Poikkeustilapäiväkirja, päivät 15 ja 16: Syntymäpäiväjuhlat ja Peppi Pitkätossu

Päivä 15, tiistai


Kerron tytöille aamulla, että koulut ovat kiinni nyt toukokuun puoleenväliin. ”Voi ei”, tulee suuremmitta tunteitta. Siinä kaikki, aamu jatkuu kuin ei mitään. Illalla toinen toteaa, että on ikävä kavereita. Siinäpä kaikki tällä erää. Palataan asiaan, kun etäkoulu on jatkunut pitempään. Meillä on ainakin kuusi viikkoa aikaa palata asiaan.

Vaimo käy tänään töissä julkisilla. Lähibussi pelottaa nyt kuin viimeinen yömetro  Bronxiin. Mutta tarvitsen autoa viedäkseni lasten polkupyöriä huoltoon.

Pyörähuolto on Keilarannassa ja tehdään odottaessa. Koko aikana ei Keilaniemen konttoreissa vilahda liikettäkään. Raadenhampaan takana ovat rakennusmiehet töissä, näiden lisäksi kaduilla vilahtaa kaksi lenkkeilijää, siinä kaikki elämä. Konttorien Keilaniemi näyttää aavekaupungilta. Tuuli puhaltelee kopristuneita vaahteralehtiä autioita katuja pitkin. Tämä on Suomen bisneskeskuksia. Toivottavasti he paiskivat etätöitä…

Kun pyörän venttiili on korjattu, poika pääsee taas pyöräilemään. Kierrämme ympyrää Urheilupuiston parkkiksella. Asfaltilla on autokoululaisten kiertelytötsiä. Minäkin olen opetellut täällä ajamaan, aikoinaan kun vaimo opetti minua opetusluvalla. Se oli noin 2012, koska 2013 tuli Totuus naisista, johon sijoitin näitä kohtauksia.

Ympyrän ajaminen. Tämän päiväkirjan epätarinan keskeiset symbolit alkavat näköjään muodostua. Vankeus, paikallaan pysyminen.  Näin rakenne syntyy itsestään, tarinan rakennuspalikat.  Vrt. köytetty Riku-poika, vrt. Shostakovitsh, mitä näitä kaikkia on ollut…

”Kevään merkit”, työ etäpartioon, valokuvaus, 2020.


Shostakovitshin 7. sinfonia jatkuu cd-soittimistamme. Ensimmäisen osion marssihan kuvaa kaupunkia lähestyviä sotajoukkoja, siis saksalaisten armeijaa! Ilmankos on mahtipontista ja militaristista. Sen jälkeen toinen ja kolmas osa ovat enimmäkseen kauniin huolettomia, valssiakin vilahtaa, tunnelma on haikea, rauhallinen tai suorastaan iloinen. Neljäs, viimeinen osio kiristää, tietysti, tempoa ja tunnelmaa. Tulitauko on ohi. Mutta marssiteema ei palaakaan enää? Se jää esityksen leimaksi, loppu jää minun harjaantumattomalle korvalleni persoonattomammaksi.

Lähetän appiukolle Azulin Poromagian nettikaupan kautta.

Illalla ajamme Espoonlahteen. Kaikki sisarukseni perheineen kokoontuvat äidin kerrostalolle, tai ”isoäiti” hän on lapsillemme. Olemme askarrelleet kyltit, joissa lukee PALJON ja ONNEA ja ISOÄITI ja 70! Järjestäydymme kyltteinemme pihalle hänen parvekkeensa alle ja soitamme puhelinsoiton: ”Laitatko takin päälle ja tuut parvekkeelle.”

Lämpötila on laskenut nollaan, tuulee navakasti. Laulamme parvekkeen alla syntymäpäiväonnittelulaulun, huudamme, että se kuuluu seitsemän kerrosta ylöspäin kivisen kivenlahtelaispihan keskellä.

Ylhäällä parvekkeella isoäiti liikuttuu kyyneliin. Käyn viemässä ylös hänelle lahjamme ja muiden ystävien lahjoja, kukkakimppuja, paketteja, kortteja, lapsenlapsen leipomia pullia, kirjan… jätän ne oven eteen ja vetäydyn taas ne kolme taka-askelta, sellainen on nykyään kohteliaisuutta. Muutama sanan vaihdot ja takaisin kotiin. Koko juhla kestää ehkä varttitunnin. 

Tällaiset seitsemänkymppiset koronan aikaan. 

Päivä 16, keskiviikko

Kuusi ajatusta ihmisestä koronan aikaan

”Ei mennä sinne, siellä on ihmisiä.”

Lauseita, jotka vielä kuukausi sitten olisivat tehneet sinusta häiriintyneen. Nyt arkea. Riski sairastua tai sairastuttaa toinen ohikulkiessa on häviävän pieni, mutta senkin voi välttää kiertämällä ihmisiä, pysymällä loitolla. Ihmiset ovat muuttuneet yhtä aikaa ”saastaisiksi” ja samalla – jotenkin läheisemmiksi. Koska samassa veneessä tässä ollan. He saisivat luvan kiertää meidät suojellakseen meitä! Heitä kiertää, koska heitä haluaa suojella, tuokin on niin hauraan näköinen, tuollakin on pieni lapsi… Tämä omituinen kaksijakoisuus tekee ihmisten kohtaamisesta nyt hämmentävää.

*

Meditatiiviset yhdeksän minuuttia:

Ihmiset ovat poissa. Kun he ovat kaikkialla maailmassa nyt poissa, he ovat jotenkin yhdessä. Yhdessä poissa. Juuri ennen koronaa ihmisiä syyllistettiin maailman tuhoamisesta. Miellyttävätköhän nämä näyt ekoliikkeen romanttisinta siipeä? Sen pimeällä puolella välähtelee ihmisvihamielisyyttä, mutta en usko, että kovin moni fanaatikkokaan on iloinen näistä näkymistä.

Toista oli Rupert Birkin Rakastuneissa naisissa. Ihan nousi videosta mieleen tämä hänen unelmansa: 

”Te haluaisitte siis, että maailman kaikki ihmiset tuhottaisiin?” Ursula sanoi.
”Niin totisesti haluaisin.”
”Ja maailman, jossa ei olisi lainkaan ihmisiä?”
”Niin tosiaan. Entä te? Eikö se teistäkin ole kaunis ja puhdas ajatus – ihmisetön maailma, vain silminkantamattomiin ruohoa, ja jänis seisomassa kaiken keskellä?”

Rakastuneita naisia, D.H.Lawrence

*
Olen kirjoittanut joskus aiemmin siitä, kuinka maailman piti yhdistyä lennättimen myötä. Ja rautateiden, ja valokuvauksen ja radion. Ja television, ja internetin, ja sosiaalimedian. Aina sen piti tulla yhdeksi, se oli jokaisen teknologisen keksinnön seuraus joidenkin aikalaisten mielestä. Ihminen oli teknologialla yhdistämässä ihmiset. Viime vuosina ihminen taas oli teknologialla tuhoamassa maapalloa. (Teknologian toivottiin pelastavan meidät siltä.) Jatketaanko tästä aiheesta, kun pandemia on ohi? Vai menikö siitä nyt ilmat, oliko ihminen sittenkin kivempi kuin luonto?

Monet samaistuvat nykyään vahvemmin eläimiin kuin ihmisiin. Se kertoo paljon.

*

Toinen ikuisuusaihe on se, kuinka kehitys lisää vapaa-aikaa. Se on aina ollut monien ihanne: lisätä ihmisten vapaa-aikaa automatisoimalla töitä. Että voisi olla vain ja tehdä mitä haluaa, onnela. Nyt on vapaa-aikaa lisätty monille suurella kauhalla – vapaa-aikaa ainakin kotona siis. 

Tulivatko ihmiset onnellisimmaksi vuonna 2020? 

*

Kaksi viestiä satunnaisen rappukäytävän ilmoitustaululla. Toinen tarjoaa naapuriapua kaupassakäyntiin tai muuhun. Toinen ilmoittaa perustaneensa whatsap-ryhmän taloyhtiölle, saa liittyä, keskustellaan koronatilanteesta ja muusta. PS. Voisiko kaikki olla yskimättä rappukäytävässä kun ei vielä tiedetä leviääkö tauti ilmateitse, kiitos paljon.

Sama kaksijakoisuus. Ihmiset ovat sekä lähellä että pysykööt turvallisen kaukana…

*

Jotkut näistä etäkoulun tehtävistä ovat hauskoja koko perheelle. Viime viikon Perhospuisto-tehtävä oli sitä, eilen autoin tutkimaan Giuseppe Verdin tuotantoa ja tänään taas katsomme koko perheellä Kansallisoopperan Peppi Pitkätossu -balettia. Pepin hahmon traagisuutta kuvataan koskettavalla kohtauksella, jossa lattialle nukahtanut Peppi saa unessa vieraakseen äitinsä, enkelin. He tanssivat yhdessä ja sitten äiti saattaa Pepin oikeaan sänkyyn nukkumaan.

Lapset eivät ratkaise maailman ongelmia, heidän vuokseen aikuiset ratkovat maailman ongelmia. Peppi Pitkätossu saisi koronan. 

*

PS: Kuvittelenko vain, vai onko iltapäivälehdissä tosiaan aina näin paljon seksivinkkejä? Onko 2021 odotettavissa ruuhkaa neuvoloihin?

Poikkeustilapäiväkirja, päivät 13 ja 14: Dumas ja Shostakovitsh

Päivä 13, sunnuntai

Kesäaika. Nimipäiväni, melkein kuin syntymäpäivä. 

Tämä on helppo sunnuntai. Olen kotona koko päivän, perhe ulkoilee pihalla. On kylmä, vain pari astetta lämpöä, muuten olisimme ottaneet jo puutarhakalusteet esille ja nauttineet ekat päiväkahvit omalla pihalla.  Vaimo käy kaupassa, kassoille on nyt ilmestynyt pleksisuojat myyjille. Sitten hän ahkeroi keittiössä, ruokaa, suolainen piirakka, pannukakkua… Minulle lomapäivä vuorostaan, lasse mårtenson -sunnuntai.

Vietin suuren osan päivästä kirjoittamassa lautapeliblogiini lyhyttä esittelyä muutamista peleistä, joita olemme viime päivinä täällä pelailleet. Tarkoituksena auttaa muitakin löytämään tämä ajanviete.  Me olemme viihtyneet kotona pelailun ansiosta, tänäänkin pelailemme eri kokoonpanoilla tusinan peliä. Mikäs tässä, kun ei ole ohjelmaa, eikä sitä juuri tänään tarvitse keksimällä lähteä keksimään.

https://puutyolainen.wordpress.com/2020/03/29/pelailua-koronan-aikaan-naiden-lautaparissa-viihdymme-koti-illat/

Ystäväni arvelee sairastaneensa koronan jo tammikuussa. Se kuulostaa jopa mahdolliselta, kun hän kertoo yksityiskohdat. Hän oli matkustanut joulukuussa Yhdysvaltojen sisäisellä lennolla, kun viereisellä penkillä yski kiinalaismies. Pari päivää myöhemmin hän oli puolisoineen sairastunut elämänsä ankarimpaan ”flunssaan”. Palattuaan kotiin tammikuussa he olivat vielä yskän takia pysytelleet kotona seuraavat viikot. Eivät halunneet yskiä muiden päälle. 

