Tarina on totuuden kahva. Essee

Joku pitää tarinaa ja narratiivia yhä vaihtoehtoisena totuudelle. Näin ei tietenkään ole, tositarinat ovat tarinoita nekin ja totuuksia on helpompi kantaa, kun ne on tarinallistettu.
Kirjoitin Warelia-kustantamon katalogiin esseen aiheesta. Se on luettavissa tästä linkistä:

https://issuu.com/warelia/docs/wareliaani_2020

Totuudenkin tarinallistamista teen Tarina-akatemiassa.

Nostalgia nupullaan viikko poikkeustilapäiväkirjojen jälkeen

Koronakevät on takana. Siltä se tuntuu. Se poikkeustilaenergia, jonka maaliskuu latasi ilman täyteen, on rauennut. Tauti ei toki ole kadonnut, lainsäädäntö on yhä poikkeuksellista etenkin tämän kuun loppuun, kesälläkin… Mutta enää ei tunne elävänsä poikkeuksellista aikaa. Ylen tartuntaseurantasivuilla rekisteröidään vain muutamia tartuntoja päivässä, valtaosa Helsingissä. Espoossa on esimerkiksi tänään rekisteröity yksi tartunta. Rekisteröimättömiä lienee tietysti monin kerroin enemmän, mutta ei maailmaa muuttavasti. Sanomalehtien nettietusivut ovat koko viikon olleet  täynnä jo muita uutisia kuin koronaan liittyviä, koronajutut ovat siellä enää tilkkeenä. Parhaimmillaan huhtikuussa muita uutisia ei etusivuilla edes ollut.  Olen jättänyt taas lehdet lukematta. Samoin tuntuu näiden päiväkirjojen jatkaminen turhalta. 

Ensimmäinen viikko poikkeustilapäiväkirjojen jälkeen oli meillä paluu arkeen. Meillä kävi vieraita, eikä vain terassilla vaan sisällä asti. Tytär lähti viikonlopuksi kaverinsa perheen mökille. Lapset olivat koulussa, me pyöräilimme pojan kanssa aamuisin päiväkotiin… istuin työhuoneella päivät lukemassa Paasikiven päiväkirjat loppuun ja sitten alusta uudestaan. Hahmottelemassa alkua seuraavaan romaaniini. Se on jatkoa Vaaran vuosille.

Nyt kun kirjastot ovat taas auki, taustatyö siihen on mahdollista.

Olemme välitilassa koronan suhteen. Vielä on liian varhaista arvioida kevättä jälkiviisaana. Oliko se esimerkiksi ylireagointia; mitä tehtiin oikein, mitä väärin, mitä olisi pitänyt tehdä…?

Omalta kohdalta väärin meni: En koskaan joutunut opettelemaan sitä kitaran soittoa. Pääsimme vähän liian helpolla.

Puutarhan hoito, toukokuun teema poikkeustilapäiväkirjoissa, taas on yhä nouseva trendi. Istutin viljelylavaan perunaa, punajuurta, mansikkaa, yrttitarhaan viittä eri yrttiä. Nurmikkokin vihertää jo. Kaniinit vilahtelevat tekemässä tuhojaan mutta harvoin.

Tämä kehonpainovoimaharjoittelu oli sekin kevään parhaita asioita. Vaihtelu vuosien melko samankaltaiseen saliohjelmaan on tehnyt hyvää – lyhyet 10-20 minuutin treenit kotona ovat myös aikataulullisesti ja psykologisesti kevyitä hoitaa, erotuksena reissuista kuntosalille kaikkine vaatteidenvaihtoruljansseineen… Kaupungin kuntosalit ovat yhä suljettu toistaiseksi, joten jatkan nyt näin toistaiseksi minäkin.

Karanteenitreeni:

ma & to Taputuspunnerrukset , Ghetto glute ham raise, timanttipunnerrukset
ti & pe Pistoolikyykyt, vatsaa
ke & la Leuat, pystypunnerrus
su Lepo

Olen jo alustavasti nostalginen tämän kevään suhteen. Kuuntelin Shostakovitshia enkä voinut palauttaa Seikkailutarinoita pojille -kirjaa kirjastoon (siinä oli se Dumas). Myös muun muassa perhe-Agricola, Tintti-piirretyt ja Pieni talo preerialla tullevat aina muistuttamaan keväästä. Enkä varmaan voi kulkea enää Kaskiniityllä muistamatta Perhospuisto-retkeämme…

Kevät 2020 oli paras aikoihin – paras sitten herrasmiesvuosikevään 2017.  Tämä kevät oli merkittävää aikaa, kohosteista aikaa, toisin sanoen kiinnitti erityishuomion itseensä, nousi tavallisen yläpuolelle kuin kolmiulotteisena kaksiulotteisen ajan keskellä. Olen hyvin kiitollinen, että sain kokea sen. Harmituksista yksi nousee yli muiden: Kahden viikon päästä olisin ollut Firenzessä… 

Koulut loppuvat ensi viikolla. Harrastukset loppuisivat nekin, joten kesä on normaalia aikaa, suunnilleen samanlaista kuin muinakin kesinä, mitä nyt kotimaanmatkailun kesä. Ja ehkä järjestämme tupaantuliaisetkin, ehkäpä ihmiset uskaltavat kesällä tulla. Minä kirjoitan, kuten muinakin kesinä. Kesä jatkuu, kesä, kuten muulloinkin.

Vain ilman kättelyitä.

Loppuun kevään kuvakollaasi.

 

Kiitos kaikille lukijoille. 

Poikkeustilapäivät 60, 61 ja 62: Viimeinen viikonloppu

Päivä 60, perjantai


”Milloin mennään päiväkotiin! Kun mä menin ekaks päiväkotiin, siellä oli kivaa.” Poika on siis nyt sitä mieltä, että päiväkodissa on kivaa. Tätä uumoilimmekin.  

Pyöräilemme taas päiväkotiin. Hermostun matkalla, poika nojaa löystyneeseen apupyörään ja pyöräilee vinossa, hermostuu, minä hermostun, äh. Huono hetki. 

Kehno päivä. Illalla katsomme Darkest Hour -leffan, Gary Oldman Churchillina. Jos Englanti olisi hävinnyt, historia olisi tuhonnut hänet, murskannut, tallonut, jne. Mutta Englanti voitti, ja hänestä tuli suuri sankari. Harva on parempi esimerkki siitä, että voittajat kirjoittavat myös henkilöhistorian. Näin historia tekee meistä sankareita tai konnia meistä riippumattomista syistä. Mutta ehkäpä voitto oli pienin osin hänen ansiotaan? Silloin kaikki ei olisi hänestä riippumatonta. 

*

Lunta tupaan ruotsalaisten laumaimmuniteetille. Espanjassa vain viidellä prosentilla on kehittynyt vasta-aineita koronavirukselle.
https://www.iltalehti.fi/koronavirus/a/ced2c3c0-5fa0-48c2-8e9b-27c90d6e07b8
sd

Päivä 61, lauantai

Kurkkukipua. Se ei ole koronan oirelistalla. 

Koronaviruksen oireita ovat: 
– päänsärky
– kuume
– yskä
– nuha
– pahoinvointi
– ripuli
– hengenahdistus
– lihaskivut
– väsymys

Tyypillistä psykosomaattista kipuilua. Oloni on tulehtunut, aivoista. Kirjaimellisesti, mutta siltä se myös tuntuu. Tuttu on myös tämä painon tunne rinnan päällä. Näitä tulee sinisinä päivinä ja stressipäivinä. En luule tämän olevan siis mitään poikkeuksellista, se on, koronaa.

Uskallan lähteä ruokakauppaan vaimon mukaan.

Tänään Ainoan ruokakaupassa iltapäivällä ei mikään enää muistuta korona-aikoja. Okei, pari kasvomaskia näkee, mutta ihmisiä on liikkeellä niin kuin normaalistikin, näyttävät ja käyttäytyvät aivan kuin ennenkin. Käymme myös kirjastossa, siellä tantat seisovat keskellä pääkäytävää juttelemassa kuin ei mitään. Sanon anteeksi ja jään odottamaan, että he tajuavat antaa tilaa. En raaski palauttaa kirjastoon Seikkailutarinoita pojille -kirjaa Monte Criston kreiveineen. Olen siitä jo nostalginen. Koronanostalgiaa…

Kauppareissu vie voimat,  nukun sen päälle päiväunet. Niiden jälkeen olen äkäinen. Edelleen, aivot tulehtuneet. Mökötän ruokapöydässä.

Onneksi liityn perheen seuraan illalla katsomaan Pientä taloa preerialla. Pilottijakson Edwards palaa.  Jälleen hyvä jakso. Edwardsin perhetausta istutetaan. Istutus lunastetaan lopussa uudessa valossa, kun se nyt estää uutta ihmissuhdetta. Psykologinen muutos mahdollistaa maailman muutoksen.

Illalla pelaamme Forum Trajanumia vaimon kanssa italialaisen Merlot-lasillisen kanssa. Se piristää lopulta. Vihdoin hyvällä mielellä nukkumaan. 

