Poikkeustilapäivät 53, 54 ja 55: Voitonpäivästä äitienpäivään

Päivä 53, perjantai

 

Tänään on VE-day, eli Victory in Europe -juhla Saksan antauduttua 1945. Helsingissä järjestettiin sen kunniaksi suurtanssiaiset Rautatientorilla, kävipä siellä eräs Hugo Salokin. Tungoksesta löytyy videota täältä:

https://areena.yle.fi/1-3670112

Englannissa Churchill piti puheen kansalle ”sireenipuvussa” ja knallissa, sitten laulettiin Land of Hope and Glory. Tätäkin Vaaran vuosissa kuunnellaan:

VE Day – 8 May 1945

Voitonpäivää Tapiolassa juhlitaan edelleen innokkaasti puutarhatöillä. Viimeiset pupuverkot ensin, ja sitten uusien tuijien istutus. Raijaan multasäkkiä ja kuorikatetta eilisen Charles Ingalls mielessä. Tytöt koettavat säkkejä ja kysyvät, oliko ne sen viljasäkit yhtä painavia kuin nämä. Varmaan painavampia, nehän oli isompia, vastaan. Oho… 

Kun ei syö ja pysyy liikkeessä, suoritusmoodissa, virtaa riittää kun rasvaa palaa. Untakin tarvitsee vähemmän, luen Karamazoveja taas yöllä.

Sitä ennen Viettelykoulu-dokumentti (tanskalainen, kertoo kolmesta venäläisistä naisesta. Hyvin kiinnostava, katsomme loppuun vaikka yö on pitkällä. Viimeinen seuratuista naisista on liian fiktiivinen toimiakseen enää fiktiossa: Köyhä yh-tyttö haluaa löytää varakkaan miehen. Häntä ja hänen nuorta poikaansa säälii, mutta sävyt alkavat muuttua hänen päästyään naimisiin (naisia seurattiin jopa 6 vuotta!).  Nainen muuttuu Lumikin äitipuoleksi. Kun juhlissa jollain on kauniiksi kehuttu Max Maran mekko, hän riitelee miehensä kanssa että lähde ostamaan minullekin se, hän oli minua kauniimpi. Tällaista ei voisi enää kirjoittaa fiktioon, liian fiktiivinen hahmo. Ja erityisen fiktiivinen on perheen symboli. Varis häkissä! Kuka pitää varista, siivekästä rottaa lemmikkinä häkissä? Sen nähtyään arvaa, ei, tietää, että kaikki ei ole hyvin.

*

Koronakevään globaaliksi hahmoksi noussut Ruotsin Tegnell Financial Timesissa: Rokotteen saamiseen menee ”vuosia”. Täytyykö Suomen sulkeutua syksyllä taas uudestaan, kun toinen aalto tulee ja niin harva on sairastunut?  Ruotsiinkaan ei luultavasti tule laumaimmuniteettia, hän nyt sanoo. Tuntuu menevän ristiin aiemman kanssa.

”But Mr Tegnell said uncertainty about how long virus immunity would last meant it was unlikely Sweden would reach “herd immunity”, a level of the disease where so many people are infected — usually about 80 per cent — that it stops spreading. “I don’t think we or any country in the world will reach herd immunity in the sense that the disease goes away because I don’t think this is a disease that goes away,” he added.” 

Jutussa väitetään joidenkin tatuoineen Tegnellin kuvaa itseensä, muotilehti on analysoinut hänen pukeutumistaan, jne. Tegnell vaikuttaa häkellyttävän itsevarmalta sillä oikealla, ei-rehentelevällä tavalla, joka saa vaikuttamaan kuin hänellä olisi jumalaista tietoa mitä muilla ei. Tämähän on tärkeämpää kuin olla oikeassa. On tärkeämpää vaikuttaa olevansa oikeassa kuin olla oikeassa. Ihmiset antavat väärässä olemisen anteeksi, jos vaikutti olevansa oikeassa; sen sijaan jos olit oikeassa muttet vaikuttanut vakuuttavalta, et ollut ihan oikeasti oikeassa. 

Siinä Tegnell ainakin on oikeassa, että menee pari vuotta ennen kuin tiedämme, oliko hän oikeassa.

 

Päivä 54, lauantai

THL:n Salminen kertoo yllättyneensä siitä, miten kuuliaisesti suomalaiset ovat noudattaneet määräyksiä. ”Hämmästyksellä katsoin vappua, kaupunki oli todellakin tyhjä.” Suomalaisten kuuliaisuus ei kuitenkaan ole suuri yllätys. Kansakuntahan syö suosiolla margariinia…

Suomen linja saa kovaa kritiikkiä TuTa-professori Paul Lillrankilta:

Koronavirus aiheutti professorin mukaan maailmanlaajuisen pandemian lisäksi myös pelkopandemian, ja siksi taudin taltuttamiseen käytetyt keinot ovat olleet tuhoisampia kuin itse tauti, kun yrityksiä kaatuu, työttömyys kasvaa ja koronavelka jää seuraavien sukupolvien maksettavaksi.

–Kun lasketaan lock downin (sulkemisen) hinta ja hyödyt, nähdään että sulkeminen on lievittänyt kuolleisuutta ja säästänyt elinvuosia, mutta samalla talous on kärsinyt ainakin hallituksen ilmoittaman 20 miljardin euron verran. […]

Tuotantotalouden professori on tehnyt laskelmia koronarajoitustoimilla säästyneiden elinvuosien hinnasta.

–Tämä on vain karkea laskelma, mutta koronarajoitustoimilla saadun yhden lisäelinvuoden hinta on laskujeni mukaan puolesta miljoonasta miljoonaan euroon – vähintään.

Yleensä lääketeollisuudessa lasketaan yhden elinvuoden hinnaksi 30.000 – 50.000€, joten nyt lasku oli kymmenkertainen. Kuolleiden mediaani-ikä Suomessa on 84 vuotta. 

Lillrank sanoo: ”Massapsykoosi tulee yhtä aikaa kaikille, mutta siitä parannutaan yksi kerrallaan. Kun kaveri menee pubiin kaljalle, eikä hänellä käy mitään, uskallan minäkin mennä.”

Pitää tunnustaa jotain.

Minä lähdin tänään ulos kaljalle. 

En pubiin, mutta parin kaverin kanssa vuokrasaunaan. Kirjoitin tästä vienon istutuksen parisen viikkoa sitten. Mutta nyt se toteutui. Perheissä tästä oli keskusteltu, jotkut kaveriporukasta jättivät väliin, me neljä emme.

Ensi kertaa metrossa sitten helmikuun. Mukavin metromatka pitkään aikaan, koska metro on tyhjä, Tapiolan asemalta kyytiin nousee kolme ihmistä. Rautatientorin kohdalla joka looshissa on yksi ihminen tai seurue. Mieleen tulee mallinnusvideot siitä, miten kauas pisarat leviävät – jos joku metrossa pärskähtäisi, ilmastointi varmaan levittäisi pisarat jokaiselle, tämä on jostain syystä pelkkä avoin käytävä… Mutta kukaan ei pärskähdä. Jos matkustaisi joka päivä metrossa, varmasti joku pärskähtäisi edes allergiasta. 

Herttoniemessä tapaan kaksi kaveria. Ei halailuja. Jännittävää. Olo on kuin pahallapojalla, ollaan vähän harmaalla alueella ehkä. Vielä kolme viikkoa sitten en olisi lähtenyt, mutta nythän uudet tuulet puhaltavat…?

Taksiin… Taksi on aika intiimi tila. Kuski tapaa paljon ihmisiä, ei pleksejä…

Että tekee hyvää päästä ensi kertaa saunaan koko poikkeustila-aikana. Naistenpäivästä äitienpäivään ilman saunaa… Furuvikin saunatila on riittävän iso neljälle, jokaiselle on oma nurkkansa. Vapautuneet tutut jutut, vähän niin kuin normaalisti, vähän… Kun poseeraamme pihalla valokuvaa meistä lähetettäväksi porukan lopuille kavereille, meillä on suunnittelemattakin metrin turvavälit toisiimme. 

Vesi on kahdeksanasteista. Samaan aikaan vuodesta käydään vedessä Vaaran vuosissa, mietin sitä kirjoittaessa, kuinka kylmäksi vesi tulee kuvata, miltä toukokuun merivesi tuntuu. Oikein kuvaus meni, on aivan jäätävää pulahtaa, pystyy hetken kääntyilemään ja sukeltamaan, ja sitten takaisin laiturille.

Baariin ei jatketa, ei Eerikin pippuriin iltapalalle.  Kuuntelemme Kaija Koota ämyristä rantapenkille ennen kotimatkaa. (Kuuntelimme suomi-iskelmää ironisesti kunnes ironia unohtui ja nyt vain kuuntelemme. Aivot eivät oikeasti tunnista ironiaa.) Muutaman tunnin sentään elämä tuntui normaalilta. Tosin normaalius vain korostaa illan epänormaaliutta. Poikkeuksellinen saunailta. Sitäkin tärkeämpi. Ainutlaatuinen…

 

Päivä 55, sunnuntai

Tytöt ovat käyneet jo keräämässä valkovuokot, kun herään. Kolme olutta on tuhonnut yöuneni. Heräsin keskellä yötä syömään ja juomaan. Koronakeväänä kolme olutta riittää jättämään jälkensä seuraavaan päivään. Aamulla kun kurkku on karhea, heti herää ajatus: jos tuli korona metrosta, taksista, saunasta, tämä on se istutus, ensi viikolla luette jatkoa. 

Mutta kyllä tästä hyvä äitienpäivä saadaan. Onnittelulaulut, kortit, aamiaiset, lahjat… tytöt ovat käyneet kaksistaan ostamassa äidille hienon teemukin.

Poika suostuu vasta nyt askartelemaan äitille kortin ja lahjan, kun muillakin on. Nyt hän on sen tekemisestä jo innoissaan. Teemme piirustuksen, jossa pahis kaappaa äidin mutta sheriffi pelastaa.  Sheriffi on hän, pahis isi. Sitten kuvaan pitää lisätä kiltti perhonen, kaunis kukka ja sydän. 

Onnittelukierrokset mummeille, jo tutut keskustelut rappukäytävässä. Vaari antaa tytöille simaa ja ötökkähotellin. Kiinnitämme sen vajan seinään illalla.  Ötökkähotellit ovat ilmeisesti nyt trendikkäitä. Tytöt aloittavat vihkoon ötökkähotellin vieraskirjan. Asukkaita odotellaan…

Bauhausin myymät turf-jotakin seedbooster-nurmikonsiemenet eivät ole viikossa osoittaneet mitään elon merkkiä. Nyt poimin mummolamatkalla Motonetistä Greencaren nurtsinpaikkausseosta, illalla kylvän ne, vähän multaa ja vettä päälle… Puutarhanhoitajakin minusta löytyi koronakeväänä. Olen tähän puuhaan nyt niin kiintynyt, että suunnittelen yhtä sun toista muutakin. Uusi vaja kesällä. Uudet aidat sitten. Viljelylava, siihen juureksia? Yrttilava keittiön liepeille…? Rajattomasti mahdollisuuksia. Tilaa hifistelylle vähän liikaakin, mutta lähdetään nyt hitaasti liikkelle… 

Grilliruokia omalla pihalla, rieslingiä sen kanssa. 

Nyt eläminen tuntuu kuin olisimme airbnbssä lomalla jossakin ihanassa paikassa. 

Yksi pupu nähty enää pihalla. Katosi vajan alle pysyvästi. Onko se muuttanut sinne vai tunneloinut…? 

Poikkeustilapäivät 51 ja 52: Istuta puutarha

Päivä 51, keskiviikko

Nyt olisi hyvä hetki keskeyttää historia kerrataksemme kaiken jo tapahtuneen.

*

Tulee jotain kivaa mitä odottaa: Varaamme kesäkuulle kotimaanloman, Ilorannan täysihoitolaan. Iloranta on ollut nyt tyhjillään ensi kertaa sataan vuoteen, omistajilla on varmasti olleet jännät paikat. Kesäkuusta alkava rajoitusten purku pelastaa paljon. Meiltäkin – lapset ovat innoissaan, he rakastavat tuttua maaseutukohdetta. Tämä kompensoi Italian-lomaa. Kotimaan koronakesä antaa taloudelle devalvaation veroisen buustin.

#karanteenitaidetta kertoo voivansa julkaista taideteoksemme tilillään lopulta tällä viikolla. En aavistanut heillä olevan näin paljon ruuhkaa, lähetin sen  kolme viikkoa sitten. Karanteenitaideteoksia on julkaistu tilillä kuulemma jo yli 3.000, suomalaiset ovat innostuneet. No, ehdin jo poistaa Instagraminkin tässä välissä. 

Kokeilemme palapelejä mekin:

Niitä ei lasten kanssa ole järkeä tehdä. Aikuinen näkee oikean palan kaukaa ja joutuu turhautumaan kun lapsi ei.  Lautapelaaminen lastenpeleillä on paljon mukavampaa puuhaa.

Tänään vietin neljä tuntia pihalla puutarhassa. Ensin penkanrajain tai kukkapenkkiaita tai mikä vain – sen asentaminen penkan reunaksi oli kuin eyeliner puutarhan silmiin.



Sitten pupu proofing metalliverkolla ja niittipyssyllä. Niittipyssyhän on hieno kapine ja oman tiluksen hoito ihanaa puuhaa. Lopuksi kastelin kukkapenkin ja nurmikon.

Neljä tuntia puutarhassa, siitä valtaosa polvillaan. Olin aivan piesty illalla. Väijyin ikkunasta, kuinka pedot hiipivät koloistaan, kanit, nuo verenhimoiset krookuksenmurhaajat, nököhampaiset miniahmat… kerääntyvät kähisemään keskenään illan juoniaan, mitäs nyt tuhottaisiin khähähää… Halusin nähdä kuinka ne löytävät metalliverkon edestään ja tyssäävät siihen.

Kani syö krookuksen.  Akvarelli, 2020


Mutta sieltähän ne tulivat läpi, mihin en vielä ehtinyt verkkoa niitata. Aita on vain heikoimman lenkkinsä vahvuinen. Jänikset tuntuvat haistavan heikon lenkin, ne navigoituvat välittömästi sitä kohti.

Olen piesty neljän tunnin urakoinnin jälkeen. Mutta kylläpä on oman puutarhan hoito mukavaa puuhaa…

Päivä 52, keskiviikko

Satoja WordPress-artikkeleita julkaisseena pelkään aina prominenttia ”Julkaise”-painiketta, joka jostain syystä on isompi ja värikkäämpi kuin yli kymmenen kertaa käytetympi ”Tallenna luonnos” ja sijaitsee lisäksi oikeassa alakulmassa niin kuin kaikki ”hyväksy ja mene eteenpäin elämässä” – nappulat tapaavat olla. Nappi ei myöskään kysy, oletko varma että haluat julkaista, mitään varmistinta ei ole. ”Julkaise” on nappi jota olen pelännyt vuosia, siis että ajatuksissani painan sitä. Olen tyytyväinen, etten ole näiden vuosien ja satojen artikkelien jälkeen koskaan haksahtanut tähän WordPressin ilkeään ansaan, se on vaatinut hervotonta tarkkaavaisuutta.