Kun he pääsevät vasta-ainekokeeseen, saa nähdä, ovatko he olleet Suomen ensimmäisiä koronasairastajia. Ja tammikuussa koko taudista ei vielä edes puhuttu. Aika huojentavaa olisi kyllä sairastaa tauti pois. Nyt kun sille olisi hankkinut immuniteetin, voisi matkustaa vaikka kesällä Italiaan…

Toinen ystävä, sairaanhoitaja, jakoi kuvan Italiasta.

Tämän sodan sotilaat. Sairaanhoitajilla on nyt kuulemma erikoinen tunnelma, jännittynyt odotus ilmassa, jotkut reagoivat jo valmiiksi psyykkisesti. Mihin tämä menee, riittääkö varautuminen, hoitopaikat, varusteet… Kestääkö linjat vai kuinka kovalla voimalla vihollinen tulee, näkymätön tappaja, kruunattu virus. Mihin tätä vertaisi ellei sotaan? Aito kysymys, ei retorinen? Ketkä olisivat tämän sodan sotilaat, elleivät lääkintäjoukot…

Illalla vaimo lukee pojalle iltasaduksi lastenversiota Monte Criston kreivistä. Tulen aivan kohtuuttoman onnelliseksi siitä, että Dumas’n klassikko kiinnostaa nelivuotiasta. Hän kuuntelee keskittyneesti, vaatii jatkamaan. Siellä Dantes ja Beauchamp väittelevät sopimuksesta, jossa linnoitus antautuu turkkilaisille, sitten kiirehditään oopperaan… Mitähän poika tästä tajuaa? Kuuntelee hiljaa. Onhan tarinassa suurta draamaa. ”Miks toi on koko ajan vaan vihanen”, hän kysyy Dantesista. ”Koska ne heitti sen sinne vankilaan.” ”Aaa.” 

Jatkuvuus. Siksi tämä ilahduttaa niin paljon. Se on jatkuvuutta, että yhä uusi sukupolvi kiinnostuu Dumas’ta. Että elämä jatkuu. Se on psykologisesti ratkaisevan tärkeää, ja vielä sitäkin tärkeämpää mullistuksen aikoina.

Poikaressu, emme ole vielä raaskineet kertoa, että hänen syntymäpäivilleen ei luultavasti voi kutsua vieraan vierasta.

Päivä 14, maanantai

Tapiolan kirjaston ovensuussa on kirjojen kierrätyshylly. Viimeisellä viikolla ennen kirjastojen sulkemista huomasin jonkun jättäneen sinne myös cd-levyn. Otin sen mukaani. Tänään laitoin sen soimaan.

Tänä iltana laitoin sen soimaan. Shostakovitsh sävelsi sinfonian 7 keskellä sotaa 1941. Se esitettiin piiritetyssä Leningradissa tuoreeltaan kesällä 1942, siitä nimi Leningrad-sinfonia.  Onkohan tuo piirityksen tarina lukijalle tuttu? Ne kertomukset ovat liikaa tässä jaettavaksi. Kun ruoka loppuu, syödään kissat, sitten nahkavyöt, sitten tapettiliima. Sitten.

Mutta Leningradin tragedia ei ollut orgaaninen, se oli Stalinin synnyttämä, Leninin kaupunkia ei saanut luovuttaa, ennemmin miljoona kuolee nälkään. Gorod geroi, sankarikaupungiksi tittelöitiin, kuin kaupungilla olisi persoona ja agenssi, kuin kaupunki toimisi. Eikä ihmiset, eikä päättäjät.

Sinfoniassa on valtava kontrasti äänenvoimakkuuksissa. Hiljaisia osioita ei meinaa kuulua huoneen toiselle puolelle. Sitten kun marssi lähtee käyntiin, mahtipontisuus tuntuu musertavan hiljaisen tapiolalaisillan. Tämä on massojen musiikkia, sotajoukkojen, ihmislaumojen kohtalon hetkien.  Miettikääpä miltä tuntuu kuunnella täyden orkesterin esittävän nuoren mestarin tuoretta sinfoniaa keskellä sotaa, keskellä piiritystä ja nälänhätää. Ihmissielun voitto…

Katsaus maailmalle

Yhdysvaltojen koronatilanteen tulisi jännittää meitäkin, koska ainoan supervallan myötä loppumaailma kärsii tai nousee, myönnettävä se on. Sopii toivoa, että hekin pystyvät jättämään politiikan tauolle ja keskittymään toimimaan yhdessä, vaikka on presidentinvaalivuosi. Siellä hyväksyttiin eilen 2 000 000 000 000 dollarin avustuspaketti koronan seurauksia varten. Se on kaksi biljoonaa eli miljoonaa miljoonaa. Luku on merkityksetön ihmispsyykelle, joka ei pysty käsittämään sitä.  Kymmenen tuhatta on mahdollista käsittää rahassa (se on käytetty auto) mutta montako ihmistä on 10.000? Se on Tapiolan asukasluku. Italiassa on kuollut nyt Tapiolan verran ihmisiä.

Ruotsi vetää omaa linjaansa koronankin suhteen. Inhimillisellä janalla, jonka toinen ääripää on Talebanin Afganistan, toinen pää on Ruotsi. Ruotsalaiset vain ajattelevat tämän janan olevan, ei vaakasuuntainen vaan pystyssä. Tällä tempulla he muuttavat janan ääripäästä kehityksen huipuksi. Tornion ja Haaparannan raja on nyt suljettu henkilöliikenteeltä. Ehdimme ylittää rajan kuukausi sitten hiihtolomalla, ajoimme rajasillan yli Haparandan Candylandiin ja takaisin. Lapset eivät olleet uskoa silmiään, kun ajoin karkkikauppaan, en osta heille karkkia koskaan. Oli oikein poiketa.  Siitä tuli heille paluumatkan kohokohta eikä sitä tiedä, milloin Haparandaan poiketaan tuosta noin vain uudestaan.

Espanjassa koko talous pysäytetään tänään. Töihin menee vain ”yhteiskunnalle välttämättömät” ammattilaiset. Ilmaisu ei ihan osu maaliin, sillä se on paljastavinaan valtaosan töistä yhteiskunnalle tarpeettomiksi…

Mutta tänään pilkahtelee valoa ja optimismia sieltä täältä. Italiassa uusien tartuntojen määrä on hidastunut. Espanjassa menehtyneitä tänään vähemmän kuin eilen. Imperial College -yliopiston matemaattisen biologian professori Neil Ferguson uskoo, että epidemia alkaa juuri hidastua Iso-Britanniassa.  

Loppukevennys:

Tänään kävin parturissa, vähän etuajassa, mutta kaiken varalta. Ei ole helppoa partureillakaan nyt. Vien poikanikin asiakkaaksi ensi viikolla, kunhan hallitus nyt ei sulje partureita.

Tulipa juteltua parturin kanssa enemmän kuin koskaan, kun ei ollut aikakauslehtiä tutkittavana. Aiheita oli vain yksi. Toivotimme iloisesti tsemppiä toisillemme erotessa.  Elämä jatkuu niin kauan kuin on iloa.

Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole tarinan kertomista. Tarina ei ole tarina, ellei se sisällä muutosta. Se on vain kokoelma tapahtumia, kuten päiväkirja. Mutta sen keskelle alkaa hahmottua kuin piilokuvana muutos, kuin rivien välistä. Ihan kuin päähenkilö olisi nyt erilainen kuin alussa… Eikä yleisö voi olla varma, onko se vain heidän oman päänsä sisällä.

Tapahtuuko meissä tämän päiväkirjan aikana muutosta? Millainen? Kirjoitan tietämättä sitä, se olisi tarinankertojalle ellei virhe, vähintään riski, mutta joskus riskit ovat ottamisen arvoisia. 

Fiktiivisessä tarinassa Leningrad-sinfonian löytäminen ennen koronakaranteenia olisi ennakointi tulevasta. Symbolina se olisi helposti mahtipontinen, sattumana epäuskottava. Mutta koska tämä päiväkirjan epätarina on totta, minua ei voi syyttää…

Shostakovitshin kuuntelun keskeyttää hallituksen tiedotustilaisuus. Tilaisuudessa kerrotaan, että poikkeustoimia jatketaan kuukaudella, 13.5. asti. Käytännössä lukuvuosi loppuu siis etäkouluna. 

Saamme tästä siis kaiken irti!

Jatketaan Leningradia huomenna. Jos haluatte varaslähdön, ihmelapsemme Klaus Mäkelä on ehtinyt tämänkin ohjata:

 

Poikkeustilapäiväkirja, 11 ja 12: Viikko kotirintamamiehenä

Päivä 11, perjantai

Salve! Siis Terve! Siis: terveyttä. Nämä vanhat tervehdykset näyttävät nyt kovin erilaisilta. Minäkin olen nopeasti tottunut toivottamaan ihmisille erotessa tai meilin päätteeksi terveyttä

Korona on hyvä globaali harjoitus vielä tappavampaa tautia varten. Keskiajalla musta surma tappoi noin puolet Euroopan väestöstä. Noin puolet. Jopa joka toisen. 

Mistä tulikin mieleen nykymuoti:

Tämä saattoi näyttää hyvältä idealta jostakusta vielä kuukausi sitten. Nyt se herättää ihan erilaisia mielikuvia.


Ilta-Sanomien pitkässä jutussa haastatellaan politiikan vaikuttajia nimettöminä. Juttu luo kuvan hallituksesta, joka ei ollut valmistautunut koronan tuloon mutta väitti olevansa. ”Kokemattomuus näkyy” summataan, ja vanhoja hallinnon alan konkareita ikävöidään. Niinhän se on, että jos matsi ei ole tärkeä, voidaan peluuttaa lupaavia junnuja.  Rauhan oloissa otamme urheilun vakavammin kuin politiikan.

THL:n toiminnasta vahvistuu jutussa kuva, joka on kuin klisee pöhöttyneestä laitoskratiasta: THL toimii STM:in varassa, ja STM THL:n suositusten mukaan, ympyrä pyörii itsekseen. Kaikki voivat vedota muihin, ”asiantuntijoihin” tai ”päättäjiin”… 

Sillä välin Tapiolassa: Pojan polkupyörän venttiili vuotaa. Sörkkimiseni ei auta, pitäisi löytää uusi sisäkumi ja vaihtaa se. Uutta kumia en googlailulla mistään Tapiolasta löytänyt.

Koululaislapset osaavat nyt ottaa yhteyttä luokkakavereihinsa videoitse ja Teamsin chatillä. He oppivat hyvin nopeasti uudet tavat opiskella ja selviävät koneen kanssa ilman apuani jo nyt. Mitäs te juttelitte kavereiden kanssa? ”Me kehuttiin vaan toisiamme ja kysyttiin onksne terveinä. Ja siellä voi laittaa hymiöitäkin”, kertoo yhdeksänvuotias. 

Päivien rutiiniksi on muodostunut seuraava:

– Aamiainen puoli kahdeksan maissa.
– Ajan parran, pukeudun työpäivää varten ja kampaan tukan. (Koskaan en ole ollut näin tarkka päivittäisestä parranajosta. Se erottaa minut nyt syrjäytyneestä.  Tämä on se ”kurin ulkoinen muoto”, josta Antero Rokkaa yritettiin valistaa Tuntemattomassa. Rokalle se oli vain kivien kantoa polkujen varrelle.)
– Tytöt lähtevät kävelylenkille, jonka jälkeen aloittavat etäkoulun.
– Jossain vaiheessa päivää he saavat koulutehtävät valmiiksi, pojalle laitetaan Tintti-piirretyt pyörimään, minä lähden käymään työhuoneella ihmettelemässä.
 – Lounas
– Ulkoilua yms, pyöräilyä, jos olisi ehjä sisäkumi
– Vaimo tulee kotiin työpäivän jälkeen
– Lihaskuntoharjoitteluni
– Päivällinen
– Ulkoilua, etäharrastuksia, leikkiä, pelaamista, lukemista, yms vapaata elämää.

