Historiallinen rikos Espoossa – Tapiolan kirjastossa la 29.8.

Olen Tapiolan kirjastossa Espoo-päivänä klo 14 – 16 mukana tällaisessa tarinankerrontatempauksessa:

Tilaisuudessa paitsi puhutaan minun ja Ville Kaarnakarin töistä, ja sitten luomme yleisön syötteiden pohjalta improvisoidun rikostarinan. Tervetuloa!


Päivitys 3.9.: Tämä oli hyvin hauska konsepti. Kiitos yleisölle hyvistä syötteistä, saimme niistä Ville Kaarnakarin kanssa paikan päällä koottua seuraavanlaisen tarinan:
https://www.espoonkirjailijat.fi/ajankohtaista/tapahtumajulkaisut/historiallinen-rikos-espoossa-29-8-2020/

Laaksolahden kirjastossa 16.9. – Linkki tallenteeseen lisätty

Olen Laaksolahden kulttuurisesti vireän kirjaston vieraana ke 16.9.2020 klo 18.00. Puhumme ainakin Vaaran vuosista. Näitä keikkoja, jotka keväällä peruuntuivat – mukava kun niitä nyt onnistuu. Tervetuloa kuulemaan!

Linkki tapahtuman mainokseen: Joonas Konstig 16.9.2020 mainos

Aposteriorinen lisäys: Tilaisuus tallennettiin ja on katsottavissa osoitteessa https://www.youtube.com/channel/UCJQ-wWMmxHqJTZzyTxVXt5Q

Talk The Talk 2020 – hae nyt Suomen parhaaseen koulutukseen puheen pitämisessä!

Myös tänä syksynä Talk The Talk kouluttaa kymmenen nousevaa talenttia pitämään elämänsä puheen täydelle Savoy-teatterille – ja livestriimattuna muulle maailmalle. Minulla on ilo jatkaa ohjelman toisena päävalmentajana Elina Aallon rinnalla. Vieraileviksi tähtimentoreiksi on kuulutettu jo mm. entinen pääministeri Jyrki Katainen, filosofi Esa Saarinen, Duudsoneita ja liuta muita kiinnostavia tähtiä… 

Hae koulutettavaksi, se ei maksa mitään – eikä muuten maksa koulutuskaan, jos sinut valitaan. Yhden minuutin videohakemuksiin löytyy ohjeet täältä:

https://talkthetalk.fi

Aloitan Yleisradion kolumnistina

Ensimmäisessä kolumnissani ajatuksia lastenviihteestä ja ironiasta: https://yle.fi/uutiset/3-11427597

Ironisiin ihmisiinhän ei oikein luoteta, koska ironia ja valehtelu ovat lähes sama asia. Edellinen sitä, kun sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan, jälkimmäinen sitä, kun sanotaan päinvastaista kuin on totta.

Kolumni on niukka laji, siinä ei ehdi käsitellä asiaa kauhean laajalti. Muuten voisin huomauttaa mm. Itse ilkimyksen alkuperäisnimestä: ”Olen halveksuttava”. Tekijät eivät siinäkään tunnu seisovan työnsä takana… Ja tietysti aivan eri aihe olisi ironia ja satiiri maailman muuttamisen välineenä. Kirjallisuuden suuret satiirikot usein käyttivät kynäänsä pistomiekkana, aseena jonkin asian puolesta. Totalitarismissa taas ironia voi olla ainoa väline puhua totta…

Tarina on totuuden kahva. Essee

Joku pitää tarinaa ja narratiivia yhä vaihtoehtoisena totuudelle. Näin ei tietenkään ole, tositarinat ovat tarinoita nekin ja totuuksia on helpompi kantaa, kun ne on tarinallistettu.
Kirjoitin Warelia-kustantamon katalogiin esseen aiheesta. Se on luettavissa tästä linkistä:

https://issuu.com/warelia/docs/wareliaani_2020

Totuudenkin tarinallistamista teen Tarina-akatemiassa.

