Paolo Olbi pitää Venetsian hienointa kauppaa

Kävimme äskettäin vaimoni kanssa hääpäivämatkalla Venetsiassa – ensimmäinen visiittini tuohon myyttiseen kaupunkiin. Halusin jakaa parhaan oman löytöni, sellaisen, joka ei löydy jokaisesta matkaoppaasta.

Aiemmilla Italian-matkoilla minulle oli jo tullut tutuksi Il Papiro -ketju. Il Papiro tekee hyvin kauniita paperituotteita, vihkoja ja kirjoitustarvikkeita, mutta se on hintava – ja selvisi, että aivan tarpeettoman hintava. Venetsiassa on samalla alalla pienyrittäjiäkin. Ostin esimerkiksi kaupasta nimeltä Liber (San Marcon lähellä, Mercerie San Zulianilla) viehättävän kauniin ”ikuisen kalenterin” eli almanakkakirjan, sekä semi-kitschin mutta hyvää mieltä tuovan matkamuistoprintin. Lisäksi kaupungissa on tietysti tolkuttomasti niitä turistisettejä sulkakyniä, suurennuslaseja yms. myyviä liikkeitä.

Mutta varsinainen paperialan helmi löytyi Ca’ Foscarin sillan kupeesta Dorsoduron kaupunginosassa, jotakuinkin niillä paikkeilla, missä San Polo vaihtuu Dorsoduroksi. Siellä törmäsin Paolo Olbin paperikauppaan ja pysähdyin tuijottamaan näyteikkunaa alaleuka ehkä erkaantuneena yläleuasta.

Paolo Orbi Ponte Ca’ Foscarin kupeessa.

Ikkuna oli somistettu  punaisilla väreillä painetuilla, tavattoman tyylikkäillä vihkoilla ja albumeilla. Marmoroidulla paperilla päällystettyjä kuulakyniä oli tarjolla myös pari jäljellä, ja sanoin vaimolleni, että tuolta pitää ostaa vähintään yksi kynä – harmi, että ostimme jo eilen niitä vihkoja kotiin…

Kello oli nyt 15.25 ja liike oli päivätauolla, siis kiinni, 15.30 asti. Meinasin jäädä odottelemaan, mutta silloin vanha herrasmies asteli hitaasti liikkeen takahuoneesta ja  niksautti oven lukon auki.

Vanha herrasmies on Paolo Olbi. Paljastui, että hän painaa liikkeensä takahuoneessa itse vanhanaikaisella painokoneella klassisen elegantisti koristeltuja paperituotteita, kuten kirjoja, vihkoja, albumeita, kirjepapereita ja -kuoria.  Jos liikutte Venetsiassa, Olbilta löytyy paperituotteiden ystävän paratiisi.

Erilaisten ja erikokoisten vihkojen ja papereiden lisäksi seinillä oli upeita valokuva-albumeita niin painetuilla pahvikansilla kuin kohokuvioisilla nahkakansillakin (jälkimmäiset muistaakseni 75€ hintaluokkaa, edelliset edullisempia). Ja viimeistään menetin sydämeni, kun huomasin seinällä kehystettynä tämän kuuluisan täysosumasitaatin:

Maailmassa ei ole mitään, mitä joku ei voisi tehdä vähän halvemmalla vähän huonommin, ja ihmiset, jotka tuijottavat vain hintaa, ovat hänen luontaisia saaliitaan.

Hulluinta tässä oli, että Olbin hinnat olivat huomattavasti halvempia kuin Il Papirossa tai Liberissä.  Harmitti, että olimme jo ostaneet kotiin ja tuliaisiksi muistivihkosia muualta, kun täältä niitä olisi saanut alle kympillä. Teki melkein mieli kertoa, että ostin vastaavia paljon kalliimmalla eilen Il Papirosta, nostakaa hyvä mies toki hintojanne. Mutta Olbi ei puhunut englantia, ja kielitaidottomuuteni takia en saanut keskustelua miehen kanssa aikaiseksi. Olbi laski yhteenlaskuna ostosteni summan paperille ja antoi valitsemani marmoripaperisen kynän vieläpä lahjaksi kaupan päälle: ”Present”.