Nurmikko ilmattiin.

Nyt on takana ensimmäinen täysi viikko lasten kanssa aamusta iltaan. Alan tuntea oloni kotihoitajaksi. Olen töissä täällä, ja palkka on surkea.

Illalla olen jo kyllästynyt olemaan kaikkien kanssa kaiken aikaa. Olen kattanut ja siivonnut ruokapöydän viisi ja viisi kertaa päivän aikana. Kaipaan rauhaa, sitä etten ole suhteissa toiseen ihmiseen koko ajan. Kaipaan sitä, ettei joku koko ajan vaadi minulta jotakin muka tärkeää, kun se on kuitenkin ”mihin mä laitan tän puolikkaan omenan” tai ”ääää mä en saa tätä solmua auki!” Tällaista. Pystyisin parempaankin.

Laitan loppuillaksi korvatulpat ja pakenen sisäiseen emigraatioon kirjan ja nettipelin kanssa. Kestävyyteni loppui samaan aikaan kuin arkiviikkokin. Huomenna alkaa vapaa.  Vaimo saa hoitaa lapsia.

Nyt kun säät lämpenevät, ehkä alan vaikka lenkkeillä. Vankileirillä raskainta olisi jakaa selli muiden kanssa. Jos oman saisi, pärjäisin pitkään.

Tapaniksi: Tervehtiminen ilman kättelyä

Nyökkäys, hatun nosto miehellä. Nyökkäys, niiaus naisilla.

Hyvin yksinkertaista, vaatii vain hieman aikaa, että se tulee yhtä automaattiseksi kuin käden tarjoaminen. Suomalaisille helpompaa kuin poskisuudelmat. Katsekontakti ja avoin, vastaanottava elekieli vielä entistäkin tärkeämpiä.

 


Päivä 12, lauantai

Keväällä 1945 kauppojen ikkunoista poistettiin viimeiset lankkusuojat ja liimapaperit. Patsaatkin palautettiin pommisuojista takaisin jalustoilleen, Kolme seppää, Snellman Säätytaloa vastapäätä… Meillä on nyt kehityksen suunta toinen. Kirjastojen aineisto on lukittu turvaan. Tarvitsisin kirjoja ja pelejä paitsi viihdykkeeksi, myös taustatyöksi, pitäisi suunnitella kirjaa. Onneksi vanhempiakin kirjoja saa nykyään Antikvaari.fi:stä. 

Aivan viime vuosikymmeniin asti kevät oli vuodenajoista raain. Varastot olivat talven jäljiltä loppu, vähä ruoka kuivaa, maito laihaa, uutta satoa pääsi vasta kylvämään. Pääsiäinen on oikealla paikalla. Samoin kuin joulu on tarpeellinen valon juhla keskellä pimeyttä, pääsiäisenä saa laihan kauden jälkeen herkutella sydämensä kyllyydestä. 

Viikonloppu tuntuu yhä viikonlopulta! Meillä aamu on rauhallinen, ja Colt Express -pelin jälkeen käynnistyy korttipaja. Lapset piirtävät onnittelukortteja sukulaisille, joilla on syntymäpäiviä lähipäivinä. Tänään olisimme viettäneet äitini juhlia, nyt juhlat on tietysti peruttu, bussit ja ravintolat, ohjelmanumerot. Minä alan signeerata ja paketoida niteitä Vaaran vuosien tekijänkappaleita, jotka olen myynyt tällä kertaa etänä. Postilla on nyt kuljetettavaa muutenkin, kannan oman korteni kekoon. Muistatteko muuten, että Postilla oli jotain lakkopuuhia tuossa syksyllä? Se kaatoi yhden hallituksenkin. Aika naurettavalta kuulostaa. Kun ei ole ongelmia, voidaan tehdä politiikkaa. Kun on ongelmia, pitää toimia. Politiikka on luksusta, ylellisiin aikoihin.

Onni onnettomuudessa on, että saimme rahat takaisin kesäkuuksi varatusta Rooman-hotellista. Se oli reilusti tehty, alkuperäisten ehtojen mukaan hotellinpitäjällä ei kai ollut pakollista vielä palauttaa kaikkea. Meidän perheelle ei ole nyt tulossa unelmakesää Italiassa.  Italian talouskin olisi kaivannut matkailijoitaan kesällä, nyt turistikausi on käytännössä peruttu. Pientä sekin on tietysti verrattuna siihen, että Bergamon kaupungissa poltetaan ruumiita yötä päivää.

Bergamo, epidemian ground zero Euroopassa.

Bergamosta kuljetetaan ruumiita muihin kaupunkeihin poltettavaksi. Lähde.

Vaikuttaako tämä epidemia urheiluun pysyvästikin? Ainakin nyt epäillään viruksen levinneen Bergamoon jalkapallo-ottelun yleisössä.

Mihin kaikkeen tämä vaikuttaa pitkällä tähtäimellä. Kotoilu on tulevaisuuden megatrendi. Se valkeni ensi kerran kun luki Robert Putnamin tutkimuksia, ja tämä vahvistaa trendiä aivan uudella vaihteella. Mitenköhän käy globalisaation pitkällä tähtäimellä? Tavallaan tämä on paluu vanhaan normaaliin, rajalliseen liikkuvuuteen. Jo jonkin aikaa on minua vaivannut sen suoranainen absurdius, että saatan tuosta noin vain lentää toiselle puolelle maailmaa, rahasummalla, jolla aiemmin pääsi junalla Tampereelle. Euroopan laidoille pääsee ilman passia, lentokoneeseen hyppää kuin raitiovaunuun. Siinä tuntuu olevan jotain suhteetonta, jotain hybrismäistä, jotain maanista; että jotain on nyrjällään, sopimatonta, tässä holtittomassa liikkuvuudessa. Kuin planeettaa jatkuvasti ravisteltaisiin niin että kaikki hölskyy, mikä tahansa on minä hetkenä tahansa missä tahansa…

Palataanko tämän jälkeen maltilliseen, vaikeampaan liikkuvuuteen?  Vai onko tämäkin vain ilmakuoppa edistyksen polulla… Kommunisteille kaikki oli sitä, sodan voittokin oli  osoitus historian vääjäämättömyydestä, ja monille edistys on luonnonlaki vieläkin. 

*

Kierrokset kylillä. Onnittelukortteja ja lahjoja anopille, appiukolle, ystäväperheelle Helsingissä… Lämpötila kävi jo 12:ssa asteessa. Kanansiipiä päivälliseksi.

Tytöillä etäharrastuksissa vuorossa tanssitunti. Opettaja esiintyy nettivideolla, lapset tekevät perässä. 

Puhumme kaverin kanssa juhannuksesta, onko sekin peruttu, saako Uudeltamaalta paeta mökille ja mitä jos ei saa. Minulle alkaa nyt valjeta, miten tähän kevääseen tulee suhtautua.

Tämä on meidän sukupolvemme sota.

Nyt sota vain ei tarkoita juoksuhautoja ja yöpommituksia. Tämä on pelimaratoneja perheen kesken ja pistoolikyykkyjä. Tämä ei ole liikekannallepanoa vaan pysähtymistä, ei poteroa Karjalassa vaan kotisohvaa. Pelkoa ja huolta kyllä, mutta pientä tämä on sotaan verrattuna.

Vertauksen voi painottaa kahdella tavalla. Ei tämä sentään sotaa ole, tai: Tämä on meidän sotamme. Jälkimmäinen kuulostaa yhä leventelevältä, ellei jopa suhteellisuudentajuttomalta, mutta juuri suhteuttamista se tarkoittaa. Minulla on tällä hetkellä kalenterissani kaksi merkintää ennen kesää. Lapsilla ei mitään, ei yhtään merkintää, merkintää tapahtumista. Normaali elämä on seis tavalla, jolla se ei ole ollut sitten 1945. Kesää ja syksyä ei niitäkään uskalla vielä suunnitella. Pääsiäinen on peruttu, vappu on peruttu, onko juhannus?

Tietysti tästä selvitään, vieläpä pysyvittä arvittakin, mutta 2020 ei ole vuosi siinä missä muutkin, pala elämää siinä kuin muutkin. Tätä ei kannata verrata arkisiin vuosiin. Silloin vain harmittaa, miettii kaikkea, mitä menettää, vähintään sitä miten pilalla koko kevät on, ellei mitään pahempaa käy… Tätä kannattaa verrata sotaan. Silloin saa olla kiitollinen – kylläpä meidän sukupolvi selvisi vähällä.

Poikkeustilapäiväkirja, päivät 9 ja 10: Koronan draaman kaari

Päivä 9, keskiviikko

”Onko tänäänkin koronavirus?” kysyy nelivuotias poikani aamulla ensimmäiseksi.

Odotan jatkoa: nytkö alkaa kyllästyttää? Nytkö se alkaa kaivata taas päiväkotiin?

”…Mä haluaisin mennä taas pyöräreissulle”, hän jatkaa.

Ei vielä kyllästytä siis. Hyvä. Se olisikin liian aikaista. Katsotaan kyllästymistä tuossa vapun jälkeen.

Jos sanotaan, että älä lähde ulos, älä lähde ulos, muistuttaa Rene Higuita. Higuita ei ainakaan oman ikäluokkani pojille tarvinne esittelyä.

Tänään mietin foinikialaisia. Foinikialaiset olivat Välimeren kovimpia kauppakansoja. Muistelen lukeneeni heidän erikoisesta kaupankäyntimetodistaan.  He purjehtivat maihin, jättivät tavarat rannalle ja vetäytyivät laivoilla takaisin merelle. Kauppakumppani kävi katsomassa, mitä oli tarjolla, otti haluamansa ja jätti niistä maksun. Foinikialaiset kävivät katsomassa, oliko maksu hyväksyttävä. Jos ei, he palasivat takaisin laivoilleen odottamaan, että rannalle ilmestyi lisää maksutavaraa. Vasta sen jälkeen he jatkoivat matkaansa. 

Tuli mieleen, kun luin Domino’s-pitsaketjun ”zerocontact”-kotiinkuljetuksesta.  Jo muinaiset foinikialaiset! 

3. The driver will remain 2 meter away from the delivery destination (i.e. the entrance), to confirm the delivery and receipt of the product by the customer, then collect the empty box where the product was placed. Lähde Domino’s Japan.

Tapiolassa on todella tuulinen päivä.  Puolitoista kiloa nyhtöpossua muhii padassa koko päivän. Pyöräilemme pojan kanssa nyt jo Tapiolan poikki, hakemaan kaupan pakettiautomaatista Etanarallin.  Liikaa ihmisiä kaupassa, liikaa lapsia asukaspuistossa… Sitä alkaa karttaa ihmisiä, kiertää heitä kaukaa, pidättää hengitystä heidät ohittaessaan. Pisaratartunta kantaa 1,8 metrin päähän. 

Etanaralli on onneksi hauska peli. Viihdymme lasten kanssa taas.

Kolme koronakuolemaa Suomessa. Myrskyn ensi vire. Näimme jo sen kerääntyvän lahden toiselle rannalle, Italiaan, ja se tuntui niin kaukaiselta. Eikä se välttämättä edes matkaa tänne… Mutta se matkaa, ja kohta se on täällä. Tuuli nousee.