Nostalgia nupullaan viikko poikkeustilapäiväkirjojen jälkeen

Koronakevät on takana. Siltä se tuntuu. Se poikkeustilaenergia, jonka maaliskuu latasi ilman täyteen, on rauennut. Tauti ei toki ole kadonnut, lainsäädäntö on yhä poikkeuksellista etenkin tämän kuun loppuun, kesälläkin… Mutta enää ei tunne elävänsä poikkeuksellista aikaa. Ylen tartuntaseurantasivuilla rekisteröidään vain muutamia tartuntoja päivässä, valtaosa Helsingissä. Espoossa on esimerkiksi tänään rekisteröity yksi tartunta. Rekisteröimättömiä lienee tietysti monin kerroin enemmän, mutta ei maailmaa muuttavasti. Sanomalehtien nettietusivut ovat koko viikon olleet  täynnä jo muita uutisia kuin koronaan liittyviä, koronajutut ovat siellä enää tilkkeenä. Parhaimmillaan huhtikuussa muita uutisia ei etusivuilla edes ollut.  Olen jättänyt taas lehdet lukematta. Samoin tuntuu näiden päiväkirjojen jatkaminen turhalta. 

Ensimmäinen viikko poikkeustilapäiväkirjojen jälkeen oli meillä paluu arkeen. Meillä kävi vieraita, eikä vain terassilla vaan sisällä asti. Tytär lähti viikonlopuksi kaverinsa perheen mökille. Lapset olivat koulussa, me pyöräilimme pojan kanssa aamuisin päiväkotiin… istuin työhuoneella päivät lukemassa Paasikiven päiväkirjat loppuun ja sitten alusta uudestaan. Hahmottelemassa alkua seuraavaan romaaniini. Se on jatkoa Vaaran vuosille.

Nyt kun kirjastot ovat taas auki, taustatyö siihen on mahdollista.

Olemme välitilassa koronan suhteen. Vielä on liian varhaista arvioida kevättä jälkiviisaana. Oliko se esimerkiksi ylireagointia; mitä tehtiin oikein, mitä väärin, mitä olisi pitänyt tehdä…?

Omalta kohdalta väärin meni: En koskaan joutunut opettelemaan sitä kitaran soittoa. Pääsimme vähän liian helpolla.

Puutarhan hoito, toukokuun teema poikkeustilapäiväkirjoissa, taas on yhä nouseva trendi. Istutin viljelylavaan perunaa, punajuurta, mansikkaa, yrttitarhaan viittä eri yrttiä. Nurmikkokin vihertää jo. Kaniinit vilahtelevat tekemässä tuhojaan mutta harvoin.

Tämä kehonpainovoimaharjoittelu oli sekin kevään parhaita asioita. Vaihtelu vuosien melko samankaltaiseen saliohjelmaan on tehnyt hyvää – lyhyet 10-20 minuutin treenit kotona ovat myös aikataulullisesti ja psykologisesti kevyitä hoitaa, erotuksena reissuista kuntosalille kaikkine vaatteidenvaihtoruljansseineen… Kaupungin kuntosalit ovat yhä suljettu toistaiseksi, joten jatkan nyt näin toistaiseksi minäkin.

Karanteenitreeni:

ma & to Taputuspunnerrukset , Ghetto glute ham raise, timanttipunnerrukset
ti & pe Pistoolikyykyt, vatsaa
ke & la Leuat, pystypunnerrus
su Lepo

Olen jo alustavasti nostalginen tämän kevään suhteen. Kuuntelin Shostakovitshia enkä voinut palauttaa Seikkailutarinoita pojille -kirjaa kirjastoon (siinä oli se Dumas). Myös muun muassa perhe-Agricola, Tintti-piirretyt ja Pieni talo preerialla tullevat aina muistuttamaan keväästä. Enkä varmaan voi kulkea enää Kaskiniityllä muistamatta Perhospuisto-retkeämme…