Lautapelit nostivat minut vuoden 2015 alhosta.  En ole pelaamista lopettanut, en käyttänyt muuta lääkettä. Onnellisuustutkijat puhuvat flow-tilan tärkeydestä, ja hyvät lautapelit ovat  nimenomaan flow-koneita. Ja niitä pelataan yhdessä, ei yksin omassa kolossa kuten videopelejä. Agenssi on myös ratkaisevasti eri: videopelit ottavat sinut armollisesti mukaan (ja pitäisi varmaan olla no kiva kiitos kun saan hengata teidän coolien kundien kanssa tai jotain), mutta lautapelillä viihdytämme itse itseämme. Agenssi on ratkaiseva merkityksen tunteelle elämässä. Että emme ole elämässä passiivisia objekteja (palvelijoita), vaan teemme ja saamme aikaan itse ja aktiivisesti.

Päivä 62, sunnuntai

 

Eurooppa avautuu

Useat Euroopan maat kertoivat myös suunnitelmistaan ulkorajojensa avaamista koskien. Norja päästää jälleen maahan Euroopan talousalueen maiden kansalaiset, joilla on joko perheenjäsen tai kiinteistö vuonomaassa. Saksa puolestaan lopetti jo rajatarkastukset Luxemburgin-rajallaan ja kaavailee samaa Tanskan-rajallaan.

Seuraavana tavoitteenaan Saksalla on kaikkien EU:n sisärajojen avaus 15. kesäkuuta mennessä. EU-komissio vaikuttaa olevan hieman tätä pessimistisempi ja julkaisi raportin, jonka mukaan rajoja voisivat kesällä avata toisilleen vain maat, joiden epidemiatilanne on keskenään samankaltainen.

Saksassa myös jalkapallon Bundesliga lähti käyntiin koronatauon jälkeen, mutta tyhjillä katsomoilla. (IL 17.5.2020)

Kurkku ei ole enää kipeä. Voimia on tehdä pistoolikyykyt, kaksi päivää treeniä jäi välistä, taisivat olla ainoat koko koronakeväänä. Mutta hyvät pistoolikyykyt, 16 toistoa pohjaan ja ylös.

Lautapelit ja liikunta, ne aina nostavat takaisin aallon päälle. Sitten jaksaa tehdä työtä, ja työn aalto kantaa eteenpäin. Ollaan taas vauhdissa.

Täti käy meillä terassikahveilla ja mustikkapiirakalla. Aurinko paistaa juuri sen keskipäivän hetken. Sitä ennen ja loppupäivän sataa vettä. 

Perustan parvekkeelle yrttipuutarhan, istutan eilen ruokakaupasta ostetut ruukkutillit multaan. Raekuuro kastelee ne pian. Päivälliseksi on burgundynpata peurasta. 

Huomenna alkaa kouluviikko, päiväkotiviikko, työviikko. Arki jatkuu kuin ei poikkeustilaa enää olisi, olisi melkein ollutkaan. Tytär on kutsuttu sitten viikonlopuksi kaverin mökille. Se sopii meille. Elämä jatkuu. 

Pelaamme iltapelinä tyttären kanssa taas Agricolaa. Ihan kuin ensimmäisellä viikolla. Hän tekee iltapalaksi meille herkkua, valelee kattilapopcornit sulatetulla suklaalla: suklaapoppareita. Ne ovat herkullisia ja todella koukuttavia, katoavat lasten suuhun naps naps pikatahtia, eivät malta millään lopettaa…

Kirjoitan minäkin vielä päiväkirjojen lopullisia ajatuksia, joskus myöhemmin.

*

Luin tällä viikolla Karamazovin veljekset loppuun. 

Viimeisessä kirjassa, oikeudenkäynnissä, monologi vähän vie Dostojevskia. Tämä on varmaan kirjan suurin moite, sitä kestää ehkä kymmenesosan kaikesta. Kaikki muu, alkuosat, Aljosha, Ivan, sitten Dmitrin hummailuosa keskellä, nämä kompensoivat monin verroin. Jokin erikoinen magia tässä teoksessa on. Suuret venäläiset hahmot, kaikki jotenkin piilotettu, kuin Dostojevskilla olisi paljon sanottavaa, mutta hän ei julista.

Loppuun päässyt saa vielä viimeisen palkinnon, Aljoshan loppupuheen. Vaikeaan tilanteeseen Dostojevski itsensä petaa lopussa. En keksi nyt parempaa tapaa lopettaa kirjaa kuin tämä. Tuntuu että joka päivä lukemisen jälkeen se on ollut parempi loppu.

Pojat, minä haluaisin sanoa teille, tässä paikalla muutaman sanan. 

Aljosha aloittaa. Ja lukija miettii, jaa, näin lopuksi vielä ”muutama sana” kuin innoitettuna – tämän on paras olla hyvä, on tärkeää että se on hyvä. Aljosha puhuu kylän pojille viimeisen kerran, viimeiset eväät, eväät loppuelämäksi.  Mitä hän voi sanoa niin painavaa vielä vikoilla sivuilla…?

…Me siis eroamme, hyvät pojat. Mutta meidän pitää sopia tässä, Iljushan kiven luona, että emme milloinkaan unohda — ensiksikään Iljushetshkaa ja toiseksi toisiamme. —

Niin pojat, ensiksikin muistamme häntä koko elämämme ajan. Ja vaikka tehtävämme olisivat mitä tärkeimmät, me saavuttaisimme kunniaa tai joutuisimme suureen onnettomuuteen – älkäämme kuitenkaan unohtako milloinkaan, miten hyvä meidän on ollut täällä yhdessä, kun hyvä ja kaunis tunne on meitä yhdistänyt, tuo tunne on kenties tehnyt meidätkin paremmiksi kuin muuten olisimme olleet sinä aikana, jolloin olemme rakastaneet tuota onnetonta poikaa. Kyyhkyläiseni, — — rakkaat lapsukaiseni, ehkä te ette ymmärrä mitä minä teille sanon, sillä puhun usein hyvin epäselvästi, mutta kenties sanani jäävät teidän mieleenne ja joskus te olette vielä kanssani samaa mieltä. Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa ja voimakkaampaa, ei terveempää eikä hyödyllisempää vastaisen elämän varalle kuin jokin hyvä muisto, erityisesti lapsuudessa, vanhempien kodista saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne, ja kuitenkin jokin tuollainen kiehtova, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuuden ajoista asti, onkin kenties parasta kasvatusta. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja elämänsä matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos edes yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeemme, sekin voi joskus olla pelastuksemme. Kenties meistä myöhemmin tulee ilkeitä, emme jaksa vastustaa huonoja tekoja, nauramme ihmisten kyynelille ja sellaisille ihmisille, jotka sanovat kuten äsken Kolja: – Tahdon kärsiä kaikkien ihmisten puolesta! – sellaisistakin ihmisistä me kenties teemme häijysti pilkkaa. Mutta miten ilkeiksi tulemmekin – mistä Jumala meitä varjelkoon – me muistaessamme miten saatoimme hautaan Iljushan, miten rakastimme häntä hänen viimeisinä päivinään ja miten me puhelimme tämän kiven luona yhdessä ystävinä, ei kovasydämisinkään meistä, ei ivallisinkaan – jos meistä sellaisia tulee – uskalla sisimmissään nauraa sille, kuinka hyvä ja kaunis hän on ollut tällä hetkellä! Kenties enemmänkin, ehkäpä tämä yksi muisto pidättää hänet tekemästä suurta pahaa ja hän muuttaa mieltään ja sanoo: Niin silloin minä olin hyvä, rohkea ja rehellinen… 

Poikkeustilapäivät 58 ja 59: Paluu harmaaseen arkeen

Päivä 58, keskiviikko



Zoom-etäkokousetiketistä jatkoksi eiliselle: minkä sääntöjen mukaan on sallittua mykistää ruutu kesken kokouksen? Tuntuu avoimuuden periaatteen vastaiselta, että mykistäisi ruutunsa koko kokouksen ajaksi: Miksi se peittää kasvonsa? 

Olisin halunnut illalla juhlia viimeistä etäkoulupäivää, mutta ilta meni kokoustellessa ja vaimo oli joogassa (sic – rajoitettu kurssi). 

Olin loppuillasta niin deprimerad, että kävelin lähimpään ravintolaan. Siellä ei myydä olutta, joten ostin jotain vielä pahempaa, pitsan. Pitsa on vain lämmin sämpylä. Se voi täyttää vatsan pullalla mutta ei vie laadullista nälkää. Nälkäinen mies on pitsan jälkeen vain äkäinen.


Naapurin kiinalainen oli kiinni.

 

Päivä 59, torstai

 

Yle ja ainakin kaksi sanomalehteä järjestävät suoran lähetyksen siitä, kuinka koululaiset palaavat aamulla koululleen. Odotettavissa siis: Kuvia lapsista, jotka kävelevät kohti koulua. Pian lapset ovat koulun lähellä. Sitten he ovat koululla, minkä jälkeen he menevät sisään kouluun. Kohta lähikuvaan, Tiina-Liisan edessä on pitkäkahvainen mikrofoni, miltä tuntuu palata kouluun: ”Ihan kivalta.” Mitä ikävöit eniten. ”No kavereita.” Taustalla näemme yhä uudempien lasten kävelevät kohti koulua, olevan koulun lähellä, koululla ja pian menevä sisälle.