THL on arvioinut, että Suomessa epidemiahuippu on aikaisintaan toukokuun toisella viikolla.

Epidemian pituudeksi arvioidaan nykyisillä tiedoilla 4-6 kuukautta. Tämä tarkoittaa sitä, että epidemia kestäisi Suomessa vähintään heinäkuuhun, mutta vakavamman skenaarion mukaan epidemia voi kestää jopa syyskuuhun saakka. (THL, via Iltalehti)

Suljetaanko Uusimaa?  Ajatelkaapa mielikuvaa, että maakunnan rajalla olisi sotilaita katkaisemassa tien. Pysäytät auton. Sotilas koputtaa auton ikkunaan, avaat sen. 
”Milläs asialla?”
”Mökille menossa…”
”Se ei nyt käy. Kääntykää takaisin kotiin vain.”

*

Kun vaimo tulee töistä kotiin, menen eteiseen vastaan. Olen hoitanut lapset, imuroinut, laittanut ruokaa, haravoinut nurmikon. Ruokaa menee nyt paljon, likaa tulee paljon. Vaimo on väsynyt kiireisen työpäivän jälkeen. Hän on tyytyväinen päästessään lämpimän lihapadan ääreen… Olo on kuin kotirouvalla. 

No hyvä on, kiipesin myös talon katolle vilkaisemaan huippuimuria. Meinasin lykätä sitä tuulenpuuskien takia, mutta haiskahti tekosyyltä. Huippuimurissa ei näkynyt vikaa. Jos tipun, kävi mielessä, ruuhkautanko jotakin sairaalaa…

Ystäväni on sairaanhoitaja. Heidän tiiminsä on varautunut siihen, että kesälomat perutaan ja työ kuljettaa heitä lähikuukausina ties minne.

Eturintama. 

Jotain hyvää tästäkin vielä nousee. Kaikesta nousee. Ainoastaan tarinoissa on sysimustaa ja vitivalkoista. 

 

*

Päivä 10, torstai 

Kyllä, Uusimaa suljetaan! Poliisit ilmoittavat valvovansa pikkuteitäkin yhdessä sotilaiden kanssa. Junassa he tarkistavat ihmisiltä oikeuden liikkua pois alueelta. Miten? Jaetaanko lupapropuskoita? Poliisihallituksen suorassa tiedotustilaisuudessa tähän vastataan näin: ”Henkilö valmistautuu perustelemaan poliisille”, miksi hänen pitäisi päästä rajan yli. ”Kovin pitkiä kertomuksia poliisi ei kuuntele.” Toisin sanoen, puhumalla pääsee tai on pääsemättä. ”Kirjallinen todistus helpottaa.”

Kuka saattoi kuvitella tämän ennalta? Tilaisuuden poliisipäälliköistä huokuu, että hekin ovat vielä pihalla siitä, miten tämä tullaan toteuttamaan. Urheus päättyy sairasvuoteella, täsmentää poliisi. Onkohan hän tietoinen, että hän siteeraa presidentti Niinistön sanoja? Tällaisilla retorisillakin keinoilla voidaan ihmisiä johtaa, sen Niinistö taitaa. Hän onkin lukija.

120 päivän epidemia

Kahvilat, baarit ja yökerhot saavat olla auki ja ravintolat voivat tarjoilla asiakkaille salissa: 31. toukokuuta.

 

Suomi alkaa avata rajojaan, työmatkailu ja tieliikenne raja-alueilla helpottuvat: 9. kesäkuuta.

Juridiset poikkeusolot päättyvät. Yli 10 hengen ryhmät saavat kokoontua. Koulujen ja päiväkotien toiminta palaa normaaliksi, ulkomaille matkustaminen ei enää ole kiellettyä: 12. kesäkuuta.

Yli 500 henkilön yleisötilaisuudet sallitaan, työntekijät alkavat palata työpaikoilleen, työmatkustaminen muuttuu normaalimmaksi: 16. kesäkuuta.

Siinä THL:n lyhyin skenaario. Pidemmässä poikkeustila jatkuu vielä 40 päivää lisää. Toisin sanoen tällä hetkellä syksy näyttäisi normaalilta…

Tilasimme nettikaupasta lisää lautapelejä. Nyt on aikaa käsissä. 

*

Vanha viisaus tietää: Ihmiskunta yhdistyy jos ja vain jos maapallolle hyökätään avaruudesta.  Alienien väliintuloa odotellessa olemme nyt niin lähellä tällaista ekstraterrestriaalista hyökkäystä kuin voimme. Tuntuu hyvältä ajatella, että olemme tässä yhdessä. Julkkisten videot tuntuvat minuuttejaan painavammilta. Kun iso-Arska Schwarzenegger filmaa ruokapöydästään video lemmikkiponiensa kanssa ja kehottaa siinä kaikkia pysymään kotona, sehän on johtajuutta, se on lohtua, se on kannustava taputus selkään ihmisille tärkeältä hahmolta. Tai Rene Higuita viihdyttää meitä muistuttamalla huolettomista ajoista. Tai kun katsoo videoita autioista kaupungeista, Venetsiasta, Roomasta, New Yorkista, nehän ovat yhtä lailla tyhjiä kuin Helsinki, elävät samaa aikaa, samaa elämää… Olemme tässä yhdessä.

(Hyvästi, lomaunelmat Roomassa ja Firenzessä.) 

Poikani on innostunut vangitsemaan. Aikuisia tuoleihin, kuten sarjakuvissa, tai leluja käsirautoihin, kuten sarjakuvissa. Riku-poikakin on vangittu. 

Tämä oli nyt vertauskuva. 

Kirjoittajalle vertauskuvat ovat ainainen ongelma: ne ovat helposti joko alleviivaavia (sade, lähes aina) tai sitten menevät yleisöltä ohi… 

*

Millainen on koronatarinan draaman kaari?

Ensimmäinen näytöksessä Suomi elää arkeaan, valmistautuu kevääseen, tekee suunnitelmia tietämättä, että ne tulevat muuttumaan. Kaukana taivaanrannassa vilkkuvat pilvet luovat uhkansa arjen päälle. Epidemia valtaa etäisen Italian rysäyksessä. Nyt on selvää, että se tulee koskettamaan meitäkin, mutta miten… Sankari epäröi vielä tässä vaiheessa lähteä taistelemaan sitä vastaan (sankarin roolissa on tässä sekä Suomi että sen hallitus ja viranomaiset).  Ensimmäisen näytöksen lopussa tapahtuu kuitenkin ensimmäinen murros. Jotain ennennäkemätöntä, joka siirtää meidät ”uuteen maailmaan”.

Meillä se oli  vessapaperihamstrausviikonloppu, jolloin joka tunti plinkahti ilmoituksia tapahtumien peruuntumisesta, lasten harrastusten katkeamisesta. Uusi vaihde kytkeytyi päälle.

Toinen näytös alkoi poikkeustilan julistamisesta, näissä poikkeustilapäiväkirjoissani päivästä 0. Nyt on tilanne päällä. Meillä on tavoite (estää pandemiaa valtaamasta Suomea), jota kohti sankarit lähtevät työskentelemään. Ensimmäisen näytöksen istutuksia aletaan lunastaa. Naistenpäivän konsertti oli sellainen: alussa sitä ei vielä tiedetty, mutta siellä levisi virusta, joka puhkeaa nyt näkyville, kun muun muassa Ahtisaarten kerrotaan sairastuneen koronaan. Konsertti olisi hyvä alkukohtaus koronaepidemiaelokuvalle. Henkilöt keskustelevat väliajalla tällaisesta erikoisesta taudista Kiinassa. Joku kertoo lomastaan Italiassa. Matkatarinan keskeyttää yskänpuuska.

Toinen näytös on tarinan pisin. Odotettavissa sen ensimmäisellä puoliskolla on ns. ”fun and games” -vaihe. Se ei tarkoita hauskanpitoa, vaan että näytetään kaikki ne kohtaukset, johon tarinan premissi johtaa, joita yleisö (enemmän tai vähemmän tiedostamattomasti) kaipaa nähdä. Jos esim. poliisi menee undercover-töihin lastentarhaan, tässä kohtaa näytetään millaisiin tilanteisiin tämä joutuu lasten kanssa. Pandemiassa tähän vaiheeseen liittyvät erinäiset huolet ja pelot, kasvonaamarit ja sairaskohtaukset, koruttomat näkymät tehohoidosta, mutta myös valonpilkahdukset siitä, kuinka ihmiset löytävät yhteisöllisyyden laulamalla parvekkeella yhteislauluja, järjestävät kotiaan ja löytävät aikaa toisilleen. Tiettyä viattomuutta on yhä ilmassa.

Se muuttuu toisen näytöksen keskikohdassa. Jos tarina tulee päättymään onnellisesti (niin kuin koronatarina tulee, kyllä), keskikohta on usein suuri tappion hetki, murros, jolloin asiat kääntyvät katastrofaaliseen suuntaan. Vihollinen oli vahvempi kuin luulimmekaan. Epidemia lähtee nousemaan piikkiinsä.

Toisen näytöksen jälkipuolisko on edellistä synkempi, tarinan synkin. Nyt paha kerää voimansa ja lähtee vastaiskuun. Odotettavissa on vaaraa, ja se vaara realisoituu. Se tarkoittaa kuolemaa. Vastoinkäymiset lisääntyvät, ja näyttää ajoittain siltä, ettei tästä tulla selviämään. Paluuta entiseen ei enää ole, viattomuus on menetetty, kunhan vain ei kaikkea menetetä. Toinen näytös loppuu suureen murrokseen, tarinan synkimpään hetkeen. Kaikki näyttää menetetyltä.

Kolmas näytös alkaa voimien keräämisellä. Siitä se kiristyy uudella asenteella kohti finaalia, loppusotaa. Sankari (ihmiskunta) taistelee viimeisen taistelunsa ja onnistuu kuin onnistuukin lopulta voittamaan pääpahiksen. Se mahdollistaa paluun arkeen. Arki ei kuitenkaan ole entisensä, koska tapahtumat ovat muuttaneet tarinan henkilöitä. Jotakin hyvää on noussut vastoinkäymisistä. 

Kun epidemiasta tullaan tekemään elokuvia ja jännäreitä, jotakuinkin tähän muotoon ne menevät. Ja itse epidemia? Tähän muotoon tarinoita kertovat aivomme sen muokkaavat.

Nuo esimerkin vanhukset, jotka laulavat parvekkeella yhteislauluja? Se tapahtuu Helsingin Arabianrannan seniorikoti Loppukirissä. Iltahuudoksi nimetty laulutuokio järjestetään kello kuudelta illalla, ja sen aikana lauletaan noin kolme kappaletta. 

Aiemmassa päiväkirjassa mietin, onko Suomessa vielä tällaista yhteisöllisyyttä. On, vähintäänkin vanhuksilla. ”Väliaikainen”… se on sellainen yksityiskohta, jota ei välttämättä uskaltaisi keksiä.

Illalla avaan paketin Porvoon Kirjakeskuksesta. 

Lämpimäiset Vaaran vuosia. Nyt sen pitäisi olla myös kirjakauppojen valikoimissa, nettikirjakauppojenkin. Tästä Adlibris, Akateeminen, Booky. 

Normaalisti olen omat tekijänkappaleeni myynyt julkkareissa. Sekin tehdään nyt etänä. Jos haluat ostaa signeeratun kappaleen suoraan tekijältä postitse, meilaa vain: konstigblog@gmail.com  Kaikki myyty

Poikkeustilapäiväkirja, päivät 7 ja 8: Perhospuisto ja polkupyörä

Päivä 7, Maanantai

’Korona’, siis kruunu. Kuka sen niin ylevästi nimesi? Kuka kruunataan, mihin arvoon? Selvitin, että ’korona’ oli ensin termi auringon auralle. Virus näyttää samalta tutkijoiden mikroskoopissa.