Kevät 2020 oli paras aikoihin – paras sitten herrasmiesvuosikevään 2017.  Tämä kevät oli merkittävää aikaa, kohosteista aikaa, toisin sanoen kiinnitti erityishuomion itseensä, nousi tavallisen yläpuolelle kuin kolmiulotteisena kaksiulotteisen ajan keskellä. Olen hyvin kiitollinen, että sain kokea sen. Harmituksista yksi nousee yli muiden: Kahden viikon päästä olisin ollut Firenzessä… 

Koulut loppuvat ensi viikolla. Harrastukset loppuisivat nekin, joten kesä on normaalia aikaa, suunnilleen samanlaista kuin muinakin kesinä, mitä nyt kotimaanmatkailun kesä. Ja ehkä järjestämme tupaantuliaisetkin, ehkäpä ihmiset uskaltavat kesällä tulla. Minä kirjoitan, kuten muinakin kesinä. Kesä jatkuu, kesä, kuten muulloinkin.

Vain ilman kättelyitä.

Loppuun kevään kuvakollaasi.

 

Kiitos kaikille lukijoille. 

Poikkeustilapäivät 60, 61 ja 62: Viimeinen viikonloppu

Päivä 60, perjantai


”Milloin mennään päiväkotiin! Kun mä menin ekaks päiväkotiin, siellä oli kivaa.” Poika on siis nyt sitä mieltä, että päiväkodissa on kivaa. Tätä uumoilimmekin.  

Pyöräilemme taas päiväkotiin. Hermostun matkalla, poika nojaa löystyneeseen apupyörään ja pyöräilee vinossa, hermostuu, minä hermostun, äh. Huono hetki. 

Kehno päivä. Illalla katsomme Darkest Hour -leffan, Gary Oldman Churchillina. Jos Englanti olisi hävinnyt, historia olisi tuhonnut hänet, murskannut, tallonut, jne. Mutta Englanti voitti, ja hänestä tuli suuri sankari. Harva on parempi esimerkki siitä, että voittajat kirjoittavat myös henkilöhistorian. Näin historia tekee meistä sankareita tai konnia meistä riippumattomista syistä. Mutta ehkäpä voitto oli pienin osin hänen ansiotaan? Silloin kaikki ei olisi hänestä riippumatonta. 

*

Lunta tupaan ruotsalaisten laumaimmuniteetille. Espanjassa vain viidellä prosentilla on kehittynyt vasta-aineita koronavirukselle.
https://www.iltalehti.fi/koronavirus/a/ced2c3c0-5fa0-48c2-8e9b-27c90d6e07b8
sd

Päivä 61, lauantai

Kurkkukipua. Se ei ole koronan oirelistalla. 

Koronaviruksen oireita ovat: 
– päänsärky
– kuume
– yskä
– nuha
– pahoinvointi
– ripuli
– hengenahdistus
– lihaskivut
– väsymys

Tyypillistä psykosomaattista kipuilua. Oloni on tulehtunut, aivoista. Kirjaimellisesti, mutta siltä se myös tuntuu. Tuttu on myös tämä painon tunne rinnan päällä. Näitä tulee sinisinä päivinä ja stressipäivinä. En luule tämän olevan siis mitään poikkeuksellista, se on, koronaa.

Uskallan lähteä ruokakauppaan vaimon mukaan.

Tänään Ainoan ruokakaupassa iltapäivällä ei mikään enää muistuta korona-aikoja. Okei, pari kasvomaskia näkee, mutta ihmisiä on liikkeellä niin kuin normaalistikin, näyttävät ja käyttäytyvät aivan kuin ennenkin. Käymme myös kirjastossa, siellä tantat seisovat keskellä pääkäytävää juttelemassa kuin ei mitään. Sanon anteeksi ja jään odottamaan, että he tajuavat antaa tilaa. En raaski palauttaa kirjastoon Seikkailutarinoita pojille -kirjaa Monte Criston kreiveineen. Olen siitä jo nostalginen. Koronanostalgiaa…

Kauppareissu vie voimat,  nukun sen päälle päiväunet. Niiden jälkeen olen äkäinen. Edelleen, aivot tulehtuneet. Mökötän ruokapöydässä.

