Poikkeustilapäivät 46, 47 ja 48: Vappupiknikistä syntymäpäiväjuhliin

Päivä 46, vappupäivä

 

Aamupäivällä Myllyjärvellä ei ole vielä muita kuin me ja utelias kanadanhanhi. Vappupiknikin voi hoitaa näinkin, laiturilla viltin päällä, kahvia ja kahvileipää syöden. Koska on vappu, yksi kuohujuoma on pakollinen, Lervigin greippimehu. Brittien vanha kommandovillapaita riittää trenssin alla lämmittämään.

Kuvasta on muut sensuroitu.

 

Tytär halusi ottaa ”kauniin jäkäläkuvan”.

Myllyjärven puro

Kotona esikoinen äänittää pianoesityksensä ja lähettää äänitiedoston vaarille etäkonsertiksi. Piano on vaarin suvun vanha, esikoinen tapaa esittää hänelle pianotunneilla oppimiaan kappaleita. In Dreams on tämä uusin, en tunnistanut, mutta Taru sormusten herrasta -leffasta. Vaari on kiitollinen etäkonsertista.

*

Mummi käy ovella tuomassa lapsille jäätelöä. Kotikaranteeni on houkutellut muitakin sukulaisia käymään vieraissa, tosin vain ulkona terassilla turvavälien päässä, mutta silti. Karanteenirivit rakoilevat, ymmärrettävää.

Ja meidän terveiden pitäisi nyt hankkia koronavirustartunta. Sitä varten koulut kahdeksi viikoksi avataankin, että virusta jaeltaisiin hallitusti ja kesän aikana kehitettäisiin sitten laumaimmuniteettia. Eristystä ei voi jatkaa ensi vuoteen ja odotettuun rokotteen saapumiseen. Muuten kuin riskiryhmän osalta ehkä? Heille on tulossa pitkä vuosi.

Illan elokuvana Talo jalavan varjossa. E.M. Forsterin Aspects of a Novel on kirjoitusoppaiden klassikko , muuta en ole häneltä muuta lukenut. Elokuvasovitus on hyvä, joskin selvästi kirjan pohjalta tehty eli elokuvaksi sekavan laaja. Emma Thompson on viehättävä pääroolissa, ja kultakauden brittiläismiljöö vaikuttaa anglofiiliin minussa. Huomioni kiinnittyy mm. pieneen kohtaukseen, jossa Bonham-Carterin hahmo alkaa olla nykykielellä flippaamassa ja Thompson koettaa puhua häneen järkeä, siis vedota hänen luonteeseensa. Olet menettämässä itsehillintäsi, hän sanoo, parafreesaan, pysähdy ja mieti toimintaasi ja ota itsesi taas hallintaan. B-H ei tässä onnistu vaan karkaa tuulen eli tunteiden mukana kaunan syliin, uhraa elämänsä ja melkein muidenkin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perässä. Yllättävän vahvasti tarina vetää mukaansa sekavahkosta alusta huolimatta.

Päivä 47, lauantai

Bauhausissa taas. On siis lauantai. Yhtä sun toista puutarhaan tarvitaan. Ihmisiä on mukavasti liikkeellä, ilman kasvonaamioita ja turvaväliteippejä ei huomaisi mitään erikoista.

Päiväkahvit nautimme kotiterassilla – ensimmäiseni ikinä. 

Pieni talo preerialla on ilmestynyt Yle Areenaan. Katsomme pilottijakson, hyvistä perhesarjoista on kova pula. Miksei sellaisia muuten tehdä enemmän? Eivätkö perheet katso enää yhdessä ohjelmia, joten kohderyhmä on kadonnut? Toisaalta eivät voi katsoa, jos perheohjelmia ei ole… Pieni talo onkin aivan yllättävän jännittävää viihdettä. Kun koira katoaa alussa jokeen, nuorin tyttö poistuu huoneesta silmät vetisinä. Vanhin sanoo lopuksi: ”Helpotti kun mä tajusin ettei kukaan niistä kuolekaan.” Uudisraivaajaperhe kokee preeriapalon, kohtaa susia, intiaaneja… Kun kaksi intiaania saapuu heidän talolleen juosten, olen peloissani itsekin. (Juosten! Jokin siinä tekee saapumisesta erityisen pelottavaa.) Perhe on hyväluonteista ja pitää huolta siitä, ettei vaivaa toisiaan murheillaan, joissa muut eivät voi auttaa. Joulujuhlista osataan olla kiitollisia, kun lahjana on tikkari ja tinamuki. Kovaa työtä tehdään, ja elämää rakennetaan pikkuhiljaa. Tapoja kannatetaan, että tavat kannattavat vaikeassakin paikassa.

Suorastaan lääkettä on tämän katsominen. Viisas veto Areenalta tuoda tämä nyt näkyville.

*

Tänään on poika kiukkuinen ja vaikea ja kiusaa äitiään. Nuorempi tyttö saa leikkiä liikaa, joten olettaa, että hän saa leikkiä 100 prosenttia ajasta.  Liikaa aikaa käsissä kotona. Purnutin oireet ovat vahvat.

Minä koettelen pysyä poissa tieltä. Teen pistoolikyykkyjä, akustoin rappujen nurkkauksen Bauhausin akustolevyllä ja asennan sinne uuden verhotangon, kylvän nurtsille tehoruohonsiemeniä, josko elvytys auttaisi… 

Lahjojen paketoimista huomisia synttäreitä varten. Jatkamme samoilla serpentiineillä siis.

Päivä 48, sunnuntai

Juhlimme poikamme viisivuotissynttäreitä tänään sunnuntaina. Viikonlopuksi poikkeuksellisesti viikonlopuksi hän nukkuu pitempään kuin me muut, joten voimme herättää hänet aamulla onnittelulaululla. Kannamme huoneeseen hurjan määrän paketteja. 

Poika nousee sängyssä istumaan, ei ällisty yllätyksestä, ei protestoi laulamisestakaan. Jälkeenpäin vaimoni kertoo nähneensä, että pojalla oli silmät auki kun hän avasi oven. Pieni näytteli nukkuvansa, odotti että tulemme herättämään laululla!

Alkaa pakettien avaaminen. Kaksi metallista nallipyssyä asevyöllä, näitä on toivottu, Pikku hiiren hellekesä, Three Little Piggies -peli, dinosaurus… tädiltä Adidas Superstarit, siskoilta kävelevä robotti, sheriffin merkki ja käsiraudat… Lahjapaljous simuloi oikeita synttärikutsuja.

”Eiks mun synttäreille tuu ketään?” hän kysyy aamiaispöydän edessä. Sävy on varmistava, jo hyväksyvä, hän kertaa vielä tämän. ”Ei tule. Mutta pidetään sitten kesällä juhlat joihin kutsutaan kavereita.”