Paitsi nyt se petti viime yönä, jolloin luin unettomana Karamazoveita ja sitten  yhä unettomana otin koneen syliin. Aamulla huomaan, että eilinen luonnokseni on julkaistu. Onneksi olen niin unenpöpperössä ettei edes hävetä.

Mutta Karamazovit, luen sitä todella yhä. Viimeinen sata sivua menossa, tuhat sivua takana. Olen lukenut todella hitaasti ja näykkien, keskimäärin parikymmentä sivua päivässä. Näin se on kestänyt koko koronakevään. Vähän turhankin hitaasti, mutta uudelleenlukiessa se sentään on mahdollista. Myöhemmin lisää.

*

Kiina vastaa Yhdysvaltain ulkoministeri Pompeon väitteisiin, että koronavirus karkasi laboratioriosta. 

– Mielestäni tämä asia tulisi jättää tutkijoille ja lääketieteen ammattilaisille, ei poliitikoille, jotka valehtelevat omien kansallisten poliittisten päämääriensä puolesta, sanoi Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Hua Chunying keskiviikkona.

– Herra Pompeo puhuu asiasta toistuvasti, mutta hän ei voi esittää todisteita. Kuinka hän voisi? Sillä niitä ei ole ollenkaan, Hua totesi.

Useimmat tutkijat uskovat, että virus siirtyi eläimistä ihmisiin, todennäköisesti wuhanilaiselta kauppatorilta, jossa kaupattiin villieläinten lihaa.

Pompeo toisti väitteensä vielä keskiviikkona, vaikkakin pienellä varauksella.

– Meillä ei ole varmuutta. On olemassa merkittävää näyttöä siitä, että tämä tuli tuosta laboratoriosta – molemmat väitteet voivat olla totta, Pompeo sanoi.

Kiinan hallitus toivoo, että Yhdysvallat lakkaisi siirtämästä fokusta Kiinaan.

– Yhdysvaltojen pitäisi ensin hoitaa maan sisäiset asiat kunnolla. Tärkeintä on nyt hallita Yhdysvaltojen sisäistä pandemiaa ja kehittää tapoja pelastaa ihmishenkiä, Hua sanoi.

Ehkä vastaus kärsii kielimuurista mutta onpa palikka vastaus. ”Tuo on poliitikko, joten se valehtelee. Ei se voi todistaa mitään. Ei olekaan mitään todistettavaa muuten. Hoitakaa omat asianne. Ihmisiä kuolee, unohtakaa meidät ja katsokaa kuolevia ihmisiä. ”

Nyt on Suomessa koronastrategioista erimielisyyttä. Tutkijaryhmä on jättänyt hallitukselle toisen mielipiteen, jossa tauti pitäisi tukahduttaa valitun ”Hetemäen raportin” hybridimallin sijasta. ”Ihan rehellisesti hallitus on nähden, mitä neuvoja se saa, selvinnyt hirmu hyvin. Koko ajan toivon sitä, että he ottaisivat laajemmalta kentältä tietoa”, sanoo tutkimusryhmän koordinaattori Pirta Hotulainen. Aika hersyvä backhanded compliment… THL:n Mika Salminen taas kiertelee ja kaartelee vastauksessaan, että tavoitellaanko meillä nyt laumaimmuniteettia vai ei. Salminen vaikuttaa virkamieheltä eikä johtajalta. (Ruotsin Anders Tegnell johtajalta.) Ja lisäksi suomalaistutkimusryhmä kiistää Salmisen ja Hetemäen uskon, että rokote saataisiin vasta joskus ensi vuonna. Ryhmän professori Saksela arvelee, että heidän nykyiset rokotekokeensa johtavat rokotteeseen todennäköisesti jo tämän vuoden aikana. Ja niin edelleen.

Nämä asiat ratkeavat sitten aikanaan, että kuka oli oikeassa. Sentään on hyvä että ollaan eri mieliä. Ettei poliitikko vain uskoo virkamiestä joka uskoo poliitikkoa, kuten vaara on. Johtajuutta Suomeen kaipaa, ei virkamiehiä tai poliitikkoja, jotka karkaavat virkamiesten selän taakse. Yhden totuuden maana Suomi on lapsenkengissä. Voimakas julkisen sektorin koneisto ja nöyrä auktoriteettiusko pitävät niissä popoissa yhä.

Kiinnostavana synkronisiteettina asiasta jatkaa Art of Manlinessin podcastin jakso, The boring Decadence of modern society,  jossa kirjailija Ross Douthat esittää länsimaisen kulttuurin olevan stagnaatiotilassa, ”tylsän dekadentti”, voimaton, riskiaversiivinen. (Kuuntelen haastattelun silittäessäni – olen lopulta keksinyt käytön podcasteille.) Dekadenssitila pätee mitattuna niin taloudellisesti (kyky elättää itsensä ei ole noussut, vaikka meillä on enemmän varaa sälään), teknologisesti (penisilliinin jälkeen kaikki tämä jännittävä tech-sälä on vain sälää), kulttuurissa (yhä uusia Marvel -leffoja), lisääntymisessä (vähemmän lapsia), yritysmaailmassa (kaikesta startup-kehumisesta huolimatta suuret suurenevat), jopa pukeutumisessa (Friendien ajoista ihmisten vaatetus ei ole muuttunut) – sekä valtiollisissa instituutioissa (kalsifioituneita pöhöttyneitä, skleroottisia). Ihmiset eivät muuta enää työn perässä kuten ennen (sic) mutta eivät silti osaa rakentaa juuriaan nykyisellekään paikalle (USAn rust belt vastannee pitkälti Suomen maaseutukuntien valtaosaa).

Hyvin kiinnostava argumentti hyvin argumentoituna, piti keskeyttää podcast välillä silittäessäni jäädäkseni ajattelemaan. Dekadenssimme on ”pehmeä tyyny”. Kukaan ei estä meitä tekemästä, yrittämästä, tempaisemasta… mutta kun tyyny on niin mukava ja netistä voi katsoa kivoja ohjelmia…

Lopussa he keskustelevat koronaviruksen seurauksia tälle kaikelle. Miten palauttaa virta takaisin kulttuuriinsa? Yksilöistä se lähtee, ruohonjuuresta, sanoo Douthat: ”Keskellä pandemiaa, istuta puutarha takapihallesi.” 

Synkronisiteetti, sen ilon takia kannattaa lukea, oppia, tutkia, kirjoittaa. Mietin juuri silittämään mennessä, että sitä vain nuoruudestaan katuu, ettei elänyt tarpeeksi väkevästi, yrittänyt itsevarmasti, toiminut rohkeasti ja ympäröinyt itseänsä samanlaisilla ihmisillä.  Että nuorena vaatekaapissa olisi kaksi paitaa, joilla pärjäisi kun pitää mennä… Kuin Dimitri Karamazov hummailemassa Mokrojessa, puolitoistatuhatta ruplaa yhdessä yössä, tanssitytöt hereille keskellä yöllä, mustalaismuusikot paikalle, shampanjaa, konvehteja…

Lisää tuota jungilaista synkronisiteettia: Länsiväylän mielipidekirjoituksessa ehdotetaan tänään kansallispuistoa Porkkalaan. Se oli sitä jo 1938 yhtenä maamme ensimmäisistä, mutta vuokra-ajan jälkeen kansallispuistostatus ei ollut enää ajankohtainen.  Paikat olivat kamalassa kunnossa. Ajoittain kyseessä ei ollut edes piittaamattomuus vaan suoranainen ilkeys. Talon lattialle oli saatettu jättää haisevat terveiset. Kodit oli raiskattu. Näistä olen kuullut ja lukenut surullisia juttuja, varmasti raskaita monille asianosaisille puhua. Ensin koti piti luovuttaa parissa viikossa kesken sadonkorjuun syksyllä 1944. Pysyvästi. Tunnolliset suomalaiset jättivät avaimet naulaan poistuessaan ehkä kiltteyttään, ehkä toivoessaan että asiallisen käytökseen vastataan asiallisesti. 

*

Illalla käyn Bauhausissa hakemassa lisää pupuverkkoa ja Plantagenissa kasveja ja multaa. Istuta puutarha…

Ennen lasten nukkumaan menoa katsomme uuden jakson Pientä talo preerialla. Onpa taitavaa draamaa. En ihmettele, että tämä on ollut suosittua ja nyt klassikko. Konfliktit ovat primaalisia ja ulkoisia. Tämä on sitä väkevää kulttuuria. Selviäminen antaa elämälle merkityksen, kultaakin kalliimman. Ei mitään ”kipuilua” ja vaikeilua sun muuta nykydraamaa, jossa ei olla ihan tyytyväisiä itseen ja kumppaniin, kun ei olla löydetty itseä ja itse itse itse, aina sukat väärissä jaloissa.  Preerialla kyseessä on selviäminen, kunnia ja häpeä, ihmisyys… se kuvaa hyväluonteisia ihmisiä vaikeissa tilanteissa: eikä, miten se tuosta selviää?!. Parhaan draaman ainekset jo Aristoteleellä – hyvä ihminen joutuu kärsimään. Ei ”mälsä egoisti kipuilee”. 

Kun Michael Landonin näyttelemä isä tippuu alas puusta, koko kotisohvamme voihkaisee kauhusta. 

Balsamia, toistan itseäni, balsamia koronakevääseen.

Poikkeustilapäivät 49 ja 50: Kohti kahden metrin yhteiskuntaa

Päivä 49, maanantai


Paluu arkeen oli edessä. Vappulomaviikonlopun jälkeen ajan parran ja pukeudun ja tartun tietokoneeseen. Yhtä sun toista pitäisi saada kotikoneella taas aikaan sheriffin käyskennellessä käsiraudat kalisten ympäri taloa. Aamut menevät usein koneen ääressä, koska työhuoneella minulla ei ole nettiä. Lapset näkevät isänsä liian usein näytön edessä, kunhan siitä ei tule heidän Kuvansa minusta. 

Tuttu arki. Lasten etävideokoulu aamulla, poika leikkii sen ajan. Minä lähden sitten työhuoneelle, poika katsoo Tinttiä tai Disney-leffoja tai Tohtori Sykeröä sen ajan. Tulen kotiin iltapäivällä, lapset ulkoilemaan, he ovat jo osanneet syödä, nyt Espoon koulueineislounaita.

Iltapäivällä saan meilin vanhalta ystävältä, hän onnittelee hienosta Hesarin kritiikistä. Pitää googlata. Kas vain, sattuipa kiittävä arvio. Tällaisia näkee harvoin, ettei kriitikolla ole edes tarvetta lisätä perään sen suurempia piikkejä. Kirjoilleni on osunut nyt kaksi lottovoittoa peräkkäin suurimmassa lehdessä. Pitää olla kiitollinen, kirjoja kritiikit eivät muuta pahemmaksi tai paremmaksi, mutta myyntiin tällaisilla voi olla iso vaikutus. Myöhemmin illalla onnitteluja tulee useita, sieltä täältä.

Kitken rikkaruohoja puutarhassa ja pihatiellä, asennan kukkapenkkirajaajaa. Poika mököttää koko ajan yksin tuolilla, koska ei saa ottaa sheriffirevolvereja pyöräilemään. Lopulta hän suostuu riisumaan asevyönsä ja teemme pyöräretken uudella, isojen poikien pyörällä.

 

Yhdysvaltain ulkoministeri Pompeo tuntuu vihjaavan mahdollisuuteen, että virus ei olisi syntynyt itsestään kiinalaismiehen syötyä lepakon Wuhanin eläintorilta. Vaihtoehto ei ole tässä, että Kiina olisi ampunut biologisen pommin maailmalle, vaan virus olisi päässyt karkuun kiinalaisilta tutkijoilta. En ole näistä spekulaatioista juuri kirjoittanut, koska netti on täynnä spekulointia muutenkin, mutta salaliittoteorioita toki on esitetty. Otsikoiden mukaan Yhdysvaltain presidentinkin toimesta, mutta liian usein kun perehtyy hänestä kirjoitettuun tapaukseen, kaiken takana onkin toimittaja, joka esittää tyhmää ja huumorintajutonta saadakseen kohuotsikkoja ja poliittisen vastustajansa näyttämään pahalta. Mutta tässä IL:n jutussa ei ole siis kyse salaliittoteoriasta:

Wuhanissa todella on virologian instituutti. Virallisesti se on korkeimman turvallisuusluokan laboratorio. Niissä käsitellään maailman vaarallisimpia viruksia. Washington Post on uutisoinut, että Yhdysvaltain Kiinan-suurlähetystö oli huolestunut laboratorion bioturvallisuudesta ennen koronaviruspandemiaa. Asiasta tiedotettiin myös ulkoministeriötä.

Yhdysvaltain tiedediplomaatit vierailivat laboratoriossa useampaan kertaan vuonna 2018. He lähettivät Washington Postin mukaan kaksi varoitusta pääkaupunkiin laboratoriosta. He myös ilmaisivat huolensa, että laboratorion tutkimus lepakoiden kantamasta koronaviruksesta voisi aiheuttaa uuden Sarsin kaltaisen pandemian.

BBC korostaa omassa jutussaan, että Wuhanissa tehty lepakoiden koronavirustutkimus oli julkinen ja laillinen.

Ulkoministeriltä tällainen vihjailu on vaikuttamista, politiikkaa, ei informaation kantamista. Mutta kiinnostavaa kyllä, jos ”kaiken taustalla” olisikin julkinen puoli eikä yksittäinen lounastaja.

Illalla jo eilisestä odotettu hallituksen tiedotustilaisuus lopulta alkaa. 1.6. on nyt uusi merkkipaalu. Silloin mm. kokoontumisrajoitus muuttuu kymmenestä 50:een hlöön ja ravintoloita ja muita julkisia tiloja availlaan pikkuhiljaa. Urheilusarjat käynnistyvät. Eläintarhat, huvipuistot, kerhotilat saavat avata rajoitetusti. Mutta kirjastojen toiminta sallitaan välittömästi! Tätä olemme odottaneet.

