Vuosi herrasmiehenä – kevät on julmansuloista aikaa

Marraskuussa kirjoitin tulevasta kirjastani Vuosi herrasmiehenä, ja nyt on korkea aika jakaa lisää herrasmiesvuoden kuulumisia.

Tässä ensin lisää otteita lukulistalta. Herrasmiehen ihanteen jäljittäminen on vienyt minut mukanaan aika syvään jäniksenkoloon, ja olen lukenut kirjallisuutta antiikista keskiajalle ja renessanssin kautta nykyaikaan.

Entä mikä urheilulaji tulee mieleen, kun ajattelet englantilaisia herrasmiehiä?

Kriketti on nyt väärä vastaus. Oikea vastaus on rugby.

Löysin siis käyttöä vanhoille kesäpuistofutisplääkilleni. Hammassuojat löytyivät kaapista viidentoista vuoden takaa, siltä ajalta kun nuorena treenasin thainyrkkeilyä. Siitä on aika pitkään vanhettu muuten. Rugby on rankinta, mitä olen vuosikausiin tehnyt. Urheilija ei tervettä päivää näe (minulla on tätä kirjoittaessani jääpussi koivessa), mutta eikös Jari Sarasvuokin sanonut, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella.

Ei tämä vuosi silti ole ihan kärsimystä ollut. Kävimme vaimon kanssa ensimmäistä kertaa lastemme syntymän jälkeen kahdestaan ulkomaanlomalla. Kuvassa on Rialton silta. Siellä oli pimeän tullen hyvä juosta smokissa. Lisää aiheesta luvussa 14.

Miestenvaatetuksesta puheen ollen, siinä on neljä astetta. Ensimmäinen on se, kun alat käyttää aikuisten miesten pukimia, kuten irtotakkeja ja pukuja. Niitä hankit vaikka Zarasta tai H&M:stä. Toisella asteella löydät laadukkaat englantilaiset ja italialaiset miestenvaatevalmistajat, nettikaupat ja Keikari.comin. Kolmannella asteella on sitten tämä:

Herrainpukimo valmistaa tästä kankaasta minulle juuri mittatilaustakkia. (Neljäs aste olisi sitten räätälinpuvut.)

Minulla oli kunnia saada kamarineuvos Kaarina Suonperältä opastusta ruokailuetikettiin.  Koska olen huomannut, että paras tapa oppia jokin asia on opettaa sitä, päätin soveltaa oppejani järjestämällä popup-ravintola Prinsessaravintolan. Vieraaksi sain kaksi ihastuttavaa nuorta prinsessaa(ni).

Viinilasissa Chateau de mustaherukka 2016.

Tässä seuraavassa kuvassa on monta muistoa vuoden varrelta. Kokemuksiini ovat kuuluneet myös mm. tutustuminen Kadettikouluun majuri evp. Peter Lindblomin ystävällisellä johdatuksella.  (Minähän kävin itse kunnon kapinallisena tietenkin sivarin.) Lisäksi sain tutustua Helsingin Pörssiklubiin Michael Nymanin johdolla. Tuli myös muun muassa juotua viskiä ja käytyä pari kansalaistaitokurssia – eihä sitä miehellä tulisi mennä sormi suuhun, jos joutuu sammutus- tai ensiapuhommiin.

Kuvassa vasemmalla näkyy esite vielä edessä olevasta kokemuksesta: kyseessä on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan juhlapromootio Suomen sadan vuoden iän kunniaksi. Maisterifranseesiharjoitukset alkoivat juuri.  Minähän skippasin punkkarina aikoinaan vanhaintanssitkin. Tämä on vuoden yksi suuria teemoja: mitä taakseen jättää, sen edestään löytää. Niin kuin kikapoon.