Pelaamme kolme pientä possua -peliä mansikkapuurotoiveaamupalan jälkeen. Sitten hän pyytää äitiä lukemaan uuden Pikku-Hiiru-kirjansa.
”Olis kiva, jos olis Pikku-Hiirun synttärit -kirja, ja siinä se Hiiru saisi synttärilahjaksi sheriffin merkin ja kaksi pyssyä”, poika ideoi. Hän samaistuu siis Pikku-Hiiruun…  ”Tää on vähän niin kuin sinä ja minä”, hän sanoo Hiirusta ja tämän äidistä. Terveiset ja kiitokset kirjailija Riikka Jäntille.

Kaisan Cafe on leiponut tilauksesta vaniljapullat. Kokoan isovanhempien antaman  synttärilahjan, polkupyörän. Pikku sheriffi kulkee ympäri taloa asevöineen, pidättää pahiksen aina välillä (minut), käy pihalla hätyyttelemässä citykaneja kukkapenkeistä ja harakkaa piha-aidalta.

Ruoaksi grillaan hampurilaiset ja sen jälkeen on jäätelökakun vuoro:

Poika varmistaa vielä kerran: ”Eiks tänne tuu kukaan juhlimaan?” Ei voi tulla, kun on se koronavirus. ”Aa.” On yllättävää, ettei hän sitä vielä usko. Ei silti protestoi. Hyväksytty on.

Silti, hän on iloinen ja leikkisä koko päivän, joten eiköhän nämä poikkeussynttärit olleet silti hyvin onnistuneet. 

Illalla lapset soittavat isoäidille videopuhelun. He osaavat jo taitavasti käydä videokeskustelua (ja luoda Powerpoint-esityksiä!). Poikakin osallistuu näköpuheluun, esittelee sheriffin tähteä ja asevyötään. Isoäidillä on ikävä lastenlapsiaan. Hän aikoo käydä ovellamme pojan oikeana syntymäpäivänä ensi viikolla.

Vaimon vappulomanen on loppu, huomenna taas töihin. Meille tämä on ollut melkein syyllisen onnellista aikaa, tämäkin viikonloppu. Ystäväni on lukenut nuo päiväkirjapohdintani (43) kiitollisuudesta, yhtyy havaintooni. ”Tämä on ollut parhaita keväitä pitkään aikaan”, hän sanoo omalta kohdaltaan. Hän on työkseen sairaanhoitaja.

*

Hallitus kokoontui tänään pohtimaan koronarajoitusten karsimista.  Odottelin tuloksia pitkin päivää.  Lopulta selviää, että tiedotustilaisuus siirtyy maanantaille. 

Paluuta normaaliin, eikö niin? Pikkuhiljaa, hyvän sään aikana. Ennustan että kansan rivit alkavat rakoilla muutenkin ensi viikolla.

Italian lockdown päättyy huomenna. 

Poikkeustilapäivät 44 ja 45: Laumojen ajan loppu ja ihana vappu

Päivä 44, keskiviikko


Miettikää messuja, isoja halleja, joissa kokoontuu ihmisiä ympäri maailmaa oman asian tai harrastuksen ympärille. Minä mietin Frankfurtin kirjamessuja, Essenin pelimessuja, mutta jokin teille tuttu messu. 

Mitä jos tämä pandemia  jääkin elämään. Ihmiset alkavat karttaa messuja tautipesinä. Con crud oli käsite jo ennen, nyt se otetaan tosissaan. Messut muuttuvat epäkannattaviksi järjestää, keksitään uusia muotoja. 

Mutta samahan pätee muihin massatapahtumiin. Stadionit täynnä penkkiurheilijoita, rokkifaneja? Kesärokkifestivaalit?

Nämä ovat kaikki leimallisen 1900-lukulaisia asioita. Ennen 1900-lukua konsertit tarkoittivat kulkemista oopperatalolle illaksi. Siellä istui permannolla satoja ihmisiä, aitioissa ja lehtereillä saman verran, he olivat varakasta väkeä ja siis keskimäärin terveempää ja vastustuskykyisempää. Urheilutapahtumat olivat nekin paljon pienempiä, ja jo antiikista lähtien yleisönä oli etupäässä varakasta eliittiä. Olympialaiset, jalkapallon mm-kisat, nämähän lähtevät kaikki lentoon vasta 1900-luvun ehtiessä jo pitkälle. 1900-lukua joku nimittikin ”massojen aikakaudeksi”.  Sota oli sekin pitkälti vähemmistöjen puuhaa ennen Suurta sotaa.  (Napoleonin Grande Armée oli jo suuri mutta silti alle kymmenesosa Ranskan IMS armeijasta). 

Massojen aikakausi oli paitsi vaurauden ja demokratian ansiota, ennen kaikkea sen mahdollisti muutama ratkaiseva keksintö. Ignasz Semmelweis keksi käsienpesun 1860-luvulla, Pasteur vahvisti sen bakteeriteoriaksi, ja 1800-luvun loppuun mennessä oli moniin tauteihin tarjolla jo rokotteita. Fleming keksi penisilliinin 1920-luvulla ja antibiootit yleistyivät 1940-luvulta alkaen.

Nämä mahdollistivat massojen kokoontumisen. Nämä mahdollistivat massojen aikakauden samoin kuin e-pillerit mahdollistivat hippisukupolven. Taudeilla oli nyt ennenkuulumattomat laumat levitä, mutta niitä voitiin torjua ennalta rokotteilla ja hoitaa jälkeenpäin. Tuntemattomien tapaaminen ei ollut enää sitä hengenvaarallisempaa, mitä kauempaa he tulivat ja siis erilaisemman bakteerikannan omasivat. (Amerikan alkuperäiskansat kuolivat käytännössä eurooppalaisten tauteihin, ei aseisiin.) Foinikialaiset olivat viisaita, noin kaukokauppa kannatti hoitaa ennen Semmelweissia ja kumppaneita.

Semmelweiss et al. mahdollistivat messut, olympialaiset, jalkapallon mm-kisat, Rion sambakarnevaalit…

Mitä messut olivat ennen bakteeriteoriaa? Maailmannäyttelyitä. Nähtävyydet tuotiin ihmisten luo, ihmiset eivät matkustaneet.  Ennen 1970-lukua ulkomaanmatkailuun vaadittiin joko pääsy harvalukuiseen eliittiin tai sitten merimiehen tai sotilaan ammatti. 

Koronan pessimistisimmät ja kauaskantoisimmat ennusteet toistavat, että maailma ei palaa entiseensä. Mitä jos 1900-luvun massojen aikakausi loppui nyt? 