”Emme tiedä kuinka pitkään virus on osa suomalaista yhteiskuntaa”, toteaa opetusministeri. Mutta 14.5. jatkuvat tosiaan lasten ”työelämä”, koulut ja päiväkodit, ja nyt saadun tiedon mukaan kesäkuussa alkaa normalisoituminen meille muillekin. Paitsi vanhuksille ja sairaille. Heillä poikkeustila jatkuu…

Ministerillä on hyvä ilmaus: Suomi on toistaiseksi ”kahden metrin yhteiskunta”. Siinä on ainesta tarttua. Se on sopivasti epärationaalinen, po. kahden metrin turvavälin yhteiskunta, mutta mieli ymmärtää kyllä ja täyttää aukon, askartelee hetken aukon parissa ja sitä kautta kiinnittyy ilmaisuun. Vielä alkusointu siihen niin ilmaus olisi liimaa.

Nuorempi tytär on puistossa leikkimässä kaverinsa kanssa pitkään. Vanhempi saa ison koulutehtävänsä valmiiksi (esitelmä Englannista) ja siitä iloisena suostui opettelemaan Castles of Mad King Ludwigin.  Tämä on hyvä portti peliharrastukseen, tarpeeksi helppo oppia mutta tarjoaa silti näkymän lautapelaamisen tarjoamiin syvyyksiin, mielen eksploraatioon. Helppo tyttären tämä on oppia, olisi oppinut jo aiemminkin, nythän menee jo Terraforming Marskin

Päivä 50, tiistai 

Kesällä jatkuu siis lasten partio – tosin se on kesälomalla ja suuret leirit on ehditty jo perua, mutta ehkä tytöt pääsevät pienille reduille. Kirkon toiminta saa käynnistyä taas, poikkeustila oli kiertotie estää myös uskonnonvapautta.  (Pienet teatterit) ja museot voivat jatkaa toimintaansa, elokuvateatteritkin sillä 49 henkilön ylärajalla. Linnanmäelle ja Särkänniemeen pääsisi rajoitetusti… Minulla on Tapiolan kirjastossa 2.6. esiintyminen Historiallinen rikos Espoossa. Se näyttäisi toteutuvan!

Mutta elämää kahden metrin yhteiskunnassa tulee kestämään pitkään, mahdollisesti siihen asti kun rokote keksitään, arviolta kevät tai syksy 2021. Lainaan pitkälti IL:n juttua, koska tämähän on introvertille suomalaiselle parannus eikä koettelemus.

Helsingin yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Tuomas Aivelo muistuttaa, että vaikka rajoituksia ryhdytään asteittain purkamaan, se ei tarkoita paluuta samanlaiseen normaaliin elämään kuin aiemmin.

– Etäisyyttä joudutaan pitämään merkittävässä määrin siihen saakka, että meillä on rokote tai tehokas hoito tai muutoin päästään ulos tästä tilanteesta. …

Aivelo katsoo, että ”kahden metrin yhteiskunnassa” etenkin sisätiloissa, kuten työpaikoilla ja ravintoloissa, on varmistettava riittävä turvaväli käytännön järjestelyin, esimerkiksi siten, että pöytiä sijoitetaan tavallista kauemmas toisistaan. …

Aivelosta keskeistä ”kahden metrin yhteiskunnassa” se, että muita kuin välttämättömiä lähikontakteja pyritään välttämään.  …

Aivelosta ”helpot keinot” kannattaa pitää yhä käytössä, esimerkiksi turvavälit kauppojen kassajonoissa.

Kahden metrin turvaväli on Aivelosta hyvä pitää mielessä kesäloman ohjelmaa, kuten piknikejä, pohtiessa. Ulkona virus ei todennäköisesti tartu yhtä helposti kuin sisällä.

– Jos matkustaa samalla autolla jonkun kanssa samaan paikkaan, riski on jo siinä. Ei hypitä pöydästä toiseen ja porukka, jonka kanssa mennään rannalle, niin sitten ollaan sen kanssa, eikä vaihdella, Aivelo toteaa. …

Scheinin katsoo, että kahden metrin periaatetta tulisi soveltaa myös liikennevälineisiin jättämällä tyhjiä penkkirivejä.  (Lähde: IL)

Suomen elämä jatkuu kesäkuussa siis samansuuntaisena kuin Ruotsissa tähän asti.
 
Kirjastot aukeavat kunhan heräävät. Tilasin juuri pari kirjaa omaksi, kohta näitä voi taas lainata. Kirjasto, tuo sosialistinen Spotify, mikähän sen sulun vaikutus on myyntiin ollut tänä keväänä? Omat kirja- ja pelihankintani ovat nousseet. 
Nyt taas laskuun. No, nyt on tuettu Suomen ja euroalueen taloutta. 
 
 

Isoäiti kävi tuomassa pojallemme synttäriterveiset: minun vanhoja ritarilegojani nyt uudelle leikkijälle. Poika kun ei nyt voi mennä  isoäidin luo niillä leikkimään pitkään aikaan… Poika on ritareista innoissaan ja näyttää millaisia turnajaisia niillä käydään. 

Nautimme kahvit ja vanhat vaniljapullat terassilla auringossa. Isoäiti on sen verran innoissaan lastenlasten näkemisestä, että meinaa hetkeksi kaapata pojan syliinsä, hätkähtää saman tien. ”Oi, nyt mä koskin sitä…!” Varsinainen koronakevään skandaali, kosketus takkiin.

*

Pistoolikyykyissä on kehitys ollut selkeintä. Nyt menee hyvin vähäisellä tuella, ilman käsivoimia siis, heilumatuella jo syväkyykky ja pienellä lisäboostilla pitkiä sarjoja. Tämä ”vankilatreeni” on ollut hirveän mukava tapa treenata. Mitenköhän jatkan, kun kuntosalit taas aukeavat…? 

Illalla ovikello soi. Poikamme setä on yllättäen siellä tuomassa synttärilahjaa. Huvittavinta on, että hänen ollessaan pihalla täti kaartaa omalla autollaan myös paikalle samoissa aikeissa. Joten pojan synttärit jatkuvat ja lahjasaalis kertyy. Hän osaa olla iloinen ja kiitollinen lahjoistaan kyllä, kyselee ”keneltä sain tän” jälkeenpäinkin.

Ilta on lämmin ja ilmassa on kevättä ja nostalgiaa. Muistelemme sisarusteni kanssa koronan alkuvaiheita, veljellä on hieno kertomus seikkailuistaan Kanarialla ”silloin kun tämä oli vasta alkamassa”, joskus päivänä –X, miinus jotakin ennen poikkeustilaa. Se oli sentään jännittävää aikaa, nyt on tällaista hidasta hiipumista pois… Muistelemme kuin vanhukset jo-sankarillista nuoruutta.

Poikkeustilapäivät 46, 47 ja 48: Vappupiknikistä syntymäpäiväjuhliin

Päivä 46, vappupäivä

 

Aamupäivällä Myllyjärvellä ei ole vielä muita kuin me ja utelias kanadanhanhi. Vappupiknikin voi hoitaa näinkin, laiturilla viltin päällä, kahvia ja kahvileipää syöden. Koska on vappu, yksi kuohujuoma on pakollinen, Lervigin greippimehu. Brittien vanha kommandovillapaita riittää trenssin alla lämmittämään.

Kuvasta on muut sensuroitu.

 

Tytär halusi ottaa ”kauniin jäkäläkuvan”.

Myllyjärven puro

Kotona esikoinen äänittää pianoesityksensä ja lähettää äänitiedoston vaarille etäkonsertiksi. Piano on vaarin suvun vanha, esikoinen tapaa esittää hänelle pianotunneilla oppimiaan kappaleita. In Dreams on tämä uusin, en tunnistanut, mutta Taru sormusten herrasta -leffasta. Vaari on kiitollinen etäkonsertista.

*

Mummi käy ovella tuomassa lapsille jäätelöä. Kotikaranteeni on houkutellut muitakin sukulaisia käymään vieraissa, tosin vain ulkona terassilla turvavälien päässä, mutta silti. Karanteenirivit rakoilevat, ymmärrettävää.

Ja meidän terveiden pitäisi nyt hankkia koronavirustartunta. Sitä varten koulut kahdeksi viikoksi avataankin, että virusta jaeltaisiin hallitusti ja kesän aikana kehitettäisiin sitten laumaimmuniteettia. Eristystä ei voi jatkaa ensi vuoteen ja odotettuun rokotteen saapumiseen. Muuten kuin riskiryhmän osalta ehkä? Heille on tulossa pitkä vuosi.

Illan elokuvana Talo jalavan varjossa. E.M. Forsterin Aspects of a Novel on kirjoitusoppaiden klassikko , muuta en ole häneltä muuta lukenut. Elokuvasovitus on hyvä, joskin selvästi kirjan pohjalta tehty eli elokuvaksi sekavan laaja. Emma Thompson on viehättävä pääroolissa, ja kultakauden brittiläismiljöö vaikuttaa anglofiiliin minussa. Huomioni kiinnittyy mm. pieneen kohtaukseen, jossa Bonham-Carterin hahmo alkaa olla nykykielellä flippaamassa ja Thompson koettaa puhua häneen järkeä, siis vedota hänen luonteeseensa. Olet menettämässä itsehillintäsi, hän sanoo, parafreesaan, pysähdy ja mieti toimintaasi ja ota itsesi taas hallintaan. B-H ei tässä onnistu vaan karkaa tuulen eli tunteiden mukana kaunan syliin, uhraa elämänsä ja melkein muidenkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perässä. Yllättävän vahvasti tarina vetää mukaansa sekavahkosta alusta huolimatta.

Päivä 47, lauantai

Bauhausissa taas. On siis lauantai. Yhtä sun toista puutarhaan tarvitaan. Ihmisiä on mukavasti liikkeellä, ilman kasvonaamioita ja turvaväliteippejä ei huomaisi mitään erikoista.

Päiväkahvit nautimme kotiterassilla – ensimmäiseni ikinä. 

Pieni talo preerialla on ilmestynyt Yle Areenaan. Katsomme pilottijakson, hyvistä perhesarjoista on kova pula. Miksei sellaisia muuten tehdä enemmän? Eivätkö perheet katso enää yhdessä ohjelmia, joten kohderyhmä on kadonnut? Toisaalta eivät voi katsoa, jos perheohjelmia ei ole… Pieni talo onkin aivan yllättävän jännittävää viihdettä. Kun koira katoaa alussa jokeen, nuorin tyttö poistuu huoneesta silmät vetisinä. Vanhin sanoo lopuksi: ”Helpotti kun mä tajusin ettei kukaan niistä kuolekaan.” Uudisraivaajaperhe kokee preeriapalon, kohtaa susia, intiaaneja… Kun kaksi intiaania saapuu heidän talolleen juosten, olen peloissani itsekin. (Juosten! Jokin siinä tekee saapumisesta erityisen pelottavaa.) Perhe on hyväluonteista ja pitää huolta siitä, ettei vaivaa toisiaan murheillaan, joissa muut eivät voi auttaa. Joulujuhlista osataan olla kiitollisia, kun lahjana on tikkari ja tinamuki. Kovaa työtä tehdään, ja elämää rakennetaan pikkuhiljaa. Tapoja kannatetaan, että tavat kannattavat vaikeassakin paikassa.

Suorastaan lääkettä on tämän katsominen. Viisas veto Areenalta tuoda tämä nyt näkyville.

*

Tänään on poika kiukkuinen ja vaikea ja kiusaa äitiään. Nuorempi tyttö saa leikkiä liikaa, joten olettaa, että hän saa leikkiä 100 prosenttia ajasta.  Liikaa aikaa käsissä kotona. Purnutin oireet ovat vahvat.

Minä koettelen pysyä poissa tieltä. Teen pistoolikyykkyjä, akustoin rappujen nurkkauksen Bauhausin akustolevyllä ja asennan sinne uuden verhotangon, kylvän nurtsille tehoruohonsiemeniä, josko elvytys auttaisi… 

Lahjojen paketoimista huomisia synttäreitä varten. Jatkamme samoilla serpentiineillä siis.

Päivä 48, sunnuntai

Juhlimme poikamme viisivuotissynttäreitä tänään sunnuntaina. Viikonlopuksi poikkeuksellisesti viikonlopuksi hän nukkuu pitempään kuin me muut, joten voimme herättää hänet aamulla onnittelulaululla. Kannamme huoneeseen hurjan määrän paketteja. 

Poika nousee sängyssä istumaan, ei ällisty yllätyksestä, ei protestoi laulamisestakaan. Jälkeenpäin vaimoni kertoo nähneensä, että pojalla oli silmät auki kun hän avasi oven. Pieni näytteli nukkuvansa, odotti että tulemme herättämään laululla!

Alkaa pakettien avaaminen. Kaksi metallista nallipyssyä asevyöllä, näitä on toivottu, Pikku hiiren hellekesä, Three Little Piggies -peli, dinosaurus… tädiltä Adidas Superstarit, siskoilta kävelevä robotti, sheriffin merkki ja käsiraudat… Lahjapaljous simuloi oikeita synttärikutsuja.

”Eiks mun synttäreille tuu ketään?” hän kysyy aamiaispöydän edessä. Sävy on varmistava, jo hyväksyvä, hän kertaa vielä tämän. ”Ei tule. Mutta pidetään sitten kesällä juhlat joihin kutsutaan kavereita.”

Pelaamme kolme pientä possua -peliä mansikkapuurotoiveaamupalan jälkeen. Sitten hän pyytää äitiä lukemaan uuden Pikku-Hiiru-kirjansa.
”Olis kiva, jos olis Pikku-Hiirun synttärit -kirja, ja siinä se Hiiru saisi synttärilahjaksi sheriffin merkin ja kaksi pyssyä”, poika ideoi. Hän samaistuu siis Pikku-Hiiruun…  ”Tää on vähän niin kuin sinä ja minä”, hän sanoo Hiirusta ja tämän äidistä. Terveiset ja kiitokset kirjailija Riikka Jäntille.

Kaisan Cafe on leiponut tilauksesta vaniljapullat. Kokoan isovanhempien antaman  synttärilahjan, polkupyörän. Pikku sheriffi kulkee ympäri taloa asevöineen, pidättää pahiksen aina välillä (minut), käy pihalla hätyyttelemässä citykaneja kukkapenkeistä ja harakkaa piha-aidalta.

Ruoaksi grillaan hampurilaiset ja sen jälkeen on jäätelökakun vuoro:

Poika varmistaa vielä kerran: ”Eiks tänne tuu kukaan juhlimaan?” Ei voi tulla, kun on se koronavirus. ”Aa.” On yllättävää, ettei hän sitä vielä usko. Ei silti protestoi. Hyväksytty on.

Silti, hän on iloinen ja leikkisä koko päivän, joten eiköhän nämä poikkeussynttärit olleet silti hyvin onnistuneet. 

Illalla lapset soittavat isoäidille videopuhelun. He osaavat jo taitavasti käydä videokeskustelua (ja luoda Powerpoint-esityksiä!). Poikakin osallistuu näköpuheluun, esittelee sheriffin tähteä ja asevyötään. Isoäidillä on ikävä lastenlapsiaan. Hän aikoo käydä ovellamme pojan oikeana syntymäpäivänä ensi viikolla.