Onneksi liityn perheen seuraan illalla katsomaan Pientä taloa preerialla. Pilottijakson Edwards palaa.  Jälleen hyvä jakso. Edwardsin perhetausta istutetaan. Istutus lunastetaan lopussa uudessa valossa, kun se nyt estää uutta ihmissuhdetta. Psykologinen muutos mahdollistaa maailman muutoksen.

Illalla pelaamme Forum Trajanumia vaimon kanssa italialaisen Merlot-lasillisen kanssa. Se piristää lopulta. Vihdoin hyvällä mielellä nukkumaan. 

Lautapelit nostivat minut vuoden 2015 alhosta.  En ole pelaamista lopettanut, en käyttänyt muuta lääkettä. Onnellisuustutkijat puhuvat flow-tilan tärkeydestä, ja hyvät lautapelit ovat  nimenomaan flow-koneita. Ja niitä pelataan yhdessä, ei yksin omassa kolossa kuten videopelejä. Agenssi on myös ratkaisevasti eri: videopelit ottavat sinut armollisesti mukaan (ja pitäisi varmaan olla no kiva kiitos kun saan hengata teidän coolien kundien kanssa tai jotain), mutta lautapelillä viihdytämme itse itseämme. Agenssi on ratkaiseva merkityksen tunteelle elämässä. Että emme ole elämässä passiivisia objekteja (palvelijoita), vaan teemme ja saamme aikaan itse ja aktiivisesti.

Päivä 62, sunnuntai

 

Eurooppa avautuu

Useat Euroopan maat kertoivat myös suunnitelmistaan ulkorajojensa avaamista koskien. Norja päästää jälleen maahan Euroopan talousalueen maiden kansalaiset, joilla on joko perheenjäsen tai kiinteistö vuonomaassa. Saksa puolestaan lopetti jo rajatarkastukset Luxemburgin-rajallaan ja kaavailee samaa Tanskan-rajallaan.

Seuraavana tavoitteenaan Saksalla on kaikkien EU:n sisärajojen avaus 15. kesäkuuta mennessä. EU-komissio vaikuttaa olevan hieman tätä pessimistisempi ja julkaisi raportin, jonka mukaan rajoja voisivat kesällä avata toisilleen vain maat, joiden epidemiatilanne on keskenään samankaltainen.

Saksassa myös jalkapallon Bundesliga lähti käyntiin koronatauon jälkeen, mutta tyhjillä katsomoilla. (IL 17.5.2020)

Kurkku ei ole enää kipeä. Voimia on tehdä pistoolikyykyt, kaksi päivää treeniä jäi välistä, taisivat olla ainoat koko koronakeväänä. Mutta hyvät pistoolikyykyt, 16 toistoa pohjaan ja ylös.

Lautapelit ja liikunta, ne aina nostavat takaisin aallon päälle. Sitten jaksaa tehdä työtä, ja työn aalto kantaa eteenpäin. Ollaan taas vauhdissa.

Täti käy meillä terassikahveilla ja mustikkapiirakalla. Aurinko paistaa juuri sen keskipäivän hetken. Sitä ennen ja loppupäivän sataa vettä. 

Perustan parvekkeelle yrttipuutarhan, istutan eilen ruokakaupasta ostetut ruukkutillit multaan. Raekuuro kastelee ne pian. Päivälliseksi on burgundynpata peurasta. 

Huomenna alkaa kouluviikko, päiväkotiviikko, työviikko. Arki jatkuu kuin ei poikkeustilaa enää olisi, olisi melkein ollutkaan. Tytär on kutsuttu sitten viikonlopuksi kaverin mökille. Se sopii meille. Elämä jatkuu. 