Ehkäpä ei, mutta ajatusleikki on hurja ja tärkeä leikkiä. Penkkiurheilu etänä, ei paikan päällä, ainakaan suurilla stadioneilla (liput sitäkin kalliimpia – hyvästi demokraattiset massat). Rockmusiikki etänä, hyvästi festarit. Stadionkeikat vaihtuvat klubeihin ja kamareihin. Että nämä olisivat olleet vain välivaihe, anomalia, ja nyt palattaisiin taas normaaliin, jatkettaisiin 1800-luvulta taas, nyt nykyteknologian avittamana toki. 

Kuvitelkaa mustavalkoinen näkymä varhaisista jalkapallokisoista: Pelé nahkakuulan kanssa, lehterit täynnä lätsäpäisiä miehiä. Kuvitelkaa nuori Bruce Springsteen täyden stadionin edessä kitara kädessä. Kuvitelkaa, että nämä olivat 1900-luvun poikkeusilmiöitä siinä missä valaanluukorsetit 1800-luvun leimallinen ilmiö ja miesten valkoiset rullaperuukit 1700-luvun. Ne tulivat ja menivät, ja niiden tilalle tuli muuta. 

”Niin 1900-luku, se oli se aika kun miehet ajoivat naamakarvansa ja ihmiset kokoontuivat laumoittain yhteen”, kertaavat lapset historiaa 2200-luvulla.

*

”Me ei olla luettu pitkään aikaan tätä Montne Triston kreiviä… Kato tässä on se Edmond, ja sillä on keppi ja hienot vaatteet. Ja se on aina vihanen tälle kun se laitto sen vankilaan. Se on se Danglars, se on pahis.”

Poikani selaa poikakirjaversiotaan Monte Criston kreivistä kiinnostuneena ja muistelee sen sisältöä. Eikä siitä ole kuin viikko, kun se kerrattiin uusiksi, tämän ensimmäisen kerran jälkeen. Olen riemuissani… 

*

Tytöt pyöräilevät iltapäivällä hakemaan Espoon kaupungin uusia koululounaita. Nyt ne ovat ensi kertaa siis lounaita eikä eväspusseja. Länsiväylän jutun mukaan pussit eivät olleet suosittuja, mutta näihin on ilmoittautunut paljon enemmän hakijoita. Juuri kun lapset poistuvat kotoa, alkaa sataa rakeita, isoja valkoisia kuulia. Ne muuttuvat rännäksi, ja lopulta leijuu lumihiutaleita.

Suomen vappusää on sentään normaali.

Kaupungin ruokasäkit sisältävät einespitsaa, -makaronilaatikkoa, -pinaattiohukaisia, rasvatonta maitoa, näkkileipää, tomaatteja ynnä muuta. Myös kilon maidotonta margariinia, jolla on kätevä karkottaa jäniksiä puutarhasta, kunhan osuu napakasti.

Varmistuu, että koulut aukeavat taas 14.5. kuten oli määrä. Yhdysvalloissa koronaan on menehtynyt enemmän ihmisiä kuin Vietnamin sotaan.

Länsiväylässä ilmestyy haastatteluni. Netissä se on täällä. (Joku muu kuin minua haastatellut toimittaja on lisännyt otsikon lukematta kirjaa…)

 

Päivä 45, vapunaatto

Poikani tulee antamaan minulle herätyspusun ja alkaa puhua nopeasti:

”[Siskolla] on ilmapalloja tukassa, mä oon innoissaan kun äiti jää kotiin ja ilonen, ja äiti puhals mulle vihreen ilmapallon, mä käyn hakemassa sen.”

Ja pian hän tulee esittelemään ilmapalloaan. Ja siskolla tosiaan on kaksi pientä ilmapalloa nutturassaan. Vappua on ilmassa. 

*

Kivenlahti-seuralle kirjoittamani ”omaelämäkerta” on netissä: Vaaran vuosien Kivenlahti.

Vuonna 1945 vappu oli ensi kertaa vapaapäivä. Työläisten juhla vapautettiin töistä heti jouduttuamme Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kevät oli kylmä tuolloin, vanhoissa valokuvissa ihmiset kulkevat paksuissa takeissa vielä toukokuussa, vaikka vappuna kyllä näytti aurinko paistavan. Elonetistä näkyy vappumarsseja 75 vuosi sitten, näitä banderolleja kannetaan Vaaran vuosissakin... Tunnistan nyt stadionyleisön joukosta neuvostotiedustelija Jelisejevin, arkikielellä vakoojan, en ollutkaan huomannut häntä aiemmin. Mies, oikealta nimeltään Sinitsyn, tulee vastaan aikakauden valokuvissa siellä täällä…

https://elonet.finna.fi/6f9869a4-fc04-444b-8698-6acb1af549dd

*

Käymme päiväkodissa moikkaamassa opettajia. Heistä on selvästi kiva nähdä poikaamme pitkästä aikaa. Hän saa vastapaistetun munkin ja puuhapussin vapuksi. Juttelemme paluusta, 14.5. luultavasti poikakin palaa päikkyyn kun kerta tytötkin menevät kouluun. 

Vappuostoksilla. Lisää teetä Thehuoneesta, serpentiiniä ja pojalle vappumiekka Tigerista. Alkosta proseccoa, souria ja greippiolutta ja Kraken-rommia. Kaupasta grillattavaa, Sorrenton sitruunoita kakkuun. 

Kotona juodaan kahvit Kaisan Cafen poropiirakan ja korvapuustin kanssa… Kyllä meidän kelpaa. Taloushuolet väistyivät saamieni koronatukirahojen myötä. Elämä hymyilee ja ihana vappu edessä, vaikkakin kotipihalla.

Vaimo käy vielä lasten kanssa vappupallot ostamassa. Lähimmät kävelevät vappukoirat löytyy Munkkiniemen Etolasta. Kaksi corgia ja dinosaurus!

Minä valmistan perunasalaattia. Kaupan perunasalaatit sisältävät kaupan majoneesia, se on maitotalousruokakulttuurissa takapakkia barbariaan.

Juhlapäivälliseksi grillaamme ribsejä ja possunfilettä, pekoniparsaa ja paprikaa. Juomme proseccoa ja Espoon Oman Panimon alea, kello 18. eteenpäin ylioppilaslakki päässä ja vihreä neulesolmio kaulassa, koska on vappu.

Vappujuhlat keskeyttää vain karannut ilmapallo. Nähtävästi käveleväkin vappupallo pystyy karkaamaan taivaalle, sillä sinne pojan dinosaurus leijuu tuulenpyörteen mukana. Ensin tuulenpuuska vie sen naapurin puuhun, sitten sieltä korkealle yläilmoihin ja aina horisonttiin asti. Tärkeitä lapsuuden kokemuksia tämäkin…

Hyvää eristyksellistä vappua kaikille!

Poikkeustilapäivät 42 ja 43: Kokemuskiitollisuus

Päivä 42, maanantai

Styleforum Journal kirjoittaa artikkelin: Kasvonaamiot, ostajan opas. Minkälaista kangasta, minkä suunnittelijan on tarjolla – mikä on tyylikkäin valinta? Kalifornialaisvalmistaja esim. tekee käsityönä japanilaisesta luomupuuvillasta maskeja, jotka on värjätty indigolla tai kamomillalla.

