Olen Tapiolan kirjaston ja Espoon Kirjailijoiden järjestämän Rajanylityksiä-kirjavierailujen sarjassa huomenna to 3.11. keskustelemassa Sotaan syyllisestä. Tilaisuus alkaa 18.00 ja kestää tunnin verran. Keskustelen Taru Björkmanin kanssa kirjasta ja sen ajankohtaiseksikin muuttuneista teemoista. Keskustelun voi katsoa myös striimattuna netistä Espoon kirjastojen sivulta. Tervetuloa mukaan!
Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 12.30
Olen Hgin kirjamessuilla la 29.10. klo 12.30 – 13.00 Suomenlinna-salissa Sotaan syyllisen kanssa. Näkemiin!
Sotaan syyllinen ilmestyy lokakuussa
Sotaan syyllinen on vaaran vuosien trilogiani kolmas osa. Se ilmestyy WSOY:ltä lokakuussa. Olen tyytyväinen. Tämäkin romaani on täysin itsenäinen, mutta kirjat muodostavat yhdessä Salon puna-valkoisten veljesten tarinan.

Joulu 1945. Neuvostoliitto haluaa tuomita presidentti Rytin ja muut sodanaikaiset johtajat vankilaan sotarikollisina.
Hugon poissa ollessa venäläiset kiristävät hänen raskaana olevaa kihlattuaan Lahjaa. Suurvallat käyttävät Saloja raa’asti hyväkseen kylmän sodan avauspelissä, jossa pöydällä on paitsi presidentti Mannerheimin päänahka, myös Suomen itsenäisyys.
Oikeussaliin tarvitaan kuitenkin avaintodistaja, Suomen ja Saksan sotilaallista yhteistyötä koordinoinut natsikenraali, joka istuu parhaillaan Moskovassa pahamaineisessa Lubjankan vankilassa. Kommunistisen Valtiollisen poliisin etsivä Hugo Salo lähtee noutamaan todistajaa Moskovasta ja kohtaa matkalla neuvostokommunismin ja kansainvälisen vakoilun todellisen karvan.
Konstig kirjoittaa Suomen räjähdysherkistä vuosista historiallisen tarkasti ja viihdyttävästi.
Onnin keskikokoinen joulu – novelli
Tämän novellin kirjoitin tilauksesta Uusi Tie -lehteen jouluksi 2020. Nyt sen saa julkaista muillekin, eikä ajankohtaisuudesta ole mitään poissa.
Kaunista joulua Sinulle.
*
Onnin keskikokoinen joulu
Siitä joulusta tulisi ikimuistoinen, mutta aatonaattona pieni Onni ei vielä tiennyt miksi. Iltapäivällä Onni niiskautti kerran, pian toisenkin kerran. Äiti ja isä katsoivat toisiaan, sitten alkoivat huokailla. Ne huokailivat kun olivat väsyneitä tai kun Onni rikkoi jotain, mutta nyt hän ei ollut rikkonut mitään.
Onni leikki legoritareilla. Ritarit hyökkäsivät linnaan mutta tippuivat kuoppaan, jossa oli krokotiileja, ja hän hieraisi nenäänsä paidan hihaan.
”Katsotaan nyt hetki vielä”, isä sanoi äidille. ”Ehkä se ei ole mitään.”
Helikopteri tuli ja tarttui legoritareihin ja ritarit nousivat kuopasta ylös ja lensivät sängylle. Kun Onni aivasti, äiti sanoi: ”Voi ei. Ei me voida ketään tänne kutsua.”
Isä katseli Onnia. ”Jos se on vain allergiaa? Tuolla sängyn alla on kauheasti pölyä. Imuroitko sieltä?”
”Pliis”, äiti sanoi. Pliis tarkoitti, että joku puhuu höpöjä, Onni oli kysynyt. Onni oli iloinen kun hän ymmärsi mitä vanhemmat puhuivat. Hän oli jo keskikokoinen poika. Päiväkodissa opettajat päästivät hänet välillä yläkertaan askartelutunnille.
Kun ritarit olivat tippuneet sängyn alle ja uineet turvaan hailta saarelle, Onni nousi ja katsoi ikkunasta ulos. Pihalla oli naapurin mies. Sen nimi oli Hesalainen, koska ne olivat muuttaneet tänne Hesa-paikasta. Poika vilkutti hänelle lasin läpi, mutta Hesalainen katsoi vain puhelintaan.