Huomaa takaseinän kuva Aldus Manutiuksesta, kirjapainannan signorista.

Ehkäpä vastalahjana joku suomalainen löytää tämän kirjoituksen ansiosta Olbin kaupan ja osaa ostaa sieltä erinomaiset tuliaiset ihan liian halvalla. Omat ostokseni painoivat käsimatkatavaroissa aika lailla, mutta ilahduttavat nyt ja tästä eteenpäin pitkään.

Vasemmalla ylhäällä Liberin almanakka. Vasemmalla Il Papiron ylihintainen muistipaperivihko. Keskellä ja oikealla Paolo Olbin vihreä muistivihko ja punainen päiväkirja sekä kuulakynä. Alla Olbin kirjepapereita K-kirjaimella. Loput menivät jo tuliaisiksi!

Tässä Olbin liikkeen sijainti Google Mapsissa. Periaatteessa jos kävelet San Polosta Dorsoduroon lähelläkään Canal Granden vartta, Olbi on matkan varrella. Foscarin joen yli kun menee vain tuo yksi silta. (Seuraava on lännessä San Margherita -aukiolla.)


Linkkejä:

Olbin nettisivut ovat täällä – myös englanniksi, mutta kuten arvata saattoi, ilman nettikauppaa: http://olbi.atspace.com/index_eng.htm

Tuuheampitukkainen Olbi vuodelta 2010:

”Paolo showed us how they create wood plates of the patterns for the book-covers, inspired by old Venetian designs and typesetting (Beppi’s role) by hand using old plates and type (which Terence, a book designer/publishing manager in a former life was thrilled to see), to binding the books 100% by hand.”

EyeItalian sivuilta:

”Signor Olbi of Venice began his craft in 1962 as a bookbinder. In 1975, he began producing beautiful gift articles such as journals, photo albums, frames and agendas, all handcrafted using the finest of Italian materials: vegetable-tanned Tuscan leather, which becomes softer and more beautiful with time, and rich and elegant Venetian papers.

Gallery19:

”Olbi paused on a page with a photograph of himself and the actor Johnny Depp, who always drops in when he is in the city, and who once commissioned a beautiful book from Olbi made of leather and the precious metals of an antique German bible. Venice is full of expensive stationary shops but the fact remains that Paolo Olbi is one of the only bookbinders left in a city that was once the print[i]ng and publishing capital of Europe.”

 

Kirjoittamiskoulutus Espoon Tapiolassa

Vedän Espoon Tapiolan kirjastossa taas kirjoittamiskoulutuksen maaliskuussa. Ryhmä näyttäisi jo tulleen täyteen, mutta laitan ilmoituksen tähän peruutuspaikkojen varalta sekä kiinnostuneita tuleviin mahdollisuuksiin inspiroimiseksi:

Kirjoitatko pöytälaatikkoon, päiväkirjaa, blogia? Haaveiletko kirjoittamisesta?

Kaipaatko ohjausta, vertaistukea, neuvoa kirjoittamistasi varten? Kirjailija Joonas Konstig ohjaa ja opastaa neljänä tapaamiskertana harrastekirjoittajia kevään 2017 aikana Tapiolan kirjastossa.

Ilmoittaudu oheisen linkin kautta! Työpajasarjaan mahtuu mukaan 10 ensin ilmoittautunutta.

Keskiviikkoisin 01.03., 15.03., 29.03., 12.04. klo 17 – 18 kirjaston Pajassa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjoittamisen_tyopajat(126929)

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...