Auringon korona kuvattuna auringonpimennyksen aikaan. Wikipedia.

Hallituksen paine liikkumisen rajoittamiseen kasvaa. Se pitäisi tehdä aiemmin kuin myöhemmin. Tällä hetkellä herää vaikutelma siltä, että hallituksella ei ole uskallusta siihen. Onkohan vaikutelma oikea?

Miksi terveidenkin pitäisi pysyä kotona? Koska oireettomatkin voivat kantaa jo virusta ja tartuttaa muita. 

Tämänhetkisen tiedon mukaan koronaviruksen itämisaika on keskimäärin 4–5 päivää. Vaihtelua on 2–12 päivän välillä. Oireeton ihminen voi siis ainakin periaatteessa tartuttaa virusta jo melkein kaksi viikkoa ennen ensioireiden ilmenemistä.


Nyt on onni, että minua on siunattu perheellä, jota viisihenkisenä voi pitää jo verraten kookkaana, ja jossa lapset ovat tarpeeksi vanhoja. Harrastukseni tällä hetkellä ovat kaiken lisäksi kuntosaliharjoittelu ja lautapelaaminen. Molempia voin tehdä kotonakin. Vaikeampaa on yksin eläjillä… 

Siivosin vaatehuoneen ja kannoin sinne ylimääräisen tuolin. Voisin rakentaa tänne työhuoneen, jos ostaisin pienen pöydän. Huoneen nurkassa on vanha akustinen kitarani. Ostin siihen uudet kielet vuosi sitten, näitä ikuisuusprojekteja, ”jos vaikka kokeilisi taas soittaa…” Harjoittelin akustista kitaraa yläasteella hetken aikaa, viimeksi olen tarttunut kitaraan kun kirjoitin Perkele-romaania. Lihasmuisti toimi silloin yllättävästi. Varmaan nytkin. Jos karanteeniksi menee, viritän uudet kielet ja etsin netistä itseoppaita soittamiseen. (Saa vinkata.)

Sillä välin yläkerrassa: metsästäjä ampuu Rastapopouloksen, johon on tehty pienennystaika. 

(Rastapopoulos on Tintin pahis.)

Iltapäivällä suoritamme yksitoistavuotiaan kuvataiteen koulutehtävän. Se tapahtuu nyt ulkoilmassa, vielä. Pitää perehtyä kohteisiin Espoon Kotikaupunkipolulla ja ottaa niistä valokuvia eri kuvakoossa. Weegee on helppo kohde, mutta ”Eeva Kilven runo- ja perhospuiston” etsiminen on niin vaikeaa, että koko odysseia alkaa naurattaa. Rämmimme kuvaamassa summamutikassa rauduskoivuja harmaan Kaskiniityn ympärillä, kaikilla on eri käsitys suunnasta, lapset eivät osaa lukea karttaa, poika pludailee lätäkön läpi ja heristää meille keppiä, meitä naurattaa, hän huutaa ja jahtaa meitä kepin kanssa. Sirkus on tullut kaupunkiin, ääntä ja vimmaa ja slapstick-huumoria… 

Yksi kotikaupunkipolun kohteista on muuten Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema valkoinen rivitalosto. Sijoitin niihin Koskikarin perheen asumaan Totuudessa naisista, en tiennyt taloja niin kuuluisaksi, että ne löytyvät ”opaskirjoista”. 

Onko kuvassa mahdollisesti Eeva Kilven perhospuisto?

Tuulee hyytävästi, ja on ihanaa päästä harharetkiltämme lämpimään kotiin. Tämä oli  kuitenkin verrattoman hauska seikkailu, johon emme olisi ryhtyneet ilman koulujen sulkua.  Tapiolan puistoissa ja poluilla liikkui saman verran ihmisiä kuin aina. Tuntuu kyllä mahdottomalta tautia saada ohikulkevalta lenkkeilijältä tai koiranulkoiluttajalta…

Maailmassa on tänään miljardi ihmistä koronakaranteenissa. Madridissa otetaan jäähalli käyttöön ruumishuoneeksi.  Illalla Britanniakin on ottanut liikkumisrajoitukset, melko tiukat käyttöön: kaupat suljetaan, ystäviä ei tavata, lenkillä sentään saa käydä kerran päivässä. Suomi on nyt lepsuimmasta päästä. En usko hallituksen uskaltavan olla erilainen pitkään, joten meilläkin tiukkenee pian. Ruotsi on toki oma lukunsa.  

Niin, meillä on kotona piano, kitara ja nokkahuilu. Jostain saisi vielä askarreltua marakassin nuorimmaiselle niin meillä olisi kotibändi. Solistin rooli vaimolle.

Punnerruksia lisäpainoilla (lapsi, arviolta 15 kiloa). Korttipelejä. 

Päivä 9, Tiistai

Pidän kiinni rutiineista, ne ovat selkäranka, joka pitää meitä pystyssä. Aamiaisen jälkeen pestään hampaat ja puetaan päivävaatteet aivan kuten muulloinkin. Sitten tytöt käyvät aamukävelyllä, joka simuloi koulumatkan kävelyä. Sen jälkeen koulutehtäviin. Minä ajan parran joka aamu ja pukeudun päivään. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua, kertoi eräs Herrasmieskirjan lukija oppineensa jo nuorena. Siinä on viisautta.

Yksitoistavuotiaalla on aamupäivisin virtuaalinen oppitunti. Lapset loggautuvat yhteiseen luokkahuoneeseen tietokoneella/puhelimella ja seuraavat opettajan opetusta kameran kautta. Hirveän näppärää. Kyllä meillä on helppoa nykyään. Viime poikkeustilan aikana oli tasan radio. Olen nopeasti tippunut kärryiltä lasten päivittäisistä Wilma-viesteistä, eri oppimisympäristöistä ja linkkisivuista ja driveista ja uusista appeista. Olen pihalla heidän läksyistään. Onneksi he eivät:

”Ei mitään hätää isi, mä oon perillä niistä.”

Ei hätää sanotaan humoristisesti, loppuosa kiitettävän itsevarmasti. 

Luen aamulla kirjaa Kiinan kulttuurivallankumouksesta. Wuhanin alueen nimi tarttuu nyt silmään, koska nyt abstraktilla nimellä on merkitys. Wuhan on kirjan mukaan yksi Kiinan ”kolmesta uunista”: kuuma ja kostea. Se oli jo 1960-luvulla teollisuuden ja kotimaanliikenteen tärkeä keskus ja solmukohta. Kuulostaa viruksen paratiisilta.

Ceterum, Kiinan 1900-luvusta lukeminen riittänee karkoittamaan etnosentriset illuusiot, että Kiina olisi kaltaisemme länsimainen liberaali demokratia, jonka arvot pohjaisivat kristinuskoon ja valistukseen. Kirjoitin etnosentriset, mutta oikeastaan parempi sana olisi egosentriset. Lähtökohtaisesti kuvittelemme, että kaikki oman päämme ulkopuolella toimii kuten päämme sisäpuolella.

Joka tapauksessa Kiina on nyt sulkenut villieläintorinsa. Jos se on kulttuurisen muutoksen merkki, se on erinomainen sellainen. Voisiko jopa olla, että Kiinaa hävettää? Häpeä on voimakkaimpia tunteita, sillä saadaan aikaan suuria. Kiinassa sidottiin naisten jalkoja ainakin tuhat vuotta, kunnes he 1900-luvulla huomasivat länsimaisten pitävän sitä häpeällisenä. Heitä alkoi hävettää se, millaisina muut heidät näkivät. Ikivanha tapa katosi maasta sukupolvessa. Kwame Anthony Appiah on kirjoittanut näistä ”moraalisista vallankumouksista”. Ehkä kiinalaisia alkaa hävettää, että he syövät hiiriä, hämähäkkejä, lepakoita…

Vuodenvaihteessa Marraskuussa kiinalaisukko menee maistamaan lounaaksi lepakkosushia
-Keväällä koko maailma on polvillaan

Siinäpä kaaosteoriaa.

Lisärajoituksia liikkumiseen odotettiin jo eilen aamulla. Saamme odottaa huomiseen, koska lainsäädäntö ei kuulemma anna periksi. Hallitus runnoo lakimuutoksen ensin läpi yhtenä päivänä ja ottaa uuden lain käyttöön seuraavana. Miettikääpä, miltä moinen kuulostaisi normaalioloissa!

Muualla uutisissa: Espoon kaupunki aloittanee ensi viikolla eväspussien jakelun etäkoululaisille. Sama ”sämpylä, banaani, mehutetra” -linja, kun jo omilla kouluretkilläni aikoinaan. En ehkä lähde reissaamaan koululle näiden perässä. Sokerin juottaminen lapsille ei innosta, ja ruoan korvaaminen margariinisämpylällä on vaihtoehto, jota emme vielä tarvitse. Toisaalta kaksi ilmaista banaania päivässä… Mikä on vaihtoehtoiskustannus sille, että poljen koululle ja takaisin (yht. 20 minuuttia)? Banaanit ovat kaupassa 2 euroa kilo, jos kaksi banaania maksaisi 50 senttiä, se tekisi hakureissujen tuntipalkaksi 1,50€. Ihan kirjailijan tuntipalkka siis… 

*

Viikon treeniohjelma muodostui nyt tällaiseksi (ma – su)

Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Punnerrukset, Kyykyt, Selkä, Lepo.  Apuliikkeinä tehdään samassa järjestyksessä: kädet, vatsa, pystypunnerrus, jne.  Kun treenin intensiteetti laskee, frekvenssi ja volyymi saavat nousta. Tosin lankutuksiin ja punnerruksiin saa kummasti vaikeusastetta, kun selässä kiipeilee lapsi. Kehonpainopunnerruksissakin olisi nähtävästi progressiota syksyyn asti: 

Päivän pelit: Azul: Stained Glass of Sintra, Kilpikonnakisa, Showtime. (Valtaosa näistäkin peleistä löytyy muuten peliblogistani Puutyöläinen hakutoiminnolla tai klikkaamalla nimeä oikean puolen palkista.)

Tytöillä on paljon kotikoulutehtäviä tänään.  Minä suunnittelen kollegani Elinan kanssa jo syksyn puhujakoulutusta. Syksy nyt on turvassa kai, onhan? Elina on ammattiesiintyjä ja -kouluttaja ja kaukaa viisas. Hän on varautunut siihen, että työt kärsivät vuoden, puolitoista, eli kunnes rokote keksitään.  Kerron että olemme kesäkuussa menossa Italiaan. ”Joo, ei tule onnistumaan.” Hän on nyt kouluttamassa ja varustamassa itseään kovaa tahtia erilaisten videokoulutusten ja -konferenssien asiantuntijaksi. Hyvin kunnioitettavaa proaktiivisuutta. Minun pitäisi ottaa siitä mallia. Lainasin viime viikolla vt. pääministeri von Bornin jatkosodan paatoksellista rauhanpuhetta, taas ne kaikuvat mieleen: ”Isänmaa ei nyt kaipaa vaivojensa vaikertajaa. Se kaipaa miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon…”  

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Kun lapsi oppii ajamaan polkupyörällä. Sitä me harjoittelimme tänään pojan kanssa. Kävimme leikkipuiston pihalla ensin iltapäivällä, ja äsken hän halusi lähteä pyöräilemään vielä äidin kanssa illalla uudestaan. Huomisesta puhutaan jo kovasti, silloin pitää mennä pyöräilemään uudestaan…

Mikä on uskoa tulevaisuuteen? Tyttöjen partiosta tulee ”etäpartiotehtävä”: käy etsimästä luonnosta kolme kevään merkkiä. 

