Tässä on nyt puolitoista vuotta elämästäni – ellei enemmänkin

Kävin tänään Postissa hakemassa 17 kilon paketin.  Se sisälsi tekijänkappaleet.

Rojautin paketin olohuoneen lattialle ja katselin sitä hetken. Tajusin, että siinä on puolitoista vuotta elämästäni – puolentoista vuoden vaihe elämääni. Puolitoista vuotta kaikesta siitä, mitä tässä elämässä ehdin tehdä. Tai oikeastaan enemmänkin, sillä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa elämättä ensin koko tätä neljänkymmenen vuoden elämääni. Olohuoneen lattialla ruskeassa pahvilaatikossa on siis elämäni välitilinpäätös.

Kirja on oletettavasti nyt jo kirjakaupoissakin.  Muuten, siinä on kuviakin.

Mainokset

Haastattelu vuodesta herrasmiehenä Keikari.comiin

Ville Raivio on maan johtavia klassisen miestenvaatetuksen tuntijoita. Hänen bloginsa Keikari.com lienee tuttu kaikille, jotka ovat  joskus hakeneet netistä tietoa miesten puvuista, kengistä tai vaikka kalosseista tai panamahatuista –  kaikki googlen tiet vievät Keikariin. Vuoden herrasmiehenä aikana minulla oli tavata Raivio ja kysellä hänen näkemyksiään aikuisten miesten vaatetuksesta. Nyt Raivio haastatteli minua tulevasta kirjastani. Haastattelu on luettavissa täällä:

http://www.keikari.com/blogi/joonas-konstig-vuosi-herrasmiehena/

PS. Mainittakoon muuten, että promokuvassa käyttämäni bleiserin löysin Keikarin foorumilta – minulla ei ikinä olisi ollut siihen varaa uutena. 

Apoteekkilehden kolumni kuvaa Suomen kolme kesää

Tämä kolumnin kirjoitin kesäkuussa 2017 ilmestyneeseen Apoteekki-lehteen. Lehteä jaetaan Avainapteekeissa sekä joihinkin koteihin.  Kirjoitin kesällä toisenkin kolumnin, joka julkaistaneen syksyn Apoteekissa näinä aikoina – lukaiskaatten sieltä, olkaa hyvät! 

Kolumneja on aina mieluisa kirjoittaa, ja ilahdun aina kun joku niitä tilaa – kolumnitilaukset voi meilata osoitteeseeni konstigblog ät gmail . com!

 

Suomen kolme kesää

Amerikkalaismies muutti Suomeen ja kärsi ilmastosta koko pitkän syksyn ja talven. Suomalaiset valoivat häneen aina uskoa toistamalla, että odota vain kesää, Suomen kesä on ihana. Jossain vaiheessa keväisiä raekuuroja mies menetti kärsivällisyytensä ja tokaisi:

”Tiedättekö missä muualla kesä on ihana? Joka paikassa! Se on kesä!”

Hyvä pointti kyllä. Mutta silti väittäisin, että Suomen kesässä on jotain erityistä. Se johtuu kesämme lyhyydestä. Elämän armottoman inflaation mukaan harvinainen on arvokkaampaa kuin yleinen. Meillä jokainen kesäpäivä on kallis lahja.

Onneksi Suomessa ei ole vain yhtä kesää, vaan kolme.

Kesäkuu on kesistämme ensimmäinen. Se on kesän nuoruus, kiihkeä ja ailahteleva.
Kesä tulee kuin oksennus pallomeressä – äkkiä sitä on kaikkialla.

Ensimmäisenä kesäpäivänä ihmiset tuntuvat repivän housuistaan lahkeet ja paidoistaan hihat ja kävelevät ympäriinsä silmät sirrillä kuin pinnalle nousseet maamyyrät. Sitä tunnistaa hajuja, jotka oli jo unohtanut: aurinkovoide; kuiva kangasmetsä auringonpaahteessa. Uuden kyypakkauksen ostaa kuin lahjana itselleen – jos on käärmeitä ja mehiläisiä, silloinhan on kesä!

Alkukesällä jokainen kukka ja hyönteinen on ensimmäinen lajiaan ja sitäkin tärkeämpi. Sitä tekee listaa kesän pakollisista kokemuksista ja alkaa suorittaa niitä pois. Eino Leinon sanoin ”minä tahdon kylpeä joka veen, ja joka marjan maistaa”.

Ja nuoren tavoin alkukesä on ailahteleva. Ensimmäisillä festareilla kömmitään teltasta ulos aamulla, ja maa on kuurassa. Juhannuksena sauna lämmitetään polttavaksi jo senkin takia, että vesi on hyytävän kylmää. Iltaa istuessa tartutaan nöyrästi villapaitaan, joka sullottiin polleana vaatekaapin perukalle huhtikuussa.