Hifistelyä tai ei, hyvä juttu silti. Kun asioista tehdään työläästi erityisiä, ne muuttuvat arvokkaammiksi psykologisesti (ei ainoastaan rahallisesti). Silloin niitä käyttää mieluummin ja enemmän, ja niistä haluaa pitää huolta. Bespoke-kasvonaamiot monogrammilla kunniaan.

*

Edellisessä päiväkirjassa kirjoitin, että infektiotaudit yleensä lisäävät ”emotionaalista konservatiivisuutta”. Sikäli ei yllätä, että ainakin googlehauissa mitattuina myös uskonnollisuus on lisääntynyt. Twitterissa liikkuva paperi: The pandemic has increased religiosity tremendously: Google searches on prayer has skyrocketed for most countries, most forcefully in weeks with more new COVID-19 cases. Juoksuhaudassa ei ole ateisteja, sanoo sananlaskukin.

*

BBC Ruotsista ja Tegnellistä:

But chief state epidemiologist Anders Tegnell is broadly popular in Sweden. An experienced scientist with more than 30 years in medicine, he is known for his relaxed demeanour and preference for pullovers.

”He’s a low-key person. I think people see him as a strong leader but not a very loud person, careful in what he’s saying,” reflects Emma Frans, a Swedish epidemiologist and science writer. ”I think that’s very comforting for many.”

She argues that many national and international media have been ”searching for conflict” within the scientific community, whereas she believes there is a consensus that Anders Tegnell’s approach is ”quite positive”, or at least ”not worse than other strategies”.

Kiinnostavampaa on ruotsalaisten reaktio. ”Ruotsalainen ekseptionalismi” on käsite siinä missä amerikkalainenkin. Some Swedes have responded with an ”outburst of nationalism” and a ”sense of pride, for Sweden deviating from the European norm”, says Prof Nicolas Aylott, a political scientist at Stockholm’s Södertorn University.

Osmo Soininvaara huomauttaa uudessa blogitekstissään, että Ruotsissa kuolee sitten kuitenkin enemmän kuin on tarpeellista, koska osaamme nyt hoitaa sairastuneita paremmin kuin vielä viime kuussa. Tiedetään esim. veren hyytymisen riski. Ruotsin pitkän tähtäimen strategia ei siis välttämättä johtaisi yhtä suureen kokonaiskuolemien määrään nopeammin, vaan  korkeampaan. ”Monta Ruotsissa kuollutta osattaisiin nyt pelastaa.” 

Soininvaarakin ihmettelee, miksi kirjastot ovat yhä kiinni. ”Kuvitteleeko joku, että virus leviää kirjojen kautta? Ovella vahti niin, että sisälle pääsee vain kohtuullinen määrä asiakkaita kerralla.” 

Harmillisesti Soininvaarakin äityy sitten dramaattisuuteen, puhuu jo ”menetetystä sukupolvesta”  kun osalla lapsia on koulunkäynti ollut pari kuukautta vähän heikompaa. Se nyt olisikin, jos ihminen menisi pilalle siitä, että on kotona pari kuukautta – saati kokonainen sukupolvi. Sodan käynyt sukupolvi jälleenrakensi Suomen. He sotivat viisi vuotta, tulivat kotiin ja rakensivat Suomen taas pystyyn. Jos jokin, niin heidän mukavaan, vauraaseen, vapaaseen ja tasa-arvoiseen Suomeen syntyneet lapsensa, suuret ikäluokat, olivat se pilalle mennyt sukupolvi. Ihminen on sopeutuneempi haasteisiin ja hankaluuksiin kuin paratiisiin.

Tämä vaara on ”aikansa seuraamisessa”, siis jos lukee jatkuvasti uutisia ja ottaa ne tosissaan. Aikansa seuraaminen aiheuttaa tunnelinäköä, perspektiivikatoa ja kauhistelua, ja pahimmillaan se voi johtaa jopa twitteriin liittymiseen. Minunkin onnettomin ajanjaksoni oli viitisen vuotta sitten, kun itse unohdin tämän ja ”seurasin aikaa”. Toinen silmä ajassa, toinen ajattomassa, se on reseptini nyt. Edelliseen voi hyvin tulla kaihikin. 

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Turhan usein unohtuu, että heitä saa kiittää sodan lisäksi myös maan jälleenrakentamisesta. Viisi vuotta sodassa ja loppuelämä raksalla. Minäkin tajusin sen vasta Vaaran vuosia tehdessä.

*

Meillä on hirveän perusmukava korona-arkipäivä. Eilistä grilliruokaa, leuanvetoja ja punnerruksia, peleinä Walking in Burano ja Forum Trajanum.

Juttelen puhelimessa ystäväni kanssa, jonka vanhimmalle lapselle on teini-iän puberteetti painanut päälle tänä keväänä tosissaan. Hän on kyllästynyt vääntämään kotona teinin kanssa eikä malta odottaa karanteenin loppumista. Minun pitää taas olla kiitollinen siitä, miten osuvaan ikään lapsillemme tämä korona osui: he eivät ole liian vanhoja eivätkä liian nuoria. 

Ainoa ongelmamme on hyvin espoolainen: röyhkeät jänikset ja citypuput kuopivat kukkapenkkiämme jo valoisaan aikaan silmiemme edessä. Googlailen neuvoja, millä näitä karkoittaa. Joku trollaa keskustelupalstalla:

Voe elämä teitä : / Ne on eläimii, ja luonto kuuluu niille enemmä ku ihmisille. Ihmiset vaan tuhoo sitä. Oma ongelma, jos ne tulee pihoille, ku muualla ei voi syyä ku heti ollaa jo ampumas tai heittämäs kivillä, hei tajutkaa NE VAAN SYÖ! täytyy niidenki syödä. Voi,ei ne tulis pihoille jos ne vois käyä tällee helposti ostaa kaupasta ruokaa!

Siinä on tavoitettu tietty hesalaistyyppi aika hersyvästi. Samaistutaan eläimiin; liittoudutaan eläinten kanssa ihmisiä vastaan. Sekin on mahdollista jos ja vain jos seuraa aikaansa…

Päivä 43, tiistai

”No miks sun pitää käydä töissä jos on koronavirus ja mun ei pidä mennä päiväkotiin ja tytöt ei mee kouluun?” poika tenttaa äidiltään äkäisenä heti aamusta. Hän ei halua, että äiti poistuu kotoa. Pieni oidipaalinen välikohtaus kehittyy, kun koetan sekaantua tenttaukseen ja poika pärryttää minulle. 