Ja mikä vielä? Päiväkodistakin tulee etätehtävä: Kerää käpy, tee siitä käpylehmä…

Poikkeustilapäiväkirja: ensimmäinen viikonloppu ja Nuuksion opetus (päivät 5 & 6)

Päivä 5, lauantai

Sataa lunta. Talvi, tuo luonnon oma desinfioija. Eilen oli kevätpäiväntasaus, nyt on taas valo pimeyttä vahvempi.

Kotikuntosalia on vaikea kuvitella ilman leuanvetotankoa. Laajalahden Tokmannilla on kuntotarvikehylly lähes tyhjä. Käsipainot ovat loppu, kahvakuulista vain kevyimmät jäljellä. Leuanvetotankoja onneksi on. 

Liikkeessä ilmoitetaan julistein, että myyjät pitävät asiakkaisiin kahden metrin etäisyyden, asiakkaita pyydetään tekemään samoin. Kassajonossa ihmiset eivät tee niin, vaan hönkivät niskaan. Nykyään kun ihmisen haistaa, se tuntuu häkellyttävältä. Jos haistaa toisen, on tartuntaetäisyydellä. Se on liian intiimiä.

Tämä ihminen haisi jotakuinkin makaronilaatikolta.  Social distancing, se on suomeksi hajurako.

Käyn samalla ruokakaupassa ja vien äidilleni kassillisen ruokaa. Muikkuja, jauhelihaa sun muuta, niillä hän pärjää kuulemma viisi päivää. Meidän taloudessa menee saman verran päivässä. Itse asiassa ruokaa menee nyt todella paljon, koska minä ja lapset olemme joka aterialla syömässä. Äiti on nyt jotakuinkin kotikaranteenissa. 

Haen samalla matkalla anopilta lähetyksen, hän on paistanut lihapullia lapsille. Mummin lihapullat ovat heidän lempiruokiaan. Hekin ovat käytännössä kotikaranteenissa. 

Lähimmät ikäihmiset, riskiryhmä. Kumpaankaan asuntoon en mene sisään, asioin ulko-ovella kuin kohtelias Jehovan todistaja.

Kiinassa on kolmas päivä ilman uusia tartuntoja. Milloin tämä alkoi siellä, tammikuussa? Silloin kun ainakaan minua ei paljoa kiinnostanut. Mutta kolmea kuukautta pitempään tämä tuskin täälläkään kestää? Nyt on löytynyt lääkekin, rokotteita testataan Yhdysvalloissa ja huhutaan jopa kiinalaisten käyttävän malarialääkettä… Toisaalta uutiset Italiasta ovat hurjia. Toisaalta lehdistö kirjoittaa juuri kauhutarinoita. Iso kysymys on: minkä verran lehdistö huutaa sutta? Suden huutaminen kuuluu lehdistön liikeideaan. Se tarkoittaa tässä: tehdä asioista huomiota herättäviä. Vedota emootioon, löytää rajuin tapaus, liikuttavin ilmaus, esimerkki, valokuva ja niin edelleen. Se on helppoa. Se ei ole valehtelemista. 

Poliisijohtajaa haastatellaan radiossa, tällä viikolla ovat kotihälytykset nousseet. Se ei ole uutinen, siellä sattuu ja tapahtuu, missä on ihmisiä, ja ihmiset ovat kotona.

Päivän treeni: leuanvetoja, välissä pystypunnerrusta käsipainoilla. 

Päivän lautapelit: Colt Express, My First Castle Panic, Riverboat

Päivän elokuva: Leijonakuningas ja kattilapopcornia. (Laulut pysäyttävät tässäkin musikaalissa tarinan, ne ovat siis draamallisesti kuollutta aikaa.) 

Karamazovin veljeksiä uudestaan.

Illalla lapset tappelevat, fyysisesti tappelevat kotona. Lähinnä tuon pienen pojan instigoimana, hän  ei ole oppinut, ettei isommilleen kannata alkaa.  Ei sentään mitään perusnahistelua pahempaa.

Illalla vaimon kanssa pullo proseccoa.

Italia parka… Kesäkuussa meidän pitäisi olla Roomassa ja Firenzessä… Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa on nyt nähty delfiinejä.

Päivä 6, sunnuntai

On kiinnostavaa lukea eurooppalaisten kuvauksia elämästä lukitussa maassa. Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa kerrotaan samaa, tullaan aina samaan aikaan iltaisin parvekkeelle tai avataan ikkuna, ja kolkutetaan kattiloita tai taputetaan yhdessä. Portugalissa on yhteistaputukset tarkoitus tänään korvata kansallislaululla. Onko Suomessa vielä yhtenäiskulttuuria tällaiseen?

Ihmiset ainakin rynnivät nyt Lappiin ja mökeille. Evakuoivat itsensä kaupungista kuin suurpommitusten aikaan. On väläytelty liikkumisrajoitusten mahdollisuutta. 1940-luvulla riitti aika pitkälti, että junat ja bussit pois Rautatieasemalta peruttiin. Nyt on henkilöautot ja auton tuoma vapaus.

Helsingin evakuointia 1939.

Me käytämme auton vapautta ajaaksemme nyt Nuuksioon. Radiosta tulee ortodoksinen jumalanpalvelus – mitähän kirkot tekevät nyt sunnuntaisin, kun messuja ei pidetä? Iskelmäradion listassa on tuttuja lauluja. 

Nuuksiossa selviää, että muillakin on ollut samat suunnitelmat sunnuntain varalle. Haukkalammen risteyksessä on vapaaehtoinen ”liikennepoliisi”, parkkipaikalla on toinen järjestämässä liikennettä. Helsingin Suunnistajat tekevät tätä talkootyöllä. Hattu päästä heille.

Parkkipaikka on tietysti täynnä, mutta pääsemme metsäreitille. Kierroksen alussa ei vastaan tule liikaa ihmisiä. Syömme eväsleivät, kahvit lammen rannalla. Pari saksalaista istuu viereiselle kalliolle, mietin jo, miten saksaksi ilmaistaan: ”Voitteko pitää riittävästi etäisyyttä?” Lebensraum, bitte?

Paluumatkalla takaisin parkkikselle polku on jo täynnä ihmisiä. Aivan turhan täynnä ihmisiä. Olisi mahdoton pitää kahden metrin etäisyyttä muihin. 

Nuuksion opetus: Aina kun mietit jotakin, voit olla varma että lukemattomat muut ihmiset ovat miettineet samaa. 

Mikseivät ihmiset esimerkiksi paenneet natsi-Saksasta? Siinä vaiheessa kun valtaosa tajusi, että maasta kannattaa todella paeta, kaikki muutkin olivat päätyneet samaan lopputulokseen. Halukkaita pakenijoita oli jo enemmän kuin mahdollisuuksia pakoon. Oli myöhäistä.

Kotona luen IS:n uutisen HUS:in neurokirurgi Pälvimäen äkäisistä twiiteistä:

Ppl get out of the fucking bars and go home or I’ll come and remove you violently myself after my hospital shift ends. You want another Italy here? Here’s a thread for you:
Italy death toll from coronavirus has risen by 793 in the past 24 hours to 4,825.

*

Hyvät ihmiset, koska Suomi ei teitä eristä, eristäkää itse itsenne. Näin tästä selvitään. Muuten ehkä ei selvitä. Ollenkaan.

*

Lockdown pakko nyt. Jos @THLorg ei muuta suuntaansa, riskinä se, että lockdown pitkittyy, työpaikkoja menee, talous ei kestä eikä toivu, ihmisiä kuolee paljon, pitkään. Nyt pitää pistää Suomi kiinni, ja aloittaa laajamittainen testaus- ja eristysohjelma,saadaan Suomi taas auki.

 

Lääkärit, sairaanhoitajat ym. juoksevat tämän luodin eteen meidän puolestamme. 

Kuinka viattomia olimmekaan vielä hiihtolomalla Muoniossa, ihan äsken. Silloin eurooppalaiset turistit vitsailivat lähtiessään olevansa ”corona survivors”. (Lapissa oli kiinalainen turisti potenut silloin Suomen ensimmäistä koronaa.) Nopeasti on maailma muuttunut siitä vitsailusta.

Ystäväni on töissä erikoisalan liikkeessä, joka nyt suunnittelee sulkevansa myymälänsä vapaaehtoisesti. Ei siksi, että ihmisiä on liikkeellä niin vähän, vaan koska heitä on liikkeellä liikaa. He haluavat tehdä enemmän kuin välttämättömän ihmisten suojelemiseksi. Tuntuu väärältä, että ihmiset joutuvat itse tekemään tällaisia päätöksiä elatuksestaan. Hallituksella on luultavasti nyt kovat paineet antaa päätökset ylhäältä.

Pitäisikö jättäytyä vapaaehtoisesti kotiin? Kuinka vakavasti tämä tulisi ottaa? Parin viikon päästä se varmaan tiedetään jo Suomessakin. Silloin nämä päiväkirjat saattavat olla jo naiiveja tai sitten ei.

Ja nyt tätä kirjoittaessa aavistan jo vastauksen. 

Olemme koko ajan erehtyneet naiivin puolelle tämän taudin kanssa. Olemme tähän asti jatkuvasti aliarvioineet taudin leviävyyttä, vaarallisuutta ja sen aiheuttamien vastatoimien suuruutta. Luultavasti aliarvioimme siis yhä. 

Luen sanomalehdistä kirjoittelua aiheesta ja alan vakuuttua siitä, että epidemian pysäyttämiseksi pitäisi tehdä enemmän, heti.  

Huomenna on maanantai, mutta se ei tarkoita uutta viikkoa. Huominen jatkuu sunnuntaina neljälle viidestä meistä. Se on: minä ja lapset olemme edelleen kotona huomenna aivan kuten tänäänkin.  

Ilmoitan eturintamalle (päiväkotiin), että poika on kotona ensi viikonkin. Muutan ensi viikon työtapaamiseni etäkokoukseksi. Etäkokous on hieno sana puhelinsoitolle.

Tässä meillä on sota, joka on mahdollista voittaa jäämällä kotiin.

Päivän pelit: Agricola Family, Doppel So Clever (304 pistettä!), The Castles of Burgundy

Illalla meillä pidetään kotibaletti. Yhdeksänvuotiaan balettiopettaja oli lähettänyt ohjeita tanssin kotiharjoitteluun koko perheelle. Itse silitän paitoja, minua ei haluttu mukaan… näyttävät pitävän hauskaa. Iltapalaksi on uuniomenaa ja kotivaniljajäätelöä.

Lapset ovat poikkeus Nuuksion opetuksesta. Heidän ajatuksensa eivät ole samat kuin kaikilla muillakin, vaan poukkoilevat sivuttain. Se ei ole samanlaista päämäärätietoista ajattelua kuin aikuisten ongelmanratkaisu, vaan lateraalista ”ajattelua”. Löyhiä assosiaatioita. Poika muistelee illalla yhtäkkiä autoradiota: ”Me kuunneltiin autossa sitä rakkauslaulua, jonka sä lähetit äitille, kun sä olit poissa!”