Ystäväni jakaa kuvan Karjalainen-lehden arviosta Vaaran vuosista. ”Jos on kiinnostunut Suomen lähihistoriasta, pitää jännityksestä ja arvostaa hyvää tarinaa, Joonas Konstigin Vaaran vuodet on varma valinta”, se alkaa. En ole jahdannut kritiikkejä enää ensimmäisten kirjojen jälkeen, olisi vaara jäädä väittelemään niiden kanssa, mutta tällaiset kritiikit, jotka ovat sekä arvioltaan myönteisiä että fiksuja (kaksi eri asiaa) otan mielelläni vastaan.

Pelaan pojan kanssa aamuauringossa vielä yhden pelin ennen päiväkotiin saattamista.

Päiväkodissa häntä on jo ikävöity.

Menen työhuoneelle koko päiväksi, luen Paasikiven päiväkirjoja. Suurenmoinen mies.

Iltapäivällä haen pojan, odotan että hän syö välipalan loppuun, odotan että hän pukee, autan häntä pukemisessa, odotan, että hän pääsee perässä polkupyörineen, odotan että hän on saanut raivohuutonsa huudettua, kun pyörä ei vielä tottelekaan… kotona laitan hänen piirrettynsä pyörimään, opettelen dvd-kapulan käyttöä, en minä osaa sitä.

Olen toisin sanoen taas poikani palveluksessa, suhteemme on palvelijan ja isännän, hän on se jota palvelija palvelee. Äsken elin vielä ainutlaatuista elämää hänen kanssaan, kasvatin, opetin, leikin, peuhasin hänen kanssaan, nyt olen palvelija. Tätä arki on. 

Loppuillan olen niin deprimerad, että hautaan sen työntekoon ja ajeluun Plantageniin ja Bauhausiin. Perustan pihalle lavaviljelmän. 

Siihen tulee vielä elämää, mutta toistaiseksi se näyttää ruumisarkulta.

Tuntuu, että sitä on tippunut hiilenharmaaseen arkeen, kun äsken vielä eli elämänsä ainutlaatuisinta kevättä…

Ehkä sunnuntaina lisää.

 

Poikkeustilapäivät 56 ja 57: Kahden käden leka ja kukkakaalikeitto

Päivä 56, maanantai

Aamulla sataa, joten tytöt lähtevät aamukävelylle innoissaan – etsimään kastematoja puutarhaan. Poika haluaa lähteä nyt siskojen mukaan. Puutarhanhoito on vienyt heidätkin tavallaan.

(Matoja löytyy vasta iltapäivällä, ja pulleita löytyykin. Lapset vievät ne kukkapenkkiin.)

Pieni talo preerialla on taas vaivaannuttavan hyvä. Sanon ’vaivaannuttava’ kilpailevana tarinankertojana, joka arvostaa mutta myös kadehtii taitavaa kollegaansa. Tarinankerronta on riisuttu paljaimmilleen, luuytimiin, essenssiinsä. Minimalismi toimii alkukantaisesti kuin tärkeimmät asiat. ”Double jack”! Kun Charles ja ruotsalaispari heiluttavat louhoksen kisoissa kilpaa kahden käden lekaa, koko perhe kiemurtelee pelosta. Nyt kun se lyö ohi, hyvästi kädet… ”Sanokaa kun se loppuu”, lapsi sanoo ja kääntää selkänsä. Ja tietysti suspense lunastetaan, ja tietysti se tehdään yllättävästi. 

https://areena.yle.fi/1-732335

Paitsi hienoa tarinankerrontaa, ihailen myös sitä väkevää elämää, jota Preerialla elettiin. Todellista elämää. Sadolla voidaan ostaa uudet mekot lapsille! Mutta rakeet vievätkin sadon, joten työtä haetaan sadan mailin päästä. Luodaan toveruuksia vertaisten kesken. Kokoonnutaan yhteen miettimään, mitä osataan tehdä laonneelle viljalle. Jokaisella päivällä on merkitystä. Luonnetta tarvitaan, luonne kasvaa.

Ihan hävettää istua koneella, onneksi en sentään valita että onpa vaikeeta. Ihmisillä, nykyihmisilläkin on kyllä oikeus tehdä elämästään alati parempaa, sikäli myös ”valittaa” epätäydellisyyksistä. Mutta perspektiivi on muistettava; siitä on jatkuvasti muistutettava itseä, sillä muuten se unohtuu. Onko perspektiivi jopa sivistyksen synonyymi tai osoitus tai edellytys…

*

Viime ajat olen miettinyt, mikä on poikkeustilapäiväkirjojen jatko? Olot normalisoituvat meillä torstaista eteenpäin, kun lapset menevät taas kouluun ja päiväkotiin. Olisiko se katkaisukohta lopettaa tämä julkinen päiväkirja, näiden aikojen tallentaminen? Vaikka olen kirjoittanut näitä mielelläni, jonkin verran aikaa näihin menee ja kasettia. Olisi myös hyvä lopettaa ajoissa hyvän sään aikana…

Agricola: All Creatures Big and Small. Pieni eläinfarmi preerialla.


Päivä 57, tiistai

Snellmanin päivän kunniaksi oheinen sitaatti hänen kirjoituksestaan Sota vai rauha Suomelle, 1863. Luin sen lainauksena, Paasikivi kirjoitti sen päiväkirjaansa 20.10. 1945:

Venäjä ei milloinkaan voi suostua siihen, että Skandinavian raja kulkee muutaman virstan päässä Pietarista.

Pietari Suuren merilinnoituksesta Snellmanin aikaan ja Vaaran vuosiin.  Kun kirjoittaa repliikkejä henkilöhahmoilleen, kirjailija uskoo joka sanan. Se on ainoa tapa saada repliikeistä uskottavia. 

*

Espoon kirjastot toimivat nyt taas. Näen vanhan tutun pitkästä aikaa: ”varausilmoituksen”. Nyt olisi taas noudettavissa… Laitoin liudan tavaraa tilaukseen viime hetkellä ennen poikkeustilanjulistamista noin 60 päivää sitten, mutta olin päivän myöhässä, kirjastot suljettiin ensin. Siellä ne ovat muhineet. Minun koronaeväsrahtini. Kaikkia lautapelejä en kyllä enää tarvitse… Nyt on tuettu pelikauppojakin ostamalla, ei lainaamalla. Kyllä kirjastot lohkaisevat heidänkin tulojaan, ei vain kirja-alan. Ehkä lohdutuksena tulee lukijoita enemmän?

Iltaan mennessä varausilmoituksia (eli saapumisilmoituksia) on saapunut jo tusina. Parempi käydä autolla kirjastossa huomenna.

Lapsilla on toka vika Espoon tarjoama Atrian koulueineslounas tarjolla. Tosin tällä kertaa he jättävät sen syömättä, sillä se on kukkakaalikeittoa. Ei kuulemma ole nälkä… Teen musakaa kun tulen kotiin, siinä vaiheessa on jo nälkä. Muuten koulueinekset ovat olleet kyllä hyvä helpotus arjen hoitamiseen ja myös lasten makuun. Kaksi kertaa niitä kerettiin jakaa.

*

Pistoolikyykyt ovat kaikista kevään vankitreeniliikkeistä kehittyneet selvimmin. Aloitin siitä, että kyykistyin jakkaralle. Nyt tein 15:sta sarjat pohjaan asti tukien sormilla kahvipöydästä. Jokin tuki on oltava jo tasapainon vuoksi, mutta miten saisi sellaisen, jolla ei voi laittaa painoa sormienkaan verran

Illalla pidetään Espoon Kirjailijoiden zoom-kokous. (Olen järjestön varapuheenjohtaja tänä vuonna.) Vartin verran kokouksen alusta menee vielä tekniikan ihmettelyyn, toimiiko kuva, kenellä ei toimi linkki, kenellä pätkii mikki, jne. Akateeminen vartti –> teknologinen vartti; ATK:oollinen vartti. Kokouksessa on puhetta myös etäkokouksen netiketistä: että pitäisi olkapäät näkyä eikä taustan olla liian huomiota herättävä, jne, saati koiran haukkua taustalla. Kiinnostava aihe, mihin näyttää pätevän vanhan etiketin periaatteet. ”Avoimuuden periaate”, huomion kiinnittäminen, kultainen sääntö…

Lehdistöllä ei ole oikein tarjolla kiinnostavia koronauutisia. Tiettyä puutumusta tuntuisi olevan ilmassa. Uusista ylioppilaista kirjoitetaan. Mitenhän kirjoitukset menivät, ne taidettiin ehtiä pitää juuri ennen täyttä rähinää – eli täyttä hiljaisuutta. 

Huomenna on viimeinen etäkoulupäivä. Vanhin tyttö on innoissaan paluusta kouluun, keskimäärin melko hailea, nuori päiväkotilainen ilmoittaa, että haluaa jäädä kotiin siskojen kanssa. Äiti on luvannut ostaa hänelle merirosvotikkarin lohdutukseksi (lahjukseksi). Se auttaa.