 

 

 

Oikea Media: Uusi verkkomedia on aloittanut toimintansa

Uusi verkkomedia Oikea Media on aloittanut toimintansa osoitteessa www.oikeamedia.com. Verkkolehti pyrkii tarjoamaan ihmisille maailman ja kotimaan uutiset ilman niitä liberaaleja silmälaseja, joiden lävitse maamme nykyiset joukkotiedotusvälineet uutiset niin rampauttavan yksipuolisesti näyttävät. Uskon, että maassamme on kova tarve tällaisille medioille, joten olen suostunut Oikean Median taustajoukkoihin mukaan, mistä ansiosta sain tittelin ”kustantaja” liitettäväksi nimieni eteen.  Itse sisällöstä olen sivussa, siitä vastaa lehden päätoimittajana aloittava tiedetoimittaja Marko Hamilo. Ensimmäiset jutut ovat nyt luettavissa! Tutustukaa Oikeaan Mediaan, lukekaa ja jakakaa! Toivon, että se auttaa ymmärtämään maailmaa.

Lisäys: 21.2. Se OM-niminen Facebook-sivu ei muuten ole OM:n omistuksessa, joku tuntematon ressukka trollailee siellä OM:n nimissä. OM:lla ei ole tällä hetkellä vielä FB-sivuja. Ei ole ehtinyt, niin paljon työtä on vielä tässä beta-vaiheessa. Kärsivällisyyttä.

[3/17: Nyt taitaa olla FB-asiat siellä järjestetty…]

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Pyhää ruokaa Tapiolan kirjastossa 8.12.

Olen kirjoittanut kohtuuttoman vähän blogiini viime aikoina, ja Puutyöläiseen sitäkin enemmän – jälkimmäinen on huoletonta hauskaa, siinä missä tähän blogiin kirjoittamiseen suhtaudun liiankin nuukasti.  Kirjoitan kuitenkin pian seuraavasta kirjaprojektistani. Se on ollut melkoisen kiinnostavaa.

Sitä ennen: Olen puhumassa Pyhästä ruoasta Espoon Tapiolan kirjastossa Sibeliuksen päivänä, torstaina 8.12. klo 18. Mikko Airaksinen haastattelee. Tervetuloa mukaan!

Idealismin aika 1991 – 2016: muistokirjoitus ja ennustuksia tulevaisuudesta

Ehkä sen voi päivittää tähän vuoteen, vuoteen 2016 – Brexitin ja Trumpin vuoteen, Euroopan turvapaikanhakijakriisistä oppimisen vuoteen, vähän Putinin Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen. Ehkä 2016 on se vuosi, johon historioitsijat voivat joskus rajata idealismin ajan, tuon neljännesvuosisadan, joka alkoi Neuvostoliiton hajoamisesta ja kylmän sodan loppumisesta.

Idealismin aikakauteen kuului ”Euroopan yhdentyminen” (Euroopan Unionin rakentaminen), rajojen avaaminen 90-luvun idealismissa, Blairin New Labor, oman kulttuurin suhteellisen arvon laskeminen muiden kulttuurien suhteellista arvoa  nostettaessa, Suomessa Tarja Halosen aika, Yhdysvalloissa lopulta idealismin aikakauden eräänlaisena huippuna Barack Obaman aika. Se oli aika, jolloin vasemmisto Neuvostoliiton jälkeen koetti vaihtaa vihollisekseen hetkeksi globalisaation, mutta oppi sitten rakastamaan globalisaatiota, kun se uudelleenbrändättiin monikultturismiksi.  Idealismin aikaan liittyvät uusvasemmistolainen identiteettipolitiikka monenkirjavine vähemmistöagendoineen ja poliittisine korrektiuksineen, joka lopulta kai oli ihmisten arkijärjelle liikaa. Se oli kulttuurisodan aikaa, jolloin koulutettu helsinkiläisliberaali samaistui ja tykästyi helpommin vaikkapa arabiin kuin suomalaiseen naapuriinsa ja  sukulaiseensa, joka oli konservatiivi. Ainakin somessa.

Idealismin ajan syvänarratiivi oli kohtaamisteoria: erilaiset ihmiset kohtaavat, keskustelevat ja tulevat ystäviksi. Tämä pohjatarina esiintyi idealismin aikana joka puolella politiikasta juhlapuheisiin, somesta piirrettyihin, televisiosarjoihin ja kirjoihin.

