitelkaa vastaavat ylivertaiset etapit markkinointiin ja muualle kulttuurin aloille. Siis vähän niin kuin Peterson yliopistomaailmassa.

Apple 1984 -mainos oli 60-lukulaisten maailmankuvan läpilyöntejä omassa nississään.

Ehkä tämä iso juttu on jo tuloillaan, tai sitten menee vielä joitain vuosia – ajoitus on näissä asioissa aivan kaikki kaikessa ja sattuma hoitaa loput. Joka tapauksessa koko ilmiötä ei osaa ennustaa, ellei osaa nähdä maailmaa 60-lukulaisen valtakulttuurin ulkopuoleltakin, mikä on nykyään harvinainen taito (kala ei edes tiedä mitä vesi on).  Lana del Reyssa olin jo kuvittelevani pientä askelta siihen suuntaan, mutta 60-lukulaisissa paheissa viihtymisessään (mikä ei oikeastaan ole niinkään niiden paheiden ylistystä kuin ironista peliä niillä) hän on ehkä pikemminkin silta kuin sillanpolttaja. Vähän samaan tapaan kuin Palahniukin Fight Club yhdisti meidän aikamme ongelmia vanhaan 60-luvun rousseaulaiseen vastakulttuuriin: jotain tuttua + jotain tuoretta. Kun näitä yhdistäjiä on ollut tarpeeksi, voi tulla se täysin uusi, iso juttu.

Herbert Marcuse opettaa nuoria opiskelijoita 1967.

Jordan Peterson jalkautuu nuorten mielenosoitukseen 2016.

Onkohan Peterson tämän uuden vastakulttuurin herbert marcuse sitten. Jos hänen kahden ja puolen tunnin luentojaan uskonnollisen maailmanselityksen pragmatismista katselee miljoona nuorta tubetusseuraajaa, jotka luennon jälkeen siivoavat huoneensa ja päättävät vastoin valtakulttuurin toiveita kasvaa aikuisiksi… Pakkohan teidänkin on  myöntää, että se kuulostaa aivan paheksuttavan kapinalliselta ja vallankumoukselliselta! Se järkyttää jopa minua. Mutta sitähän nuoriso tekee keski-ikäisille.

Tunnetko Petersonin ajattelua? Mielipiteitä hänestä? Kerro pois.

Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista tulossa syksyllä

Gummeruksen syksyn katalogi sulahti postiluukusta, joten nyt tämä on julkista. Tänä syksynä kustantamolta ilmestyy novellikokoelma Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Olen tämän Erkka Mykkäsen toimittaman kokoelman hienossa kirjailijakaartissa mukana omalla novellillani. Vaikka veikkaan, että lukijalle hedelmällisintä olisi tunnistaa pohjateksti itse ilman vihjeitä, kerrottakoon, että kirjoitan Kalevalan pohjalta.

Tässä toimintakuva ja making of:

Vanha kopioni SKS:n riisuttua Kalevala sanaselityksineen oli alussa apuna, kun etsin oikeaa aihiota. Sen jälkeen siirryin täyteen mittaan.

Fanifiktio tarkoittaa, että kirjoitetaan ikään kuin jatkoa jollekin pohjatekstille tai vaihtoehtoisia tarinoita sen maailmasta ja henkilöistä.

Tämän kokoelman novellistit ovat: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.

Gummeruksen syksyn katalogi on luettavissa täällä atk-versiona. Jatkuu! sivulla 19. https://issuu.com/gummerus/docs/gummerus_syksyn_kirjat_2017

Tiemme erosivat Oikean Median kanssa

Kun vuosi sitten sain kuulla, että maahan ollaan luomassa uutta verkkomediaa, lähdin mukaan rakentamaan sitä. Joukkotiedotukseemme tarvitaan erilaisia ääniä. Sitä paitsi sellainen saattaa olla hyvä sijoitus, koska tarvetta medialle tuntui olevan.