Koronakaranteenin rivit alkavat rakoilla. Kaupassa hengailee nuorisoa. Kaverini kertoo vuokranneensa saunan, hänkään ei ole päässyt saunomaan korona-aikana. Kyllä tekisi mieli lähteä mukaan…

Pojalle sataa postista syntymälahjapaketteja, valtaosa on hänen äitinsä tilaamia. Säälistä kun vieraita ei ole tulemassa. Käyn työhuoneella, luen ja juon kahvit, grillailen. Tänään grillaan makkaraa, en oikeastaan ole makkarafani, mutta grillatun halloumin ja tomaattien sekä valkosipuliuunilohkoperunoiden kanssa siitä tulee  näppärä pikalounas. 

Ja henkilökohtaisena välitilinpäätöksenä on todettava, että tämä kevät on minusta ollut oikeastaan huippuhieno. Minulle. Kevät tuntuu melkein kuin kesälomalta, nyt kun on grillikin. Perhe on koossa, kellään ei ole menoja, harrastukset ovat kiinni. Otetaan rennosti ja grillataan. Omat työtuntinikin ovat nyt olleet melkein kuin kesällä (minulla ei ole ollut palkallista kesälomaa sitten, mitä, 2009?). 

Omasta puolestani olen siis onnellinen, että olen saanut kokea tämän koronakevään. Puhun nyt omasta kokemuksestani, en kaikkien ihmisten puolesta. (Tällaisia pitää järkevillekin lukijoille nykyään lisätä twiittajien takia.) Voin sanoa näin, koska en tunne ketään, joka olisi sairastunut tai muutenkaan vakavasti kärsinyt tästä keväästä. Olen menettänyt töitä ja promohommia, pari kaveria on lomautettu, vanhemmilla sukulaisilla on ollut tylsää, siinä ovat minun elämänpiirini vastoinkäymiset. Pitkässä juoksussa omat taloudelliset tappioni ovat aika pieni hinta näin ikimuistoisesta kokemuksesta. Jos ja vain jos koronaepidemia jatkuu ilman tätä suurempia haittoja, koko homma on ollut henkilökohtaisesti, nettopositiivinen kokemus. Aiemmin kun tauti yhä pelotti, ei voinut sanoa näin, ja jatkosta on liian varhaista sanoa mitään. Mutta tähän asti, nämä viimeiset vajaat pari kuukautta ovat olleet ikimuistoisen kiinnostavaa elämää, ja olen kiitollinen, että olen saanut kokea ne. Parasta tässä on tunne, että rajoitan elämääni muiden hyväksi, autan siis tällä kaikella välttämään muita sairastumasta hengenvaarallisesti. Saan siis sekä kokea tällaisten poikkeustilan että tehdä hyvää – pysymällä kotona. Ehdoton nettopositiivinen. Kun vähän aikaa vielä kuluu ja jos tilanne ei pahene, muutama muukin tullee samaan kokemuskiitollisuuteen.

(Ja siltä varalta että joku twiittaaja lukee tämän: Tämä ei vähättele muiden kärsimyksiä tai kansantaloutta, koska tämä ei käsittele niitä samoin kuin violettia väriä käsittelevä teksti ei vähättele keltaista…)

Illalla ajan Ruoholahteen noutamaan uuden tietokoneen. En ole ajanut Hgissä nyt vähään aikaan, ajotaito tuntuu rappeutuneen kuukaudessa. THL:n ilmoitustaulut käskevät: ”Älä tapaa vanhuksia”, sen maolaisuus ei jää huomaamatta. Miettikääpä miltä vielä talvella olisi kuulostanut ajatus , että valtio kieltää suurilla julisteilla teitä käymästä mummolassa. 

Ruoholahden suuressa verkkokaupassa on paljon ihmisiä, perheitäkin lapsineen. Ja turvaväliteippejä. Turvaväliteippi, siinä toinen ehdotukseni vuoden uudissanaksi. 

 

 

Kampin ostoskeskuksessa taas kolmas kerros näyttää kello kuudelta autiolta.

Lautapelit.fi on ainoana auki, majakka pimeydessä. Myymälässä nainen palapeli kädessä keskustelee myyjän kanssa, josko hän kokeilisi jotain ihan oikeaa lautapeliäkin… Myyjä kertoo Terraforming Marsista. Toivottavasti nainen tarttuu oikeaan peliinkin. Ostan pojalle oman synttärilahjani ja ajan takaisin kotiin. Perhe syö satsumaa, lukee Tinttiä ja pelaa korttia.

Ylen uutisissa mikrobiologian professori Jukka Pelkonen sanoo olevan ”äärimmäisen epätodennäköistä”, että virus tarttuu ihmiseen ”joltain pinnalta”. Desinfiointi ja suojahanskat olisivat sikäli siis turhia. Myös ”sekä alan tutkijat että THL ovat useissa yhteyksissä kertoneet, että pintojen kautta koronavirus ei käytännössä tartu.”

Hyvä:

Avatkaa jo kirjastot! Kirjat eivät ole saastaisia…

Poikkeustilapäivät 39, 40 ja 41: Öiset kotiseikkailut ja espoolainen onni

Ei hätää, hyvä lukija. Jätin eilisen julkaisupäivän väliin ainoastaan venyttääkseni koko viikonlopun samaan postaukseen. Ovat jo pitkään vaivanneet nämä parittomat viikot, jolloin viikonloppu katkeaa lauantain ja sunnuntain välistä. Aion jatkossa venyttää lauantai-iltaan osuvat blogaukset sunnuntaille.

Päivä 39, perjantai

Nyt odotellaan hallituksen kertovan, milloin karanteenitoimia aletaan purkaa. Etenkin: Milloin koulut taas avataan? Vieläkö aiemmin mainittu 13.5. pitää paikkansa? Lapset ehtisivät käydä koulussa pari kolme viikkoa, saada tartuntoja, joita sitten kesälomalla muuttaa immuniteetiksi. Käyrä loivenee.

*

Kehitys on taas samanlaista kuin 30-luvulla!

Nyt tätä mieltä on Viron politiikan iso mies Mart Laar. Ja mistä syystä tällä kertaa ollaan 30-luvulla? Koska Suomi ei ole tehnyt Viron kanssa tarpeeksi läheistä yhteistyötä.  Viro olisi halunnut luoda erityissuhteen Suomen kanssa koronasotaa vastaan, luoda yhteisen karanteenialueen, ehdotti siis maidenvälisen liikkuvuuden jatkamista. Suomi ei lähtenyt mukaan ja Viro hakee nyt liittolaisia Latviasta ja Liettuasta.
En ole asian tuntija, mutta Suomi teki ennen sotaa 30-luvulla puolustusyhteistyötä Viron kanssa. Suomenlahden sulkeminen onnistuu mailta yhdessä, ja sama tavoite oli Neuvostoliitolle merkittävä Viron miehittämiseksi ja Hangon ja sitten Porkkalan vuokraamiseksi. Kuka kontrolloi Suomenlahtea, kontrolloi pääsyä Pietariin. No, 2020 Viro on kärsinyt sekin koronasta kovasti, ja maan johtohenkilöt olisivat toivoneet kriisin lähentävän maiden suhdetta erityiseksi. IL:n artikkelissa he ovat nyt tyytymättömiä ja kehottavat kääntymään jatkossa Latvian puoleen.
Kiinnostava ajatus kyllä tuo yhteinen karanteenialue. Ei toisaalta ihmetytä, ettei Suomen hallitus uskaltanut sellaiseen lähteä. Matkustajaliikenne lopetettiin nyt myös virolaisilta työmiehiltä. Meidän naapurin raksalla kyllä edelleen liikkuu Viron rekkarissa olevia autoja ja kuulee viroa, ilmeisesti työmiehet ovat olleet nyt pitkään poissa kotoaan? 