Onni astui huoneestaan olohuoneeseen. Joulukuusi seisoi komeana ja tummana huoneen keskellä, ja isä ja äiti seisoivat sen eri puolilla. Joulukuusessa paloi valot, ja isän ja äidinkin puhelimessa paloi valot. Mutta tällä kertaa ne eivät kaivaneet puhelinta sormella vaan puhuivat siihen. Molemmat seisoivat keskellä lattiaa eri puolilla joulukuusta, ja äidillä oli maha, kun siellä oli pikkusisko, ja isällä oli maha, kun se ei ollut päässyt pelaamaan lentopalloa.
Isä sanoi: ”Hei, meillä on nyt huonoja uutisia. Meidän pitää ikävä kyllä perua se huominen…”
Äiti sanoi: ”…tää on tosi ikävää mutta te ymmärrätte, ettei me nyt voida ottaa sitä riskiä…”
Kun isä ja äiti olivat päässeet puhelimesta, ne istuivat keittiön pöydän ääressä sen näköisenä kuin kahvi olisi loppu. Äiti huomasi, että Onni katsoi heitä.
”Voi pieni”, äiti sanoi. ”Meille ei voi huomenna tulla kukaan kylään, kun sä oot noin nuhanen. Jos sulla on pöpöjä ja ne tarttuu.”
Onni ryysti nuhaa sisään, ettei näyttäisi nuhaiselta.
”No mutta”, isä sanoi. ”Tulee ainakin omanlaisensa joulu. Ollaan ihan perhepiirissä.”
Onnia alkoi itkettää, ja niinpä hän itki. Äiti halasi häntä. ”Voi pieni kulta… ei se mitään, tulee ihan kiva joulu kuitenkin. Ja hei, meille riittää enemmän herkkuja! Harmittaako sua noin kovasti ettei mummi ja vaari tuu?”
Onni nyökkäsi. ”Nyt minä en saa lahjoja.”
Äiti ja isä näyttivät pettyneiltä kuin Onni olisi rikkonut jotain.
”Ai pakettien peräänkö se itkee”, isä sanoi huonotuulisesti.
***
Kun Onni heräsi seuraavana aamuna, oli jouluaatto. Ensin hän oli innoissaan, mutta sitten hän muisti, että kukaan ei tule ja hän ei saa lahjoja ja joulu onkin maailman ikävin.
Aamiaiseksi oli riisipuuroa kolmella lautasella. ”Ota tuo lautanen, se on sinun lautanen”, äiti sanoi. Onni otti lautasen ja söi riisipuuroa. Isä ja äiti katselivat häntä. Hän niiskautti. Puuro oli hyvää.
Isä sanoi: ”Onni, kyllä se joulupukki voi jättää lahjat meidän ovelle, vaikkei voi tulla sisään.”
”Ai voi?”
”Voi, mutta ei joulussa ole kyse vain lahjoista”, isä sanoi.
Onni tiesi, että joulu johtui Jeesus-lapsesta. Jeesus-lapsi oli heidän kirjahyllyssä pieni vauva äitinsä sylissä, ja niiden ympärillä oli mies ja aasi ja härkä.
”Tuoko Jeesus-lapsi ritareita?” Onni kysyi.
”Ei…” isä sanoi. ”Jotain parempaa. Ymmärrät sitten myöhemmin.”
Onni mietti, tuoko Jeesus-lapsi ritareita ja lohikäärmeen. Hän laittoi uuden lusikallisen riisipuuroa suuhun, mutta siinä oli jotain kovaa. Hän sylki sen lautaselle.
”Onni, sinä sait mantelin!” isä ja äiti sanoivat ja katsoivat toisiaan. ”Se tuo onnea!”
Tuntui hyvältä voittaa manteli, mutta jos manteli toisi ritareita ja lohikäärmeen se tuntuisi tosi, tosi hyvältä.
Äiti meni aamiaisen jälkeen vähän lepäämään, ja isä laittoi Onnille joulupiirretyt. Hän katsoi kuinka lumiukko lensi taivaalla pojan kanssa. Onni mietti, että kyllä ritaritkin voisivat lentää ja lohikäärmeet ainakin, ja sitten häntä harmitti taas, että jouluaatto oli peruttu. Kun lumiukkopiirretty loppui, sieltä tuli kuvaa kadusta ja talosta. Isä sanoi että joulurauha julistetaan Turussa. Joku mies seisoi parvekkeella ja luki kovaan ääneen sellaisesta paperista kuin ritareille luetaan tiedotuksia. Turussa näytti olevan tosi kylmä ja Onnillakin oli kylmä.
”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän herramme ja vapahtajamme armorikas syntymäjuhla”, mies sanoi Turussa. Onnia paleli.