Koulu on ilmoittanut liudan käytösohjeita: ruokailuun vain luokka kerrallaan, ruokailut ovat hiljaisia, koulun pihalla ei leikitä ennen koulupäivää eikä jäädä koulupäivän jälkeen, kavereiden kanssa ei pelata kännykällä. Ulkoillaan säällä kuin säällä. Tiukka meno, joka joko tuo opettajille lisätyötä tai sitten opettaa opettajia ja lapsia takaisin koulukuriin. Että ei tehtäisikään aina sitä ainutlaatuista ja täydellistä asiaa joka on se mikä milloinkin mieleen sattuu tulemaan – kuten näinä rousseaulaisina vuosikymmeninä on ehditty oppia. Vaan että jotkut tavat käyttäytyä olisivatkin parempia kuin toiset…

In Finland we have this saying, ”Siberia teaches”…

Siperiasta puheen ollen, pupuja ei ole näkynyt pihalla puoleentoista vuorokauteen! Rakeita kyllä…

Poikkeustilapäivät 53, 54 ja 55: Voitonpäivästä äitienpäivään

Päivä 53, perjantai

 

Tänään on VE-day, eli Victory in Europe -juhla Saksan antauduttua 1945. Helsingissä järjestettiin sen kunniaksi suurtanssiaiset Rautatientorilla, kävipä siellä eräs Hugo Salokin. Tungoksesta löytyy videota täältä:

https://areena.yle.fi/1-3670112

Englannissa Churchill piti puheen kansalle ”sireenipuvussa” ja knallissa, sitten laulettiin Land of Hope and Glory. Tätäkin Vaaran vuosissa kuunnellaan:

VE Day – 8 May 1945

Voitonpäivää Tapiolassa juhlitaan edelleen innokkaasti puutarhatöillä. Viimeiset pupuverkot ensin, ja sitten uusien tuijien istutus. Raijaan multasäkkiä ja kuorikatetta eilisen Charles Ingalls mielessä. Tytöt koettavat säkkejä ja kysyvät, oliko ne sen viljasäkit yhtä painavia kuin nämä. Varmaan painavampia, nehän oli isompia, vastaan. Oho… 

Kun ei syö ja pysyy liikkeessä, suoritusmoodissa, virtaa riittää kun rasvaa palaa. Untakin tarvitsee vähemmän, luen Karamazoveja taas yöllä.

Sitä ennen Viettelykoulu-dokumentti (tanskalainen, kertoo kolmesta venäläisistä naisesta. Hyvin kiinnostava, katsomme loppuun vaikka yö on pitkällä. Viimeinen seuratuista naisista on liian fiktiivinen toimiakseen enää fiktiossa: Köyhä yh-tyttö haluaa löytää varakkaan miehen. Häntä ja hänen nuorta poikaansa säälii, mutta sävyt alkavat muuttua hänen päästyään naimisiin (naisia seurattiin jopa 6 vuotta!).  Nainen muuttuu Lumikin äitipuoleksi. Kun juhlissa jollain on kauniiksi kehuttu Max Maran mekko, hän riitelee miehensä kanssa että lähde ostamaan minullekin se, hän oli minua kauniimpi. Tällaista ei voisi enää kirjoittaa fiktioon, liian fiktiivinen hahmo. Ja erityisen fiktiivinen on perheen symboli. Varis häkissä! Kuka pitää varista, siivekästä rottaa lemmikkinä häkissä? Sen nähtyään arvaa, ei, tietää, että kaikki ei ole hyvin.

*

Koronakevään globaaliksi hahmoksi noussut Ruotsin Tegnell Financial Timesissa: Rokotteen saamiseen menee ”vuosia”. Täytyykö Suomen sulkeutua syksyllä taas uudestaan, kun toinen aalto tulee ja niin harva on sairastunut?  Ruotsiinkaan ei luultavasti tule laumaimmuniteettia, hän nyt sanoo. Tuntuu menevän ristiin aiemman kanssa.

”But Mr Tegnell said uncertainty about how long virus immunity would last meant it was unlikely Sweden would reach “herd immunity”, a level of the disease where so many people are infected — usually about 80 per cent — that it stops spreading. “I don’t think we or any country in the world will reach herd immunity in the sense that the disease goes away because I don’t think this is a disease that goes away,” he added.” 

Jutussa väitetään joidenkin tatuoineen Tegnellin kuvaa itseensä, muotilehti on analysoinut hänen pukeutumistaan, jne. Tegnell vaikuttaa häkellyttävän itsevarmalta sillä oikealla, ei-rehentelevällä tavalla, joka saa vaikuttamaan kuin hänellä olisi jumalaista tietoa mitä muilla ei. Tämähän on tärkeämpää kuin olla oikeassa. On tärkeämpää vaikuttaa olevansa oikeassa kuin olla oikeassa. Ihmiset antavat väärässä olemisen anteeksi, jos vaikutti olevansa oikeassa; sen sijaan jos olit oikeassa muttet vaikuttanut vakuuttavalta, et ollut ihan oikeasti oikeassa. 

Siinä Tegnell ainakin on oikeassa, että menee pari vuotta ennen kuin tiedämme, oliko hän oikeassa.

 

Päivä 54, lauantai

THL:n Salminen kertoo yllättyneensä siitä, miten kuuliaisesti suomalaiset ovat noudattaneet määräyksiä. ”Hämmästyksellä katsoin vappua, kaupunki oli todellakin tyhjä.” Suomalaisten kuuliaisuus ei kuitenkaan ole suuri yllätys. Kansakuntahan syö suosiolla margariinia…

Suomen linja saa kovaa kritiikkiä TuTa-professori Paul Lillrankilta:

Koronavirus aiheutti professorin mukaan maailmanlaajuisen pandemian lisäksi myös pelkopandemian, ja siksi taudin taltuttamiseen käytetyt keinot ovat olleet tuhoisampia kuin itse tauti, kun yrityksiä kaatuu, työttömyys kasvaa ja koronavelka jää seuraavien sukupolvien maksettavaksi.

–Kun lasketaan lock downin (sulkemisen) hinta ja hyödyt, nähdään että sulkeminen on lievittänyt kuolleisuutta ja säästänyt elinvuosia, mutta samalla talous on kärsinyt ainakin hallituksen ilmoittaman 20 miljardin euron verran. […]

Tuotantotalouden professori on tehnyt laskelmia koronarajoitustoimilla säästyneiden elinvuosien hinnasta.

–Tämä on vain karkea laskelma, mutta koronarajoitustoimilla saadun yhden lisäelinvuoden hinta on laskujeni mukaan puolesta miljoonasta miljoonaan euroon – vähintään.

Yleensä lääketeollisuudessa lasketaan yhden elinvuoden hinnaksi 30.000 – 50.000€, joten nyt lasku oli kymmenkertainen. Kuolleiden mediaani-ikä Suomessa on 84 vuotta. 

Lillrank sanoo: ”Massapsykoosi tulee yhtä aikaa kaikille, mutta siitä parannutaan yksi kerrallaan. Kun kaveri menee pubiin kaljalle, eikä hänellä käy mitään, uskallan minäkin mennä.”

Pitää tunnustaa jotain.

Minä lähdin tänään ulos kaljalle. 

En pubiin, mutta parin kaverin kanssa vuokrasaunaan. Kirjoitin tästä vienon istutuksen parisen viikkoa sitten. Mutta nyt se toteutui. Perheissä tästä oli keskusteltu, jotkut kaveriporukasta jättivät väliin, me neljä emme.

Ensi kertaa metrossa sitten helmikuun. Mukavin metromatka pitkään aikaan, koska metro on tyhjä, Tapiolan asemalta kyytiin nousee kolme ihmistä. Rautatientorin kohdalla joka looshissa on yksi ihminen tai seurue. Mieleen tulee mallinnusvideot siitä, miten kauas pisarat leviävät – jos joku metrossa pärskähtäisi, ilmastointi varmaan levittäisi pisarat jokaiselle, tämä on jostain syystä pelkkä avoin käytävä… Mutta kukaan ei pärskähdä. Jos matkustaisi joka päivä metrossa, varmasti joku pärskähtäisi edes allergiasta. 

Herttoniemessä tapaan kaksi kaveria. Ei halailuja. Jännittävää. Olo on kuin pahallapojalla, ollaan vähän harmaalla alueella ehkä. Vielä kolme viikkoa sitten en olisi lähtenyt, mutta nythän uudet tuulet puhaltavat…?

Taksiin… Taksi on aika intiimi tila. Kuski tapaa paljon ihmisiä, ei pleksejä…

Että tekee hyvää päästä ensi kertaa saunaan koko poikkeustila-aikana. Naistenpäivästä äitienpäivään ilman saunaa… Furuvikin saunatila on riittävän iso neljälle, jokaiselle on oma nurkkansa. Vapautuneet tutut jutut, vähän niin kuin normaalisti, vähän… Kun poseeraamme pihalla valokuvaa meistä lähetettäväksi porukan lopuille kavereille, meillä on suunnittelemattakin metrin turvavälit toisiimme. 

Vesi on kahdeksanasteista. Samaan aikaan vuodesta käydään vedessä Vaaran vuosissa, mietin sitä kirjoittaessa, kuinka kylmäksi vesi tulee kuvata, miltä toukokuun merivesi tuntuu. Oikein kuvaus meni, on aivan jäätävää pulahtaa, pystyy hetken kääntyilemään ja sukeltamaan, ja sitten takaisin laiturille.