Lisäksi meininki muistuttaa 20-lukuakin. Maailmalla juhlitaan nyt salakapakoissa. Joko ihan vain hauskanpitoa varten, kaljaa ja biljardia, tai sitten tarkoituksena hankkia koronavirustartunta. Siis samoin kuin lapsiperheissä on kuulutettu, että ”täältä saisi nyt vesirokkoa, tulkaa hakemaan lapsillenne”, moni terve nuori aikuinen on omasta mielestään altruistisista syistä hankkimassa tartuntaa voidakseen sairastettuaan sitten jatkaa normaalia elämää immuunina, käydä töissä. Tästä on puhuttu ennenkin, suomalainen lääkäri spekuloi viime kuussa jopa sairaanhoitohenkilökunnan täsmätartuttamista immuniteetin hankkimiseksi. Idea ei ole tyhmin kevään aikana kuultu, mutta mikään julkinen viestijä ei siihen kannusta. 

*

Tajusin vasta nyt, että nämä päiväkirjat toimivat tulevaisuudessa muistona koronakeväästä 2020. Ja minä kun ajattelin kerrankin kirjoittavani vain tätä päivää varten. Joten kirjataan yleisiä yhteenvetoja.

Animal Crossing ja Tiger King ovat nähtävästi koronakevään hittejä konsolipeli- ja hömppäviihdepuolella. Lohduttavaa korona-yhtenäiskulttuuria. Tiger King on nähtävästi friikkisirkus, sellaiset lohduttavat ylemmyydentunnettamme. ”Minullakin menee huonosti, mutta ei sentään noin huonosti.” Onko ruokareseptipuolella vastaavaa selkeää kevään juttua? Muutamia piirakoita sun muita on vilahdellut lehdissä, arkista, tuttua ja turvallista konservatiivista ruokaa. Eksotiikka on hyvinvoivien ylellisyyttä, uuden kokeilu vauraille ja huolettomille. Meidän keväthittimme ovat olleet saaristolaispannukakku ja puolukkavispipuuro. Vaimo on innostunut molemmista ja meillä syödään vähintään jompaakumpaa nyt joka viikko. Saaristolaispannukakku tehdään riisipuuroon, mukana vähän kaurajauhoa. Vispipuuroa riisijauhoon.

Meidän koronakevätpelimme on tänne hyvin tallennettu, mutta uusia peli-ilmiöitä ne eivät ole. Viime päivät olemme pelailleet tällaista yhteistyöpeliä kuin Bandido. Sen julkaisija Helvetiqa jakaa pelistä näköjään ilmaista printtaa ja pelaa -versiota uudella teemalla: Bandido Covid 19. Viruksen kaikki väylät pitää tukkia, tartuntaketjut katkaista. Kokeilkaapa, teema toimii mainiosti. Peli löytyy printattavaksi sääntöineen täältä:
https://www.helvetiq.com/bandido-special-covid-19-edition?___store=fr_en&___from_store=fr_fr

Treenasin tänään kahdesti, koska eilinen jäi välistä. Vedin aamulla leuat, nyt sain 50 kokonaistoistoa kasaan ainoastaan neljällä sarjalla. Illalla tein pistoolit, etenkin niissä on selvää kehitystä havaittavissa. Treeni on ollut kivaa ja riittävän erilaista vaihtelua oikeaan kuntosalitreeniini. Paras treeniohjelma on aina se, jota et tee. Keho pitää yllättää, shokeerata kehitykseen. 

Pakko myöntää: nämä nopeat  ja taajat kotitreenit ovat niin käteviä, että nyt tuntuisi kynnykseltä lähteä kuntosalille ihmisten joukkoon… Näin se erakoituminen lähtisi vaivihkaisesti etenemään. Yläkroppaan tuntuu tulleen vähän pihviä, tiukat paidat kiristävät.  Sata leukaa viikossa on kai vähän pakkokin vaikuttaa.

Illan elokuva Tinker Tailor Soldier Spy. Romaani on erinomaisesti kirjoitettu, etenkin kaiken sen kouluun sijoittuvan kuvauksen ja agentin ansiosta, jolla romaani alkaa. 

Huomenna 40 päivää poikkeustilaa. 40 päivää kuulostaa jo ajanjaksolta, ei oikulta enää. Se on karanteenin aika: quaranta giorni

Koronavirusepidemiakaranteenipäiväkirjamerkintä 40, lauantai

(Yhdeksänvuotiasta viihdytti, kun keksimme tuota mahdollisimman pitkää yhdyssanaa.)

Kirjallisuudella menee  nyt hyvin. Ihmiset eivät ainoastaan kokoa palapelejä tänä keväänä, he lukevat ja kuuntelevat kirjoja myös. Kustannustoimittaja kertoo, että myynti on tällä hetkellä suurinta vuosikausiin.  

Se rohkaisee kirjailijaa miettimään jatkoa. Vuosi elämästä ei mene hukkaan, jos kirja löytää lukijoita.

Lauantaimme alkaa kuten lauantait aina alkavat. Pienimmät lapset ovat jo olohuoneessa katsomassa aamuohjelmaa, kun nousen. Lego Star Wars innostaa nelivuotiaan taas, hän ottaa miekkansa ja kertoo sen olevan taikamiekka.

”Tästä tulee tulipommeja, räkäpommeja, iskuvoimaa, laavapommeja ja sähköiskuja ja sähkötulilaavaa.”

Siivouspäivän aikana asunnossa kiertelee jättiläiskeisari, jolla on kultapussi, valomiekka ja Taah Woos -pyssy.

Grillin opettelua vuorossa.

Ensinnäkin tajusimme, että grillin ulkonäöllä ei ole juurikaan merkitystä, vain grillin hupulla on. Huppua katsellaan koko ajan, grilli näkyy silloin tällöin. Joten tilasin Napoleonin oman hupun, se saapuu ensi viikolla, mutta sadetta ei ole luvattu.