Pelaamme iltapelinä tyttären kanssa taas Agricolaa. Ihan kuin ensimmäisellä viikolla. Hän tekee iltapalaksi meille herkkua, valelee kattilapopcornit sulatetulla suklaalla: suklaapoppareita. Ne ovat herkullisia ja todella koukuttavia, katoavat lasten suuhun naps naps pikatahtia, eivät malta millään lopettaa…

Kirjoitan minäkin vielä päiväkirjojen lopullisia ajatuksia, joskus myöhemmin.

*

Luin tällä viikolla Karamazovin veljekset loppuun. 

Viimeisessä kirjassa, oikeudenkäynnissä, monologi vähän vie Dostojevskia. Tämä on varmaan kirjan suurin moite, sitä kestää ehkä kymmenesosan kaikesta. Kaikki muu, alkuosat, Aljosha, Ivan, sitten Dmitrin hummailuosa keskellä, nämä kompensoivat monin verroin. Jokin erikoinen magia tässä teoksessa on. Suuret venäläiset hahmot, kaikki jotenkin piilotettu, kuin Dostojevskilla olisi paljon sanottavaa, mutta hän ei julista.

Loppuun päässyt saa vielä viimeisen palkinnon, Aljoshan loppupuheen. Vaikeaan tilanteeseen Dostojevski itsensä petaa lopussa. En keksi nyt parempaa tapaa lopettaa kirjaa kuin tämä. Tuntuu että joka päivä lukemisen jälkeen se on ollut parempi loppu.

Pojat, minä haluaisin sanoa teille, tässä paikalla muutaman sanan. 

Aljosha aloittaa. Ja lukija miettii, jaa, näin lopuksi vielä ”muutama sana” kuin innoitettuna – tämän on paras olla hyvä, on tärkeää että se on hyvä. Aljosha puhuu kylän pojille viimeisen kerran, viimeiset eväät, eväät loppuelämäksi.  Mitä hän voi sanoa niin painavaa vielä vikoilla sivuilla…?

…Me siis eroamme, hyvät pojat. Mutta meidän pitää sopia tässä, Iljushan kiven luona, että emme milloinkaan unohda — ensiksikään Iljushetshkaa ja toiseksi toisiamme. —

Niin pojat, ensiksikin muistamme häntä koko elämämme ajan. Ja vaikka tehtävämme olisivat mitä tärkeimmät, me saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen – älkäämme kuitenkaan unohtako milloinkaan, miten hyvä meidän on ollut täällä yhdessä, kun hyvä ja kaunis tunne on meitä yhdistänyt, tuo tunne on kenties tehnyt meidätkin paremmiksi kuin muuten olisimme olleet sinä aikana, jolloin olemme rakastaneet tuota onnetonta poikaa. Kyyhkyläiseni, — — rakkaat lapsukaiseni, ehkä te ette ymmärrä mitä minä teille sanon, sillä puhun usein hyvin epäselvästi, mutta kenties sanani jäävät teidän mieleenne ja joskus te olette vielä kanssani samaa mieltä. Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa ja voimakkaampaa, ei terveempää eikä hyödyllisempää vastaisen elämän varalle kuin jokin hyvä muisto, erityisesti lapsuudessa, vanhempien kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne, ja kuitenkin jokin tuollainen kiehtova, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista asti, onkin kenties parasta kasvatusta. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja elämänsä matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos edes yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, sekin voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitä, emme jaksa vastustaa huonoja tekoja, nauramme ihmisten kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat kuten äsken Kolja: – Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta! – sellaisistakin ihmisistä me kenties teemme häijysti pilkkaa. Mutta miten ilkeiksi tulemmekin – mistä Jumala meitä varjelkoon – me muistaessamme miten saatoimme hautaan Iljushan, miten rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja miten me puhelimme tämän kiven luona yhdessä ystävinä, ei kovasydämisinkään meistä, ei ivallisinkaan – jos meistä sellaisia tulee – uskalla sisimmissään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Kenties enemmänkin, ehkäpä tämä yksi muisto pidättää hänet tekemästä suurta pahaa ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: Niin silloin minä olin hyvä, rohkea ja rehellinen… 

Poikkeustilapäivät 58 ja 59: Paluu harmaaseen arkeen

Päivä 58, keskiviikko



Zoom-etäkokousetiketistä jatkoksi eiliselle: minkä sääntöjen mukaan on sallittua mykistää ruutu kesken kokouksen? Tuntuu avoimuuden periaatteen vastaiselta, että mykistäisi ruutunsa koko kokouksen ajaksi: Miksi se peittää kasvonsa? 