 

Poikkeustilapäiväkirja, päivät 3 ja 4: Aamujumppaa ja Agricolaa

Päivä 3, Torstai

Aamu valkenee Espoossa kirkkaana ja aurinkoisena. Keväisenä. Samaan aikaan toisaalla: Frederik on jumissa Kanarian saarilla. Jared Leto palasi meditointiretriitiltä autiomaasta ja sai nyt vasta kuulla coronasta, nyt hän on ihan whoaaa dude whaaaat?

Päiväkoti on vinkannut Facebookissa pidettävästä Oona Kivelän aamujumpasta. Nelivuotias innostuu ihmeen lailla tekemään muurahaisjumppaa tyynyn kanssa, hyppyjä, karhunkävelyjä, voimisteluliikkeitä. Näen aivan uuden puolen lapsestani. 

Tytöt käyvät aamukävelyllä ja alkavat tehdä läksyjä. Englannissa opetellaan body partseja. Poika haluaa taas liikennepuisto mini-Tapiolaan, koska on innostunut siellä pyöräilystä. Se on hyvä päiväulkoilukohde. Kävelemme siis ostoskeskus Ainoan pihalle, hän pyöräilee siellä puolisen tuntia.

Sen jälkeen pitäisi taas käydä kaupassa. Ja vielä kerran Kaisan Caféssa.

Ostokeskuksen syövereihin kävelee kuin Morian kaivoksiin. 

Ja käsidesi unohtui. Olen nyt ihminen, jonka elämässä on tärkeä paikka käsidesille.

Pesemme kädet Ainoan käymälässä varoen vaivalloisesti koskemasta hanoihin tai paperipyyhekoteloon tai oven kahvoihin pesun jälkeen. Käsken poikaa pesun jälkeen pistämään sormet ristiin: seuraavaksi saa koskea vasta korvapuustiin. Kävelemme läpi kauppakeskuksen ja pojalla on kädet ristissä rinnan edessä. Se on liikuttavan näköistä, hän on tarkka nyt tästä. Olemme kuin pyhiinvaeltajien kulkue, määränpäänä korvapuusti.

Kaisan Cafessa on vain kahdessa pöydässä ihmisiä. Nyt alkaa tuntua, kuin täällä ei tulisi meidänkään olla. Miksi tuntuu siltä? Koska muutkin ovat poissa. Valtaosa eläimen päätöksistä ei ole päätöksiä, seuraamme vain mitä muut tekevät ja teemme samoin. Tai tunnemme että pitäisi. 

Ostan jättikorvapuusteja pakkaseen. 

Ostoskeskuksessa on niin paljon vanhuksia, että voisi melkein sanoa liikkeellä olevan lähinnä vanhuksia. Aika hämmentävää. Koko ruljanssi tehdään pitkälti heidän suojelemiseksi. Valitsen kahdesta ruokakaupasta Stockmannin sen mielikuvan perusteella, että se olisi muka jotenkin puhtaampi. Behavioristinen immuunijärjestelmä. 

Ruoaksi ostan ja kokkaan maksapihvejä. A-vitamiinia, se on immuunipuolustuksen ruokaa.

Soitin Arkiystävälleni, hän on hyvin iäkäs herrasmies, jonka luona olen käynyt seuraa pitämässä vuoden verran. Hän kertoo kaiken olevan hyvin, hoitaja tulee sisään juuri kesken puhelun.  Asiat kunnossa siis siellä. Nykyään sitä viestitteleekin ihmisten kanssa kyllä erityisen paljon. Täti tekstailee, Saksan-kaverille lähetän viestiä, kummisetä soittelee, whatsap-ryhmät laulavat aamusta iltaan… Tämä yhdistää ei vain Suomea vain koko Eurooppaa, maailmaa. Ongelma on globaali ja sen hoito on kansallinen.  Voi vain kuvitella, miten sota on yhdistänyt. 

Kotisalilla on tänään jalkapäivä. Ilman painoja se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Pistoolit.  Teen kolme sarjaa pistooleja jakkaralle lämmittelyjen jälkeen,  näillä saanee jalat kipeiksi huomiseksi. Loppuun vielä vatsalihaksia, hollow rock’eja yhdessä lasten kanssa. Hollow rock on rugbyn oppeja. Ensimmäiset kymmenen: eihän nämä tunnu missään. Seuraavat kymmenen: lihakset itkevät verta.

Illan Agricola: Family Edition

Kun illalla kurkku on vähänkin karhea, ajatukset karkaavat… Luen vielä Poen Punaisen surman naamion. Se on pieni tunnelmanluomisharjoitus, jonka jujuna on se voimakas tunne, että kun tauti raivoaa ulkopuolella ja kokee olonsa turvalliseksi sisäpuolella, mitä jos turvallisuuden tunne onkin väärässä ja tauti onkin jo täällä sisällä… Tartuntatautien kauhu numero yksi, varmasti. Väärä turvallisuuden tunne, turvallisuuden illuusion särkyminen; paranoia tästä kaikesta.

Päivä 4, Pe

Minulla on lähes huono omatunto siitä, kuinka jännittävänä tätä kaikkea pidän. Mieleen tulevat ne nuoruuden keväät, jolloin janosi, että tapahtuu jotakin, mitä tahansa, joka rikkoo elämän jatkuvan tiistain… Nyt on tiistai rikki koko maailmasta. 

Ja sitten mietin: tästä poikkeusajasta saisi kaiken irti vasta jos määrättäisiin karanteeni. Ulkonaliikkumiskielto. Täysi lukitus. Tuntuu että ainutlaatuinen kokemus jää puolitiehen, kun saa vapaasti kävellä kylillä. Tuntuu, että pitäisi ottaa nyt kaikki irti tästä hetkestä ja sulkea Suomi, edes viikoksi, katsotaan miten se menee, millaista se on… milloin muulloin tulee vastaava tilaisuus…?

Tämä on luonnollisesti osastoa varo mitä toivot… Mutta luovuus kaipaa ainutlaatuisia kokemuksia, kaipaa ottaa kaiken irti. Morrissey oli väärässä: jos jokainen päivä olisi kuin sunnuntai, sehän olisi ihan hienoa. Mutta tiistai…

Itse asiassa, nyt nämä aamut tuntuvat kiireettömyydessään kuin sunnuntailta kaikki.

Päivän ohjelma.

Joka tapauksessa yöllä on tullut lunta. Tytöt lähtevät aamukävelylleen ja alkavat tehdä läksyjä – paitsi eivät ne ole läksyjä, ne ovat etäopiskelua. Päivää pitää suunnitella, tai siitä tulee kaaosta.

Käyn työhuoneella lyhyesti, teen ruoan ja lähdemme lasten kanssa Tapiolan Asukaspuistoon. Siellä on paljon lapsia iltapäivällä. Kaikilla ei ole edes hanskoja käsissä,  vaikka hanskat nyt ovat helpoin keino suojautua pöpöiltä.  Yhdeksänvuotiaani huomauttaa heistä: ”Jotkut ei ota tätä kovin tosissaan.”  Ja kun paluumatkalla vastaan tulee rouva hengityssuojain kasvoilla: ”Jotkut ottaa tän liiankin tosissaan.”

Päivän ruoka on shiso-Aura-kanaa ja Pagliazzon kirpeää kaalisalaattia. Pagliazzo oli kivenlahtelainen ravintola, jossa tarjoiltiin tällaista runsaalla viinietikalla ja mustapippurilla höystettyä kaaliraastetta.

Illalla pienimmät lapset riehuvat ja uhoilevat, haastavat vanhempiaan. Näitä ei kannata hävitä. Pidämme tiukan linjan, sen jälkeen he tulevat tyytyväisenä syliin, niin yleensä, niin nytkin. Minäkin hermostelen päivällisaikaan, tuhahtelen ärtyisästi. Tajuan sen johtuvan siitä, että olen harvoin näin monta tuntia vuorokaudesta ihmisten kanssa. Nyt olen käytännössä ollut koko päivän lapsillani töissä.

Suomalaiselle introvertille tämä social distancing on yleisesti ottaen mukavaa, väljyyttä on, mutta jatkuva seurassa olo taas koettelee.

Kävin talvella Vaaran vuosien taustatyöksi Helsingin Kaupunginmuseo hienossa Mieliala-näyttelyssä, johon oli kerätty mielialatiedustelun raportteja sodan ajoilta. Nimillä SAT ja VIA kulkenut salainen kotirintamatiedustelujärjestelmä oli aika nokkela systeemi paitsi keräämään tuntumaa kansalaisten mielialaan, myös vaikuttamaan siihen. Talonmies esimerkiksi saattoi olla värvätty. Hän sitten jutusteli ihmisten kanssa ja kertoi havaintojaan eteenpäin. Hänellä oli myös valtaa jakaa informaatiota, sopivia keskustelunaiheita, näkökantoja. 

SAT/VIA purettiin ja salattiin nopeasti sodan jälkeen Neuvostoliiton tultua maata valvomaan. Vai purettiinko, näinä aikoina sitä melkein toivoisi, että joku viisas taho keräisi kansan pulssia ja jakaisi oikeansuuntaista mielialaa…

Joka tapauksessa aamun listasta tulee suoritetuksi kaikki. Vain imurointi jää huomiseen, samoin puutarhanhoito, mutta siinä olikin kysymysmerkki.

Vaimo on ostanut pullon proseccoa. Ei paha. Ai niin. Nyt alkaa viikonloppu.

Nämä kevään 2020 tapahtumat saivat minut nyt innostumaan blogiin kirjoittelusta taas. Aion jatkaa, postaan joka toinen ilta aina kahden päivän päiväkirjat. Jos pari lukijaakin löytää näistä seuraa, sen mukavampi. Sunnuntai-iltaan.

Poikkeustilapäiväkirja, päivät 0 – 2

Päivä 0, maanantai

Tytöt lähtevät kouluun, vaimo töihin. Olen saanut romaanin valmiiksi, minulla ei ole kiire nyt mihinkään, joten pidän poikamme kotona päivähoidosta.

Vien meidät Kaisan Cafeeseen,  poika rakastaa heidän korvapuustejaan. Nyt on pääsiäispaaston aika enkä ole muutenkaan pullaihminen, mutta jokin vaisto varoittaa, että kahvilakin saatetaan sulkea vielä. Kahvilassa on melko tyhjää, syömme jättikorvarista puolet, säästämme loput muille. Mini-Tapiolassa poika polkee innoissaan kolmipyöräisiä yli tunnin, minä tarkistelen vähän väliä puhelimesta nettiä, onko hallituksen tiedotustilaisuus alkamassa, ei, lykkääntyy, ei vieläkään, on myöhässä

Olen varannut kirjastosta liudan pelejä, ja harmittaa, että saatoin olla myöhässä.  Käymme paluumatkalla vielä kirjastossa katsomassa, olisiko niitä ehtinyt tulla. Ei. Kulttuurikeskuksen kahvila on menossa kiinni nyt neljän jälkeen, he kuuntelevat radiota, ei ole kuulemma vieläkään alkanut tiedotustilaisuus.

Tiedotustilaisuudessa kerrotaan lopulta koulujen, kirjastojen sulkemisesta, valmiustilalain valmistelusta. Tytöt innostuvat ja hihkuvat kun kerron, että koulut suljetaan. Lapsille tämä on jännittävä seikkailu, heistä en ole huolissani. Minulle koko koronatilanne ja tunnelma kaikkialla on luovuutta kutkuttavaa, todella kiehtovaa. 