En ole ennen omistanut kaasugrilliä, joten tutkailen miten se mahdetaan laittaa toimintaan. Lapset vaativat jo grilliruokaa. Savonrannalla Ruusintorpan residenssissä kesällä 2016 grillasimme paljon hiilipallogrillillä, ja tytöt oppivat grillatun possupihvin makuun. Ruusintorpan kesästä tulee jo neljä vuotta! Meillä on siitä kauniit kesämuistot, joista kirjoitin jo tuoreeltaan kirjoituksen tänne Kansan Sivistysrahaston sivuille. Seuraavana vuonna Ruusintorppaan olikin jo ruuhkaa, ja olimme viimeiset residenssiläiset, jotka saimme nauttia torpasta koko kesän.

Selviää, että kaasugrillin kytkeminen kaasupulloon ei nyt sitten onnistukaan. Paineensäätimen ”lukon” alla olevat metallikuulat eivät nyt vain tartu kiinni tai päällysmuovi mene alas.. Kun avaudun asiasta avaudun kavereille, eräs heistä vastaa jotakuinkin näin: Joo, se on ihan korkeemmassa kädessä milloin se menee. Voi mennä ekalla, voi mennä puoli tuntia. Mä otan aina oluen siihen ja lähden ränkkäämään. Grillaaminen jää nyt huomiseen joka tapauksessa.

Intialaista kanaa (pannulla), vispipuuroa. Sundae Split -korttipeli. Taputuspunnerruksia, timanttipunnerruksia. Perhe katsoo Voice of Finlandia.  Kaikki tuttua tavaraa tältä keväältä, rutiinia.

Jotain seikkailua sentään: Poika pyytää voiko nukkua siskojensa huoneessa yön. Se sopii siskoillekin, siskoja hymyilyttää. Mikäs siinä, on lauantai ja kaikki.

Lapset ovat innoissaan ja leikkivät jotakin alakerrassa pitkään, sitten alkaa huuto. He ovat riitaantuneet, ja poika alkaa parkua. Hän huutaa pitkään vedet silmissä, ei tahdo rauhoittua, ei tulla syliin, ei kertoa mikä on hätänä.

Lopulta isosisko: ”Mä taidan tietää miks se huutaa. Meille tuli riitaa ja me sanottiin että sä et saakaan tulla meidän huoneeseen yöks.”

Sisko on oikeassa, sen takia poika huutaa. Sovittelemme riidan ja kerromme, että kyllä hän saa nukkua siskojen huoneessa.

Varhain, jo kahdeksan jälkeen pojan patja kannetaan lattialle isosiskojen kerrossängyn viereen. Tyttöjen mielestä tämä on hirveän söpöä, ja kun menemme peittelemään heille hyvää yötä, poika on selvästi mielissään tästä miniseikkailusta. Vähän niin kuin lomamatkalla. Huoneesta kuuluu, kun isosisko lukee hänelle iltasaduksi Mauri Kunnaksen Hui kauhistusta.

Kyllä koronakevät on lähentänyt lapsia entisestään toisiinsa. Välillä huudetaan ja riidellään mutta sellaista se nuori rakkaus on.

Päivä 41, sunnuntai

Yö menee hyvin ja hiljaisesti. Itse valvon taas, herään jälleen neljältä ja menen olohuoneeseen lukemaan. ’Valvoa’, sillä on kaksi merkityst: olla nukkumatta, tai vahtia, tarkkailla. Kafkalla oli kirjoituksenpätkä aiheesta, se kosketti minua teinipoikana kun valvoin samalla tavalla unettomia öitä. Kaivan Kootut kertomukset nyt kirjahyllystä, nyt aamuviideltä kun kirjoitan tätä.

Yöllä

Vajonneena yöhön. Niin tykkänään yöhön vajonneena, kuin me toisinaan painamme päämme miettiäksemme. Ihmiset nukkuvat joka puolella. Vähäistä näyttelemistä, viatonta itsepetosta, että he nukkuvat taloissa, lujissa vuoteissa, lujan katon alla, ojentuneina tai kyyryssä patjoilla, lakanoiden välissä peittojen alla, todellisuudessa he ovat kerääntyneet kokoon niin kuin silloin kerran ja niin kuin myöhemmin autiolla seudulla, leiri taivasalla, määrätön joukko ihmisiä, armeija, kansa, kylmän taivaan alla maan kylmällä kamaralla, heitetynä sinne missä ennen seisottiin, otsa käsivartta vasten painettuna, kasvot maata vasten, levollisesti hengittäen. Ja sinä valvot, olet yksi vartijoista, löydät seuraavan heiluttamalla palavaa puuta vierestäsi olevasta risukasasta. Miksi sinä valvot? Jonkun täytyy valvoa, sanotaan. Jonkun täytyy olla tässä.

Kafka tuntuu ihan nuoruudelta. Etenkin nämä Koottujen kertomusten pikkuiset puolen sivun proosarunomaiset kaskut olivat jotenkin nuoren Franzin yksinpuhetta lukijalle. Läheisiä. Nyt kun silmäilen niitä auringon jo noustua, saan samalla yhteyden nuoreen itseeni. Olen vaaleissa kevätöissä Kivenlahdessa, kun nuori Joonas ihmettelee Kafkaa, tekee lyijykynämerkintöjä sivujen reunoihin Kafkan kiehtovista lauseesta ja ajatuksista, ja on samaan aikaan Prahassa Kafkan luona, erikoisen nuoren neron, joka lohduttaa itseään kirjoittamalla ajatuksiaan. Kivenlahden kautta Prahaan Tapiolasta aamuviideltä, siinä oma öinen seikkailuni.

Huvittavasti nämä koronakevään lukemiseni ovat yhtäkkiä tuttua ja turvallista nekin, Dostojevskiä ja Kafkaa kuin taas nuoruuden kliseenä.

*

Keskipäivää menee kaupoilla, haen äidille viikon ruoat. Vieraasta ruokakaupasta on vaikea löytää tomaattimurskaa. Jätän kassit rappusille oven eteen ja vaihdan hetken kuulumisia. Vappu on ensi viikolla. Äiti kertoo juurileivän leipomisesta, juurta pitää ilmeisesti herätellä monta päivää. Tämä tuli yllätyksenä meille, olemme kokemattomia leipureita. Leivontatietoisuus nousee. Ruokakaupan kylmähyllyn ovessa on iso plakaatti:

Kotona saan kaasupullon letkun lopulta kiinni ja uusi grillimme vihitään. Possupihviä, jauhelihapihvejä, jättikatkarapuja, itse grillattuna, tuosta sen kuin kävelee rappuset alas keittiön ovesta. Oloni on kuin astuisin askeleen taas eteenpäin elämässään. Oma kaasugrilli omalla pienellä terassilla, se on espoolaista onnea… Vaimokin on innostunut kuopimaan kukkapenkkejä ja tunnistamaan kasveja.