Vaimon vappulomanen on loppu, huomenna taas töihin. Meille tämä on ollut melkein syyllisen onnellista aikaa, tämäkin viikonloppu. Ystäväni on lukenut nuo päiväkirjapohdintani (43) kiitollisuudesta, yhtyy havaintooni. ”Tämä on ollut parhaita keväitä pitkään aikaan”, hän sanoo omalta kohdaltaan. Hän on työkseen sairaanhoitaja.

*

Hallitus kokoontui tänään pohtimaan koronarajoitusten karsimista.  Odottelin tuloksia pitkin päivää.  Lopulta selviää, että tiedotustilaisuus siirtyy maanantaille. 

Paluuta normaaliin, eikö niin? Pikkuhiljaa, hyvän sään aikana. Ennustan että kansan rivit alkavat rakoilla muutenkin ensi viikolla.

Italian lockdown päättyy huomenna. 

Poikkeustilapäivät 44 ja 45: Laumojen ajan loppu ja ihana vappu

Päivä 44, keskiviikko


Miettikää messuja, isoja halleja, joissa kokoontuu ihmisiä ympäri maailmaa oman asian tai harrastuksen ympärille. Minä mietin Frankfurtin kirjamessuja, Essenin pelimessuja, mutta jokin teille tuttu messu. 

Mitä jos tämä pandemia  jääkin elämään. Ihmiset alkavat karttaa messuja tautipesinä. Con crud oli käsite jo ennen, nyt se otetaan tosissaan. Messut muuttuvat epäkannattaviksi järjestää, keksitään uusia muotoja. 

Mutta samahan pätee muihin massatapahtumiin. Stadionit täynnä penkkiurheilijoita, rokkifaneja? Kesärokkifestivaalit?

Nämä ovat kaikki leimallisen 1900-lukulaisia asioita. Ennen 1900-lukua konsertit tarkoittivat kulkemista oopperatalolle illaksi. Siellä istui permannolla satoja ihmisiä, aitioissa ja lehtereillä saman verran, he olivat varakasta väkeä ja siis keskimäärin terveempää ja vastustuskykyisempää. Urheilutapahtumat olivat nekin paljon pienempiä, ja jo antiikista lähtien yleisönä oli etupäässä varakasta eliittiä. Olympialaiset, jalkapallon mm-kisat, nämähän lähtevät kaikki lentoon vasta 1900-luvun ehtiessä jo pitkälle. 1900-lukua joku nimittikin ”massojen aikakaudeksi”.  Sota oli sekin pitkälti vähemmistöjen puuhaa ennen Suurta sotaa.  (Napoleonin Grande Armée oli jo suuri mutta silti alle kymmenesosa Ranskan IMS armeijasta). 

Massojen aikakausi oli paitsi vaurauden ja demokratian ansiota, ennen kaikkea sen mahdollisti muutama ratkaiseva keksintö. Ignasz Semmelweis keksi käsienpesun 1860-luvulla, Pasteur vahvisti sen bakteeriteoriaksi, ja 1800-luvun loppuun mennessä oli moniin tauteihin tarjolla jo rokotteita. Fleming keksi penisilliinin 1920-luvulla ja antibiootit yleistyivät 1940-luvulta alkaen.

Nämä mahdollistivat massojen kokoontumisen. Nämä mahdollistivat massojen aikakauden samoin kuin e-pillerit mahdollistivat hippisukupolven. Taudeilla oli nyt ennenkuulumattomat laumat levitä, mutta niitä voitiin torjua ennalta rokotteilla ja hoitaa jälkeenpäin. Tuntemattomien tapaaminen ei ollut enää sitä hengenvaarallisempaa, mitä kauempaa he tulivat ja siis erilaisemman bakteerikannan omasivat. (Amerikan alkuperäiskansat kuolivat käytännössä eurooppalaisten tauteihin, ei aseisiin.) Foinikialaiset olivat viisaita, noin kaukokauppa kannatti hoitaa ennen Semmelweissia ja kumppaneita.

Semmelweiss et al. mahdollistivat messut, olympialaiset, jalkapallon mm-kisat, Rion sambakarnevaalit…

Mitä messut olivat ennen bakteeriteoriaa? Maailmannäyttelyitä. Nähtävyydet tuotiin ihmisten luo, ihmiset eivät matkustaneet.  Ennen 1970-lukua ulkomaanmatkailuun vaadittiin joko pääsy harvalukuiseen eliittiin tai sitten merimiehen tai sotilaan ammatti. 

Koronan pessimistisimmät ja kauaskantoisimmat ennusteet toistavat, että maailma ei palaa entiseensä. Mitä jos 1900-luvun massojen aikakausi loppui nyt? 

Ehkäpä ei, mutta ajatusleikki on hurja ja tärkeä leikkiä. Penkkiurheilu etänä, ei paikan päällä, ainakaan suurilla stadioneilla (liput sitäkin kalliimpia – hyvästi demokraattiset massat). Rockmusiikki etänä, hyvästi festarit. Stadionkeikat vaihtuvat klubeihin ja kamareihin. Että nämä olisivat olleet vain välivaihe, anomalia, ja nyt palattaisiin taas normaaliin, jatkettaisiin 1800-luvulta taas, nyt nykyteknologian avittamana toki. 

Kuvitelkaa mustavalkoinen näkymä varhaisista jalkapallokisoista: Pelé nahkakuulan kanssa, lehterit täynnä lätsäpäisiä miehiä. Kuvitelkaa nuori Bruce Springsteen täyden stadionin edessä kitara kädessä. Kuvitelkaa, että nämä olivat 1900-luvun poikkeusilmiöitä siinä missä valaanluukorsetit 1800-luvun leimallinen ilmiö ja miesten valkoiset rullaperuukit 1700-luvun. Ne tulivat ja menivät, ja niiden tilalle tuli muuta. 

”Niin 1900-luku, se oli se aika kun miehet ajoivat naamakarvansa ja ihmiset kokoontuivat laumoittain yhteen”, kertaavat lapset historiaa 2200-luvulla.

*

”Me ei olla luettu pitkään aikaan tätä Montne Triston kreiviä… Kato tässä on se Edmond, ja sillä on keppi ja hienot vaatteet. Ja se on aina vihanen tälle kun se laitto sen vankilaan. Se on se Danglars, se on pahis.”

Poikani selaa poikakirjaversiotaan Monte Criston kreivistä kiinnostuneena ja muistelee sen sisältöä. Eikä siitä ole kuin viikko, kun se kerrattiin uusiksi, tämän ensimmäisen kerran jälkeen. Olen riemuissani… 

*

Tytöt pyöräilevät iltapäivällä hakemaan Espoon kaupungin uusia koululounaita. Nyt ne ovat ensi kertaa siis lounaita eikä eväspusseja. Länsiväylän jutun mukaan pussit eivät olleet suosittuja, mutta näihin on ilmoittautunut paljon enemmän hakijoita. Juuri kun lapset poistuvat kotoa, alkaa sataa rakeita, isoja valkoisia kuulia. Ne muuttuvat rännäksi, ja lopulta leijuu lumihiutaleita.

Suomen vappusää on sentään normaali.

Kaupungin ruokasäkit sisältävät einespitsaa, -makaronilaatikkoa, -pinaattiohukaisia, rasvatonta maitoa, näkkileipää, tomaatteja ynnä muuta. Myös kilon maidotonta margariinia, jolla on kätevä karkottaa jäniksiä puutarhasta, kunhan osuu napakasti.

Varmistuu, että koulut aukeavat taas 14.5. kuten oli määrä. Yhdysvalloissa koronaan on menehtynyt enemmän ihmisiä kuin Vietnamin sotaan.

Länsiväylässä ilmestyy haastatteluni. Netissä se on täällä. (Joku muu kuin minua haastatellut toimittaja on lisännyt otsikon lukematta kirjaa…)

 

Päivä 45, vapunaatto

Poikani tulee antamaan minulle herätyspusun ja alkaa puhua nopeasti:

”[Siskolla] on ilmapalloja tukassa, mä oon innoissaan kun äiti jää kotiin ja ilonen, ja äiti puhals mulle vihreen ilmapallon, mä käyn hakemassa sen.”

Ja pian hän tulee esittelemään ilmapalloaan. Ja siskolla tosiaan on kaksi pientä ilmapalloa nutturassaan. Vappua on ilmassa. 

*

Kivenlahti-seuralle kirjoittamani ”omaelämäkerta” on netissä: Vaaran vuosien Kivenlahti.

Vuonna 1945 vappu oli ensi kertaa vapaapäivä. Työläisten juhla vapautettiin töistä heti jouduttuamme Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kevät oli kylmä tuolloin, vanhoissa valokuvissa ihmiset kulkevat paksuissa takeissa vielä toukokuussa, vaikka vappuna kyllä näytti aurinko paistavan. Elonetistä näkyy vappumarsseja 75 vuosi sitten, näitä banderolleja kannetaan Vaaran vuosissakin... Tunnistan nyt stadionyleisön joukosta neuvostotiedustelija Jelisejevin, arkikielellä vakoojan, en ollutkaan huomannut häntä aiemmin. Mies, oikealta nimeltään Sinitsyn, tulee vastaan aikakauden valokuvissa siellä täällä…

https://elonet.finna.fi/6f9869a4-fc04-444b-8698-6acb1af549dd

*

Käymme päiväkodissa moikkaamassa opettajia. Heistä on selvästi kiva nähdä poikaamme pitkästä aikaa. Hän saa vastapaistetun munkin ja puuhapussin vapuksi. Juttelemme paluusta, 14.5. luultavasti poikakin palaa päikkyyn kun kerta tytötkin menevät kouluun. 

Vappuostoksilla. Lisää teetä Thehuoneesta, serpentiiniä ja pojalle vappumiekka Tigerista. Alkosta proseccoa, souria ja greippiolutta ja Kraken-rommia. Kaupasta grillattavaa, Sorrenton sitruunoita kakkuun. 

Kotona juodaan kahvit Kaisan Cafen poropiirakan ja korvapuustin kanssa… Kyllä meidän kelpaa. Taloushuolet väistyivät saamieni koronatukirahojen myötä. Elämä hymyilee ja ihana vappu edessä, vaikkakin kotipihalla.

Vaimo käy vielä lasten kanssa vappupallot ostamassa. Lähimmät kävelevät vappukoirat löytyy Munkkiniemen Etolasta. Kaksi corgia ja dinosaurus!

Minä valmistan perunasalaattia. Kaupan perunasalaatit sisältävät kaupan majoneesia, se on maitotalousruokakulttuurissa takapakkia barbariaan.

Juhlapäivälliseksi grillaamme ribsejä ja possunfilettä, pekoniparsaa ja paprikaa. Juomme proseccoa ja Espoon Oman Panimon alea, kello 18. eteenpäin ylioppilaslakki päässä ja vihreä neulesolmio kaulassa, koska on vappu.

Vappujuhlat keskeyttää vain karannut ilmapallo. Nähtävästi käveleväkin vappupallo pystyy karkaamaan taivaalle, sillä sinne pojan dinosaurus leijuu tuulenpyörteen mukana. Ensin tuulenpuuska vie sen naapurin puuhun, sitten sieltä korkealle yläilmoihin ja aina horisonttiin asti. Tärkeitä lapsuuden kokemuksia tämäkin…

Hyvää eristyksellistä vappua kaikille!

Poikkeustilapäivät 42 ja 43: Kokemuskiitollisuus

Päivä 42, maanantai

Styleforum Journal kirjoittaa artikkelin: Kasvonaamiot, ostajan opas. Minkälaista kangasta, minkä suunnittelijan on tarjolla – mikä on tyylikkäin valinta? Kalifornialaisvalmistaja esim. tekee käsityönä japanilaisesta luomupuuvillasta maskeja, jotka on värjätty indigolla tai kamomillalla.

Hifistelyä tai ei, hyvä juttu silti. Kun asioista tehdään työläästi erityisiä, ne muuttuvat arvokkaammiksi psykologisesti (ei ainoastaan rahallisesti). Silloin niitä käyttää mieluummin ja enemmän, ja niistä haluaa pitää huolta. Bespoke-kasvonaamiot monogrammilla kunniaan.

*

Edellisessä päiväkirjassa kirjoitin, että infektiotaudit yleensä lisäävät ”emotionaalista konservatiivisuutta”. Sikäli ei yllätä, että ainakin googlehauissa mitattuina myös uskonnollisuus on lisääntynyt. Twitterissa liikkuva paperi: The pandemic has increased religiosity tremendously: Google searches on prayer has skyrocketed for most countries, most forcefully in weeks with more new COVID-19 cases. Juoksuhaudassa ei ole ateisteja, sanoo sananlaskukin.

*

BBC Ruotsista ja Tegnellistä:

But chief state epidemiologist Anders Tegnell is broadly popular in Sweden. An experienced scientist with more than 30 years in medicine, he is known for his relaxed demeanour and preference for pullovers.

”He’s a low-key person. I think people see him as a strong leader but not a very loud person, careful in what he’s saying,” reflects Emma Frans, a Swedish epidemiologist and science writer. ”I think that’s very comforting for many.”

She argues that many national and international media have been ”searching for conflict” within the scientific community, whereas she believes there is a consensus that Anders Tegnell’s approach is ”quite positive”, or at least ”not worse than other strategies”.

Kiinnostavampaa on ruotsalaisten reaktio. ”Ruotsalainen ekseptionalismi” on käsite siinä missä amerikkalainenkin. Some Swedes have responded with an ”outburst of nationalism” and a ”sense of pride, for Sweden deviating from the European norm”, says Prof Nicolas Aylott, a political scientist at Stockholm’s Södertorn University.

Osmo Soininvaara huomauttaa uudessa blogitekstissään, että Ruotsissa kuolee sitten kuitenkin enemmän kuin on tarpeellista, koska osaamme nyt hoitaa sairastuneita paremmin kuin vielä viime kuussa. Tiedetään esim. veren hyytymisen riski. Ruotsin pitkän tähtäimen strategia ei siis välttämättä johtaisi yhtä suureen kokonaiskuolemien määrään nopeammin, vaan  korkeampaan. ”Monta Ruotsissa kuollutta osattaisiin nyt pelastaa.” 

Soininvaarakin ihmettelee, miksi kirjastot ovat yhä kiinni. ”Kuvitteleeko joku, että virus leviää kirjojen kautta? Ovella vahti niin, että sisälle pääsee vain kohtuullinen määrä asiakkaita kerralla.” 