Tämänlaisesta kannesta kirjan sitten syksyllä tunnistaa:

 

 

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista tulossa syksyllä

Gummeruksen syksyn katalogi sulahti postiluukusta, joten nyt tämä on julkista. Tänä syksynä kustantamolta ilmestyy novellikokoelma Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista. Olen tämän Erkka Mykkäsen toimittaman kokoelman hienossa kirjailijakaartissa mukana omalla novellillani. Vaikka veikkaan, että lukijalle hedelmällisintä olisi tunnistaa pohjateksti itse ilman vihjeitä, kerrottakoon, että kirjoitan Kalevalan pohjalta.

Tässä toimintakuva ja making of:

Vanha kopioni SKS:n riisuttua Kalevala sanaselityksineen oli alussa apuna, kun etsin oikeaa aihiota. Sen jälkeen siirryin täyteen mittaan.

Fanifiktio tarkoittaa, että kirjoitetaan ikään kuin jatkoa jollekin pohjatekstille tai vaihtoehtoisia tarinoita sen maailmasta ja henkilöistä.

Tämän kokoelman novellistit ovat: Antti Heikkinen, Iida Sofia Hirvonen, Juha Hurme, Anu Kaaja, Juhani Karila, Joonas Konstig, Laura Lindstedt, Erkka Mykkänen, Petri Tamminen ja Saara Turunen.

Gummeruksen syksyn katalogi on luettavissa täällä atk-versiona. Jatkuu! sivulla 19. https://issuu.com/gummerus/docs/gummerus_syksyn_kirjat_2017

Tiemme erosivat Oikean Median kanssa

Kun vuosi sitten sain kuulla, että maahan ollaan luomassa uutta verkkomediaa, lähdin mukaan rakentamaan sitä. Joukkotiedotukseemme tarvitaan erilaisia ääniä. Sitä paitsi sellainen saattaa olla hyvä sijoitus, koska tarvetta medialle tuntui olevan.

Tarvetta todistettavasti oli, mutta lehti, jolle lopulta annettiin nimeksi Oikea Media,  ei sitten valmistuttuaan ollutkaan sellainen, josta minä itse visioin. Olen nyt myynyt omat osakkeeni yhtiöön, enkä jatka sen kanssa minkäänlaisessa roolissa.

Paolo Olbi pitää Venetsian hienointa kauppaa

Kävimme äskettäin vaimoni kanssa hääpäivämatkalla Venetsiassa – ensimmäinen visiittini tuohon myyttiseen kaupunkiin. Halusin jakaa parhaan oman löytöni, sellaisen, joka ei löydy jokaisesta matkaoppaasta.

Aiemmilla Italian-matkoilla minulle oli jo tullut tutuksi Il Papiro -ketju. Il Papiro tekee hyvin kauniita paperituotteita, vihkoja ja kirjoitustarvikkeita, mutta se on hintava – ja selvisi, että aivan tarpeettoman hintava. Venetsiassa on samalla alalla pienyrittäjiäkin. Ostin esimerkiksi kaupasta nimeltä Liber (San Marcon lähellä, Mercerie San Zulianilla) viehättävän kauniin ”ikuisen kalenterin” eli almanakkakirjan, sekä semi-kitschin mutta hyvää mieltä tuovan matkamuistoprintin. Lisäksi kaupungissa on tietysti tolkuttomasti niitä turistisettejä sulkakyniä, suurennuslaseja yms. myyviä liikkeitä.

Mutta varsinainen paperialan helmi löytyi Ca’ Foscarin sillan kupeesta Dorsoduron kaupunginosassa, jotakuinkin niillä paikkeilla, missä San Polo vaihtuu Dorsoduroksi. Siellä törmäsin Paolo Olbin paperikauppaan ja pysähdyin tuijottamaan näyteikkunaa alaleuka ehkä erkaantuneena yläleuasta.

Paolo Orbi Ponte Ca’ Foscarin kupeessa.

Ikkuna oli somistettu  punaisilla väreillä painetuilla, tavattoman tyylikkäillä vihkoilla ja albumeilla. Marmoroidulla paperilla päällystettyjä kuulakyniä oli tarjolla myös pari jäljellä, ja sanoin vaimolleni, että tuolta pitää ostaa vähintään yksi kynä – harmi, että ostimme jo eilen niitä vihkoja kotiin…

Kello oli nyt 15.25 ja liike oli päivätauolla, siis kiinni, 15.30 asti. Meinasin jäädä odottelemaan, mutta silloin vanha herrasmies asteli hitaasti liikkeen takahuoneesta ja  niksautti oven lukon auki.

