Paluu Tapiolan lukioon alumnipäiväksi

Kouluvierailut ovat aina mukavia. Nuorissa parasta on se, että heistä voi vielä tulla vaikka mitä. Minusta taas ei enää saa kemistiä. Olen käynyt kouluissa lähi- tai etävisiitillä Pohjanmaata ja Karjalaa myöten, ja aivan erityisiä kouluvisiittikohteita ovat luonnollisesti omat vanhat alma materit. Mainingin koulun (Kivenlahdessa) 40-vuotisjuhlissa minulla oli kunnia pitää taannoin puhe, tänä syksynä pääsin vierailemaan Tapiolan lukion alumnipäivillä, jossa esiintyivät myös DNA:n toimitusjohtaja Jussi Tolvanen, toimittaja Eveliina Lauhio, Vihreän eduskuntaryhmän poliittinen asiantuntija Saila Lindroos ja muusikko Jesse Viinikangas.

Alumnipaneeli 2021, kuva Pia Liimatainen. Vasemmalta: Viinikangas, Lindroos, Lauhio, Konstig, Tolvanen

Muistelimme täydelle auditoriolle lukiolaisia omia opiskeluvuosiamme, kerroimme miten elämä sen jälkeen jatkui, jaoimme omia näkemyksiä muuttuvasta lukiosta sekä erilaisia syvällisempiä tai maanläheisempiä vinkkejä oppilaille (käykää suihkussa…). Tilaisuuden jälkeen nautimme koulun ruokalassa aivan ilahduttavan herkullista tonnikalapastaa, oma eka lounaani siinä ruokalassa sitten kevään 1996. Koulu oli sisältä rempattu uusiksi, opettajakunta oli ehtinyt vaihtua lähes kokonaan omista ajoistani, mutta tuttuja kasvoja heidänkin joukostaan löytyi.

Oikein sydämellinen päivä, josta – mikä mukavinta – saimme kuulla mitä myönteisintä palautetta nuorilta. Tapiolan lukion sivuilla tapahtumista kerrottiin täällä: https://www.espoo.fi/fi/tapiolan-lukio/alumnitoiminta#section-28114

Lukusuositus: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Olen ollut vuosia Kriittisessä korkeakoulussa ja Nuoren Voiman arvostelupalvelussa. Näinä aikoina olen lukenut satoja käsikirjoituksia tai niiden osia. Monesta jää jotakin mieleen, mutta jotkut kirkkaina ja kummittelevina.

Topias Haikalan käsikirjoitus oli tällainen. Se oli erikoinen, maagiseksi realismiksi ehkä luokiteltava kertomuskokoelma Helsingin yössä liikkuvista puhuvista eläimistä ja hirviöistä, jotka etsivät kukin tavallaan vastauksia elämän rajallisuuden ongelmaan. Käsikirjoituksessa oli lupausta, ja rohkaisin palautteessani jatkamaan sen kanssa, joten olin iloinen kuullessani myöhemmin, että Enostone Kustannus oli tarttunut siihen. Minulla oli sittemmin kunnia saada kustannustoimittaa Haikalan kirja. Käsikirjoitus oli yhtä aikaa hauras mutta kivenkova, ja Haikalan kanssa oli ilo työskennellä. Hän on poikkeuksellisen luova ja omaääninen kirjoittaja, joka osasi suhtautua tekstiinsä ammattimaisella etäisyydellä.

Haikalan kirja on nyt ilmestynyt nimellä Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Se on unohtumaton lukukokemus. Suosittelen.

Tutkija Samuel Merenlahti metsästää hirviötä, joka on 1920-luvulta alkaen syönyt ihmisiä Helsingin öisillä kaduilla.
Hänen veljensä kloonaa kuolleen poikansa Kiinassa.
Muistinsa menettänyt Maija ja varis etsivät Yön kissaa jättääkseen punavuorelaisen kahvilan tiskille selvityksen, miksi tämä on lopettanut työnsä.
Haagalainen perheenisä saunoo karhun kanssa, joka kertoo, miksi elämän rajallisuus on hyvä asia.