Harmillisesti Soininvaarakin äityy sitten dramaattisuuteen, puhuu jo ”menetetystä sukupolvesta”  kun osalla lapsia on koulunkäynti ollut pari kuukautta vähän heikompaa. Se nyt olisikin, jos ihminen menisi pilalle siitä, että on kotona pari kuukautta – saati kokonainen sukupolvi. Sodan käynyt sukupolvi jälleenrakensi Suomen. He sotivat viisi vuotta, tulivat kotiin ja rakensivat Suomen taas pystyyn. Jos jokin, niin heidän mukavaan, vauraaseen, vapaaseen ja tasa-arvoiseen Suomeen syntyneet lapsensa, suuret ikäluokat, olivat se pilalle mennyt sukupolvi. Ihminen on sopeutuneempi haasteisiin ja hankaluuksiin kuin paratiisiin.

Tämä vaara on ”aikansa seuraamisessa”, siis jos lukee jatkuvasti uutisia ja ottaa ne tosissaan. Aikansa seuraaminen aiheuttaa tunnelinäköä, perspektiivikatoa ja kauhistelua, ja pahimmillaan se voi johtaa jopa twitteriin liittymiseen. Minunkin onnettomin ajanjaksoni oli viitisen vuotta sitten, kun itse unohdin tämän ja ”seurasin aikaa”. Toinen silmä ajassa, toinen ajattomassa, se on reseptini nyt. Edelliseen voi hyvin tulla kaihikin. 

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Turhan usein unohtuu, että heitä saa kiittää sodan lisäksi myös maan jälleenrakentamisesta. Viisi vuotta sodassa ja loppuelämä raksalla. Minäkin tajusin sen vasta Vaaran vuosia tehdessä.

*

Meillä on hirveän perusmukava korona-arkipäivä. Eilistä grilliruokaa, leuanvetoja ja punnerruksia, peleinä Walking in Burano ja Forum Trajanum.

Juttelen puhelimessa ystäväni kanssa, jonka vanhimmalle lapselle on teini-iän puberteetti painanut päälle tänä keväänä tosissaan. Hän on kyllästynyt vääntämään kotona teinin kanssa eikä malta odottaa karanteenin loppumista. Minun pitää taas olla kiitollinen siitä, miten osuvaan ikään lapsillemme tämä korona osui: he eivät ole liian vanhoja eivätkä liian nuoria. 

Ainoa ongelmamme on hyvin espoolainen: röyhkeät jänikset ja citypuput kuopivat kukkapenkkiämme jo valoisaan aikaan silmiemme edessä. Googlailen neuvoja, millä näitä karkoittaa. Joku trollaa keskustelupalstalla:

Voe elämä teitä : / Ne on eläimii, ja luonto kuuluu niille enemmä ku ihmisille. Ihmiset vaan tuhoo sitä. Oma ongelma, jos ne tulee pihoille, ku muualla ei voi syyä ku heti ollaa jo ampumas tai heittämäs kivillä, hei tajutkaa NE VAAN SYÖ! täytyy niidenki syödä. Voi,ei ne tulis pihoille jos ne vois käyä tällee helposti ostaa kaupasta ruokaa!

Siinä on tavoitettu tietty hesalaistyyppi aika hersyvästi. Samaistutaan eläimiin; liittoudutaan eläinten kanssa ihmisiä vastaan. Sekin on mahdollista jos ja vain jos seuraa aikaansa…

Päivä 43, tiistai

”No miks sun pitää käydä töissä jos on koronavirus ja mun ei pidä mennä päiväkotiin ja tytöt ei mee kouluun?” poika tenttaa äidiltään äkäisenä heti aamusta. Hän ei halua, että äiti poistuu kotoa. Pieni oidipaalinen välikohtaus kehittyy, kun koetan sekaantua tenttaukseen ja poika pärryttää minulle. 

Koronakaranteenin rivit alkavat rakoilla. Kaupassa hengailee nuorisoa. Kaverini kertoo vuokranneensa saunan, hänkään ei ole päässyt saunomaan korona-aikana. Kyllä tekisi mieli lähteä mukaan…

Pojalle sataa postista syntymälahjapaketteja, valtaosa on hänen äitinsä tilaamia. Säälistä kun vieraita ei ole tulemassa. Käyn työhuoneella, luen ja juon kahvit, grillailen. Tänään grillaan makkaraa, en oikeastaan ole makkarafani, mutta grillatun halloumin ja tomaattien sekä valkosipuliuunilohkoperunoiden kanssa siitä tulee  näppärä pikalounas. 

Ja henkilökohtaisena välitilinpäätöksenä on todettava, että tämä kevät on minusta ollut oikeastaan huippuhieno. Minulle. Kevät tuntuu melkein kuin kesälomalta, nyt kun on grillikin. Perhe on koossa, kellään ei ole menoja, harrastukset ovat kiinni. Otetaan rennosti ja grillataan. Omat työtuntinikin ovat nyt olleet melkein kuin kesällä (minulla ei ole ollut palkallista kesälomaa sitten, mitä, 2009?). 

Omasta puolestani olen siis onnellinen, että olen saanut kokea tämän koronakevään. Puhun nyt omasta kokemuksestani, en kaikkien ihmisten puolesta. (Tällaisia pitää järkevillekin lukijoille nykyään lisätä twiittajien takia.) Voin sanoa näin, koska en tunne ketään, joka olisi sairastunut tai muutenkaan vakavasti kärsinyt tästä keväästä. Olen menettänyt töitä ja promohommia, pari kaveria on lomautettu, vanhemmilla sukulaisilla on ollut tylsää, siinä ovat minun elämänpiirini vastoinkäymiset. Pitkässä juoksussa omat taloudelliset tappioni ovat aika pieni hinta näin ikimuistoisesta kokemuksesta. Jos ja vain jos koronaepidemia jatkuu ilman tätä suurempia haittoja, koko homma on ollut henkilökohtaisesti, nettopositiivinen kokemus. Aiemmin kun tauti yhä pelotti, ei voinut sanoa näin, ja jatkosta on liian varhaista sanoa mitään. Mutta tähän asti, nämä viimeiset vajaat pari kuukautta ovat olleet ikimuistoisen kiinnostavaa elämää, ja olen kiitollinen, että olen saanut kokea ne. Parasta tässä on tunne, että rajoitan elämääni muiden hyväksi, autan siis tällä kaikella välttämään muita sairastumasta hengenvaarallisesti. Saan siis sekä kokea tällaisten poikkeustilan että tehdä hyvää – pysymällä kotona. Ehdoton nettopositiivinen. Kun vähän aikaa vielä kuluu ja jos tilanne ei pahene, muutama muukin tullee samaan kokemuskiitollisuuteen.

(Ja siltä varalta että joku twiittaaja lukee tämän: Tämä ei vähättele muiden kärsimyksiä tai kansantaloutta, koska tämä ei käsittele niitä samoin kuin violettia väriä käsittelevä teksti ei vähättele keltaista…)

Illalla ajan Ruoholahteen noutamaan uuden tietokoneen. En ole ajanut Hgissä nyt vähään aikaan, ajotaito tuntuu rappeutuneen kuukaudessa. THL:n ilmoitustaulut käskevät: ”Älä tapaa vanhuksia”, sen maolaisuus ei jää huomaamatta. Miettikääpä miltä vielä talvella olisi kuulostanut ajatus , että valtio kieltää suurilla julisteilla teitä käymästä mummolassa. 

Ruoholahden suuressa verkkokaupassa on paljon ihmisiä, perheitäkin lapsineen. Ja turvaväliteippejä. Turvaväliteippi, siinä toinen ehdotukseni vuoden uudissanaksi. 

 

 

Kampin ostoskeskuksessa taas kolmas kerros näyttää kello kuudelta autiolta.

Lautapelit.fi on ainoana auki, majakka pimeydessä. Myymälässä nainen palapeli kädessä keskustelee myyjän kanssa, josko hän kokeilisi jotain ihan oikeaa lautapeliäkin… Myyjä kertoo Terraforming Marsista. Toivottavasti nainen tarttuu oikeaan peliinkin. Ostan pojalle oman synttärilahjani ja ajan takaisin kotiin. Perhe syö satsumaa, lukee Tinttiä ja pelaa korttia.

Ylen uutisissa mikrobiologian professori Jukka Pelkonen sanoo olevan ”äärimmäisen epätodennäköistä”, että virus tarttuu ihmiseen ”joltain pinnalta”. Desinfiointi ja suojahanskat olisivat sikäli siis turhia. Myös ”sekä alan tutkijat että THL ovat useissa yhteyksissä kertoneet, että pintojen kautta koronavirus ei käytännössä tartu.”

Hyvä:

Avatkaa jo kirjastot! Kirjat eivät ole saastaisia…

Poikkeustilapäivät 39, 40 ja 41: Öiset kotiseikkailut ja espoolainen onni

Ei hätää, hyvä lukija. Jätin eilisen julkaisupäivän väliin ainoastaan venyttääkseni koko viikonlopun samaan postaukseen. Ovat jo pitkään vaivanneet nämä parittomat viikot, jolloin viikonloppu katkeaa lauantain ja sunnuntain välistä. Aion jatkossa venyttää lauantai-iltaan osuvat blogaukset sunnuntaille.

Päivä 39, perjantai

Nyt odotellaan hallituksen kertovan, milloin karanteenitoimia aletaan purkaa. Etenkin: Milloin koulut taas avataan? Vieläkö aiemmin mainittu 13.5. pitää paikkansa? Lapset ehtisivät käydä koulussa pari kolme viikkoa, saada tartuntoja, joita sitten kesälomalla muuttaa immuniteetiksi. Käyrä loivenee.

*

Kehitys on taas samanlaista kuin 30-luvulla!

Nyt tätä mieltä on Viron politiikan iso mies Mart Laar. Ja mistä syystä tällä kertaa ollaan 30-luvulla? Koska Suomi ei ole tehnyt Viron kanssa tarpeeksi läheistä yhteistyötä.  Viro olisi halunnut luoda erityissuhteen Suomen kanssa koronasotaa vastaan, luoda yhteisen karanteenialueen, ehdotti siis maidenvälisen liikkuvuuden jatkamista. Suomi ei lähtenyt mukaan ja Viro hakee nyt liittolaisia Latviasta ja Liettuasta.
En ole asian tuntija, mutta Suomi teki ennen sotaa 30-luvulla puolustusyhteistyötä Viron kanssa. Suomenlahden sulkeminen onnistuu mailta yhdessä, ja sama tavoite oli Neuvostoliitolle merkittävä Viron miehittämiseksi ja Hangon ja sitten Porkkalan vuokraamiseksi. Kuka kontrolloi Suomenlahtea, kontrolloi pääsyä Pietariin. No, 2020 Viro on kärsinyt sekin koronasta kovasti, ja maan johtohenkilöt olisivat toivoneet kriisin lähentävän maiden suhdetta erityiseksi. IL:n artikkelissa he ovat nyt tyytymättömiä ja kehottavat kääntymään jatkossa Latvian puoleen.
Kiinnostava ajatus kyllä tuo yhteinen karanteenialue. Ei toisaalta ihmetytä, ettei Suomen hallitus uskaltanut sellaiseen lähteä. Matkustajaliikenne lopetettiin nyt myös virolaisilta työmiehiltä. Meidän naapurin raksalla kyllä edelleen liikkuu Viron rekkarissa olevia autoja ja kuulee viroa, ilmeisesti työmiehet ovat olleet nyt pitkään poissa kotoaan? 

Lisäksi meininki muistuttaa 20-lukuakin. Maailmalla juhlitaan nyt salakapakoissa. Joko ihan vain hauskanpitoa varten, kaljaa ja biljardia, tai sitten tarkoituksena hankkia koronavirustartunta. Siis samoin kuin lapsiperheissä on kuulutettu, että ”täältä saisi nyt vesirokkoa, tulkaa hakemaan lapsillenne”, moni terve nuori aikuinen on omasta mielestään altruistisista syistä hankkimassa tartuntaa voidakseen sairastettuaan sitten jatkaa normaalia elämää immuunina, käydä töissä. Tästä on puhuttu ennenkin, suomalainen lääkäri spekuloi viime kuussa jopa sairaanhoitohenkilökunnan täsmätartuttamista immuniteetin hankkimiseksi. Idea ei ole tyhmin kevään aikana kuultu, mutta mikään julkinen viestijä ei siihen kannusta. 

*

Tajusin vasta nyt, että nämä päiväkirjat toimivat tulevaisuudessa muistona koronakeväästä 2020. Ja minä kun ajattelin kerrankin kirjoittavani vain tätä päivää varten. Joten kirjataan yleisiä yhteenvetoja.

Animal Crossing ja Tiger King ovat nähtävästi koronakevään hittejä konsolipeli- ja hömppäviihdepuolella. Lohduttavaa korona-yhtenäiskulttuuria. Tiger King on nähtävästi friikkisirkus, sellaiset lohduttavat ylemmyydentunnettamme. ”Minullakin menee huonosti, mutta ei sentään noin huonosti.” Onko ruokareseptipuolella vastaavaa selkeää kevään juttua? Muutamia piirakoita sun muita on vilahdellut lehdissä, arkista, tuttua ja turvallista konservatiivista ruokaa. Eksotiikka on hyvinvoivien ylellisyyttä, uuden kokeilu vauraille ja huolettomille. Meidän keväthittimme ovat olleet saaristolaispannukakku ja puolukkavispipuuro. Vaimo on innostunut molemmista ja meillä syödään vähintään jompaakumpaa nyt joka viikko. Saaristolaispannukakku tehdään riisipuuroon, mukana vähän kaurajauhoa. Vispipuuroa riisijauhoon.

Meidän koronakevätpelimme on tänne hyvin tallennettu, mutta uusia peli-ilmiöitä ne eivät ole. Viime päivät olemme pelailleet tällaista yhteistyöpeliä kuin Bandido. Sen julkaisija Helvetiqa jakaa pelistä näköjään ilmaista printtaa ja pelaa -versiota uudella teemalla: Bandido Covid 19. Viruksen kaikki väylät pitää tukkia, tartuntaketjut katkaista. Kokeilkaapa, teema toimii mainiosti. Peli löytyy printattavaksi sääntöineen täältä:
https://www.helvetiq.com/bandido-special-covid-19-edition?___store=fr_en&___from_store=fr_fr

Treenasin tänään kahdesti, koska eilinen jäi välistä. Vedin aamulla leuat, nyt sain 50 kokonaistoistoa kasaan ainoastaan neljällä sarjalla. Illalla tein pistoolit, etenkin niissä on selvää kehitystä havaittavissa. Treeni on ollut kivaa ja riittävän erilaista vaihtelua oikeaan kuntosalitreeniini. Paras treeniohjelma on aina se, jota et tee. Keho pitää yllättää, shokeerata kehitykseen. 