”Voi ei, tämäkin vielä”, isä sanoi ja laittoi kätensä hänen otsalleen.
Sitten isä kantoi hänet sänkyyn, vaikka oli valoisaa eli päivä.
***
Kun Onni heräsi, oli ihan pimeää. Onnin oven raosta näkyi valoa. Paita tuntui kostealta ja hän ajatteli että hän oli tippunut ehkä unessa veteen, mutta hait eivät olleet syöneet häntä. Ehkä manteli oli pelastanut hänet? Hän nousi sängystä.
Olohuoneessa sohvalla istui mies, jolla oli valkoinen parta, farkut ja villapaita. Mies luki kirjaa, mutta laski sen pöydälle kun huomasi Onnin. Miehen suuta ei näkynyt valkoisen parran takaa, mutta tuntui että hän hymyilisi.
”Moi pikku jäbä, mikä meininki?”
Onni hieroi silmiään. Joulupukki puhui hassusti.
”Minä oon keskikokoinen poika”, Onni sanoi. Hän pyyhki nenän hihaan. Hän katseli ympärilleen oliko pukki tuonut lahjoja, mutta valot häikäisivät silmiä ja silmistä vuosi vettä. Joulupukki kokeili hänen otsaansa.
”Maistuisko sulle limu?” pukki kysyi ja toi Onnille lasillisen appelsiinilimua. Onni joi sen heti.
”Sun pitäis varmaan safkaa jotain”, Joulupukki sanoi. Korvatunturin kieli oli kyllä hassua. Se kattoi ruokapöydälle porkkanalaatikkoa ja aladoobia. Aladoobi oli Onnin mielestä parasta, varmaan joulupukki tiesikin sen, ja hän söi kolme siivua ja sitten porkkanalaatikkoa. Joulupukki tarttui valkoiseen partaansa ja veti sen alas, kun laittoi ruokaa suuhunsa, ja Onni mietti että parrat ovat ihmeellisiä. Radiosta soi joululauluja ja pöydällä paloi neljä kynttilää, joista yksi oli pitkä kuin isä ja toinen vähän pitkä kuin äiti ja kolmas lyhyt kuin Onni ja neljäs kaikkein lyhyin. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, laulettiin radiossa. …miespolvet vaipuvat unholaan…
Joulukuusen valot paloivat ja ulkona oli pimeää, mutta täällä sisällä lämmintä ja kivaa. Onni sai lisää limua ja sitten joulutähden, ja ne maistuivat ihan tosi, tosi hyvältä.
Kirkasna aina, sielujen laulun, taivainen sointu säilyy vaan… ja Onnin silmät ja pää tuntuivat painavilta ja hän lepäsi pään käsivarsilleen.
***
Kun Onni heräsi uudestaan, ulkona oli valoisaa ja kirkasta ja sängyssä pehmeää ja kivaa. Olo ei ollut enää kylmä tai kuuma vaan sopivasti haalea. Hän nousi sängystä, painoi huoneen ovenkahvan alas ja kurkisti, onko Joulupukki vielä sohvalla.
Ei ollut. Olohuone oli tyhjä. Ruokapöytä oli siisti, eikä siinä ollut enää aladoobia eikä limua. Joulukuusen valot paloivat, mutta kuusen alla ei ollut paketteja.
Onni pettyi. Hän katseli ympäriinsä ja kysyi: ”Joulupukki?”
Mutta Joulupukkia ei näkynyt. Vain isä tuli makuuhuoneesta. Isän tukka oli hassusti pystyssä niin kuin sillä joskus on aamuisin. Se laittoi käden hänen otsalleen ja hymyili. ”Kiva että sä voit paremmin”, isä sanoi.
”Jättikö se ritareita ja lohikäärmeen?”
”Katsotaan kohta. Ensin mä näytän sulle toisen lahjan. Mutta se on sellanen, että sun pitää pestä kädet ensin.”
He menivät kylppäriin ja isä kehui, että Onni oli hyvä pesemään kädet. Sitten isä laittoi sormen suunsa eteen ja sanoi hys. Hän avasi makuuhuoneen oven.
Isän ja äidin sängyssä näkyi äidin selkä. Äiti nukkui kyljellään.
”Äitiä vähän väsyttää”, isä kuiskasi. ”Oli pitkä yö.”