Baariin ei jatketa, ei Eerikin pippuriin iltapalalle.  Kuuntelemme Kaija Koota ämyristä rantapenkille ennen kotimatkaa. (Kuuntelimme suomi-iskelmää ironisesti kunnes ironia unohtui ja nyt vain kuuntelemme. Aivot eivät oikeasti tunnista ironiaa.) Muutaman tunnin sentään elämä tuntui normaalilta. Tosin normaalius vain korostaa illan epänormaaliutta. Poikkeuksellinen saunailta. Sitäkin tärkeämpi. Ainutlaatuinen…

 

Päivä 55, sunnuntai

Tytöt ovat käyneet jo keräämässä valkovuokot, kun herään. Kolme olutta on tuhonnut yöuneni. Heräsin keskellä yötä syömään ja juomaan. Koronakeväänä kolme olutta riittää jättämään jälkensä seuraavaan päivään. Aamulla kun kurkku on karhea, heti herää ajatus: jos tuli korona metrosta, taksista, saunasta, tämä on se istutus, ensi viikolla luette jatkoa. 

Mutta kyllä tästä hyvä äitienpäivä saadaan. Onnittelulaulut, kortit, aamiaiset, lahjat… tytöt ovat käyneet kaksistaan ostamassa äidille hienon teemukin.

Poika suostuu vasta nyt askartelemaan äitille kortin ja lahjan, kun muillakin on. Nyt hän on sen tekemisestä jo innoissaan. Teemme piirustuksen, jossa pahis kaappaa äidin mutta sheriffi pelastaa.  Sheriffi on hän, pahis isi. Sitten kuvaan pitää lisätä kiltti perhonen, kaunis kukka ja sydän. 

Onnittelukierrokset mummeille, jo tutut keskustelut rappukäytävässä. Vaari antaa tytöille simaa ja ötökkähotellin. Kiinnitämme sen vajan seinään illalla.  Ötökkähotellit ovat ilmeisesti nyt trendikkäitä. Tytöt aloittavat vihkoon ötökkähotellin vieraskirjan. Asukkaita odotellaan…

Bauhausin myymät turf-jotakin seedbooster-nurmikonsiemenet eivät ole viikossa osoittaneet mitään elon merkkiä. Nyt poimin mummolamatkalla Motonetistä Greencaren nurtsinpaikkausseosta, illalla kylvän ne, vähän multaa ja vettä päälle… Puutarhanhoitajakin minusta löytyi koronakeväänä. Olen tähän puuhaan nyt niin kiintynyt, että suunnittelen yhtä sun toista muutakin. Uusi vaja kesällä. Uudet aidat sitten. Viljelylava, siihen juureksia? Yrttilava keittiön liepeille…? Rajattomasti mahdollisuuksia. Tilaa hifistelylle vähän liikaakin, mutta lähdetään nyt hitaasti liikkelle… 

Grilliruokia omalla pihalla, rieslingiä sen kanssa. 

Nyt eläminen tuntuu kuin olisimme airbnbssä lomalla jossakin ihanassa paikassa. 

Yksi pupu nähty enää pihalla. Katosi vajan alle pysyvästi. Onko se muuttanut sinne vai tunneloinut…? 

Poikkeustilapäivät 51 ja 52: Istuta puutarha

Päivä 51, keskiviikko

Nyt olisi hyvä hetki keskeyttää historia kerrataksemme kaiken jo tapahtuneen.

*

Tulee jotain kivaa mitä odottaa: Varaamme kesäkuulle kotimaanloman, Ilorannan täysihoitolaan. Iloranta on ollut nyt tyhjillään ensi kertaa sataan vuoteen, omistajilla on varmasti olleet jännät paikat. Kesäkuusta alkava rajoitusten purku pelastaa paljon. Meiltäkin – lapset ovat innoissaan, he rakastavat tuttua maaseutukohdetta. Tämä kompensoi Italian-lomaa. Kotimaan koronakesä antaa taloudelle devalvaation veroisen buustin.

#karanteenitaidetta kertoo voivansa julkaista taideteoksemme tilillään lopulta tällä viikolla. En aavistanut heillä olevan näin paljon ruuhkaa, lähetin sen  kolme viikkoa sitten. Karanteenitaideteoksia on julkaistu tilillä kuulemma jo yli 3.000, suomalaiset ovat innostuneet. No, ehdin jo poistaa Instagraminkin tässä välissä. 

Kokeilemme palapelejä mekin:

Niitä ei lasten kanssa ole järkeä tehdä. Aikuinen näkee oikean palan kaukaa ja joutuu turhautumaan kun lapsi ei.  Lautapelaaminen lastenpeleillä on paljon mukavampaa puuhaa.

Tänään vietin neljä tuntia pihalla puutarhassa. Ensin penkanrajain tai kukkapenkkiaita tai mikä vain – sen asentaminen penkan reunaksi oli kuin eyeliner puutarhan silmiin.



Sitten pupu proofing metalliverkolla ja niittipyssyllä. Niittipyssyhän on hieno kapine ja oman tiluksen hoito ihanaa puuhaa. Lopuksi kastelin kukkapenkin ja nurmikon.

Neljä tuntia puutarhassa, siitä valtaosa polvillaan. Olin aivan piesty illalla. Väijyin ikkunasta, kuinka pedot hiipivät koloistaan, kanit, nuo verenhimoiset krookuksenmurhaajat, nököhampaiset miniahmat… kerääntyvät kähisemään keskenään illan juoniaan, mitäs nyt tuhottaisiin khähähää… Halusin nähdä kuinka ne löytävät metalliverkon edestään ja tyssäävät siihen.

Kani syö krookuksen.  Akvarelli, 2020


Mutta sieltähän ne tulivat läpi, mihin en vielä ehtinyt verkkoa niitata. Aita on vain heikoimman lenkkinsä vahvuinen. Jänikset tuntuvat haistavan heikon lenkin, ne navigoituvat välittömästi sitä kohti.

Olen piesty neljän tunnin urakoinnin jälkeen. Mutta kylläpä on oman puutarhan hoito mukavaa puuhaa…

Päivä 52, keskiviikko

Satoja WordPress-artikkeleita julkaisseena pelkään aina prominenttia ”Julkaise”-painiketta, joka jostain syystä on isompi ja värikkäämpi kuin yli kymmenen kertaa käytetympi ”Tallenna luonnos” ja sijaitsee lisäksi oikeassa alakulmassa niin kuin kaikki ”hyväksy ja mene eteenpäin elämässä” – nappulat tapaavat olla. Nappi ei myöskään kysy, oletko varma että haluat julkaista, mitään varmistinta ei ole. ”Julkaise” on nappi jota olen pelännyt vuosia, siis että ajatuksissani painan sitä. Olen tyytyväinen, etten ole näiden vuosien ja satojen artikkelien jälkeen koskaan haksahtanut tähän WordPressin ilkeään ansaan, se on vaatinut hervotonta tarkkaavaisuutta.

Paitsi nyt se petti viime yönä, jolloin luin unettomana Karamazoveita ja sitten  yhä unettomana otin koneen syliin. Aamulla huomaan, että eilinen luonnokseni on julkaistu. Onneksi olen niin unenpöpperössä ettei edes hävetä.

Mutta Karamazovit, luen sitä todella yhä. Viimeinen sata sivua menossa, tuhat sivua takana. Olen lukenut todella hitaasti ja näykkien, keskimäärin parikymmentä sivua päivässä. Näin se on kestänyt koko koronakevään. Vähän turhankin hitaasti, mutta uudelleenlukiessa se sentään on mahdollista. Myöhemmin lisää.

*

Kiina vastaa Yhdysvaltain ulkoministeri Pompeon väitteisiin, että koronavirus karkasi laboratioriosta. 

– Mielestäni tämä asia tulisi jättää tutkijoille ja lääketieteen ammattilaisille, ei poliitikoille, jotka valehtelevat omien kansallisten poliittisten päämääriensä puolesta, sanoi Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Hua Chunying keskiviikkona.

– Herra Pompeo puhuu asiasta toistuvasti, mutta hän ei voi esittää todisteita. Kuinka hän voisi? Sillä niitä ei ole ollenkaan, Hua totesi.

Useimmat tutkijat uskovat, että virus siirtyi eläimistä ihmisiin, todennäköisesti wuhanilaiselta kauppatorilta, jossa kaupattiin villieläinten lihaa.

Pompeo toisti väitteensä vielä keskiviikkona, vaikkakin pienellä varauksella.

– Meillä ei ole varmuutta. On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että tämä tuli tuosta laboratoriosta – molemmat väitteet voivat olla totta, Pompeo sanoi.

Kiinan hallitus toivoo, että Yhdysvallat lakkaisi siirtämästä fokusta Kiinaan.

– Yhdysvaltojen pitäisi ensin hoitaa maan sisäiset asiat kunnolla. Tärkeintä on nyt hallita Yhdysvaltojen sisäistä pandemiaa ja kehittää tapoja pelastaa ihmishenkiä, Hua sanoi.