Pakko myöntää: nämä nopeat  ja taajat kotitreenit ovat niin käteviä, että nyt tuntuisi kynnykseltä lähteä kuntosalille ihmisten joukkoon… Näin se erakoituminen lähtisi vaivihkaisesti etenemään. Yläkroppaan tuntuu tulleen vähän pihviä, tiukat paidat kiristävät.  Sata leukaa viikossa on kai vähän pakkokin vaikuttaa.

Illan elokuva Tinker Tailor Soldier Spy. Romaani on erinomaisesti kirjoitettu, etenkin kaiken sen kouluun sijoittuvan kuvauksen ja agentin ansiosta, jolla romaani alkaa. 

Huomenna 40 päivää poikkeustilaa. 40 päivää kuulostaa jo ajanjaksolta, ei oikulta enää. Se on karanteenin aika: quaranta giorni

Koronavirusepidemiakaranteenipäiväkirjamerkintä 40, lauantai

(Yhdeksänvuotiasta viihdytti, kun keksimme tuota mahdollisimman pitkää yhdyssanaa.)

Kirjallisuudella menee  nyt hyvin. Ihmiset eivät ainoastaan kokoa palapelejä tänä keväänä, he lukevat ja kuuntelevat kirjoja myös. Kustannustoimittaja kertoo, että myynti on tällä hetkellä suurinta vuosikausiin.  

Se rohkaisee kirjailijaa miettimään jatkoa. Vuosi elämästä ei mene hukkaan, jos kirja löytää lukijoita.

Lauantaimme alkaa kuten lauantait aina alkavat. Pienimmät lapset ovat jo olohuoneessa katsomassa aamuohjelmaa, kun nousen. Lego Star Wars innostaa nelivuotiaan taas, hän ottaa miekkansa ja kertoo sen olevan taikamiekka.

”Tästä tulee tulipommeja, räkäpommeja, iskuvoimaa, laavapommeja ja sähköiskuja ja sähkötulilaavaa.”

Siivouspäivän aikana asunnossa kiertelee jättiläiskeisari, jolla on kultapussi, valomiekka ja Taah Woos -pyssy.

Grillin opettelua vuorossa.

Ensinnäkin tajusimme, että grillin ulkonäöllä ei ole juurikaan merkitystä, vain grillin hupulla on. Huppua katsellaan koko ajan, grilli näkyy silloin tällöin. Joten tilasin Napoleonin oman hupun, se saapuu ensi viikolla, mutta sadetta ei ole luvattu.

En ole ennen omistanut kaasugrilliä, joten tutkailen miten se mahdetaan laittaa toimintaan. Lapset vaativat jo grilliruokaa. Savonrannalla Ruusintorpan residenssissä kesällä 2016 grillasimme paljon hiilipallogrillillä, ja tytöt oppivat grillatun possupihvin makuun. Ruusintorpan kesästä tulee jo neljä vuotta! Meillä on siitä kauniit kesämuistot, joista kirjoitin jo tuoreeltaan kirjoituksen tänne Kansan Sivistysrahaston sivuille. Seuraavana vuonna Ruusintorppaan olikin jo ruuhkaa, ja olimme viimeiset residenssiläiset, jotka saimme nauttia torpasta koko kesän.

Selviää, että kaasugrillin kytkeminen kaasupulloon ei nyt sitten onnistukaan. Paineensäätimen ”lukon” alla olevat metallikuulat eivät nyt vain tartu kiinni tai päällysmuovi mene alas.. Kun avaudun asiasta avaudun kavereille, eräs heistä vastaa jotakuinkin näin: Joo, se on ihan korkeemmassa kädessä milloin se menee. Voi mennä ekalla, voi mennä puoli tuntia. Mä otan aina oluen siihen ja lähden ränkkäämään. Grillaaminen jää nyt huomiseen joka tapauksessa.

Intialaista kanaa (pannulla), vispipuuroa. Sundae Split -korttipeli. Taputuspunnerruksia, timanttipunnerruksia. Perhe katsoo Voice of Finlandia.  Kaikki tuttua tavaraa tältä keväältä, rutiinia.

Jotain seikkailua sentään: Poika pyytää voiko nukkua siskojensa huoneessa yön. Se sopii siskoillekin, siskoja hymyilyttää. Mikäs siinä, on lauantai ja kaikki.

Lapset ovat innoissaan ja leikkivät jotakin alakerrassa pitkään, sitten alkaa huuto. He ovat riitaantuneet, ja poika alkaa parkua. Hän huutaa pitkään vedet silmissä, ei tahdo rauhoittua, ei tulla syliin, ei kertoa mikä on hätänä.

Lopulta isosisko: ”Mä taidan tietää miks se huutaa. Meille tuli riitaa ja me sanottiin että sä et saakaan tulla meidän huoneeseen yöks.”

Sisko on oikeassa, sen takia poika huutaa. Sovittelemme riidan ja kerromme, että kyllä hän saa nukkua siskojen huoneessa.

Varhain, jo kahdeksan jälkeen pojan patja kannetaan lattialle isosiskojen kerrossängyn viereen. Tyttöjen mielestä tämä on hirveän söpöä, ja kun menemme peittelemään heille hyvää yötä, poika on selvästi mielissään tästä miniseikkailusta. Vähän niin kuin lomamatkalla. Huoneesta kuuluu, kun isosisko lukee hänelle iltasaduksi Mauri Kunnaksen Hui kauhistusta.

Kyllä koronakevät on lähentänyt lapsia entisestään toisiinsa. Välillä huudetaan ja riidellään mutta sellaista se nuori rakkaus on.

Päivä 41, sunnuntai

Yö menee hyvin ja hiljaisesti. Itse valvon taas, herään jälleen neljältä ja menen olohuoneeseen lukemaan. ’Valvoa’, sillä on kaksi merkityst: olla nukkumatta, tai vahtia, tarkkailla. Kafkalla oli kirjoituksenpätkä aiheesta, se kosketti minua teinipoikana kun valvoin samalla tavalla unettomia öitä. Kaivan Kootut kertomukset nyt kirjahyllystä, nyt aamuviideltä kun kirjoitan tätä.

Yöllä

Vajonneena yöhön. Niin tykkänään yöhön vajonneena, kuin me toisinaan painamme päämme miettiäksemme. Ihmiset nukkuvat joka puolella. Vähäistä näyttelemistä, viatonta itsepetosta, että he nukkuvat taloissa, lujissa vuoteissa, lujan katon alla, ojentuneina tai kyyryssä patjoilla, lakanoiden välissä peittojen alla, todellisuudessa he ovat kerääntyneet kokoon niin kuin silloin kerran ja niin kuin myöhemmin autiolla seudulla, leiri taivasalla, määrätön joukko ihmisiä, armeija, kansa, kylmän taivaan alla maan kylmällä kamaralla, heitetynä sinne missä ennen seisottiin, otsa käsivartta vasten painettuna, kasvot maata vasten, levollisesti hengittäen. Ja sinä valvot, olet yksi vartijoista, löydät seuraavan heiluttamalla palavaa puuta vierestäsi olevasta risukasasta. Miksi sinä valvot? Jonkun täytyy valvoa, sanotaan. Jonkun täytyy olla tässä.

Kafka tuntuu ihan nuoruudelta. Etenkin nämä Koottujen kertomusten pikkuiset puolen sivun proosarunomaiset kaskut olivat jotenkin nuoren Franzin yksinpuhetta lukijalle. Läheisiä. Nyt kun silmäilen niitä auringon jo noustua, saan samalla yhteyden nuoreen itseeni. Olen vaaleissa kevätöissä Kivenlahdessa, kun nuori Joonas ihmettelee Kafkaa, tekee lyijykynämerkintöjä sivujen reunoihin Kafkan kiehtovista lauseesta ja ajatuksista, ja on samaan aikaan Prahassa Kafkan luona, erikoisen nuoren neron, joka lohduttaa itseään kirjoittamalla ajatuksiaan. Kivenlahden kautta Prahaan Tapiolasta aamuviideltä, siinä oma öinen seikkailuni.

Huvittavasti nämä koronakevään lukemiseni ovat yhtäkkiä tuttua ja turvallista nekin, Dostojevskiä ja Kafkaa kuin taas nuoruuden kliseenä.

*

Keskipäivää menee kaupoilla, haen äidille viikon ruoat. Vieraasta ruokakaupasta on vaikea löytää tomaattimurskaa. Jätän kassit rappusille oven eteen ja vaihdan hetken kuulumisia. Vappu on ensi viikolla. Äiti kertoo juurileivän leipomisesta, juurta pitää ilmeisesti herätellä monta päivää. Tämä tuli yllätyksenä meille, olemme kokemattomia leipureita. Leivontatietoisuus nousee. Ruokakaupan kylmähyllyn ovessa on iso plakaatti:

Kotona saan kaasupullon letkun lopulta kiinni ja uusi grillimme vihitään. Possupihviä, jauhelihapihvejä, jättikatkarapuja, itse grillattuna, tuosta sen kuin kävelee rappuset alas keittiön ovesta. Oloni on kuin astuisin askeleen taas eteenpäin elämässään. Oma kaasugrilli omalla pienellä terassilla, se on espoolaista onnea… Vaimokin on innostunut kuopimaan kukkapenkkejä ja tunnistamaan kasveja.

Kun tytöt tulevat puistoista leikkitreffeillä kavereidensa kanssa, he ilahtuvat päästessään ensimmäisen oman grilliruoan äärelle.

Tuttu talouselämän vaikuttaja soittaa. Hän on laatimassa kirjoitusta yhdessä melko merkittävän työryhmän kanssa, mutta on tekstin kanssa hukuksissa. Katsoisinko sitä ?Hän meilaa tekstin näytteeksi, juon kahvit ja luen sen. Teksti on tosiaan aika sankan työn takana valmiista… Lupaan katsoa huomenna, miten osaisin sitä auttaa. Hauska toimeksianto tällainen, kunnia auttaa. Asiaproosan hiominen ei yleensä ole vaikeampaa eikä helpompaa kuin fiktiivisen tekstin. Selkeä lause on yllättävän vaikea kirjoittaa, minunkin. Monesti me osaamme kertoa suusanallisesti toiselle ihmiselle, mikä tämä ajatus on, mutta kun sitä kirjoittaa, jostain syystä teksti alkaa koukeroitua ja kapuloitua. Ja jostain syystä koukeroisuutta katsotaan monesti jopa hyvällä. Ranskalaiset filosofit opettivat huonoille tavoille.

*

Illalla opetan tyttärelleni Terraforming Marsin. Se on yksi maailman suosituimpia lautapelejä nyt, aikuisten harrastjaien peli, jolle minullakin oli ilo olla myöntämässä Vuoden Strategiapeli -palkintoa viime vuonna. Hänen opettajansa oli pelannut sitä joululomalla ja sanonut, että hieno peli vaikka tosi vaikea. Pelissä maankaltaistetaan Mars-planettaa tieteellisen oloisesti: nostetaan lämpötilaa ja happipitoisuutta, luodaan planteelle metsiä, meriä ja kaupunkeja. Sanon tyttärelleni, että hän oppii sen kyllä, ja voi sitten kertoa opettajalleen pelanneensa Terraforming Marsia.

Hyvin hän pelin oppiikin. Mars ei ole kokeneelle 11-vuotiaalle yhtään liian vaikea näin suomenkielisenä painoksena. Pitkä peli siitä tulee opetuksineen, mutta kun kello kahdeksan maissa laskemme loppupisteet, tyttäreni voittaa. 

Erinomainen viikonloppu. Kaupassa Ilta-Sanomien lööpit huusivat jotakin ”hiljaisesta tuskasta”, siitä kuinka lapset kärsivät koronakeväänä… Menen käymään lehden nettisivuilla, siellä toimittaja kehtaa kirjoittaa jopa, että ”Suurin osa lapsista ja nuorista kokee yksinäisyyttä ja ahdistunutta oloa. Väkivallan riski perheissä kasvaa.” On niillä otsaa. Kärsimystä on, aina, ja nyt jossain enemmän kuin yleensä, jossakin vähemmänkin,  mutta että suurin osa ja kaikki tämä pelottelu… Jos kotona oleminen on tuskaa, se on kyllä jo ihmiskunnan historian mukavin ja toivottavin tuska. Suosittelisin perspektiiviksi lukemaan vaikkapa hunneista, mustasta surmasta, Verdunin taistelusta tai Kolyman vankileiristä näin vaikka alkuun. 

Italiassa ja Ranskassa ovat koronakuolemat laskussa. Kotimaan politiikassakin on ilmassa jo syyllisten etsintää ja sormella osoittelua, etenkin mitä tulee maskikauppoihin, tautiennusteisiin jne. Ehkä ”hyvä merkki” siitä, että tällaiseen alkaa olla jo varaa…

Ensi viikolla on vappu. Sitä paitsi kuulen sisäpiirin huhun, että Helsingin kirjastot suunnittelevat toimintanssa aloittelua jollain tavoin… Ilmapiiri on korkealla kuin pääskynen.

Poikkeustilapäivät 37 ja 38: Tarinoiden voimasta ja poltetusta maasta

Päivä 37, keskiviikko

 

Koronahuippu on Suomessa jo ohitettu, arvioi THL:n erikoistutkija Vänskä. Vänskän mukaan tartuttavuutta kuvaava luku on laskenut alemmas kuin THL:n maaliskuun lopun ennusteessa. Tuolloin arvioitiin, että luku asettuisi 1,6:n tuntumaan, jolloin tartunnan saanut levittäisi sen keskimäärin 1,6 ihmiseen.
– Nyt tartuttavuutta kuvaava luku R0 olisi ykkösessä tai sen alle, eli tartuntojen määrä olisi laskussa.

Oloni on antiklimaattinen, suorastaan kierosti pettynyt! Huippu tuli ja meni näkymättä mitenkään. Elimme arkea, oli huippu, elimme arkea ja huippu olikin jo mennyt. Not with a bang, but with a whimper aikoo tämä epidemia loppua. Ja kitinästä tulee pitkähäntäinen, kesän yli, syksylläkin vaikuttaa vielä. Koronan draaman kaari on huono. Olisi psykologisesti hyvä, että epidemia saisi selkeän, kvalitatiivisen lopun – ei  siis kvantitatiivisen erilaisen eli aste-eron, vaan oleellisen, binäärisen eron edeltävään: Oli aika koronaepidemian aikaan, mutta päivänä x se loppui ja silloin saatoimme kaikki tehdä z.

Berliinin muurin murtuminen oli tällainen kvalitatiivinen muutos. Sen takia se oli niin tärkeä tapahtuma. Ei muuria purettu kivi päivässä. Se kaatui, tuli aukko, ja aukosta ihmiset kulkivat läpi. Tällainen on psykologisesti keskeisen tärkeää, siihen perustuu tarinoiden voima.