Heinäkuu on toinen kesämme, syvä kesä kukkeimmillaan.

Suomi on silloin kiinni, ja jotakin turvallista on siinä, että kaikki tuntuvat olevan poissa yhtä aikaa. Heinäkuussa kokee hengittävän samassa tahdissa muun kansan kanssa. Suomalainen mañana kestää kuukauden: nyt ei onnistu, kattellaan elokuun puolella.

Unelmissa tämä aika muuttuu pysyväksi sunnuntaiksi kesämökin retriitillä ja hiekkateillä iskelmäradiota kuunnellen, matkalla mansikoita poimimaan. Sadepäivät tuntuvat petokselta. Ensimmäisen vielä menee, kun tarttuu kirjaan ja pelaa perheen kanssa lautapelejä. Kolmantena sadepäivänä olo on petetty, kuin luonto olisi käynyt omin luvin kukkarollasi.

Elokuu on kesän kypsä vanhuus. Palataan kaupunkeihin, jotka täyttyvät tapahtumista. Illat ovat leutoja, niitä istutaan puistoissa ja verannoilla pehmeänä laskuna kohti arkea.

Työpaikoilla on hiljaista, ja omalle aikaansaamattomuudelle vitsaillaan terapeuttisesti. Joku aina luulee tekevänsä ovelasti pitämällä lomansa vasta nyt. Hän kärsii yksinäisyydestä – paitsi jos hän matkustaa ulkomaille, jossa lomakohteet ovat tungokseen asti täynnä eteläisten leveyspiirien asukkaita. Hän on pesästään jäänyt ampiainen, joka soittelee terasseilta kavereille, haluaa jatkaa kesää syyskuulle asti.

Mutta se on myöhäistä. Kesää ei saa enää takaisin sen enempää kuin nuoruuttakaan.

Ennen seuraavaa.

Vuosi herrasmiehenä lähti painoon – tältä se näyttää

Tämä puolentoista vuoden projekti on lopulta kirjoittajan kannalta päättynyt – Vuosi herrasmiehenä lähti nyt vihdoin painoon. Kirja on kaupoissa lokakuun alkupuolella, ensin pk-seudulla ja viimeistään 19.10 kieppeillä Inarissa.

Näin hienot kansista lopulta tuli:

Kirjan lähteminen painoon tarkoittaa sitä, ettei mitään enää ole tehtävissä – ei voi perua enää. Se on aina jännittävää, mutta tämän kirjan kohdalla erityisesti, siksi kai, että nyt kirjoitan itsestäni ja muista ihan oikealla nimellä nimetyistä ihmisistä. Olen kirjaan tyytyväinen ja uskon, että moni lukijakin voi olla.

Noin muuten kirjan viimeistely meni tämän kaverin kanssa – pamautin nivelsiteeni rugbyssa elokuussa.

Esiinnyn kirjan kanssa Helsingin kirjamessuilla torstai-iltana 26.10 klo 17.00 Katri Vala -lavalla. Jos hyvin käy, minua haastattelee professori Matti Klinge.

Perkele-romaani ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Sain ilokseni kuulla, että romaanini Perkele on ehdolla Helmet-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kyseessä on pääkaupunkiseudun kirjastojen palkinto, joka myönnetään viiden viime vuoden aikana ilmestyneelle teokselle. Se on tärkeä muistutus siitä, että hyvä kirja ei vanhene yhtä kuin maito, vaan säilyy relevanttina julkaisusyksynsä jälkeekin. Kuten palkintosivuilla sanotaan:

Kirjastot haluavat nostaa esille tulevaisuuden klassikoita ja muistuttaa, että laatukirjallisuus kestää vuodesta toiseen.

Voittajan kymmenestä ehdokkaasta valitsee raati, ja sen lisäksi palkitaan yleisön suosikki. Yleisön suosikki valitaan nettiäänestyksellä. Hyvä lukija, voit käydä täällä klikkaamassa suosikkiasi. Äänestysaikaa on elokuun loppuun asti.

Kansi Jussi Karjalainen

Tässä on nyt Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kirjavälitys toimitti paketin, josta paljastui uunituoreita niteitä. Novelliantologia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista löytyy kaupoistakin lähiaikoina.

Tämä on Erkka Mykkäsen toimittama kokoelma eri kirjailijoiden novelleja jotka ”jatkavat” klassikoitamme, kuten Kalevalaa, Seitsemää veljestä, Sudenmorsianta, Sinuhea ja montaa muuta.  Mukava olla omalla novellillani, ensimmäiselläni vuosikausiin, mukana tässä teoksessa. Tarkistakaapa tämä, lukeva yleisö!