Olisin halunnut illalla juhlia viimeistä etäkoulupäivää, mutta ilta meni kokoustellessa ja vaimo oli joogassa (sic – rajoitettu kurssi). 

Olin loppuillasta niin deprimerad, että kävelin lähimpään ravintolaan. Siellä ei myydä olutta, joten ostin jotain vielä pahempaa, pitsan. Pitsa on vain lämmin sämpylä. Se voi täyttää vatsan pullalla mutta ei vie laadullista nälkää. Nälkäinen mies on pitsan jälkeen vain äkäinen.


Naapurin kiinalainen oli kiinni.

 

Päivä 59, torstai

 

Yle ja ainakin kaksi sanomalehteä järjestävät suoran lähetyksen siitä, kuinka koululaiset palaavat aamulla koululleen. Odotettavissa siis: Kuvia lapsista, jotka kävelevät kohti koulua. Pian lapset ovat koulun lähellä. Sitten he ovat koululla, minkä jälkeen he menevät sisään kouluun. Kohta lähikuvaan, Tiina-Liisan edessä on pitkäkahvainen mikrofoni, miltä tuntuu palata kouluun: ”Ihan kivalta.” Mitä ikävöit eniten. ”No kavereita.” Taustalla näemme yhä uudempien lasten kävelevät kohti koulua, olevan koulun lähellä, koululla ja pian menevä sisälle.

Ystäväni jakaa kuvan Karjalainen-lehden arviosta Vaaran vuosista. ”Jos on kiinnostunut Suomen lähihistoriasta, pitää jännityksestä ja arvostaa hyvää tarinaa, Joonas Konstigin Vaaran vuodet on varma valinta”, se alkaa. En ole jahdannut kritiikkejä enää ensimmäisten kirjojen jälkeen, olisi vaara jäädä väittelemään niiden kanssa, mutta tällaiset kritiikit, jotka ovat sekä arvioltaan myönteisiä että fiksuja (kaksi eri asiaa) otan mielelläni vastaan.

Pelaan pojan kanssa aamuauringossa vielä yhden pelin ennen päiväkotiin saattamista.

Päiväkodissa häntä on jo ikävöity.

Menen työhuoneelle koko päiväksi, luen Paasikiven päiväkirjoja. Suurenmoinen mies.

Iltapäivällä haen pojan, odotan että hän syö välipalan loppuun, odotan että hän pukee, autan häntä pukemisessa, odotan, että hän pääsee perässä polkupyörineen, odotan että hän on saanut raivohuutonsa huudettua, kun pyörä ei vielä tottelekaan… kotona laitan hänen piirrettynsä pyörimään, opettelen dvd-kapulan käyttöä, en minä osaa sitä.

Olen toisin sanoen taas poikani palveluksessa, suhteemme on palvelijan ja isännän, hän on se jota palvelija palvelee. Äsken elin vielä ainutlaatuista elämää hänen kanssaan, kasvatin, opetin, leikin, peuhasin hänen kanssaan, nyt olen palvelija. Tätä arki on. 

Loppuillan olen niin deprimerad, että hautaan sen työntekoon ja ajeluun Plantageniin ja Bauhausiin. Perustan pihalle lavaviljelmän. 

Siihen tulee vielä elämää, mutta toistaiseksi se näyttää ruumisarkulta.

Tuntuu, että sitä on tippunut hiilenharmaaseen arkeen, kun äsken vielä eli elämänsä ainutlaatuisinta kevättä…

Ehkä sunnuntaina lisää.