Joka tapauksessa Ruisrock on peruttu ja kesän muut festarit ja tapahtumat elokuun alkuun asti. Partiolaisten suuri kesäleiri Väiski on peruttu, tai ”siirtyy vuoteen 2021”- Saksan Oktoberfest on peruttu.

Sillä välin Ruotsissa jonotetaan jätskiä:

Tukholma viikonloppuna. Kuvakaappauksen kohde EPA/AOP. Onko sallittua ottaa kuvakaappaus kuvasta ja liittää se sivuilleen, kertokaahan te? Uhriton rikos, korkeintaan.

Ruotsissa nähdään jo merkkejä laumasuojan saamisesta.
–Laskelmiemme mukaan Tukholmassa saavutetaan laumasuoja toukokuun aikana, sanoi lähetyksessä haastateltu Ruotsin valtionepidemiolgi Anders Tegnell.

Norjalaiset katselevat nyt naapuriaan ja miettivät, olisiko meidänkin pitänyt tehdä noin. Norja on kärsinyt taloudellisesti erityisen pahasti, pahemmin kuin 90-luvulla. Tv-ohjelma oli laskenut, että norjalaisia on kymmenen kertaa enemmän lomautettuina kuin ruotsalaisia ja Norjan työttömyys tulee olemaan kaksi kertaa Ruotsia suurempi. Tyytymättömyys tilanteeseen on ymmärrettävästi suuri, vaikka norjalaisia on kuollut koronavirukseen paljon vähemmän kuin ruotsalaisia. Ruotsissa pandemia on aiheuttanut 100 000 asukasta kohti 11,76 kuolemaa. Norjassa vastaava luku on 2,42.

Anders Tegnell, supersankari vai arkkirikollinen… Mastermind vai Saddam Husseinin tiedotusministeri. Mitä jos Ruotsin valtioepidemiologi Tegnell olisi ainoana lukenut tilanteen oikein? Ja kylmähermoisesti pitänyt kiinni linjastaan kritiikin ja kuolemien viuhuessa? Sehän olisi sotajohtajan rooli. Ruotsin sotaministeri Churchill. Paitsi että Ruotsi aikoo laistaa tästäkin sodasta.

Joka tapauksessa yli 70-vuotiaat eivät saa Ruotsissakaan tavata lastenlapsiaan koko kesänä, arvelee Tegnell. Tilanne Suomessa tuskin on liberaalimpi.

*

Ylipaino on tupakointiakin suurempi riskitekijä vakavaan koronatautiin. Taas ylipaino. Silti tupakointi on häpäisty paarialuokkaan ja ylipaino ei. Miksi näin? Tupakointi on helpompi kitkeä kansasta pois kuin ylipaino, koska sen tupakoinnin vastainen viestintä on helppoa, ja viestintä  taas on helppoa, koska se on binääristä ja konkreettista. Tupakka paha, ei-tupakka hyvä. Hyvin selkeä mustavalkoinen narratiivi. Keuhkosi ennen tupakkaa – aloitat tupakoinnin – keuhkosi tupakoinnin jälkeen syöpäisinä. Alku – käännekohta – loppu; tupakka – aiheuttaa – syöpää. Lapsikin tajuaa sen, eli se on määritelmän mukaan tehokasta viestintää.

Mutta miten tämä toimii ylipainon kohdalla, kun ylipainoa ei osteta kaupasta, vaan se syntyy monimutkaisten, kokonaisvaltaisten prosessien myötä, jotka eivät tarinallistu binääriseksi ja konkreettiseksi? Ei toimi… Koska asiasta ei voi viestiä selkeästi, sille ei voi mitään. Kaikki muuttuisi, jos sokerin voisi osoittaa ylipainon ’tupakaksi’. Harmi ettei se taida olla niin yksinkertaista, mutta olisikohan edes yksinkertaistettavissa?  Viestimme siksi, että saisimme viestinnällä tuloksia, kuten viime viikolla poikkeustilapäiväkirjoissa pohdittiin. (Noin muuten ylipainon suhteen uuskasviöljyt näyttävät yhä pahemmilta.)

Mutta että taas, tarinat johtavat maailmaa, ja tarinoiden puutteessa maailmaa ei johdeta. (Kaupallisena yhteistyönä, tässä tarjouskoodi Editalle tekemäämme Storytelling työelämässä -videokurssille: Storytelling2020, kurssille pääsee täältä.)

*

Mikäs oli tän päivä paras juttu, vaimo kysyy lapsilta illalla.

11-vuotias: ”Kun sain läksyt valmiiksi.”
9-vuotias: ”Kun olin vielä nukkumassa.” 
11: ”Toisiks paras oli kun isi sai grillin valmiiks.”
9: ”Joo. Kolmanneks paras oli kun saatiin nähdä isin peliä, ja neljänneks kun tuli Aku Ankka.”

Mikä on tämä grilli?

Uusi kaasugrilli. Kiitokset vain tuparilahjasta. Kokosin sen puuhailuoluen vauhdittamana illalla.

Ä R i l l i.

Mikä on tämä peli? 

Scorched Earth. Sitä lisää huomenna.

Päivä 38, torstai

Antonio on oikeassa! Kannattaa pukeutua hyvin, ei vaikka työskentelet kotona, vaan etenkin koska työskentelet kotona. Vaatettu kognitio potkii. Hyviä syitä Antioniolla, lisäisin listaan yleisen kunnioitukseen itseäsi kohtaan – jota sinun tulisi ihmisenä tuntea.

Päämäärätön nettisurffailu on luovuuden nykyaikainen edellytys. Olen kahteen romaaniin keksinyt aiheen niin. Eilen löysin jotain niin nostalgista, että liikutuin.

Scorched Earth.

Tätä tietokonepeliä me tahkosimme kavereiden kanssa tuntitolkulla, milloin se oli? Peli on ilmestynyt 1991, eli niinä vuosina. Yläasteella. Koulun fysiikan opettajakin pelasi sitä, se opetti ’viskositeetin’ käsitteen. Pienet tankit ampuvat toisiaan lukuisilla jännillä aseilla, ostavat suojia, räjähtävät Funky Bombina kuollessaan… Kierrosten välissä käydään taas ostoksilla ja täysin napalmivarastoin uuteen taisteluun. Tähän käytimme tuntikausia, päiväkausia lapsuudesta. Kauniita hetkiä kavereiden kanssa huolettomassa nuoruudessa…

Pelaan tätä tänään taas, muistan hyvin miten Rollerit toimivat ja Sandhogit, jopa Contact Triggerit. Opetan ne tytöille, joita ihmetyttää nähdä isä takomassa oudon näköistä tietokonepeliä. Maailma on hieno paikka. Kevät on tullut.

*

Nyt hamstrataan palapelejä niin Suomessa kuin maailmalla. Lisätään palapelit vessapaperin ja kahvakuulien jälkeen listalle. Lautapelikaupassa töissä oleva kaverini vahvistaa asian, ja Saksan Ravensburger ilmoittaa myyntinsä yli nelinkertaistuneen. Maailman kodeissa yhdistellään siis iltaisin paloja toisinsa. Mukavaa puuhaa, vaatii vain oman pöydän ja talouden, jossa ei ole pieniä lapsia. Meillä on seuraa niin voidaan pelailla lautapelejä. Lautapelien idea on, että ne ovat flow-koneita. Laatikosta saa pöydälle tunnin flow-kokemuksen. Ehkä palapeleistäkin, pitäisi kokeilla.

Vaimo on ostanut pojallemme jo paljon leluja ja vielä haluaisi ostaa lisää. ”Mua niin säälittää, ettei sen synttäreille tuu ketään.” Voi pieni…

 

Poikkeustilapäivät 35 ja 36: Jerry Seinfeld ja koronanjälkeiset erakkoravut

Päivä 35, maanantai

”Isi, onks toi rakkikoira?”

Iso osa lasten viihdyttävyydestä ja hellyyttävyydestä johtuu siitä, että he käyttävät sanoja vähän väärin. Nyt poika näyttää kuvakirjasta koiran kuvaa. Onko se ’rakkikoira’? Mikä on rakkikoira, tarkalleen ottaen ja täyttääkö kuvan koira määritelmän? Vaikea sanoa! Jostain Kaunotar ja Kulkurista kai tämä sana peräisin. ’Rankkuri’ on lapsille tuttu käsite, elämässä sellaisia ei taida olla.

Poika leikkii ja lukee yksikseen päivisin nyt paljon, ainakin kunnes siskojen koulut on tehty. Viihtyy, ainakaan ei valita, ei kaipaa päiväkotiin. Noinkohan hänen sanaansa voisi luottaa, tietääkö aikuinenkaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi.

Tytöillä tuntuu olevan aika eri määrä kotikoulutehtäviä. Yksitoistavuotias saattaa tehdä tehtäviään pahimmillaan kuusi tuntia stressaantuneena. Yhdeksänvuotias tulee monesti aamiaisen jälkeen kertomaan, että teki jo päivän tehtävänsä.  Ja kyllä näyttäisikin tehneen kun niitä tarkistan, välillä vähän puolivillaisesti kyllä. Tunnollisuus ei jakaudu tasaisesti. Tässä on ”kympin tytön” ja ysin tytön ero. (Vertauskuvia: lapset eivät edes saa vieläkään numerotodistuksia.)

(Olen nyt pahis ja pyydän opettajaa lähettämään lisää tehtäviä jälkimmäiselle…)

*

Kalle Kuikkalan etsintäarvoitukset jatkuvat pitkästä aikaa, ehkä ensi kertaa melkein vuoteen. Se on leikki, jonka keksimme tyttöjen kanssa nelisen vuotta sitten. Mystinen Kalle Kuikkala on aina varastanut jotain tai rikkonut tai sotkenut ja kävelyllä etsimme jälkiä hänestä. Jos metsästä löytyy kaljatölkki tai Burger Kingin kääreet, olemme varmasti Kalle Kuikkalan jäljillä. Katsokaa, tästä hän on kulkenut… (Olen kirjoittanut Kallestamme kolumnin taannoin Apoteekki-lehteen, mutta sitä ei taida olla netissä.)

Vaeltelemme ympäri tienoota etsimässä Rouva Pönttisen arvoesineitä, jotka Kalle ja tämän rikostoveri Kille Kaikula ovat anastaneet. Onpa hauskoja rakennuksia Pohjois-Tapiolassa, uutta ja vanhaa vierekkäin, ”tyylikkään” modernia ja rapistunutta vierekkäin…  Löydämme IMS aikaisen vallitusketjun komentokeskuksen puitten keskellä, isoa betonibunkkeria, luonto vallannut ja pienet pojat rakentavat krossaripyörille todella komeaa ajorataa, kumpuja, ylämäkiä, alamäkiä, hyppyreitä… Toivottavasti pojat käyvät täällä ilman koronaakin, luultavasti, tämä kutsuu sisäistä poikaanikin. Kaikki ei ole ihan kehnosti, jos pienet pojat rakentavat metsään hyndiä polkupyörilleen.

*

Italialainen bloggaaja kirjoittaa, että Italia suunnittelee avaavansa rajansa turisteille huhtikuussa 2021

Kestää hetki ennen kuin päivämäärä uppoaa.

Yllätin tekemällä tänään vielä toisen pääsiäislampaan. Nyt kun ei käyty sukulaisissa, en ilmeisesti saanut lammasta tarpeeksi.

Iltaohjelmana taas Seinfeldia. Seinfeld on fantastinen opastus juonen kirjoittamiseen, kaikilla elementeillä on funktionsa. Jos Kramer herkuttelee laatikollisella persikoilla tai ostaa autokuorman verran ruokaa tukusta kerralla, ne eivät ole ainoastaan väriä, vaan niillä on juonellinen funktio, ja kun niihin myöhemmin palataan, selviää mikä. Tällaista olisi varmasti hirveän hauska kirjoittaa, kun komediassa ei tarvitse huolehtia ”uskottavuudesta” ja muista tosikoiden keppihevosista. 

Seinfeldissa on hämmästyttävää, miten sarja toimii vaikka kaikki sen päähenkilöt ovat ihan kauheita tyyppejä. Jerry, George, Elaine ovat kaikki samanlaisia ikäviä, ihmisvihaisia, itseriittoisia  tyyppejä, joita ei omaan elämäänsä kaipaisi. Sarjan pelastus on – siis loistavan komedian ja juonenkirjoittamisen lisäksi – näyttelijät: Georgen ja Elainen näyttelijät ovat fantastisia roolissaan. Kramer taas on kahjona ainoa vähän sympaattisempi hahmo, hänen fyysistä sekoilukomediaansa en nuorena arvostanut, mutta nyt sen näkee hyvin tärkeänä vastavoimana älyllis-neuroottis-ihmisvihaiselle kolmikolle.

Vertaa Seinfeldia Parks & Recreationiin, toiseen, ehkä vielä parempaan komediasarjaan, tajuaa olennaisen eron hahmoissa. Parksin kaikki hahmot ovat tykättäviä, kaikki.  Hyvin erilaiset hahmot, osa hyvin vaikeita, mutta kaikki tykättäviä. Se on todella kunnioitettava suoritus työryhmältä. Hyvin harvoin Parks  edes kävi sillä siirappisella rajalla, että no nyt on liian lämminhenkistä, puhumattakaan sen ylittämisestä. Lisäksi Parksilla on puolellaan se, ettei siinä ollut naururaitaa. Kun ei ole purkkinaurua, on pakko kirjoittaa hauskaa…

Ei tulisi tänä keväänä nyt mieleenkään katsoa scifikauhua tai mitä muita näitä nykyisiä suosittuja Netflix-sarjoja on. Ajatukset tarpeeksi kauas koronasta…

Päivä 34, tiistai

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinja on jatkanut hakuaikaansa 7.5. asti. Se on maan paras koulu kirjoittamiseen. Hakisitko sinä

Jos ei tietäisi koronasta, kuinkahan nopeasti huomaisi, että jotain outoa on tekeillä? Yhden asian noteeraisi nopeasti: kasvonaamioita näkee siellä täällä hyvin aasialaisella tavalla, suomalaisilla näitä ei ole tottunut näkemään, japanilaisturisteilla kyllä. (He suojelevat niillä muita ihmisiä, opetti japaninopettajani aikoinaan.) Silkkiniityllä ihmiset kävelevät nurmikon poikki, ei tietä pitkin. Se on erikoista, mutta pysähtyisikö sitä ihmettelemään. Ruokakaupassa on poikkeuksellisen kireä välikohtaus. En saanut alennusta ostamistani katkaravuista, ja jään vielä pyytämään sitä jo maksettuani. Sillä välin naapurikassalla naistaksikuskiasiakas hermoilee, kun  palvelu on hidasta, ”onhan tää nyt uskomatonta”. Ja kaukana saman jonon päässä joku mies alkaa hermoilla, että eikö kassoja tule lisää, kamalan pitkä jono. Oma kassaneitini on jo sulkenut kassan perässäni ja koettaa näpytellä palautusta katkaravuistani, kaksi pussia plussakortilla 7€, mutta hän alkaa hätääntyä eikä osaa toimia oikein hermoissaan. Jätän sikseen, antaa olla hei, ei se mitään, ja toivotan hyvää iltapäivää iloisella sävyllä, joka toivottavasti auttaa jaksamaan. Kassojen työ on sitäkin stressaavampaa nyt kun asiakkaat ovat kireitä. Poikkeuksellisen kireitä. Epäilyttävän kireitä.