Tarvetta todistettavasti oli, mutta lehti, jolle lopulta annettiin nimeksi Oikea Media,  ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin. Olen nyt myynyt omat osakkeeni yhtiöön, enkä jatka sen kanssa minkäänlaisessa roolissa.

Paolo Olbi pitää Venetsian hienointa kauppaa

Kävimme äskettäin vaimoni kanssa hääpäivämatkalla Venetsiassa – ensimmäinen visiittini tuohon myyttiseen kaupunkiin. Halusin jakaa parhaan oman löytöni, sellaisen, joka ei löydy jokaisesta matkaoppaasta.

Aiemmilla Italian-matkoilla minulle oli jo tullut tutuksi Il Papiro -ketju. Il Papiro tekee hyvin kauniita paperituotteita, vihkoja ja kirjoitustarvikkeita, mutta se on hintava – ja selvisi, että aivan tarpeettoman hintava. Venetsiassa on samalla alalla pienyrittäjiäkin. Ostin esimerkiksi kaupasta nimeltä Liber (San Marcon lähellä, Mercerie San Zulianilla) viehättävän kauniin ”ikuisen kalenterin” eli almanakkakirjan, sekä semi-kitschin mutta hyvää mieltä tuovan matkamuistoprintin. Lisäksi kaupungissa on tietysti tolkuttomasti niitä turistisettejä sulkakyniä, suurennuslaseja yms. myyviä liikkeitä.

Mutta varsinainen paperialan helmi löytyi Ca’ Foscarin sillan kupeesta Dorsoduron kaupunginosassa, jotakuinkin niillä paikkeilla, missä San Polo vaihtuu Dorsoduroksi. Siellä törmäsin Paolo Olbin paperikauppaan ja pysähdyin tuijottamaan näyteikkunaa alaleuka ehkä erkaantuneena yläleuasta.

Paolo Orbi Ponte Ca’ Foscarin kupeessa.

Ikkuna oli somistettu  punaisilla väreillä painetuilla, tavattoman tyylikkäillä vihkoilla ja albumeilla. Marmoroidulla paperilla päällystettyjä kuulakyniä oli tarjolla myös pari jäljellä, ja sanoin vaimolleni, että tuolta pitää ostaa vähintään yksi kynä – harmi, että ostimme jo eilen niitä vihkoja kotiin…

Kello oli nyt 15.25 ja liike oli päivätauolla, siis kiinni, 15.30 asti. Meinasin jäädä odottelemaan, mutta silloin vanha herrasmies asteli hitaasti liikkeen takahuoneesta ja  niksautti oven lukon auki.

Vanha herrasmies on Paolo Olbi. Paljastui, että hän painaa liikkeensä takahuoneessa itse vanhanaikaisella painokoneella klassisen elegantisti koristeltuja paperituotteita, kuten kirjoja, vihkoja, albumeita, kirjepapereita ja -kuoria.  Jos liikutte Venetsiassa, Olbilta löytyy paperituotteiden ystävän paratiisi.

Erilaisten ja erikokoisten vihkojen ja papereiden lisäksi seinillä oli upeita valokuva-albumeita niin painetuilla pahvikansilla kuin kohokuvioisilla nahkakansillakin (jälkimmäiset muistaakseni 75€ hintaluokkaa, edelliset edullisempia). Ja viimeistään menetin sydämeni, kun huomasin seinällä kehystettynä tämän kuuluisan täysosumasitaatin:

Maailmassa ei ole mitään, mitä joku ei voisi tehdä vähän halvemmalla vähän huonommin, ja ihmiset, jotka tuijottavat vain hintaa, ovat hänen luontaisia saaliitaan.