Vanha herrasmies on Paolo Olbi. Paljastui, että hän painaa liikkeensä takahuoneessa itse vanhanaikaisella painokoneella klassisen elegantisti koristeltuja paperituotteita, kuten kirjoja, vihkoja, albumeita, kirjepapereita ja -kuoria.  Jos liikutte Venetsiassa, Olbilta löytyy paperituotteiden ystävän paratiisi.

Erilaisten ja erikokoisten vihkojen ja papereiden lisäksi seinillä oli upeita valokuva-albumeita niin painetuilla pahvikansilla kuin kohokuvioisilla nahkakansillakin (jälkimmäiset muistaakseni 75€ hintaluokkaa, edelliset edullisempia). Ja viimeistään menetin sydämeni, kun huomasin seinällä kehystettynä tämän kuuluisan täysosumasitaatin:

Maailmassa ei ole mitään, mitä joku ei voisi tehdä vähän halvemmalla vähän huonommin, ja ihmiset, jotka tuijottavat vain hintaa, ovat hänen luontaisia saaliitaan.

Hulluinta tässä oli, että Olbin hinnat olivat huomattavasti halvempia kuin Il Papirossa tai Liberissä.  Harmitti, että olimme jo ostaneet kotiin ja tuliaisiksi muistivihkosia muualta, kun täältä niitä olisi saanut alle kympillä. Teki melkein mieli kertoa, että ostin vastaavia paljon kalliimmalla eilen Il Papirosta, nostakaa hyvä mies toki hintojanne. Mutta Olbi ei puhunut englantia, ja kielitaidottomuuteni takia en saanut keskustelua miehen kanssa aikaiseksi. Olbi laski yhteenlaskuna ostosteni summan paperille ja antoi valitsemani marmoripaperisen kynän vieläpä lahjaksi kaupan päälle: ”Present”.

Huomaa takaseinän kuva Aldus Manutiuksesta, kirjapainannan signorista.

Ehkäpä vastalahjana joku suomalainen löytää tämän kirjoituksen ansiosta Olbin kaupan ja osaa ostaa sieltä erinomaiset tuliaiset ihan liian halvalla. Omat ostokseni painoivat käsimatkatavaroissa aika lailla, mutta ilahduttavat nyt ja tästä eteenpäin pitkään.

Vasemmalla ylhäällä Liberin almanakka. Vasemmalla Il Papiron ylihintainen muistipaperivihko. Keskellä ja oikealla Paolo Olbin vihreä muistivihko ja punainen päiväkirja sekä kuulakynä. Alla Olbin kirjepapereita K-kirjaimella. Loput menivät jo tuliaisiksi!

Tässä Olbin liikkeen sijainti Google Mapsissa. Periaatteessa jos kävelet San Polosta Dorsoduroon lähelläkään Canal Granden vartta, Olbi on matkan varrella. Foscarin joen yli kun menee vain tuo yksi silta. (Seuraava on lännessä San Margherita -aukiolla.)


Linkkejä:

Olbin nettisivut ovat täällä – myös englanniksi, mutta kuten arvata saattoi, ilman nettikauppaa: http://olbi.atspace.com/index_eng.htm

Tuuheampitukkainen Olbi vuodelta 2010:

”Paolo showed us how they create wood plates of the patterns for the book-covers, inspired by old Venetian designs and typesetting (Beppi’s role) by hand using old plates and type (which Terence, a book designer/publishing manager in a former life was thrilled to see), to binding the books 100% by hand.”

EyeItalian sivuilta:

”Signor Olbi of Venice began his craft in 1962 as a bookbinder. In 1975, he began producing beautiful gift articles such as journals, photo albums, frames and agendas, all handcrafted using the finest of Italian materials: vegetable-tanned Tuscan leather, which becomes softer and more beautiful with time, and rich and elegant Venetian papers.