Huomaisiko näistä merkeistä, että jotain on erikoisesti, jos olisi Jared Leton tapaan vasta tullut meditaatioretriitiltä erämaasta? Missä vaiheessa huomaisi? 

*

Poikkeustilaa on kestänyt viisi viikkoa. Edessä on oletettavasti vähän vähemmän. Kouluseisautus ei varmaankaan tule jatkumaan enää sitä mainittua 13.5. pidemmälle. Vähän välitilinpäätöstä.

Alussa jännitti, sairastummeko me. Sitä näki mielessään, miten joku alkaa yskiä ja valittaa heikkoa oloa. So it begins… Mutta enää tauti ei oikeastaan pelota. Totta puhuen en murehdi siitä juuri enää. Nyt tätä karttelua jatkaa omalla painollaan, tämä elämä on uusi normaali.

Voisi jatkaa vielä melko pitkään. Jos talous kestäisi, mielikin kestäisi, uskon. Lapset ovat iloisia, etenkin kaksi nuorempaa, vanhin kaipaisi ikäistään seuraa. Mutta lapset voisivat jatkaa näin pitkään. Vaimo voisi jatkaa hänkin, hän käy töissä, töitä riittää, asiakkaat asioivat netitse ja puhelimitse. 

Meillä ei ole mitään hätää. Pari kertaa minuun on hiipinyt pentupurnutti, mutta se on hoitunut päivän tai parin ”levolla” , kun viikonloppuna vaimo on ottanut oman osansa lastenkaitsennasta. (Hattu päästä yksinhuoltajille, jotka jaksavat.)

Päivät menevät nopeasti. Tuntuu olevan jonkinlaisessa välitilassa. Ei ole kesäkään vielä. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa taas kirjaa. 

Nyt on alkanut nostalgisoida poikkeustilan alkua. Edeltävä viikonloppua etenkin, päiviä miinus neljään asti, siis ennen päivää 0 näissä. -1: viimeinen opetuspäiväni Kriittisessä. Mietin käyttäisikö valkoisia puuvillahanskoja töissä. Mietin voiko oppilaille jakaa monisteita, oli koko ajan tietoinen mihin kätensä laittaa.

-2, lauantai, ja -3 perjantai, kun alkoi tulvia viestejä että harrastukset on peruttu. Perjantaina kävin vikaa kertaa kuntosalilla, siellä ei ollut ketään, siivooja kävi desinfioimassa penkkejä. 
-4 Espoon Kirjailijoiden kokous Iso Omenan kirjastossa. Hamstraus alkoi silloin, ja ihmettelin kuinka täysipäisen näköiset tavalliset espoolaisinsinöörit kulkivat ostoskeskuksessa vessapaperijättipakkausten kanssa kuin muina miehinä. Siinä oli jotain kammottavaa, että nuokin, ihan normaalin näköiset ihmiset… Kehen voi luottaa.

Nyt minua huolestuttaa ajatus, että koronaepidemiaa käytettäisiin syynä lisätä kansalaisten seurantaa. Nämä puhelinaplikaatiot, joilla seurataan ihmisten liikkeitä. Hyvä tarkoitus jne. No aina on ”hyvä tarkoitus”, se on epäilyttävä argumentti, Stalinilla ja Hitlerillä oli ”hyvät tarkoitukset”. Ahdistavaa, jos sellainen valta ihmisten yli annetaan jollekin taholle. Se voi päätyä kenelle tahansa tahansa, joka käyttää sitä mihin tahansa. 

Entä ne pysyvät muutokset, jotka korona aiheuttaa? 

Hygienia. En ole koskaan murehtinut sitä, pelännyt kättelyä, isoja konferensseja, suuria ihmispaljouksia tautien takia, yleisen kuntosalin penkkejä.  Olen liikkunut pikku flunssassa siellä täällä, vähän vältellyt kättelyä mutta siinä kaikki. (Palaavathan käsineet kai nyt laajemminkiin käyttöön? Ohuet nahkakäsineet – mikseivät kaikki käytä niitä, ei nyt ole liian kuuma käsineille? Hanskat kädessä ei kajoa naamaansa. )

Tutkitusti taudit tai koettu tautien uhka lisäävät ihmisten psykologista sulkeutuneisuutta ja ksenofobisuutta, neofobiaa, sitä kautta emotionaalista konservatiivisuutta (erotuksena filosofisesta konservatiivisuuden perinteestä). Sellainen trendi on siis tulossa koronan myötä poliittisesti, se on luonnonmukainen seuraus, ja sille tulee tietysti reaktio eli vastaseuraus, vähintäänkin kauhistelu.  

Eniten huolestuttaa, että tämä kiihdyttää digitalisaatiota – siis sanan epäinhimillisessä merkityksessä, siinä että ”ei tarvita” ihmistä. Että ihminen luulee pärjäävänsä ilman ihmistä. Ei pärjää, nyt eikä tulevaisuudessa, sosiaalinen eläin. Homo sapiens ei ole Paguroidea – erakkorapu. Toimittajat jo nyt ihastelevat kirjoituksissaan oivallusta, että kas tässäkään asiassa ei enää tarvitse toista ihmistä, miten hienoa! Koko ajan löydämme lisää asioita, joihin ”ei tarvitse” ihmistä. Ja erakoituminen kiihtyy ja yksinäisyys ja merkityksetön merkityksen etsintä internetistä. Se on surullista.   

No, tämä kuvaus erakkoravusta kyllä täsmää post-koronaihmiseen:

Jos erakkorapu tuntee itsensä uhatuksi, se vetäytyy kuoreensa niin, että kuoren suun sulkee ravun iso saksi.

 

 

Mutta tänään iltapäivästä tulee lämmin, jopa kesäinen, +15 astetta! Lapset viihtyvät pihalla auringossa ilman pipoa. Pistoolikyykkyni ovat voimistuneet tasaisesti, saan tehtyä tuettuna jo pitkiä sarjoja. Ja tyttären istuttama omenansiemen on alkanut versoa.  

Illallinen on tomaatti-kookos-katkarapukeitto thaityyliin. ”Tää maistuu vähän erikoiselta”, poika sanoo. Lapset ovat luontaisesti neofoobisia, avoimuus on isojen, terveiden ja turvattujen ylellisyyttä. Hän suostuu maistamaan katkarapua ”maailman vähiten”, syö bataatit keitosta ja sitten tahti lusikan kanssa hyytyy kokonaan. ”Hienosti maistoit vaikka se on vähän erikoista”, sanon ja lämmitän eilistä lammasta ja perunaa, tuttua ja turvaavaa…

Ja illalla poika haluaa taas kuulla Monte Criston kreiviä

Poikkeustilapäivät 33 ja 34: Bauhausia ja leipäjuurta

Päivä 33, lauantai

Bauhausissa on melkein ruuhkaa. Kyltit muistuttavat kaikkialla pitämään etäisyyttä. Kassajonolla nainen tuhahtaa takanaoleville vähän etäisyyttä kiitos. Kasvonaamiota näkyy nyt taajaan, ehkä yksi viidestätoista tai kahdestakymmenestä käyttää sellaista, siihen huivit vielä päälle. Me ramppaamme myymälässä edestakas. Kun asiakaspalvelija on korkealla tikaskoneen lavalla kolmen metrin korkeudessa, kysely tuntuu turvalliselta. 

Kotona kiinnitän edullista akustiikkalevyä pianon sisäpuolelle, pianon koppa kaikuu huoneessa kun puhuu. Ei kaiu enää.

Viime syksynä innostuin puuhamieheksi, käytännön mieheksi, löysin sen itsestäni kun muutimme erillistaloasukkaaksi vanhaa taloon. Piti oppia nikkaroimaan ja järkkäämään ja korjaamaan. Entuudestaan minulla oli puoliksi hajonnut muovinen akkuporakone, vasara, saha, setti ruuvimeisseleitä… Olin kliseinen helsinkiläishumanisti. Mutta nyt opin käytännön töitä, koska piti, ramppasin Bauhausissa ja Värisilmässä joka viikonloppu ostamassa työkaluja, tapetteja. Oli hienoa löytää itsestään uusi puoli, uusi taito ja uusi innostus työkaluihin, korvausilmaventtiileihin, koolaustunnistimiin…

Nyt olisi koronakeväänä aikaa remppailla kotona. Ikävä kyllä tekemistä ei juuri ole. Tapetoimme talvella tapetoitavat seinät loppuun. Nyt pitää keksimällä keksiä tekemistä: akustointia pianoa varten, koukkuja seinään aamutakkeja varten, orvokkiamppeleita  – ja nyt etenkin maalia. Maalaamme valkoista seinää roosammaksi. 

Suomalaiset jättävät kotinsa niin tyhjiksi ja valkoisiksi, kun ne pitäisi pukea. Viva-lehden haastattelija oli iskenyt silmänsä tähän ajatukseen, jonka Helen Salo ajattelee Vaaran vuosissa. Mistä se tuli, kysyi. Tästä viime syksyn remontointivimmasta, tapetointi-innosta se tuli.  

Gigantissa ei ole minulle tietokonetta.  Tutkiskelen niitä vielä illalla. Nyt on hyvä hetki tukea kansantaloutta uuden läppärin verran. Kuluttamisen voi perustella altruistisena… Tarpeen uusi kone kyllä tuleekin. Olen tainnut kirjoittaa kaikki kirjani samalla läppärillä, HP:n Compaq n-kuusituhatta jotakin,  se on arviolta vuodelta 2005. Olen henkisesti varautunut, että sormeni joutuvat opettelemaan uuden näppiksen.

Iltalehdessä on erinomainen artikkeli lautapeleistä. Monesti näissä esitellään ”pelejä” jotka ovat luokkaa Tekstaa ilman peukaloa, Puhu ruoka suussa tai Ota koppi silmämunalla, mutta nämä ovat kaikki ensiluokkaisia suosituksia. Hienoa, toimittaja Kemppi…

Päivä 34, sunnuntai

Saan Viva-lehteä lukevalta ystävältä kiitokset haastattelusta ja onnentoivotukset kirjalle. Se on lähtenyt liikkumaan hyvin, vahvisti kustantamo eilen. Huojentavaa. Vanha seurakaveri viestittää, ettei sitä löydy Goodreads.comista rekisteröitäväksi. (Illalla löytyy jo.)

Päivän ohjelmanamme:

  • retki
  • ribsit
  • seinän maalaus

Ohjelmaa on kehitettävä, se on nyt elinehto. Retki tehdään Karhusaareen. Ei Nuuksioon enää, eikä muualle suosittuihin eräkohteisiin Espoossa. Väitän vaimolle niiden olevan täynnä. Pyöräilemme Karhusaareen kauniin aurinkoisessa säässä.

Kun taivaalla näkyy lentokone, sitä hätkähtää. Mikä juttu tämä on… Aivan, lentokone. Noita meni ennen taivaalla paljon.

Rantaviivalla on Karhusaaressa ihmisiä tai porukoita kymmenen metrin välein. Ei tungokseen asti sentään. Joillain on liuta onkivapoja rannassa pystyssä. Perheitä eväällä, pariskuntia kahveilla. 

Nuuksion retken opetus oli se, että lukemattomat ihmiset ovat saaneet saman ajatuksen samaan aikaan kuin sinä. Aavemaisesti tämä toistuu taas, nyt ilman Nuuksiotakin.

Vaimo nimittäin kysyi aamulla minulta: ”Mistä leivän juurta saa?” 

Kun olemme Karhusaaressa eväsviltillä syömässä kaurasämpylöitä, jotka vaimo on ensimmäistä kertaa leiponut itse (kyllä), saan whatsap-viestin. Sukulainen kysyy siinä, haluaako joku leivänjuurta.

Oman evästaukomme jälkeen heittelemme pitkään kiviä rannalta veteen, poika innostuu viskomaan niitä kiloittain.

Ensi kertaa puoleen vuoteen auringossa tuntuu – lämpimältä! Yhdeksän astetta.

Iltaan mennessä jääkaapissamme on purkillinen vehnäleivänjuurta. 

Nyt taitaa olla niin, että leivonta on käynyt aika monen muunkin mielessä. Leivontabuumista puhutaan. 

*

Paluumatkalla yhdeksänvuotias jatkaa kaverinsa luokse leikkimään tämän kanssa pihalla. Ehkä kuvittelen, mutta tämä on kai muuttunut sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi nyt, viimeistään kun HUSin ylilääkäri Asko Järvinenkin totesi pitävänsä ulkoleikkitreffejä hyväksyttävinä lapsille. Olennaista on se, että se tuntuu muista ihmisistä sosiaalisesti hyväksyttävältä. Silloin uskaltaa kysyä, että sopiiko teistä jos meidän lapset leikkivät pihalla yhdessä… Tarvitaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä muut asiasta ajattelevat. Mielen teoria. Sama kuin mitä sanottiin kommunismista: Se ei kaatunut mihinkään, vaikka kuinka moni ihminen lakkasi uskomasta siihen. Se kaatui kun ihmiset uskoivat, että naapurikaan ei usko siihen. 

Kun säät lämpeävät, isommatkin ihmiset alkavat varmasti kerääntyä leikkitreffeille kaljapussien kanssa. Vappuna? Jos pitää turvavälin toisiin, onko sosiaalisesti hyväksyttyä juhlia vappua piknikviltillä puistossa? Mitähän muut ajattelevat…? 

*

Ohjelmamme toinen asia, ribsit, ovat vielä kohmeessa kun pääsemme kotiin, ehtivät valmistua vasta illaksi. Sitä ennen tarvitsemme lounaan, joten vaimo hakee sushia paikallisesta Sushi Artista. Ravintolan nainen on kirjoittanut noutopaperikassiin: 

 

Se on tavattoman liikuttavaa. Pieni yrittäjä on kiitollinen uskollisesta asiakkaasta. Ei ole helppoa heilläkään nyt.

*

Listan kolmas asia toteutuu illalla, kun maalaamme käytävän seinän roosaksi. Maalia jää paljon, aikaa olisi, noinkohan tätä jatkaisi ensi viikolla.

Hyvä päivä. Tavoitteet saavutettu. Onnellinen viikonloppu koronan aikaan.