Mietin kirjoja aiheesta. Poen Punaisen naamion kuolema löytyy kotihyllystäni. Camus’n Ruttoa ei ole omana. Musta surma loi meille novellin taidelajina, kun Boccaccio kertoi Firenzesta pakenevan seurueen tarinoita Decameronessa… Meillä on lento Firenzeen kesäkuussa. Italian-loma saattaa vielä onnistua, jos epidemia poistuu maasta samassa vauhdissa kuin Kiinassa. Olen toiveikas, kannattaa olla.


Päivä 1 (TI)


Sunnuntaina ehdin vetää vielä viimeisen opetuspäivän Kriittisessä korkeakoulussa. Maanantaina koulu suljettiin. Viikon kaikki ohjelmani ovat nyt peruuntuneet. Kalenteri on täysin tyhjä (milloin ikinä?), mutta yksi lounastapaaminen Helsingissä on tänään edessä. Googlailen, ovatko ravintolat kuitenkin yhä auki, ilmeisesti.

Pukeudun kotirintaman moraalia nostattavasti solmioon ja tweedtakkiin. Se on velvollisuus.

Eteisessä saan tekstarin, että tapaaminen on peruttu, siellä yskitään.  Kotipäivä siis, minulle ja pojalle. Lähdemme samoilta jaloilta Plantageniin ja Bauhausiin. Hiljaista on isojen hallien käytävillä. Löydän ison säkin lannoituskalkkia nurmikkoa varten. Poika innostuu kun ostan myös naulakengät ruohikon ilmaamiseen. Jos ulkonaliikkumista rajoitetaan, oman puutarhan hoitoa ei sentään.

Kirjastovaraukset ovat jäässä, kun Tapiolan kirjasto suljetaan.  En ehtinyt. Päivä vielä, niin olisi ollut lainassa sellainen liuta pelejä, että niillä selviäisi vaikka pitkästä karanteenista. Tällaisia mietin. Divertir, ’viihtyä’ mutta samalla ’harhauttaa’, kuten Pascal huomauttaa — harhauttamista mistä?

Puhun puhelimessa kustannustoimittajan kanssa. Romaanini tulee kauppoihin ensi viikolla. Hätkähdyttää, että olen kirjoittanut kevään 1945 poikkeustilasta, ja kirja ilmestyy nyt poikkeustila-Suomeen. Vaaran vuosien aikana elintarvikkeet olivat kortilla, huoneenvuokralautakunta saattoi pilkkoa ihmisten koteja, jos ylimääräisiin huoneisiin mahtuisi koditon evakko. Tanssikielto oli sentään kumottu jo. Nyt meillä on käytännössä tanssikielto.  Elintarvikkeet tai bensa eivät ole kortilla.

Jokin presidentin ja pääministerin puolivillaisista ”kyllä Suomi tästä selviää” -tsemppauslauseista tuovat mieleen vt. pääministeri Ernst von Bornin radiopuheen syksyllä 44, kun hän kertoi kansalle raskaasta välirauhansopimuksesta, jossa mm. menetettiin Karjala: 

Ei Suomen taivas tänään ole ensimmäistä kertaa pilviin peittynyt. Ja kuitenkin on Suomen kansa elänyt, kasvanut ja sitkistynyt. Isänmaa ei tällä hetkellä tarvitse vaivojensa vaikertajia, se tarvitsee miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa isänmaan tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon. Älkäämme siis antako tämän päivän raskaiden uutisten masentaa mieltänne, vaan muistakaamme runoilijan vakuutusta: ”Vaikka kokee, ei se hylkää herra.”

Kuntosalit on suljettu viikonloppuna. Googlaan ”bodyweight prison workout”, suunnittelen ohjelmaa. Lämmöksi juoksua portaita yläkertaan kaksi askelta kerrallaan. Burpees, näitä tehtiin rugbyssa. Yläkroppapäivä: Punnerruksia, vatsaliikkeitä. Selkää on vaikea treenata, miksen ole ostanut tänne uuteen kotiin leuanvetotankoa. Loppuun vanhoilla käsipainoilla hauiskääntöjä ja ranskalaisia punnerruksia.

Treenin jälkeen järjestelen vaatehuoneen takkiräkkiä, jakkara keikkaa altani ja ennen kuin tajuan mitään, olen selälläni lattialla.

Ensimmäinen, välitön ajatus: hävettää, kaatua kuin raihnainenkin. Toinen ajatus: nyt on terveyskeskuksissa muuta tekemistä ja minä joudun menemään sinne. En sentään. Oikeaan pakaraan sattuu, tipuin jakkaran päälle, se meni pirstaleiksi.

Illalla Seinfeldejä. Rillumarei vetää sota-aikoina.

Päivä 2 (KE)

Tyttöjen etäkoulu alkaa. Pojan päivähoitoa ei ole suljettu, mutta lapset kehotetaan pitämään kotona, jos se on mahdollista, ja minulle se on. 

Pelaamme aamiaisen jälkeen tyttöjen kanssa Agricola: Familya. Tämä on taloustieteen oppitunti. Pääoma on saatava tuottamaan. Jos hamstraa puuta tai savea, ne ovat kuin rahaa sukassa – eivät lisäänny. Oman maatilan tuotantokoneisto on saatava jylläämään. Ensimmäistä kertaa olen tässä pelissä vaikeuksissa tyttöjä vastaan. Puun ja saven hamstraamisen sijasta he kehittävät peltoja ja varaavat laitumet täyteen possuja ja lampaita. Selvennän pelin vaihtoehtoiskustannuksia ja priorisoinnin tärkeyttä. Jos kellään ei ole tyhjää peltoa, sinulla ei ole vielä kiirettä mennä kylvämisruutuun… 

Wilma-viestit alkavat rummuttaa kotitehtäviä. Argh, nyt tulen viettämään Wilmassa enemmän aikaa kuin koskaan. Viestejä tulee pitkin päivää, uusia kotitehtäviä tälle päivälle ja onneksi samalla tulevillekin. 

Pyöräilen Tapiolassa, Silkkiniityllä on tavallista enemmän ihmisiä keskellä päivää. Ravintolat näyttävät vetävän lounasaikaan. 

Kaisan Cafe ilmoittaa sivuillaan, että ”täällä me vielä sinnittelemme”. Viesti on tavattoman liikuttava. Se tulee kuin eturintamajoukoilta. Jokainen askel kohti ostokeskuksia, ihmisiä, alkaa nyt arveluttaa. On kuin ilma olisi siellä sakeampaa, ilmassa olisi cayennepippuria. Sitten sitä sanoo itselleen: tämä on vain tavallista raisumpi influenssa. En ole eläissäni pelännyt influenssaa. Tuntuu vuorotellen hysteeriseltä, vuorotellen aikuismaisen huomaavaiselta, että yhteiskunta reagoi ”raisuun influenssaan” näin äärimmäisesti. Suomi muuttuu yhteisöksi, jossa kaikki järjestävät elämänsä uudestaan, miksi? Että heikoimmat eivät menehtyisi, että heitä menehtyisi vähemmän.

Se on hämmästyttävän jaloa jopa pisteeseen, jossa se haastaa kolhittua ihmiskuvaani. Mutta voi olla, että ihmiset eivät edes ymmärrä, miksi tekevät kuten nyt tekevät.  Ehkä se on vain se sama, ikivanha kaksiteräinen miekka, että ihmiset tykkäävät totella käskyjä ja tehdä kuten muutkin. Mutta nyt tämä ominaisuus on valjastettu jaloon tarkoitukseen.

Kotona syömme lasten kanssa lounaaksi uunimakkaraa juustosiivuilla. En ole tehnyt tätä ruokaa koskaan, se vie jonnekin 70-luvulle. Vaimo oli ostanut makkaraa hetken mielijohteesta, ehkä se vei hänenkin ajatuksensa turvalliseen lapsuuteen?

Nyt kun hän palaa, hän on käynyt vaihteeksi Lidlissä. Lihavalikoima oli heikko sielläkin. Olisiko meidänkin pitänyt hamstrata ruokaa? Olen hamstrannut lähinnä  Théhuoneesta suosikkiteesekoitustani. Ihmisen pitää hamstrata, jos muut hamstraavat, noidankierre on totta. Viime torstaina ällistyin kun näin ihmisten kantavan vessapapereita Ison Omenan marketeissa. Miksi ihmeessä vessapaperia? Se loppuu, koska kaikki hamstraavat sitä, joten sitä täytyy hamstrata – joten se loppuu. Rationaalisuus ei olekaan rationaalista.

Paastoaika…

Iltalehden politiikan toimittajat tekevät jo historiikkia Suomen menettelystä episodissa. Niinistölle annetaan aloitteen tekijän roolia. Illalla sataa. Pelailemme lisää lautapelejä. Divertir… Meillä on iso kirjahylly ja iso pelihylly, oma takapiha, vanhat käsipainot, perhe joka viihtyy toistensa seurassa. Harva on niin varautunut kotoiluun kuin me. Jos talous kestää niin mekin.

Illalla Jäätelöauto soittaa ikkunan alla! Ensi kertaa kuulemme soittoäänen tässä uudessa kodissa. Se ilahduttaa niin että juoksemme ostamaan…

Näin vaikutat tarinoilla – Storytelling työelämässä

Editan upouudella videokurssilla  Näin vaikutat tarinoilla – Storytelling työelämässä ei kerrota satuja, vaan käytetään tarinan voimaa viestintään, myyntiin, markkinointiin ja esiintymiseen. Uskon että tämä on paras koulutus tarkoitukselliseen tarinankerrontaan, joka Suomessa on tarjolla. Teimme kurssin Edita Publishingin ja Tarina-akatemian Ilkan kanssa keväällä, ja tiisasinkin sitä jo silloin, mutta koko kattava paketti on kaikille tarjolla verkossa n y t !

Sneak peek

Tämän kurssin jälkeen maailma näyttää takuuvarmasti erilaiselta. Käy katsomassa esittely osoitteessa: https://www.editapublishing.fi/lakitieto/tuote/nain-vaikutat-tarinoilla-Storytelling-tyoelamassa-verkkokurssi

Olkoon tarina kanssasi!

Vaaran vuodet

Keväällä ilmestyy seuraava romaanini Vaaran vuodet. Tässä sen kansi ja esittelyteksti.

Joskus rauha on sotaa vaarallisempi

Tyylikäs, tositapahtumiin perustuva jännitysromaani sodan raunioista nousevasta Helsingistä ja murhasta, joka pakottaa kohtaamaan menneisyydet kaunat.

Helsinki, kevät 1945. Sodan runtelemassa maassa ylintä valtaa pitää Neuvostoliiton valvontakomissio. Ilma on sakeana vallankaappauksen uhkaa, pelkoa, kiihkoa ja katkeruutta. Maa on jakautunut kahtia. Vaaran vuodet ovat alkaneet.

Aarne on entinen kaukopartiomies, joka rakentaa englantilaisen vaimonsa kanssa uutta elämää sodan viemän tilalle. Pikkuveli Hugo on Valtiollisen poliisin tuore etsivä, joka on viettänyt sodan vankilassa kommunistina ja kihisee kostonhimoa porvarillista Suomea kohtaan. Satamasta löytynyt ruumis pakottaa vastakkain kaksi menneisyyden toisistaan erottamaa veljestä. Murhatutkimukset johtavat poliittisten fanaatikkojen ja kansainvälisen vakoilun maailmaan, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kostonhimon kanssa voi kilpailla vain rakkauden nälkä.

Joonas Konstigin Vaaran vuodet on kiivastempoinen, tositapahtumiin perustuva trilleri ja samalla elävä ajankuva toisen maailmansodan jälkeisestä Suomesta.