Ehkä vastaus kärsii kielimuurista mutta onpa palikka vastaus. ”Tuo on poliitikko, joten se valehtelee. Ei se voi todistaa mitään. Ei olekaan mitään todistettavaa muuten. Hoitakaa omat asianne. Ihmisiä kuolee, unohtakaa meidät ja katsokaa kuolevia ihmisiä. ”

Nyt on Suomessa koronastrategioista erimielisyyttä. Tutkijaryhmä on jättänyt hallitukselle toisen mielipiteen, jossa tauti pitäisi tukahduttaa valitun ”Hetemäen raportin” hybridimallin sijasta. ”Ihan rehellisesti hallitus on nähden, mitä neuvoja se saa, selvinnyt hirmu hyvin. Koko ajan toivon sitä, että he ottaisivat laajemmalta kentältä tietoa”, sanoo tutkimusryhmän koordinaattori Pirta Hotulainen. Aika hersyvä backhanded compliment… THL:n Mika Salminen taas kiertelee ja kaartelee vastauksessaan, että tavoitellaanko meillä nyt laumaimmuniteettia vai ei. Salminen vaikuttaa virkamieheltä eikä johtajalta. (Ruotsin Anders Tegnell johtajalta.) Ja lisäksi suomalaistutkimusryhmä kiistää Salmisen ja Hetemäen uskon, että rokote saataisiin vasta joskus ensi vuonna. Ryhmän professori Saksela arvelee, että heidän nykyiset rokotekokeensa johtavat rokotteeseen todennäköisesti jo tämän vuoden aikana. Ja niin edelleen.

Nämä asiat ratkeavat sitten aikanaan, että kuka oli oikeassa. Sentään on hyvä että ollaan eri mieliä. Ettei poliitikko vain uskoo virkamiestä joka uskoo poliitikkoa, kuten vaara on. Johtajuutta Suomeen kaipaa, ei virkamiehiä tai poliitikkoja, jotka karkaavat virkamiesten selän taakse. Yhden totuuden maana Suomi on lapsenkengissä. Voimakas julkisen sektorin koneisto ja nöyrä auktoriteettiusko pitävät niissä popoissa yhä.

Kiinnostavana synkronisiteettina asiasta jatkaa Art of Manlinessin podcastin jakso, The boring Decadence of modern society,  jossa kirjailija Ross Douthat esittää länsimaisen kulttuurin olevan stagnaatiotilassa, ”tylsän dekadentti”, voimaton, riskiaversiivinen. (Kuuntelen haastattelun silittäessäni – olen lopulta keksinyt käytön podcasteille.) Dekadenssitila pätee mitattuna niin taloudellisesti (kyky elättää itsensä ei ole noussut, vaikka meillä on enemmän varaa sälään), teknologisesti (penisilliinin jälkeen kaikki tämä jännittävä tech-sälä on vain sälää), kulttuurissa (yhä uusia Marvel -leffoja), lisääntymisessä (vähemmän lapsia), yritysmaailmassa (kaikesta startup-kehumisesta huolimatta suuret suurenevat), jopa pukeutumisessa (Friendien ajoista ihmisten vaatetus ei ole muuttunut) – sekä valtiollisissa instituutioissa (kalsifioituneita pöhöttyneitä, skleroottisia). Ihmiset eivät muuta enää työn perässä kuten ennen (sic) mutta eivät silti osaa rakentaa juuriaan nykyisellekään paikalle (USAn rust belt vastannee pitkälti Suomen maaseutukuntien valtaosaa).

Hyvin kiinnostava argumentti hyvin argumentoituna, piti keskeyttää podcast välillä silittäessäni jäädäkseni ajattelemaan. Dekadenssimme on ”pehmeä tyyny”. Kukaan ei estä meitä tekemästä, yrittämästä, tempaisemasta… mutta kun tyyny on niin mukava ja netistä voi katsoa kivoja ohjelmia…

Lopussa he keskustelevat koronaviruksen seurauksia tälle kaikelle. Miten palauttaa virta takaisin kulttuuriinsa? Yksilöistä se lähtee, ruohonjuuresta, sanoo Douthat: ”Keskellä pandemiaa, istuta puutarha takapihallesi.” 

Synkronisiteetti, sen ilon takia kannattaa lukea, oppia, tutkia, kirjoittaa. Mietin juuri silittämään mennessä, että sitä vain nuoruudestaan katuu, ettei elänyt tarpeeksi väkevästi, yrittänyt itsevarmasti, toiminut rohkeasti ja ympäröinyt itseänsä samanlaisilla ihmisillä.  Että nuorena vaatekaapissa olisi kaksi paitaa, joilla pärjäisi kun pitää mennä… Kuin Dimitri Karamazov hummailemassa Mokrojessa, puolitoistatuhatta ruplaa yhdessä yössä, tanssitytöt hereille keskellä yöllä, mustalaismuusikot paikalle, shampanjaa, konvehteja…

Lisää tuota jungilaista synkronisiteettia: Länsiväylän mielipidekirjoituksessa ehdotetaan tänään kansallispuistoa Porkkalaan. Se oli sitä jo 1938 yhtenä maamme ensimmäisistä, mutta vuokra-ajan jälkeen kansallispuistostatus ei ollut enää ajankohtainen.  Paikat olivat kamalassa kunnossa. Ajoittain kyseessä ei ollut edes piittaamattomuus vaan suoranainen ilkeys. Talon lattialle oli saatettu jättää haisevat terveiset. Kodit oli raiskattu. Näistä olen kuullut ja lukenut surullisia juttuja, varmasti raskaita monille asianosaisille puhua. Ensin koti piti luovuttaa parissa viikossa kesken sadonkorjuun syksyllä 1944. Pysyvästi. Tunnolliset suomalaiset jättivät avaimet naulaan poistuessaan ehkä kiltteyttään, ehkä toivoessaan että asiallisen käytökseen vastataan asiallisesti. 

*

Illalla käyn Bauhausissa hakemassa lisää pupuverkkoa ja Plantagenissa kasveja ja multaa. Istuta puutarha…

Ennen lasten nukkumaan menoa katsomme uuden jakson Pientä talo preerialla. Onpa taitavaa draamaa. En ihmettele, että tämä on ollut suosittua ja nyt klassikko. Konfliktit ovat primaalisia ja ulkoisia. Tämä on sitä väkevää kulttuuria. Selviäminen antaa elämälle merkityksen, kultaakin kalliimman. Ei mitään ”kipuilua” ja vaikeilua sun muuta nykydraamaa, jossa ei olla ihan tyytyväisiä itseen ja kumppaniin, kun ei olla löydetty itseä ja itse itse itse, aina sukat väärissä jaloissa.  Preerialla kyseessä on selviäminen, kunnia ja häpeä, ihmisyys… se kuvaa hyväluonteisia ihmisiä vaikeissa tilanteissa: eikä, miten se tuosta selviää?!. Parhaan draaman ainekset jo Aristoteleellä – hyvä ihminen joutuu kärsimään. Ei ”mälsä egoisti kipuilee”. 

Kun Michael Landonin näyttelemä isä tippuu alas puusta, koko kotisohvamme voihkaisee kauhusta. 

Balsamia, toistan itseäni, balsamia koronakevääseen.

Poikkeustilapäivät 49 ja 50: Kohti kahden metrin yhteiskuntaa

Päivä 49, maanantai


Paluu arkeen oli edessä. Vappulomaviikonlopun jälkeen ajan parran ja pukeudun ja tartun tietokoneeseen. Yhtä sun toista pitäisi saada kotikoneella taas aikaan sheriffin käyskennellessä käsiraudat kalisten ympäri taloa. Aamut menevät usein koneen ääressä, koska työhuoneella minulla ei ole nettiä. Lapset näkevät isänsä liian usein näytön edessä, kunhan siitä ei tule heidän Kuvansa minusta. 

Tuttu arki. Lasten etävideokoulu aamulla, poika leikkii sen ajan. Minä lähden sitten työhuoneelle, poika katsoo Tinttiä tai Disney-leffoja tai Tohtori Sykeröä sen ajan. Tulen kotiin iltapäivällä, lapset ulkoilemaan, he ovat jo osanneet syödä, nyt Espoon koulueineislounaita.

Iltapäivällä saan meilin vanhalta ystävältä, hän onnittelee hienosta Hesarin kritiikistä. Pitää googlata. Kas vain, sattuipa kiittävä arvio. Tällaisia näkee harvoin, ettei kriitikolla ole edes tarvetta lisätä perään sen suurempia piikkejä. Kirjoilleni on osunut nyt kaksi lottovoittoa peräkkäin suurimmassa lehdessä. Pitää olla kiitollinen, kirjoja kritiikit eivät muuta pahemmaksi tai paremmaksi, mutta myyntiin tällaisilla voi olla iso vaikutus. Myöhemmin illalla onnitteluja tulee useita, sieltä täältä.

Kitken rikkaruohoja puutarhassa ja pihatiellä, asennan kukkapenkkirajaajaa. Poika mököttää koko ajan yksin tuolilla, koska ei saa ottaa sheriffirevolvereja pyöräilemään. Lopulta hän suostuu riisumaan asevyönsä ja teemme pyöräretken uudella, isojen poikien pyörällä.