Trumpin paradoksi

ap-trump-obama-oval-02-jrl-161110_4x3_992

En väitä ennustaneeni, että Trump tulee voittamaan vahvan vastavoimansa, mutta kun kirjoitin hänestä viime vuonna, näytti selvältä, että hän on Amerikan jatke Euroopan läpi kulkeneille jytkyille. Jälleen todellinen kannatus oli suurempi kuin mitä ihmiset uskalsivat julkisesti gallupeissa ääneen sanoa –  niin paljon ihmisiä on idealismin  nimessä säikytelty ja heidän mielipiteitään mediassa haukuttu.

Kiinnostava paradoksi Trumpissa on tämä: kahjo presidentti, pelimies, joka sanoo mitä vain minkä uskoo toimivan,  voi luultavasti tuoda länsimaiseen kulttuuriin takaisin tervettä järkeä ja totuuden puhumista.  Vapaan maailman johtaja uskaltaa sanoa, että hän haluaa oman maansa kansalaisten parasta – mikä on perinteisesti ollut maan kansalaisten valitsemien johtajien velvollisuuskin –  ja että hän uskoo mm. maan rajoihin, ts. asioihin, jotka ovat muutamien tuhansien vuosien jälkeen muuttuneet hyvin äkisti itsestäänselvyydestä fasismiksi.

Idealismin aikakauden jälkeen

Ellei yllätyksiä tapahdu, idealismin aikakauden jälkeen tapahtuu esimerkiksi sitä, että Ranskassa Le Pen tulee olemaan mightier than Le Sword. Idealismin ajan suuri luomus Euroopan Unioni tulee jäämään historiaan.  Makrotason käännös oikeaan päin jatkuu läpi Euroopankin. Tämä aidosti pelottaa vasemmistoa, ja toivoisin että voisin hälventää sitä pelkoa. Vasemmistoa on kuitenkin yli puoli vuosisataa opetettu nopeaksi samaistamaan kaiken oikeiston äärioikeistoon ja kaikki kansallismielisyys on heidän mielessään liitetty kansallissosialismiin. (Tästä kirjassa MMSSO.) Clinton-Trump-vaalikampanjassa tämä, tämäkin, vedettiin huippuunsa, ja niinpä maailmassa on kymmeniä miljoonia fiksuja ihmisiä, jotka todella uskovat Trumpin haluavan tappaa vähemmistöön kuuluvia ihmisiä – mikä kai on jonkinlainen natsin vähimmäismääritelmä.

He oppivat lähivuosina, että tämä on onneksi ollut mielikuvitushirviö, eikä Trump halua tappaa vähemmistöjä. Nykyaikana se olisikin mahdotonta, kun Internet tietää kaiken eikä unohda mitään. (*)

trump-rainbow

Ja he oppivat, että itse asiassa heillä onkin enemmän yhteistä maanmiesten ja -naistensa kanssa kuin he omassa, usein kiihkeämielisessä somekuplassaan joutuivat luulemaan. Siihen voi mennä vielä vuosia. Lähiajat voivat olla vaikeita, koska aikakausi ja vasemmistohegemonia ei suosiolla mene siihen hyvään yöhön, mutta uskon sen lopulta onnistuvan. Lehdistö ei sekään opi yhtään nopeammin, minkä takia en edelleenkään usko lehtiemme lukemisen parantavan kansalaisten ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu todella maailmassa. (Tähän on onneksi tulossa tammikuussa parannusta, mistä myöhemmin lisää.)

Toinen keino, millä vasemmisto ja toimittajat oppivat, ettei isänmaallisuus, tai konservatiivisuus, tai halu jäädä eloon kansakuntana tarkoita kansallissosialismia, on se, että tavalliset ihmiset uskaltavat yhä useammin tunnustautua isänmaallisiksi ja konservatiiveiksi. He eivät pelkää enää. Näin vasemmisto näkee, että he ovat heidän ystäviään, kollegoitaan ja sukulaisiaan ja aivan samanlaisia ihmisiä kuin hekin.