Topias Haikalan esikoisromaanin päähenkilöt etsivät kukin vastausta kysymykseen: jos kaikki on katoavaista, miten ihminen voi olla ihminen – tai karhu karhu? Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on yhtä aikaa filosofisen koskettava ja hauska seikkailu läpi Helsingin katujen, metsien ja salaisten kellareiden. Maagisen realismin parhaassa hengessä kukkiva romaani yllättää ja jää mieleen kummittelemaan.

Teoksessa on Kalervo Sammalvehrän mustavalkoinen kuvitus.

155 sivua, kovakantinen, sidottu.

Kirjamessuilla torstaina kahteen otteeseen

Tervetuloa Hgin kirjamessuille kuulemaan ja tapaamaan, minut löytää näin!

To                         28.10.                 11:00-11:22      Suomenlinna-sali. Kera Kosonen, Kristian. Haastattelija Juha Hietanen
to                         28.10.                 11:30                  Signeeraus WSOY:n osastolla 6b48

to                         28.10.                 18:30-18:52      Töölönlahti-lava. Joonas Konstig. Haastattelija Samuli Knuuti
to                         28.10.                 19:00                  Signeeraus WSOY:n osastolla 6b48

Tule Runopiknikille ja punomaan Rikosta Espoossa

Tervetuloa mukaan Espoo-päivänä, lauantaina 28.8. Tapiolan Kaskiniityllä järjestettävälle Eeva Kilven runo- ja perhospuiston avajaispiknikille. Luvassa on kuohuviiniä, purtavaa, Eeva Kilven runoja sekä hänen puistonsa uuden kyltin semivirallinen paljastus. Klo 12.00 alkaa. Espoon Kirjailijoiden järjestämän tapahtuman kuvaus ja osoite täältä:

https://espoopaiva.fi/event/runopiknik-eeva-kilven-runo-ja-perhospuistossa-2/

Ke 1.9. olemme Niko Rantsin kanssa punomassa dekkarin juonta Rikos Espoossa -tapahtumassa. Ison Omenan Kirjasto, Espoo, klo 17.30 – 19.30. Rikos Espoossa on hieno vuorovaikutteinen show, jossa yleisö antaa ideat ja syötteet, jotka me kirjailijat joudumme paikan päälle ex tempore vääntämään sitten uuden kirjan juoneksi. Viime vuonna Ville Kaarnakarin kanssa tätä jo kokeilleena voin sanoa, että tapahtuma on hauskaa myös meille hikoilijoille!

Korona ja luottamuksen menetys

Tämänkertainen YLE-kolumnini oli vaikein tähänastisista kirjoittaa:

https://yle.fi/uutiset/3-12068542

Näin meidän kesken, olen menettänyt uskoni siihen, että viranomaiset ja vallanpitäjät tietäisivät miten tämä kannattaa hoitaa. Viime vuoden 2020 keväällä pitämieni poikkeustilapäiväkirjojen kokemuskiitollisuus on ikävä kyllä vaihtunut paljon masentavammaksi mielialaksi tänä keväänä. Niistä tuntemuksista tuon kolumnin itsestäni revin.

Koronamaskeja ei asiantuntijoiden mukaan tarvittu viime vuoden keväällä. Sitten selvisi, että oikeastaan niitä ”ei tarvittu”, koska niitä ei olisi riittänyt kaikille. Kun maskeja riitti, nyt niitä tarvittiin. Vaikka tässä vaiheessa oli taas selvinnyt taudin leviävän ei niinkään pisaratartuntana kuin aerosolina eli hengityksen myötä, jota kaiken maailman kangasmaskit hyvin vähän estävät.