He kulkivat äidin viereen ja siinä oli jotain ihmeellistä. Se oli ihan kuin Onni, mutta tosi paljon pienempi, sillä Onni oli jo keskikokoinen poika, mutta äidin vieressä nukkui lapsi, joka oli ihan pieni vauva vasta. Mutta vaikka se oli pieni, se oli tosi ihmeellinen, ja Onni mietti, että se oli varmaan Jeesus-lapsi tai sitten pikkusisko, mutta oli kumpi tahansa, hänestä tuntui pehmeältä ja kivalta kuin hän olisi yhä lämpimässä sängyssä, ja Onni meni vauvan luokse ja laittoi kätensä sen otsalle kuten isot olivat tehneet hänelle ja jotenkin hän oli ihan tosi, tosi iloinen, että tuollainen oli nyt heillä.
Joonas Konstig 2020
Pöytäkirjalisäys koronapassista
Haluan kirjattavaksi pöytäkirjaan, että kun 2021 Suomi otti käyttöön ns. koronapassin, minä pidin sitä kammottavana.
Kammottavinta on se, kuinka helposti ihmiset taas lähtevät mukaan johtajien ohjelmiin ja lehdistön kiihotukseen jakaa kansa puhtaisiin ja saastuneisiin. Maagiseen ajatteluun (hyvä vs paha, puhdas vs. saasta), ihmisissä, jotka varmasti pitävät itseään ”tieteellisinä ajattelijoina” (koska he uskovat valtaa ja auktoriteetteja). (Jos rokotteet toimisivat, koronapassia ei tarvittaisi, ja jos rokotteet eivät toimi – kuten tässä vaiheessa pitäisi olla jo selvää – koronapassia ei tarvita.) Mutta virkamiesten ja poliitikkojen pitää tehdä jotakin, jotta he ansaitsevat pestinsä, jotakin päättävän ja vaikuttavan näköistä, oli se jokin sitten järkevää tai kammottavaa tai ei – vallan näkökulmasta se mitä valta tekee on aina oikein, ja suostumalla vallankäyttöön yksilö voi lukeutua vallanpitäjiin ja näin olla oikeassa.
Nämä tyytyväiset ihmiset: ”Tämä on tosi helppoa, näytän vain tältä koneelta, joka seuraa ja kuuntelee jokaista liikettäni, valtion virkamiehen määrämän todistuksen, että en kuulu niihin saatanan saastuneisiin, jotka vaarantavat meidät puhtaat. Mikseivät kaikki tee kuten minä!”
Totta puhuen tilanteeseen päätyminen on sen verran ahdistavaa, että jätän koko aiheen tämän lyhyen pöytäkirjalisäyksen jälkeen tähän. Ihmiskunta on pelottavaa. Olen tänä vuonna tykästynyt koiriin.
Paluu Tapiolan lukioon alumnipäiväksi
Kouluvierailut ovat aina mukavia. Nuorissa parasta on se, että heistä voi vielä tulla vaikka mitä. Minusta taas ei enää saa kemistiä. Olen käynyt kouluissa lähi- tai etävisiitillä Pohjanmaata ja Karjalaa myöten, ja aivan erityisiä kouluvisiittikohteita ovat luonnollisesti omat vanhat alma materit. Mainingin koulun (Kivenlahdessa) 40-vuotisjuhlissa minulla oli kunnia pitää taannoin puhe, tänä syksynä pääsin vierailemaan Tapiolan lukion alumnipäivillä, jossa esiintyivät myös DNA:n toimitusjohtaja Jussi Tolvanen, toimittaja Eveliina Lauhio, Vihreän eduskuntaryhmän poliittinen asiantuntija Saila Lindroos ja muusikko Jesse Viinikangas.

Muistelimme täydelle auditoriolle lukiolaisia omia opiskeluvuosiamme, kerroimme miten elämä sen jälkeen jatkui, jaoimme omia näkemyksiä muuttuvasta lukiosta sekä erilaisia syvällisempiä tai maanläheisempiä vinkkejä oppilaille (käykää suihkussa…). Tilaisuuden jälkeen nautimme koulun ruokalassa aivan ilahduttavan herkullista tonnikalapastaa, oma eka lounaani siinä ruokalassa sitten kevään 1996. Koulu oli sisältä rempattu uusiksi, opettajakunta oli ehtinyt vaihtua lähes kokonaan omista ajoistani, mutta tuttuja kasvoja heidänkin joukostaan löytyi.
Oikein sydämellinen päivä, josta – mikä mukavinta – saimme kuulla mitä myönteisintä palautetta nuorilta. Tapiolan lukion sivuilla tapahtumista kerrottiin täällä: https://www.espoo.fi/fi/tapiolan-lukio/alumnitoiminta#section-28114
Hyvää isänpäivää – Ylen kolumni
Hei,
en yleensä linkitä näihin Ylen kolumneihini blogissa. Kehotankin klikkamaan ne seurantaan, jos pidät niistä, ettet missaa yhtään. Tässä kuitenkin tämän päivän kolumni:
https://yle.fi/uutiset/3-12185470
Oikein lämmintä isänpäivää.