 

Siivoa huoneesi ja kasva aikuiseksi – siinä 2010-luvun vastakulttuuria Jordan Petersonin mukaan

Keskeinen asia aikamme ymmärtämiseen on tämä: Se mikä oli 60-luvulla vastakulttuuria on nyt jo vuosikymmeniä ollut valtakulttuuria. Nyt 60-lukulaiset ovat uudet 50-lukulaiset: Järjestelmä, Systeemi, koneisto, stagnaatio, taantumus ja inertia, mitä näitä on. Heille nousee vastakulttuuri, kuten he itse nousivat 50-lukulaisia vastaan. Se, että he vain yhä käyttävät vanhaa kapinallisen ja vastarintaan kohotettujen nyrkkien retoriikkaa, on pitkään estänyt ihmisiä näkemästä tätä.

60-luvulla Berkeleyn yliopiston opiskelijat olivat ensimmäisiä nuoria radikaaleja, jotka mellakoivat sananvapauden puolesta. Viime talvena Berkeleyn yliopiston nuoret radikaalit opiskelijat mellakoivat sananvapautta vastaan, koska nyt he edustavat valtakulttuuria ja siis pystyvät siihen.

Kaikki kiteytyy henkilöihin. 60-lukulaisilla oli Herbert Marcusen kaltaisia rokkitähtiprofessoreitaan, joita nuoret kuuntelivat silmät kirkkaina. Nyt miljoonia youtubenkatsojia on psykologian professorilla, joka puolustaa sananvapautta ja luennoi mytologiasta ja postmodernismin piilo-opetussuunnitelmasta, ja jonka nettimeemiksi noussut kehotus on käsky siivota huoneesi. Clean your room! Jordan B. Petersonin videoiden kommenttipalstojen lukeminen on niin kaunista kuin nyt Youtube-kommenttipalstojen lukeminen koskaan voi olla. Hän näyttäytyy lukemattomien nuorten miesten isähahmona, sinä viisaana ja ankarana isänä, joka ei ole 60-luvun jälkeen ollut enää muodissa, jos oli edes paikallakaan. Katso itse ja lue itse.

Hymyilytti tätä luentoa kuunnellessani se, että hän sanoo aivan saman mitä Anna Liedes sanoo Perkeleessä: jos olisimme fiksuja, emme vaatisi oikeuksia vaan velvollisuuksia. Ja Peterson on vielä vihaisempi kuin Anna siitä, että näin yksinkertaista asiaa ei ainoastaan olla ymmärtämättä, vaan koska sen vastakohtaa on pitkään opetettu pyhänä totuutena herkässä iässä oleville nuorille.

Mietiskelin vähän Perkelettä kirjoittaessani, että se on kuten Kilpi omasta päätyöstään sanoi, tarkoitettu tuleville sukupolville. Perkele on heille – jos heitä on – yritys kuvata, mitä länsimaisille ihmisille 2000-luvun taitteessa tapahtui.  Tavallaan ymmärsin samalla, että kirja epäonnistuu kahtalaisesti, koska nykylukijakunnasta vain pieni osa taitaa ymmärtää kirjaa, ja tulevista ja menneistä lukijapolvista vain pieni osa ymmärtää taas tätä meidän aikaamme.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen tällaisista Petersonin kaltaisista trendeistä, koska tuleva kirjani Vuosi herrasmiehenä käsittelee juurikin aikuiseksi kasvamista ja sitä, miten tällainen perusluonteinen opetus on meiltä päässyt unohtumaan. (Ajatukset unohtuvat niin yksilöiltä kuin yhteiskunniltakin, koska ne ovat aineettomia. Siksi ne kiinnitetään instituutioihin ja tapoihin ja kaanoneihin ja pyhän käsitteisiin, mutta jos nämä revitään alas, no, silloinhan mitä perusluonteisimmat asiat pyyhkiytyvät muistista ja maailma on syntynyt tänä aamuna.) Uskon että Vuodella herrasmiehenä on siis tilausta, ja Petersonin ilmiö vihjaa siihen suuntaan. Toivottavasti yleisökin löytää sen.