Ensin tauti oli asiantuntijoiden mukaan syntynyt itsestään eläinmarkkinoilla. Minäkin uskoin tämän. Sitten alkoi näyttää luultavalta, että tauti on karannut kiinalaisilta tiedemiehiltä Wuhanin virologisesta instituutista, jossa tiedemiehet kehittivät uusia koronaviruksia tutkiakseen niitä (sic). Mutta tästä mahdollisuudesta ei haluttu pitkään edes puhua, varmaan ettei tiede ja Kiina saa huonoa mainetta. (Taisi myös käydä niin, että Yhdysvaltain silloinen presidentti sanoi taudin karanneen kiinalaisilta, joten saman tien koko mahdollisuus muuttui mahdottomaksi.)

Luulin tosissani, että koko hässäkkä loppuisi keväällä, kun riskiryhmät oli saatu rokotettua. En voinut uskoa, että viranomaiset jatkaisivat rajoituksia ja ajaisivat rokotuksia myös taudin jo sairastaneille ja lapsille, joille tauti on vähäharminen. Varmaankin THL:llä on joukko viranomaisia, joiden säännöksi on annettu lisätä annettujen rokotteiden määrää, ja he noudattavat nyt sääntöään, noudattavat nyt sääntöään, noudattavat sääntöään. Kuuliaiset lehtihenkilöt osallistuvat.

Olisi mukavaa, jos osaisin yhä luottaa virallisiin asiantuntijoihin. Mutta saattaa olla, että ne melko vaiennetut toisinajattelevat asiantuntijat, jotka uskovat, että tämä nykyisenkaltainen mRNA-rokote massajaettuna kesken pandemian ei suojaa uusilta varianteilta (ks. Israel) (Islanti) vaan saattaa luoda jatkuvasti uusia variantteja (Geert Vanden Bosche, Robert Malone jne), ovat oikeassa. Tällöin rokotteita pitäisi jatkaa yhä uusina pistoksina tästä hamaan ikuisuuteen massiivisilla kustannuksilla veronmaksajille. En osaa luottaa siihen, että saisimme täyttä tietoa rokotteen turvallisuudesta (spikeproteiinien kerääntyminen ei näytä täysin harmittomalta). Suhtautuminen tähänkin rokotteeseen näyttää monen kohdalla vähemmän tieteelliseltä ja enemmän maagiselta: se on joko absoluuttinen saasta tai absoluuttisen saastan puhdistaja. Luultavimmin se on jotain siltä väliltä (varmaan lähempänä nettohyvää! olkoonkin että vaikkapa poliorokote ja tämä rokote ovat erittäin kaukana toisistaan mitä pitkän aikavälin näyttöön tulee). (Maagisen ajattelijan tunnistaa muuten sanan ”salaliittoteoreetikko” käytöstä.) Mutta olen menettänyt luottamukseni, että THL ja vallanpitäjät haluaisivat jakaa meille täyttä tietoa kuin aikuisille.

Luottamuksen menetys on ikävä seuraus. Se olisi voitu välttää kommunikoimalla ihmisenä kuin aikuisille ihmisille, myöntämällä rehellisesti oma epävarmuus ja menneet erehdykset, selittämällä päätöksiä, joita on jouduttu tekemään epävarmuuden keskellä. Se vain vaatii enemmän kuin virastolausuntojen lukeminen paperista. Julkinen viestintä myös toimii tehokkaimmin selkeillä iskulauseilla, joita toistetaan ja toistetaan. Se on tuloksekkain keino kouluttaa koiria ja ihmisiä. Olen tästä kirjoittanut ravintovalistuksen kohdalla Pyhässä ruoassa.

Poikkeustilapäiväkirjoissani pohdin moneen kertaan, onko Ruotsi oikeassa vai väärässä. Vieläkin taitaa olla liian varhaista sanoa, mutta mutta.

No, elämä jatkuu. Kiitos ja anteeksi.