Hulluinta tässä oli, että Olbin hinnat olivat huomattavasti halvempia kuin Il Papirossa tai Liberissä.  Harmitti, että olimme jo ostaneet kotiin ja tuliaisiksi muistivihkosia muualta, kun täältä niitä olisi saanut alle kympillä. Teki melkein mieli kertoa, että ostin vastaavia paljon kalliimmalla eilen Il Papirosta, nostakaa hyvä mies toki hintojanne. Mutta Olbi ei puhunut englantia, ja kielitaidottomuuteni takia en saanut keskustelua miehen kanssa aikaiseksi. Olbi laski yhteenlaskuna ostosteni summan paperille ja antoi valitsemani marmoripaperisen kynän vieläpä lahjaksi kaupan päälle: ”Present”.

Huomaa takaseinän kuva Aldus Manutiuksesta, kirjapainannan signorista.

Ehkäpä vastalahjana joku suomalainen löytää tämän kirjoituksen ansiosta Olbin kaupan ja osaa ostaa sieltä erinomaiset tuliaiset ihan liian halvalla. Omat ostokseni painoivat käsimatkatavaroissa aika lailla, mutta ilahduttavat nyt ja tästä eteenpäin pitkään.

Vasemmalla ylhäällä Liberin almanakka. Vasemmalla Il Papiron ylihintainen muistipaperivihko. Keskellä ja oikealla Paolo Olbin vihreä muistivihko ja punainen päiväkirja sekä kuulakynä. Alla Olbin kirjepapereita K-kirjaimella. Loput menivät jo tuliaisiksi!

Tässä Olbin liikkeen sijainti Google Mapsissa. Periaatteessa jos kävelet San Polosta Dorsoduroon lähelläkään Canal Granden vartta, Olbi on matkan varrella. Foscarin joen yli kun menee vain tuo yksi silta. (Seuraava on lännessä San Margherita -aukiolla.)


Linkkejä:

Olbin nettisivut ovat täällä – myös englanniksi, mutta kuten arvata saattoi, ilman nettikauppaa: http://olbi.atspace.com/index_eng.htm

Tuuheampitukkainen Olbi vuodelta 2010:

”Paolo showed us how they create wood plates of the patterns for the book-covers, inspired by old Venetian designs and typesetting (Beppi’s role) by hand using old plates and type (which Terence, a book designer/publishing manager in a former life was thrilled to see), to binding the books 100% by hand.”

EyeItalian sivuilta:

”Signor Olbi of Venice began his craft in 1962 as a bookbinder. In 1975, he began producing beautiful gift articles such as journals, photo albums, frames and agendas, all handcrafted using the finest of Italian materials: vegetable-tanned Tuscan leather, which becomes softer and more beautiful with time, and rich and elegant Venetian papers.

Gallery19:

”Olbi paused on a page with a photograph of himself and the actor Johnny Depp, who always drops in when he is in the city, and who once commissioned a beautiful book from Olbi made of leather and the precious metals of an antique German bible. Venice is full of expensive stationary shops but the fact remains that Paolo Olbi is one of the only bookbinders left in a city that was once the print[i]ng and publishing capital of Europe.”

 

Kirjoittamiskoulutus Espoon Tapiolassa

Vedän Espoon Tapiolan kirjastossa taas kirjoittamiskoulutuksen maaliskuussa. Ryhmä näyttäisi jo tulleen täyteen, mutta laitan ilmoituksen tähän peruutuspaikkojen varalta sekä kiinnostuneita tuleviin mahdollisuuksiin inspiroimiseksi:

Kirjoitatko pöytälaatikkoon, päiväkirjaa, blogia? Haaveiletko kirjoittamisesta?

Kaipaatko ohjausta, vertaistukea, neuvoa kirjoittamistasi varten? Kirjailija Joonas Konstig ohjaa ja opastaa neljänä tapaamiskertana harrastekirjoittajia kevään 2017 aikana Tapiolan kirjastossa.

Ilmoittaudu oheisen linkin kautta! Työpajasarjaan mahtuu mukaan 10 ensin ilmoittautunutta.

Keskiviikkoisin 01.03., 15.03., 29.03., 12.04. klo 17 – 18 kirjaston Pajassa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjoittamisen_tyopajat(126929)

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...