 

Yhdysvaltain ulkoministeri Pompeo tuntuu vihjaavan mahdollisuuteen, että virus ei olisi syntynyt itsestään kiinalaismiehen syötyä lepakon Wuhanin eläintorilta. Vaihtoehto ei ole tässä, että Kiina olisi ampunut biologisen pommin maailmalle, vaan virus olisi päässyt karkuun kiinalaisilta tutkijoilta. En ole näistä spekulaatioista juuri kirjoittanut, koska netti on täynnä spekulointia muutenkin, mutta salaliittoteorioita toki on esitetty. Otsikoiden mukaan Yhdysvaltain presidentinkin toimesta, mutta liian usein kun perehtyy hänestä kirjoitettuun tapaukseen, kaiken takana onkin toimittaja, joka esittää tyhmää ja huumorintajutonta saadakseen kohuotsikkoja ja poliittisen vastustajansa näyttämään pahalta. Mutta tässä IL:n jutussa ei ole siis kyse salaliittoteoriasta:

Wuhanissa todella on virologian instituutti. Virallisesti se on korkeimman turvallisuusluokan laboratorio. Niissä käsitellään maailman vaarallisimpia viruksia. Washington Post on uutisoinut, että Yhdysvaltain Kiinan-suurlähetystö oli huolestunut laboratorion bioturvallisuudesta ennen koronaviruspandemiaa. Asiasta tiedotettiin myös ulkoministeriötä.

Yhdysvaltain tiedediplomaatit vierailivat laboratoriossa useampaan kertaan vuonna 2018. He lähettivät Washington Postin mukaan kaksi varoitusta pääkaupunkiin laboratoriosta. He myös ilmaisivat huolensa, että laboratorion tutkimus lepakoiden kantamasta koronaviruksesta voisi aiheuttaa uuden Sarsin kaltaisen pandemian.

BBC korostaa omassa jutussaan, että Wuhanissa tehty lepakoiden koronavirustutkimus oli julkinen ja laillinen.

Ulkoministeriltä tällainen vihjailu on vaikuttamista, politiikkaa, ei informaation kantamista. Mutta kiinnostavaa kyllä, jos ”kaiken taustalla” olisikin julkinen puoli eikä yksittäinen lounastaja.

Illalla jo eilisestä odotettu hallituksen tiedotustilaisuus lopulta alkaa. 1.6. on nyt uusi merkkipaalu. Silloin mm. kokoontumisrajoitus muuttuu kymmenestä 50:een hlöön ja ravintoloita ja muita julkisia tiloja availlaan pikkuhiljaa. Urheilusarjat käynnistyvät. Eläintarhat, huvipuistot, kerhotilat saavat avata rajoitetusti. Mutta kirjastojen toiminta sallitaan välittömästi! Tätä olemme odottaneet.

”Emme tiedä kuinka pitkään virus on osa suomalaista yhteiskuntaa”, toteaa opetusministeri. Mutta 14.5. jatkuvat tosiaan lasten ”työelämä”, koulut ja päiväkodit, ja nyt saadun tiedon mukaan kesäkuussa alkaa normalisoituminen meille muillekin. Paitsi vanhuksille ja sairaille. Heillä poikkeustila jatkuu…

Ministerillä on hyvä ilmaus: Suomi on toistaiseksi ”kahden metrin yhteiskunta”. Siinä on ainesta tarttua. Se on sopivasti epärationaalinen, po. kahden metrin turvavälin yhteiskunta, mutta mieli ymmärtää kyllä ja täyttää aukon, askartelee hetken aukon parissa ja sitä kautta kiinnittyy ilmaisuun. Vielä alkusointu siihen niin ilmaus olisi liimaa.

Nuorempi tytär on puistossa leikkimässä kaverinsa kanssa pitkään. Vanhempi saa ison koulutehtävänsä valmiiksi (esitelmä Englannista) ja siitä iloisena suostui opettelemaan Castles of Mad King Ludwigin.  Tämä on hyvä portti peliharrastukseen, tarpeeksi helppo oppia mutta tarjoaa silti näkymän lautapelaamisen tarjoamiin syvyyksiin, mielen eksploraatioon. Helppo tyttären tämä on oppia, olisi oppinut jo aiemminkin, nythän menee jo Terraforming Marskin

Päivä 50, tiistai 

Kesällä jatkuu siis lasten partio – tosin se on kesälomalla ja suuret leirit on ehditty jo perua, mutta ehkä tytöt pääsevät pienille reduille. Kirkon toiminta saa käynnistyä taas, poikkeustila oli kiertotie estää myös uskonnonvapautta.  (Pienet teatterit) ja museot voivat jatkaa toimintaansa, elokuvateatteritkin sillä 49 henkilön ylärajalla. Linnanmäelle ja Särkänniemeen pääsisi rajoitetusti… Minulla on Tapiolan kirjastossa 2.6. esiintyminen Historiallinen rikos Espoossa. Se näyttäisi toteutuvan!

Mutta elämää kahden metrin yhteiskunnassa tulee kestämään pitkään, mahdollisesti siihen asti kun rokote keksitään, arviolta kevät tai syksy 2021. Lainaan pitkälti IL:n juttua, koska tämähän on introvertille suomalaiselle parannus eikä koettelemus.

Helsingin yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Tuomas Aivelo muistuttaa, että vaikka rajoituksia ryhdytään asteittain purkamaan, se ei tarkoita paluuta samanlaiseen normaaliin elämään kuin aiemmin.

– Etäisyyttä joudutaan pitämään merkittävässä määrin siihen saakka, että meillä on rokote tai tehokas hoito tai muutoin päästään ulos tästä tilanteesta. …

Aivelo katsoo, että ”kahden metrin yhteiskunnassa” etenkin sisätiloissa, kuten työpaikoilla ja ravintoloissa, on varmistettava riittävä turvaväli käytännön järjestelyin, esimerkiksi siten, että pöytiä sijoitetaan tavallista kauemmas toisistaan. …

Aivelosta keskeistä ”kahden metrin yhteiskunnassa” se, että muita kuin välttämättömiä lähikontakteja pyritään välttämään.  …

Aivelosta ”helpot keinot” kannattaa pitää yhä käytössä, esimerkiksi turvavälit kauppojen kassajonoissa.

Kahden metrin turvaväli on Aivelosta hyvä pitää mielessä kesäloman ohjelmaa, kuten piknikejä, pohtiessa. Ulkona virus ei todennäköisesti tartu yhtä helposti kuin sisällä.

– Jos matkustaa samalla autolla jonkun kanssa samaan paikkaan, riski on jo siinä. Ei hypitä pöydästä toiseen ja porukka, jonka kanssa mennään rannalle, niin sitten ollaan sen kanssa, eikä vaihdella, Aivelo toteaa. …

Scheinin katsoo, että kahden metrin periaatetta tulisi soveltaa myös liikennevälineisiin jättämällä tyhjiä penkkirivejä.  (Lähde: IL)

Suomen elämä jatkuu kesäkuussa siis samansuuntaisena kuin Ruotsissa tähän asti.
 
Kirjastot aukeavat kunhan heräävät. Tilasin juuri pari kirjaa omaksi, kohta näitä voi taas lainata. Kirjasto, tuo sosialistinen Spotify, mikähän sen sulun vaikutus on myyntiin ollut tänä keväänä? Omat kirja- ja pelihankintani ovat nousseet. 
Nyt taas laskuun. No, nyt on tuettu Suomen ja euroalueen taloutta. 
 
 

Isoäiti kävi tuomassa pojallemme synttäriterveiset: minun vanhoja ritarilegojani nyt uudelle leikkijälle. Poika kun ei nyt voi mennä  isoäidin luo niillä leikkimään pitkään aikaan… Poika on ritareista innoissaan ja näyttää millaisia turnajaisia niillä käydään. 

Nautimme kahvit ja vanhat vaniljapullat terassilla auringossa. Isoäiti on sen verran innoissaan lastenlasten näkemisestä, että meinaa hetkeksi kaapata pojan syliinsä, hätkähtää saman tien. ”Oi, nyt mä koskin sitä…!” Varsinainen koronakevään skandaali, kosketus takkiin.

*

Pistoolikyykyissä on kehitys ollut selkeintä. Nyt menee hyvin vähäisellä tuella, ilman käsivoimia siis, heilumatuella jo syväkyykky ja pienellä lisäboostilla pitkiä sarjoja. Tämä ”vankilatreeni” on ollut hirveän mukava tapa treenata. Mitenköhän jatkan, kun kuntosalit taas aukeavat…? 

Illalla ovikello soi. Poikamme setä on yllättäen siellä tuomassa synttärilahjaa. Huvittavinta on, että hänen ollessaan pihalla täti kaartaa omalla autollaan myös paikalle samoissa aikeissa. Joten pojan synttärit jatkuvat ja lahjasaalis kertyy. Hän osaa olla iloinen ja kiitollinen lahjoistaan kyllä, kyselee ”keneltä sain tän” jälkeenpäinkin.

Ilta on lämmin ja ilmassa on kevättä ja nostalgiaa. Muistelemme sisarusteni kanssa koronan alkuvaiheita, veljellä on hieno kertomus seikkailuistaan Kanarialla ”silloin kun tämä oli vasta alkamassa”, joskus päivänä –X, miinus jotakin ennen poikkeustilaa. Se oli sentään jännittävää aikaa, nyt on tällaista hidasta hiipumista pois… Muistelemme kuin vanhukset jo-sankarillista nuoruutta.

Poikkeustilapäivät 46, 47 ja 48: Vappupiknikistä syntymäpäiväjuhliin

Päivä 46, vappupäivä

 

Aamupäivällä Myllyjärvellä ei ole vielä muita kuin me ja utelias kanadanhanhi. Vappupiknikin voi hoitaa näinkin, laiturilla viltin päällä, kahvia ja kahvileipää syöden. Koska on vappu, yksi kuohujuoma on pakollinen, Lervigin greippimehu. Brittien vanha kommandovillapaita riittää trenssin alla lämmittämään.