Mitään dramaattista kaapistatuloa ei edes tarvita, silkka puheenaiheiden ja käytetyn sanaston vaihtaminen riittää.  Ihmiset katsovat, mitä muut heidän ympärillään tekevät,  ja päättelevät siitä, mitä kuuluu tehdä. Sitten he tekevät samoin. Tämä pätee mielipiteisiin yhtä lailla. Näin aikakaudet vaihtuvat.

Kun kansakuntien eloonjääminen turvataan yksinkertaisilla laeilla – paljolti sellaisilla, joita idealismin aikakauteen asti on kaikkialla käytettykin  – valtaosa makromomentumista oikealle on jo käytetty. Jos vasemmisto palaa takaisin terveen järjen ja todenpuhumisen hienoon perinteeseen, silläkin on myös idealismin aikakauden jälkeen elävä paikkansa parlamenteissa.

Jos vasemmisto taas leimautuu niihin, jotka tällä hetkellä polttavat Yhdysvaltain lippuja protestina laillisille, demokraattisille vaaleille,  se voi jäädä paitsioon hyvin pitkäksi ajaksi.

Trump supporters beaten and bloodied by Mexican flag waiving ...

 


(*) Dilbertin luoja, viisas Scott Adams huomauttaa, että protestoijat ovat nuoria, koska nuoret eivät tiedä jo Reagania aikoinaan väitetyn natsiksi. Adams ehdottaa äärioikeistopelon hoitoon kognitiivista dissonanssia – ts. että Trump tekee jotakin, mikä on niin räikeässä ristiriidassa uskomuksen, että hän on natsi kanssa, etteivät nämä kaksi ajatusta enää voi esiintyä yhdessä ihmisten mielessä. Esimerkiksi järjestää laajamittaisen ohjelman mustien nuorten rahoittamiseksi collegeihin. Trump saattaa vallan hyvin tehdä jotain tämänsuuntaista, koska se toimii, ja kunnon furbon tavoin Trump tekee mikä ikinä vain toimiikin.

Radiossa huomenna, Kirjamessuilla torstaina

Olen radiossa jälleen huomenna, torstaina 20. 10. klo 13 – 14.00 lähetettävässä YLE Puheen ohjelmassa Mahadura & Özberkan. Keskustelemme ruoasta ja Pyhästä ruoasta.

Helsingin Kirjamessuilla esiinnyn Pyhän ruoan tiimoilla ensi viikon torstaina 27.10. klo 19.00 Kulttuurilavalla [edit] Minna Canth -lavalla

Edit. Yle Puheen hauskan ohjelman voi kuunnella täältä: http://areena.yle.fi/1-3624466
Olin alussa aika pihalla tällaisesta kuin ’battle’, mutta loppua kohden parani, ja lopussa toinen vieras Sonja Saarikoski jakoi meistä aikamoisen muiston, johon liittyi Aristoteles ja Atria.

 

Aloitan kouluttajana Tarina-akatemiassa

Liityin kouluttajaksi Tarina-akatemiaan! Tarina-akatemia on yritys, joka tarjoaa tarinallistamiskoulutuksia firmoille ja muille organisaatioille. Tarina-akatemia kouluttaa käyttämään tarinaa ja tarinan elementtejä hyödyksi brändinluomisessa, myynnissä, mainonnassa ja viestinnässä. Sen perustajilla Ilkka Enkenbergillä ja Jarkko Meretniemellä on taustat mainosalalla, tietokirjailijana ja musiikissa – ja huima ymmärrys siitä, miten tarina toimii.

Meretniemi, Konstig, Enkenberg. Kuva Sami Perttilä

Meretniemi, Konstig, Enkenberg. Kuva Sami Perttilä

Tämän videon kuvasimme johdannoksi:

Kiinnostuneille kerron mielelläni lisää, meilaa: joonas@tarina-akatemia.fi

Täältä löydät Tarina-akatemian nettisivut.

tarina-akatemia