*

Pidin talvella Tarina-akatemian luennon helsinkiläisessä viestintätoimistossa, ja visioin luennon lopuksi seuraavaa ”isoa juttua”. Oli kyse juuri tästä. Kuvitelkaa esimerkiksi jonkin Bob Dylanin kaltainen suvereenin cool ja lahjakas hahmo, joka suhtautuu 60-lukulaisten nyt valtakulttuuriksi muuttuneihin arvoihin kuten alkuperäinen Bob Dylan suhtautui 50-lukulaisten arvoihin: hän korvasi ne omalla visiollaan suvereenin ylimielisesti, mutta ylimielisyys oli kuitenkin kääritty aseistariisuvaan lahjakkuuteen ja karismaan. Se on yhdistelmänä enemmän kuin osiensa summa.

Sitten kuvitelkaa vastaavat ylivertaiset etapit markkinointiin ja muualle kulttuurin aloille. Siis vähän niin kuin Peterson yliopistomaailmassa.

Apple 1984 -mainos oli 60-lukulaisten maailmankuvan läpilyöntejä omassa nississään.

Ehkä tämä iso juttu on jo tuloillaan, tai sitten menee vielä joitain vuosia – ajoitus on näissä asioissa aivan kaikki kaikessa ja sattuma hoitaa loput. Joka tapauksessa koko ilmiötä ei osaa ennustaa, ellei osaa nähdä maailmaa 60-lukulaisen valtakulttuurin ulkopuoleltakin, mikä on nykyään harvinainen taito (kala ei edes tiedä mitä vesi on).  Lana del Reyssa olin jo kuvittelevani pientä askelta siihen suuntaan, mutta 60-lukulaisissa paheissa viihtymisessään (mikä ei oikeastaan ole niinkään niiden paheiden ylistystä kuin ironista peliä niillä) hän on ehkä pikemminkin silta kuin sillanpolttaja. Vähän samaan tapaan kuin Palahniukin Fight Club yhdisti meidän aikamme ongelmia vanhaan 60-luvun rousseaulaiseen vastakulttuuriin: jotain tuttua + jotain tuoretta. Kun näitä yhdistäjiä on ollut tarpeeksi, voi tulla se täysin uusi, iso juttu.

Herbert Marcuse opettaa nuoria opiskelijoita 1967.

Jordan Peterson jalkautuu nuorten mielenosoitukseen 2016.

Onkohan Peterson tämän uuden vastakulttuurin herbert marcuse sitten. Jos hänen kahden ja puolen tunnin luentojaan uskonnollisen maailmanselityksen pragmatismista katselee miljoona nuorta tubetusseuraajaa, jotka luennon jälkeen siivoavat huoneensa ja päättävät vastoin valtakulttuurin toiveita kasvaa aikuisiksi… Pakkohan teidänkin on  myöntää, että se kuulostaa aivan paheksuttavan kapinalliselta ja vallankumoukselliselta! Se järkyttää jopa minua. Mutta sitähän nuoriso tekee keski-ikäisille.

Tunnetko Petersonin ajattelua? Mielipiteitä hänestä? Kerro pois.

Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista tulossa syksyllä

Gummeruksen syksyn katalogi sulahti postiluukusta, joten nyt tämä on julkista. Tänä syksynä kustantamolta ilmestyy novellikokoelma Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Olen tämän Erkka Mykkäsen toimittaman kokoelman hienossa kirjailijakaartissa mukana omalla novellillani. Vaikka veikkaan, että lukijalle hedelmällisintä olisi tunnistaa pohjateksti itse ilman vihjeitä, kerrottakoon, että kirjoitan Kalevalan pohjalta.

Tässä toimintakuva ja making of:

Vanha kopioni SKS:n riisuttua Kalevala sanaselityksineen oli alussa apuna, kun etsin oikeaa aihiota. Sen jälkeen siirryin täyteen mittaan.

Fanifiktio tarkoittaa, että kirjoitetaan ikään kuin jatkoa jollekin pohjatekstille tai vaihtoehtoisia tarinoita sen maailmasta ja henkilöistä.

Tämän kokoelman novellistit ovat: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.

Gummeruksen syksyn katalogi on luettavissa täällä atk-versiona. Jatkuu! sivulla 19. https://issuu.com/gummerus/docs/gummerus_syksyn_kirjat_2017

Tiemme erosivat Oikean Median kanssa

Kun vuosi sitten sain kuulla, että maahan ollaan luomassa uutta verkkomediaa, lähdin mukaan rakentamaan sitä. Joukkotiedotukseemme tarvitaan erilaisia ääniä. Sitä paitsi sellainen saattaa olla hyvä sijoitus, koska tarvetta medialle tuntui olevan.

Tarvetta todistettavasti oli, mutta lehti, jolle lopulta annettiin nimeksi Oikea Media,  ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin. Olen nyt myynyt omat osakkeeni yhtiöön, enkä jatka sen kanssa minkäänlaisessa roolissa.