Lukusuositus: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot
Olen ollut vuosia Kriittisessä korkeakoulussa ja Nuoren Voiman arvostelupalvelussa. Näinä aikoina olen lukenut satoja käsikirjoituksia tai niiden osia. Monesta jää jotakin mieleen, mutta jotkut kirkkaina ja kummittelevina.
Topias Haikalan käsikirjoitus oli tällainen. Se oli erikoinen, maagiseksi realismiksi ehkä luokiteltava kertomuskokoelma Helsingin yössä liikkuvista puhuvista eläimistä ja hirviöistä, jotka etsivät kukin tavallaan vastauksia elämän rajallisuuden ongelmaan. Käsikirjoituksessa oli lupausta, ja rohkaisin palautteessani jatkamaan sen kanssa, joten olin iloinen kuullessani myöhemmin, että Enostone Kustannus oli tarttunut siihen. Minulla oli sittemmin kunnia saada kustannustoimittaa Haikalan kirja. Käsikirjoitus oli yhtä aikaa hauras mutta kivenkova, ja Haikalan kanssa oli ilo työskennellä. Hän on poikkeuksellisen luova ja omaääninen kirjoittaja, joka osasi suhtautua tekstiinsä ammattimaisella etäisyydellä.
Haikalan kirja on nyt ilmestynyt nimellä Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Se on unohtumaton lukukokemus. Suosittelen.

Tutkija Samuel Merenlahti metsästää hirviötä, joka on 1920-luvulta alkaen syönyt ihmisiä Helsingin öisillä kaduilla.
Hänen veljensä kloonaa kuolleen poikansa Kiinassa.
Muistinsa menettänyt Maija ja varis etsivät Yön kissaa jättääkseen punavuorelaisen kahvilan tiskille selvityksen, miksi tämä on lopettanut työnsä.
Haagalainen perheenisä saunoo karhun kanssa, joka kertoo, miksi elämän rajallisuus on hyvä asia.
Topias Haikalan esikoisromaanin päähenkilöt etsivät kukin vastausta kysymykseen: jos kaikki on katoavaista, miten ihminen voi olla ihminen – tai karhu karhu? Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on yhtä aikaa filosofisen koskettava ja hauska seikkailu läpi Helsingin katujen, metsien ja salaisten kellareiden. Maagisen realismin parhaassa hengessä kukkiva romaani yllättää ja jää mieleen kummittelemaan.
Teoksessa on Kalervo Sammalvehrän mustavalkoinen kuvitus.
155 sivua, kovakantinen, sidottu.
Kirjamessuilla torstaina kahteen otteeseen
Tervetuloa Hgin kirjamessuille kuulemaan ja tapaamaan, minut löytää näin!
To 28.10. 11:00-11:22 Suomenlinna-sali. Kera Kosonen, Kristian. Haastattelija Juha Hietanen
to 28.10. 11:30 Signeeraus WSOY:n osastolla 6b48
to 28.10. 18:30-18:52 Töölönlahti-lava. Joonas Konstig. Haastattelija Samuli Knuuti
to 28.10. 19:00 Signeeraus WSOY:n osastolla 6b48
Tule Runopiknikille ja punomaan Rikosta Espoossa
Tervetuloa mukaan Espoo-päivänä, lauantaina 28.8. Tapiolan Kaskiniityllä järjestettävälle Eeva Kilven runo- ja perhospuiston avajaispiknikille. Luvassa on kuohuviiniä, purtavaa, Eeva Kilven runoja sekä hänen puistonsa uuden kyltin semivirallinen paljastus. Klo 12.00 alkaa. Espoon Kirjailijoiden järjestämän tapahtuman kuvaus ja osoite täältä:
https://espoopaiva.fi/event/runopiknik-eeva-kilven-runo-ja-perhospuistossa-2/
Ke 1.9. olemme Niko Rantsin kanssa punomassa dekkarin juonta Rikos Espoossa -tapahtumassa. Ison Omenan Kirjasto, Espoo, klo 17.30 – 19.30. Rikos Espoossa on hieno vuorovaikutteinen show, jossa yleisö antaa ideat ja syötteet, jotka me kirjailijat joudumme paikan päälle ex tempore vääntämään sitten uuden kirjan juoneksi. Viime vuonna Ville Kaarnakarin kanssa tätä jo kokeilleena voin sanoa, että tapahtuma on hauskaa myös meille hikoilijoille!