They join the Taleban, they get guns, they get respect – Kaikki on sanotun Afganistanin-muistojen selailua

Viimeaikaiset tapahtumat Afganistanissa saivat minut selailemaan pitkästä aikaa esikoisromaaniani Kaikki on sanottu (Gummerus 2011). Siinä yksi kolmesta päähenkilöstä, Samu, lähtee rauhanturvaajaksi Afganistaniin. Luin Samun tarinaa varten aikoinaan paljon kirjallisuutta ja nettilähteitä Afganistanista ja Yhdysvaltain ja ISAFin (kansainvälinen rauhanturva) osallisuudesta. Haastattelin kolmea miestä, jotka olivat olleet Afganistanissa rauhanturvaajina, kahta suomalaista ja yhtä ulkomaalaista.

En saanut, eikä Kaikki on sanottu tarjonnut optimistista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Vaikka sinne yritettiin tietysti opettaa länsimaisia arvoja ja demokraattisia vaaleja rakentaa länsimaisempia rakenteita, kuten kansallista armeijaa (ANA) ja poliisia (ANP), en nähnyt, miten armeijalla voitaisiin muuttaa syväänjuurtunutta ikiaikaista kulttuuria. Romaanissa päähenkilöt turvaavat maan ensimmäisiä vaaleja. Ehdokkailla ei ole nimiä tai numeroita, koska niin moni on lukutaidoton. He äänestivät ikoneita, he äänestivät lampaita tai lehmiä. Kuinka selittää demokratian käsite ihmiselle, jota ei ole opetettu vielä lukemaan?

Mutta tässä otteessa Samun luvusta 37 suomalaiset rauhanturvaajat vierailevat amerikkalaisten valtavassa pääleirissä.


He saivat nähdä baseball-kentän komeine valonheittimineen, neljäsataapaikkaisen elokuvateatterin ja tavaratalon, jossa myytiin kaikkea mitä Stockmannilta saa ja vähän enemmänkin. …Ruoka-alueella olivat Pizza Hutin ja Burger Kingin omat rakennukset.

Heidän saattajansa kysyi [suomalaisilta] olivatko he koskaan jutelleet talebanien kanssa.

– You know what they want, se kysyi. He eivät tienneet.
– This, mies sanoi ja osoitti kymmenen metriä pitkää pitsatiskiä. – They want pizza? Leiska kysyi.
– Throw in a couple of Playstations and you have a nation at peace. Seriously, what does anyone need? You need a job. you need a woman.
Se kertoi että niiden lääkintämies oli sitonut vangiksi jääneen talebanin ja kysynyt lopuksi, tarvitsiko tämä vielä jotakin. Talebani kysyi kiltisti, olisiko sillä antaa lääkettä finneihin.
– They join the Taleban, they get guns, they get respect, mies sanoi unohtuneena katselemaan jonoa ruokalinjastolla.”

Kohtauksessa kuvasin sitä amerikkalaistyyppiä, joka ei ollut ymmärtänyt oman kulttuurinsa ja arvojensa ja talebanin eroa. Lapsenuskoa siihen, että he ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin hänkin: kun heille antaa samaa kuin mitä hän itse haluaa, heistä paljastuu ihan samanlainen. Sitten Afganistanissa on pysyvä peace and liberty.

Camp Marmal oli saksalaisten leiri, amerikkalaisten leiriä paljon pienempi. Se luovutettiin Afganistan National Armylle saksalaisten poistuttua. Kuva Wikipedia.

En itse pystynyt uskomaan kuvauksiin (ne perustuivat tosiasioihin, vaikka dialogi on fiktiivinen). Oma arvioni oli lähempänä suomalaisen Riihimäen kommenttia Afganistanin jatkosta. Em. kohtauksen jälkeen suomalaiset katselevat ympäriinsä ja puhuvat amerikkalaisista lopulta arvostaen ja kunnioittaen, jos ei muuta, ainakin näiden sotilasvoimaa. Riihimäki lopettaa puheensa amerikkalaisista näin:



– No ei mulla niitä kateeks käy, jos sitä haetaan. Jos hyvin käy, ne saa [Hamid] Karzain hallituksen pystyyn ja ANA ottaa homman haltuun kun ne lähtee. Mutta jotkut sanoo että ANA:n pojista ja ANP:n pojista koulutetaan vaan seuraavan sukupolven Al-Qaidaa. Kun jenkit lähtee pois, ne alkaa taas käydä heimosotaa keskenään sillä erolla et nyt niillä on enemmän aseita.