Kuvasta on muut sensuroitu.

 

Tytär halusi ottaa ”kauniin jäkäläkuvan”.

Myllyjärven puro

Kotona esikoinen äänittää pianoesityksensä ja lähettää äänitiedoston vaarille etäkonsertiksi. Piano on vaarin suvun vanha, esikoinen tapaa esittää hänelle pianotunneilla oppimiaan kappaleita. In Dreams on tämä uusin, en tunnistanut, mutta Taru sormusten herrasta -leffasta. Vaari on kiitollinen etäkonsertista.

*

Mummi käy ovella tuomassa lapsille jäätelöä. Kotikaranteeni on houkutellut muitakin sukulaisia käymään vieraissa, tosin vain ulkona terassilla turvavälien päässä, mutta silti. Karanteenirivit rakoilevat, ymmärrettävää.

Ja meidän terveiden pitäisi nyt hankkia koronavirustartunta. Sitä varten koulut kahdeksi viikoksi avataankin, että virusta jaeltaisiin hallitusti ja kesän aikana kehitettäisiin sitten laumaimmuniteettia. Eristystä ei voi jatkaa ensi vuoteen ja odotettuun rokotteen saapumiseen. Muuten kuin riskiryhmän osalta ehkä? Heille on tulossa pitkä vuosi.

Illan elokuvana Talo jalavan varjossa. E.M. Forsterin Aspects of a Novel on kirjoitusoppaiden klassikko , muuta en ole häneltä muuta lukenut. Elokuvasovitus on hyvä, joskin selvästi kirjan pohjalta tehty eli elokuvaksi sekavan laaja. Emma Thompson on viehättävä pääroolissa, ja kultakauden brittiläismiljöö vaikuttaa anglofiiliin minussa. Huomioni kiinnittyy mm. pieneen kohtaukseen, jossa Bonham-Carterin hahmo alkaa olla nykykielellä flippaamassa ja Thompson koettaa puhua häneen järkeä, siis vedota hänen luonteeseensa. Olet menettämässä itsehillintäsi, hän sanoo, parafreesaan, pysähdy ja mieti toimintaasi ja ota itsesi taas hallintaan. B-H ei tässä onnistu vaan karkaa tuulen eli tunteiden mukana kaunan syliin, uhraa elämänsä ja melkein muidenkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perässä. Yllättävän vahvasti tarina vetää mukaansa sekavahkosta alusta huolimatta.

Päivä 47, lauantai

Bauhausissa taas. On siis lauantai. Yhtä sun toista puutarhaan tarvitaan. Ihmisiä on mukavasti liikkeellä, ilman kasvonaamioita ja turvaväliteippejä ei huomaisi mitään erikoista.

Päiväkahvit nautimme kotiterassilla – ensimmäiseni ikinä. 

Pieni talo preerialla on ilmestynyt Yle Areenaan. Katsomme pilottijakson, hyvistä perhesarjoista on kova pula. Miksei sellaisia muuten tehdä enemmän? Eivätkö perheet katso enää yhdessä ohjelmia, joten kohderyhmä on kadonnut? Toisaalta eivät voi katsoa, jos perheohjelmia ei ole… Pieni talo onkin aivan yllättävän jännittävää viihdettä. Kun koira katoaa alussa jokeen, nuorin tyttö poistuu huoneesta silmät vetisinä. Vanhin sanoo lopuksi: ”Helpotti kun mä tajusin ettei kukaan niistä kuolekaan.” Uudisraivaajaperhe kokee preeriapalon, kohtaa susia, intiaaneja… Kun kaksi intiaania saapuu heidän talolleen juosten, olen peloissani itsekin. (Juosten! Jokin siinä tekee saapumisesta erityisen pelottavaa.) Perhe on hyväluonteista ja pitää huolta siitä, ettei vaivaa toisiaan murheillaan, joissa muut eivät voi auttaa. Joulujuhlista osataan olla kiitollisia, kun lahjana on tikkari ja tinamuki. Kovaa työtä tehdään, ja elämää rakennetaan pikkuhiljaa. Tapoja kannatetaan, että tavat kannattavat vaikeassakin paikassa.

Suorastaan lääkettä on tämän katsominen. Viisas veto Areenalta tuoda tämä nyt näkyville.

*

Tänään on poika kiukkuinen ja vaikea ja kiusaa äitiään. Nuorempi tyttö saa leikkiä liikaa, joten olettaa, että hän saa leikkiä 100 prosenttia ajasta.  Liikaa aikaa käsissä kotona. Purnutin oireet ovat vahvat.

Minä koettelen pysyä poissa tieltä. Teen pistoolikyykkyjä, akustoin rappujen nurkkauksen Bauhausin akustolevyllä ja asennan sinne uuden verhotangon, kylvän nurtsille tehoruohonsiemeniä, josko elvytys auttaisi… 

Lahjojen paketoimista huomisia synttäreitä varten. Jatkamme samoilla serpentiineillä siis.

Päivä 48, sunnuntai

Juhlimme poikamme viisivuotissynttäreitä tänään sunnuntaina. Viikonlopuksi poikkeuksellisesti viikonlopuksi hän nukkuu pitempään kuin me muut, joten voimme herättää hänet aamulla onnittelulaululla. Kannamme huoneeseen hurjan määrän paketteja. 

Poika nousee sängyssä istumaan, ei ällisty yllätyksestä, ei protestoi laulamisestakaan. Jälkeenpäin vaimoni kertoo nähneensä, että pojalla oli silmät auki kun hän avasi oven. Pieni näytteli nukkuvansa, odotti että tulemme herättämään laululla!

Alkaa pakettien avaaminen. Kaksi metallista nallipyssyä asevyöllä, näitä on toivottu, Pikku hiiren hellekesä, Three Little Piggies -peli, dinosaurus… tädiltä Adidas Superstarit, siskoilta kävelevä robotti, sheriffin merkki ja käsiraudat… Lahjapaljous simuloi oikeita synttärikutsuja.

”Eiks mun synttäreille tuu ketään?” hän kysyy aamiaispöydän edessä. Sävy on varmistava, jo hyväksyvä, hän kertaa vielä tämän. ”Ei tule. Mutta pidetään sitten kesällä juhlat joihin kutsutaan kavereita.”

Pelaamme kolme pientä possua -peliä mansikkapuurotoiveaamupalan jälkeen. Sitten hän pyytää äitiä lukemaan uuden Pikku-Hiiru-kirjansa.
”Olis kiva, jos olis Pikku-Hiirun synttärit -kirja, ja siinä se Hiiru saisi synttärilahjaksi sheriffin merkin ja kaksi pyssyä”, poika ideoi. Hän samaistuu siis Pikku-Hiiruun…  ”Tää on vähän niin kuin sinä ja minä”, hän sanoo Hiirusta ja tämän äidistä. Terveiset ja kiitokset kirjailija Riikka Jäntille.

Kaisan Cafe on leiponut tilauksesta vaniljapullat. Kokoan isovanhempien antaman  synttärilahjan, polkupyörän. Pikku sheriffi kulkee ympäri taloa asevöineen, pidättää pahiksen aina välillä (minut), käy pihalla hätyyttelemässä citykaneja kukkapenkeistä ja harakkaa piha-aidalta.

Ruoaksi grillaan hampurilaiset ja sen jälkeen on jäätelökakun vuoro:

Poika varmistaa vielä kerran: ”Eiks tänne tuu kukaan juhlimaan?” Ei voi tulla, kun on se koronavirus. ”Aa.” On yllättävää, ettei hän sitä vielä usko. Ei silti protestoi. Hyväksytty on.

Silti, hän on iloinen ja leikkisä koko päivän, joten eiköhän nämä poikkeussynttärit olleet silti hyvin onnistuneet. 

Illalla lapset soittavat isoäidille videopuhelun. He osaavat jo taitavasti käydä videokeskustelua (ja luoda Powerpoint-esityksiä!). Poikakin osallistuu näköpuheluun, esittelee sheriffin tähteä ja asevyötään. Isoäidillä on ikävä lastenlapsiaan. Hän aikoo käydä ovellamme pojan oikeana syntymäpäivänä ensi viikolla.

Vaimon vappulomanen on loppu, huomenna taas töihin. Meille tämä on ollut melkein syyllisen onnellista aikaa, tämäkin viikonloppu. Ystäväni on lukenut nuo päiväkirjapohdintani (43) kiitollisuudesta, yhtyy havaintooni. ”Tämä on ollut parhaita keväitä pitkään aikaan”, hän sanoo omalta kohdaltaan. Hän on työkseen sairaanhoitaja.

*

Hallitus kokoontui tänään pohtimaan koronarajoitusten karsimista.  Odottelin tuloksia pitkin päivää.  Lopulta selviää, että tiedotustilaisuus siirtyy maanantaille. 

Paluuta normaaliin, eikö niin? Pikkuhiljaa, hyvän sään aikana. Ennustan että kansan rivit alkavat rakoilla muutenkin ensi viikolla.

Italian lockdown päättyy huomenna.