Gallery19:

”Olbi paused on a page with a photograph of himself and the actor Johnny Depp, who always drops in when he is in the city, and who once commissioned a beautiful book from Olbi made of leather and the precious metals of an antique German bible. Venice is full of expensive stationary shops but the fact remains that Paolo Olbi is one of the only bookbinders left in a city that was once the print[i]ng and publishing capital of Europe.”

 

Kirjoittamiskoulutus Espoon Tapiolassa

Vedän Espoon Tapiolan kirjastossa taas kirjoittamiskoulutuksen maaliskuussa. Ryhmä näyttäisi jo tulleen täyteen, mutta laitan ilmoituksen tähän peruutuspaikkojen varalta sekä kiinnostuneita tuleviin mahdollisuuksiin inspiroimiseksi:

Kirjoitatko pöytälaatikkoon, päiväkirjaa, blogia? Haaveiletko kirjoittamisesta?

Kaipaatko ohjausta, vertaistukea, neuvoa kirjoittamistasi varten? Kirjailija Joonas Konstig ohjaa ja opastaa neljänä tapaamiskertana harrastekirjoittajia kevään 2017 aikana Tapiolan kirjastossa.

Ilmoittaudu oheisen linkin kautta! Työpajasarjaan mahtuu mukaan 10 ensin ilmoittautunutta.

Keskiviikkoisin 01.03., 15.03., 29.03., 12.04. klo 17 – 18 kirjaston Pajassa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjoittamisen_tyopajat(126929)

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...

 

 

 

Oikea Media: Uusi verkkomedia on aloittanut toimintansa

Uusi verkkomedia Oikea Media on aloittanut toimintansa osoitteessa www.oikeamedia.com. Verkkolehti pyrkii tarjoamaan ihmisille maailman ja kotimaan uutiset ilman niitä liberaaleja silmälaseja, joiden lävitse maamme nykyiset joukkotiedotusvälineet uutiset niin rampauttavan yksipuolisesti näyttävät. Uskon, että maassamme on kova tarve tällaisille medioille, joten olen suostunut Oikean Median taustajoukkoihin mukaan, mistä ansiosta sain tittelin ”kustantaja” liitettäväksi nimieni eteen.  Itse sisällöstä olen sivussa, siitä vastaa lehden päätoimittajana aloittava tiedetoimittaja Marko Hamilo. Ensimmäiset jutut ovat nyt luettavissa! Tutustukaa Oikeaan Mediaan, lukekaa ja jakakaa! Toivon, että se auttaa ymmärtämään maailmaa.

Lisäys: 21.2. Se OM-niminen Facebook-sivu ei muuten ole OM:n omistuksessa, joku tuntematon ressukka trollailee siellä OM:n nimissä. OM:lla ei ole tällä hetkellä vielä FB-sivuja. Ei ole ehtinyt, niin paljon työtä on vielä tässä beta-vaiheessa. Kärsivällisyyttä.

[3/17: Nyt taitaa olla FB-asiat siellä järjestetty…]

PÄIVITYS 31.3.: Olen myynyt oman osuuteni Oikeasta Mediasta, enkä jatka sen kanssa minkäänlaisessa roolissa. Ilmoitus täällä.

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Pyhää ruokaa Tapiolan kirjastossa 8.12.

Olen kirjoittanut kohtuuttoman vähän blogiini viime aikoina, ja Puutyöläiseen sitäkin enemmän – jälkimmäinen on huoletonta hauskaa, siinä missä tähän blogiin kirjoittamiseen suhtaudun liiankin nuukasti.  Kirjoitan kuitenkin pian seuraavasta kirjaprojektistani. Se on ollut melkoisen kiinnostavaa.

Sitä ennen: Olen puhumassa Pyhästä ruoasta Espoon Tapiolan kirjastossa Sibeliuksen päivänä, torstaina 8.12. klo 18. Mikko Airaksinen haastattelee. Tervetuloa mukaan!