Samu miettii tämän jälkeen kohtaamiaan afgaaneja eri silmin:



Ehkä ne halusivat samoja asioita kuin he, mutta samaan aikaan ne oli tehty eri aineesta. He olivat nähneet vihamielisten afgaanien katseita. Rutiköyhä afgaani pystyi yhdellä katseella ilmaisemaan heille, että he eivät olleet yhtään mitään, että he olivat kunniattomia koiria ja että kaikki kalliit autot ja aseet eivät tuoneet heille mitään valtaa – kuolemalla ei ollut valtaa niiden yli. Ylpeys, vakaumus, ne tekivät niistä immuuneja pelolle. Se oli pelottavaa.


Tunnen  kymmenen vuotta Kaikki on sanotun kirjoittamista myöhemmin yhä myötätuntoa afganistanilaisia kohtaan. Nyt otan osaa heidän tulevaisuudensa vuoksi,  etenkin naisten ja lasten. Oli kestämätöntä, että USA käyttäisi loputtomiin lisää miljardeja maan turvaamiseen sotilaallisesti, enkä osaa neuvoa, miten maa olisi saatu pysyvästi pelastettua, mutta tietysti sitä toivoo, että jotakin edes hetken kestävää olisi saatu rakennettua niinä vuosina, kun länsimaat maassa olivat. Mitään valtiota maassa ei ollut eikä sitä koskaan syntynyt, ei sellaista voi aseilla maasta polkaistakaan. Oli klaaneja ja heimoja, lahkoja ja klikkejä. Vahvin niistä otti maan saman tien taas valtaansa.

Toisaalta ei ole arvotonta sekään, että sentään maa eli kaksikymmentä vuotta (2001 – 2021) ehkä hieman parempaa elämää.  Ainakin näin länsimaisesta näkökulmasta.

Naantalin kirjajuhlat la 14.8. sekä viivästynyt apropoo-paljastus

Olen Naantalin kirjajuhlilla ensi viikon lauantaina 14.8. Viimeisen kaatuneen kanssa. Esiinnyn runoilija Heli Laaksosen jälkeen, minun haastatteluni on klo 15.30 Naantalin Kaivohuoneella. Muukin Kirjajuhlien kirjava ohjelma löytyy täältä: https://www.naantalinkirjajuhlat.fi/lauantai-14-8-2021

Tervetuloa mukaan kesäiseen Naantaliin.

À propos!

Tämän Viimeisen kaatuneen kirja-arvion luettuani…

”Joonas Konstig on todella laaja-alainen kirjailija, joka onnistuu teos teokselta ja aihepiiri aihepiiriltä yllättämään lukijansa positiivisesti. Hänen tapahtumainkuvauksensa on tässä uutukaisessa, historiallisessa romaanissa/dekkarissa luontevasti etenevää ja henkilökuvaus syväluotavaa, herkullista ja ihmismieltä ymmärtäväistä.   

Konstig on eittämättä useampien lajityyppien suvereeni valtias ja taitaja,joten toivottavasti meidän lukijoiden ja hänen tuotantonsa ihailijoiden iloksi ja äimisteltäväksi  jatkoa seuraa, – me odotamme suurella mielenkiinnolla ja  lukulasit valmiiksi nenän päällä.” (Mummo matkalla –blogista, kiitos kauniista sanoista)

…tajusin, etten ole tainnut kirjallisesti näillä sivuilla vielä maininnut asiaa, jonka olen haastatteluissani suusanallisesti paljastanut: Kirjoitan parhaillaan kolmatta itsenäistä osaa Vaaran vuosista (2020) alkaneeseen sarjaan, joka laajenee Viimeisen kaatuneen (2021) jälkeen siis trilogiaksi 2022. Kirjat toimivat kaikki yksittäinkin myös, mutta kokonaisuuden lukija saa korkoa koron päälle!