 

Poikkeustilapäivät 56 ja 57: Kahden käden leka ja kukkakaalikeitto

Päivä 56, maanantai

Aamulla sataa, joten tytöt lähtevät aamukävelylle innoissaan – etsimään kastematoja puutarhaan. Poika haluaa lähteä nyt siskojen mukaan. Puutarhanhoito on vienyt heidätkin tavallaan.

(Matoja löytyy vasta iltapäivällä, ja pulleita löytyykin. Lapset vievät ne kukkapenkkiin.)

Pieni talo preerialla on taas vaivaannuttavan hyvä. Sanon ’vaivaannuttava’ kilpailevana tarinankertojana, joka arvostaa mutta myös kadehtii taitavaa kollegaansa. Tarinankerronta on riisuttu paljaimmilleen, luuytimiin, essenssiinsä. Minimalismi toimii alkukantaisesti kuin tärkeimmät asiat. ”Double jack”! Kun Charles ja ruotsalaispari heiluttavat louhoksen kisoissa kilpaa kahden käden lekaa, koko perhe kiemurtelee pelosta. Nyt kun se lyö ohi, hyvästi kädet… ”Sanokaa kun se loppuu”, lapsi sanoo ja kääntää selkänsä. Ja tietysti suspense lunastetaan, ja tietysti se tehdään yllättävästi. 

https://areena.yle.fi/1-732335

Paitsi hienoa tarinankerrontaa, ihailen myös sitä väkevää elämää, jota Preerialla elettiin. Todellista elämää. Sadolla voidaan ostaa uudet mekot lapsille! Mutta rakeet vievätkin sadon, joten työtä haetaan sadan mailin päästä. Luodaan toveruuksia vertaisten kesken. Kokoonnutaan yhteen miettimään, mitä osataan tehdä laonneelle viljalle. Jokaisella päivällä on merkitystä. Luonnetta tarvitaan, luonne kasvaa.

Ihan hävettää istua koneella, onneksi en sentään valita että onpa vaikeeta. Ihmisillä, nykyihmisilläkin on kyllä oikeus tehdä elämästään alati parempaa, sikäli myös ”valittaa” epätäydellisyyksistä. Mutta perspektiivi on muistettava; siitä on jatkuvasti muistutettava itseä, sillä muuten se unohtuu. Onko perspektiivi jopa sivistyksen synonyymi tai osoitus tai edellytys…

*

Viime ajat olen miettinyt, mikä on poikkeustilapäiväkirjojen jatko? Olot normalisoituvat meillä torstaista eteenpäin, kun lapset menevät taas kouluun ja päiväkotiin. Olisiko se katkaisukohta lopettaa tämä julkinen päiväkirja, näiden aikojen tallentaminen? Vaikka olen kirjoittanut näitä mielelläni, jonkin verran aikaa näihin menee ja kasettia. Olisi myös hyvä lopettaa ajoissa hyvän sään aikana…

Agricola: All Creatures Big and Small. Pieni eläinfarmi preerialla.


Päivä 57, tiistai

Snellmanin päivän kunniaksi oheinen sitaatti hänen kirjoituksestaan Sota vai rauha Suomelle, 1863. Luin sen lainauksena, Paasikivi kirjoitti sen päiväkirjaansa 20.10. 1945:

Venäjä ei milloinkaan voi suostua siihen, että Skandinavian raja kulkee muutaman virstan päässä Pietarista.

Pietari Suuren merilinnoituksesta Snellmanin aikaan ja Vaaran vuosiin.  Kun kirjoittaa repliikkejä henkilöhahmoilleen, kirjailija uskoo joka sanan. Se on ainoa tapa saada repliikeistä uskottavia. 