Parhaat lukijapalautteet, joita kirjailija saa

Kirjailijan työ on yksinäistä, mutta onneksi sentään lukijoita kohtaa joskus palautteen muodossa. Palautteeseen pätee sama laki kuin elämässä ja draamassa: teot ovat painavampia ja uskottavampia kuin sanat. Niinpä jo se, että joku kirjoittaa palautteen on teko ja pelkkiä sanoja vahvempaa. Jokaista kiitosta kohti on lukemattomia muita, jotka ovat kokeneet samoin, vaikka eivät olekaan siitä kirjoittaneet – jotain missä olen itse huono.

Olen kiitollinen kaikista lukijapalautteista, joita saan, oli sitten aiheena kolumni, haastattelu tai pääasia eli kirjat.

Parhaina lukijapalautteina olen pitkään pitänyt ns. kolmen verbin palautetta: ”Itkin, nauroin ja harmitti kun kirja loppui.” Se kuvaa monipuolisia tunteita, joita kirja on onnistunut lukijassa herättämään.

Etenkin voimakkaasti juonivetoisen kirjan kuten Viimeinen kaatunut ja Vaaran vuodet tapauksessa erityisen tyydyttävä palaute on se, jonka äskettäin sain Viimeisestä kaatuneesta. Lukija kertoi lukeneensa sen alusta loppuun yhdeltä istumalta. Teko puhuu voimakkaan myönteisesti kirjasta, jossa kuitenkin on lähemmäs 300 sivua. Jos Viimeinen kaatunut on pystynyt vangitsemaan otteeseensa tuntikausiksi, se on tämän lukijan kohdalla eittämättä onnistunut kirja.

Haluaisin jakaa myös erään lukijapalautteen, joka tuli konkreettisen teon myötä. Sain taannoisella kirjastokeikalla kirjekuoren, joka oli jätetty palvelutiskille minun nimelläni. Kun haastattelun jälkeen avasin kirjekuoren, sieltä paljastui jotakin pysäyttävää:

Se on alkuperäinen kenttäpostikortti sodan ajalta. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu ystävälliset onnittelut Viimeisestä kaatuneesta, ja nimikirjoituksen jälkeen suluissa luki lisäys ”Muistan Kairisen hyvin”.

Kirjan jo lukeneet tietävätkin, kuka Kairinen oli, mutta muillekin: majuri Paavo A. Kairinen toimi oli mukana koordinoimassa sodanjälkeistä aseiden hajasijoitusoperaatiota, joka sai sittemmin lehdistössä nimen asekätkentä. Sotilaat varatuivat näin mahdolliseen sissisotaan siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen välirauhansopimuksen jälkeen. Kairinen piti Päämajassa yllä ”lakanaa”, johon kirjattiin kuhunkin suojeluskuntapiiriin piilotetut aseet ja varusteet. Monien muiden liikaa tietäneiden tavoin hän pakeni maasta, kun Neuvostoliiton ja punaisen Valtiollisen poliisin silmukka alkoi 1945 kiristyä. Siitä ja lakanasta lisää Viimeisessä kaatuneessa.

Postikortin saatuani tunsin historian humauksen käyvän lävitseni. Vielä on ihmisiä, jotka muistavat nämä tapahtumat ja ihmiset henkilökohtaisesti, ja he ovat lukeneet kirjani ja arvostaneet sitä lähettääkseen tällaisen lukijapalautteen. Fyysinen kortti teki historian kouriintuntuvan todeksi. Olen tallettanut sen arvokkaimpien muistojeni joukkoon.

Minun vuoroni kiittää.