*

Espoon kirjastot toimivat nyt taas. Näen vanhan tutun pitkästä aikaa: ”varausilmoituksen”. Nyt olisi taas noudettavissa… Laitoin liudan tavaraa tilaukseen viime hetkellä ennen poikkeustilanjulistamista noin 60 päivää sitten, mutta olin päivän myöhässä, kirjastot suljettiin ensin. Siellä ne ovat muhineet. Minun koronaeväsrahtini. Kaikkia lautapelejä en kyllä enää tarvitse… Nyt on tuettu pelikauppojakin ostamalla, ei lainaamalla. Kyllä kirjastot lohkaisevat heidänkin tulojaan, ei vain kirja-alan. Ehkä lohdutuksena tulee lukijoita enemmän?

Iltaan mennessä varausilmoituksia (eli saapumisilmoituksia) on saapunut jo tusina. Parempi käydä autolla kirjastossa huomenna.

Lapsilla on toka vika Espoon tarjoama Atrian koulueineslounas tarjolla. Tosin tällä kertaa he jättävät sen syömättä, sillä se on kukkakaalikeittoa. Ei kuulemma ole nälkä… Teen musakaa kun tulen kotiin, siinä vaiheessa on jo nälkä. Muuten koulueinekset ovat olleet kyllä hyvä helpotus arjen hoitamiseen ja myös lasten makuun. Kaksi kertaa niitä kerettiin jakaa.

*

Pistoolikyykyt ovat kaikista kevään vankitreeniliikkeistä kehittyneet selvimmin. Aloitin siitä, että kyykistyin jakkaralle. Nyt tein 15:sta sarjat pohjaan asti tukien sormilla kahvipöydästä. Jokin tuki on oltava jo tasapainon vuoksi, mutta miten saisi sellaisen, jolla ei voi laittaa painoa sormienkaan verran

Illalla pidetään Espoon Kirjailijoiden zoom-kokous. (Olen järjestön varapuheenjohtaja tänä vuonna.) Vartin verran kokouksen alusta menee vielä tekniikan ihmettelyyn, toimiiko kuva, kenellä ei toimi linkki, kenellä pätkii mikki, jne. Akateeminen vartti –> teknologinen vartti; ATK:oollinen vartti. Kokouksessa on puhetta myös etäkokouksen netiketistä: että pitäisi olkapäät näkyä eikä taustan olla liian huomiota herättävä, jne, saati koiran haukkua taustalla. Kiinnostava aihe, mihin näyttää pätevän vanhan etiketin periaatteet. ”Avoimuuden periaate”, huomion kiinnittäminen, kultainen sääntö…

Lehdistöllä ei ole oikein tarjolla kiinnostavia koronauutisia. Tiettyä puutumusta tuntuisi olevan ilmassa. Uusista ylioppilaista kirjoitetaan. Mitenhän kirjoitukset menivät, ne taidettiin ehtiä pitää juuri ennen täyttä rähinää – eli täyttä hiljaisuutta. 

Huomenna on viimeinen etäkoulupäivä. Vanhin tyttö on innoissaan paluusta kouluun, keskimäärin melko hailea, nuori päiväkotilainen ilmoittaa, että haluaa jäädä kotiin siskojen kanssa. Äiti on luvannut ostaa hänelle merirosvotikkarin lohdutukseksi (lahjukseksi). Se auttaa.

Koulu on ilmoittanut liudan käytösohjeita: ruokailuun vain luokka kerrallaan, ruokailut ovat hiljaisia, koulun pihalla ei leikitä ennen koulupäivää eikä jäädä koulupäivän jälkeen, kavereiden kanssa ei pelata kännykällä. Ulkoillaan säällä kuin säällä. Tiukka meno, joka joko tuo opettajille lisätyötä tai sitten opettaa opettajia ja lapsia takaisin koulukuriin. Että ei tehtäisikään aina sitä ainutlaatuista ja täydellistä asiaa joka on se mikä milloinkin mieleen sattuu tulemaan – kuten näinä rousseaulaisina vuosikymmeninä on ehditty oppia. Vaan että jotkut tavat käyttäytyä olisivatkin parempia kuin toiset…

In Finland we have this saying, ”Siberia teaches”…

Siperiasta puheen ollen, pupuja ei ole näkynyt pihalla puoleentoista vuorokauteen! Rakeita kyllä…