Kun tytöt tulevat puistoista leikkitreffeillä kavereidensa kanssa, he ilahtuvat päästessään ensimmäisen oman grilliruoan äärelle.

Tuttu talouselämän vaikuttaja soittaa. Hän on laatimassa kirjoitusta yhdessä melko merkittävän työryhmän kanssa, mutta on tekstin kanssa hukuksissa. Katsoisinko sitä ?Hän meilaa tekstin näytteeksi, juon kahvit ja luen sen. Teksti on tosiaan aika sankan työn takana valmiista… Lupaan katsoa huomenna, miten osaisin sitä auttaa. Hauska toimeksianto tällainen, kunnia auttaa. Asiaproosan hiominen ei yleensä ole vaikeampaa eikä helpompaa kuin fiktiivisen tekstin. Selkeä lause on yllättävän vaikea kirjoittaa, minunkin. Monesti me osaamme kertoa suusanallisesti toiselle ihmiselle, mikä tämä ajatus on, mutta kun sitä kirjoittaa, jostain syystä teksti alkaa koukeroitua ja kapuloitua. Ja jostain syystä koukeroisuutta katsotaan monesti jopa hyvällä. Ranskalaiset filosofit opettivat huonoille tavoille.

*

Illalla opetan tyttärelleni Terraforming Marsin. Se on yksi maailman suosituimpia lautapelejä nyt, aikuisten harrastjaien peli, jolle minullakin oli ilo olla myöntämässä Vuoden Strategiapeli -palkintoa viime vuonna. Hänen opettajansa oli pelannut sitä joululomalla ja sanonut, että hieno peli vaikka tosi vaikea. Pelissä maankaltaistetaan Mars-planettaa tieteellisen oloisesti: nostetaan lämpötilaa ja happipitoisuutta, luodaan planteelle metsiä, meriä ja kaupunkeja. Sanon tyttärelleni, että hän oppii sen kyllä, ja voi sitten kertoa opettajalleen pelanneensa Terraforming Marsia.

Hyvin hän pelin oppiikin. Mars ei ole kokeneelle 11-vuotiaalle yhtään liian vaikea näin suomenkielisenä painoksena. Pitkä peli siitä tulee opetuksineen, mutta kun kello kahdeksan maissa laskemme loppupisteet, tyttäreni voittaa. 

Erinomainen viikonloppu. Kaupassa Ilta-Sanomien lööpit huusivat jotakin ”hiljaisesta tuskasta”, siitä kuinka lapset kärsivät koronakeväänä… Menen käymään lehden nettisivuilla, siellä toimittaja kehtaa kirjoittaa jopa, että ”Suurin osa lapsista ja nuorista kokee yksinäisyyttä ja ahdistunutta oloa. Väkivallan riski perheissä kasvaa.” On niillä otsaa. Kärsimystä on, aina, ja nyt jossain enemmän kuin yleensä, jossakin vähemmänkin,  mutta että suurin osa ja kaikki tämä pelottelu… Jos kotona oleminen on tuskaa, se on kyllä jo ihmiskunnan historian mukavin ja toivottavin tuska. Suosittelisin perspektiiviksi lukemaan vaikkapa hunneista, mustasta surmasta, Verdunin taistelusta tai Kolyman vankileiristä näin vaikka alkuun. 

Italiassa ja Ranskassa ovat koronakuolemat laskussa. Kotimaan politiikassakin on ilmassa jo syyllisten etsintää ja sormella osoittelua, etenkin mitä tulee maskikauppoihin, tautiennusteisiin jne. Ehkä ”hyvä merkki” siitä, että tällaiseen alkaa olla jo varaa…

Ensi viikolla on vappu. Sitä paitsi kuulen sisäpiirin huhun, että Helsingin kirjastot suunnittelevat toimintanssa aloittelua jollain tavoin… Ilmapiiri on korkealla kuin pääskynen.

Poikkeustilapäivät 37 ja 38: Tarinoiden voimasta ja poltetusta maasta

Päivä 37, keskiviikko

 

Koronahuippu on Suomessa jo ohitettu, arvioi THL:n erikoistutkija Vänskä. Vänskän mukaan tartuttavuutta kuvaava luku on laskenut alemmas kuin THL:n maaliskuun lopun ennusteessa. Tuolloin arvioitiin, että luku asettuisi 1,6:n tuntumaan, jolloin tartunnan saanut levittäisi sen keskimäärin 1,6 ihmiseen.
– Nyt tartuttavuutta kuvaava luku R0 olisi ykkösessä tai sen alle, eli tartuntojen määrä olisi laskussa.

Oloni on antiklimaattinen, suorastaan kierosti pettynyt! Huippu tuli ja meni näkymättä mitenkään. Elimme arkea, oli huippu, elimme arkea ja huippu olikin jo mennyt. Not with a bang, but with a whimper aikoo tämä epidemia loppua. Ja kitinästä tulee pitkähäntäinen, kesän yli, syksylläkin vaikuttaa vielä. Koronan draaman kaari on huono. Olisi psykologisesti hyvä, että epidemia saisi selkeän, kvalitatiivisen lopun – ei  siis kvantitatiivisen erilaisen eli aste-eron, vaan oleellisen, binäärisen eron edeltävään: Oli aika koronaepidemian aikaan, mutta päivänä x se loppui ja silloin saatoimme kaikki tehdä z.

Berliinin muurin murtuminen oli tällainen kvalitatiivinen muutos. Sen takia se oli niin tärkeä tapahtuma. Ei muuria purettu kivi päivässä. Se kaatui, tuli aukko, ja aukosta ihmiset kulkivat läpi. Tällainen on psykologisesti keskeisen tärkeää, siihen perustuu tarinoiden voima.

Joka tapauksessa Ruisrock on peruttu ja kesän muut festarit ja tapahtumat elokuun alkuun asti. Partiolaisten suuri kesäleiri Väiski on peruttu, tai ”siirtyy vuoteen 2021”- Saksan Oktoberfest on peruttu.

Sillä välin Ruotsissa jonotetaan jätskiä:

Tukholma viikonloppuna. Kuvakaappauksen kohde EPA/AOP. Onko sallittua ottaa kuvakaappaus kuvasta ja liittää se sivuilleen, kertokaahan te? Uhriton rikos, korkeintaan.

Ruotsissa nähdään jo merkkejä laumasuojan saamisesta.
–Laskelmiemme mukaan Tukholmassa saavutetaan laumasuoja toukokuun aikana, sanoi lähetyksessä haastateltu Ruotsin valtionepidemiolgi Anders Tegnell.

Norjalaiset katselevat nyt naapuriaan ja miettivät, olisiko meidänkin pitänyt tehdä noin. Norja on kärsinyt taloudellisesti erityisen pahasti, pahemmin kuin 90-luvulla. Tv-ohjelma oli laskenut, että norjalaisia on kymmenen kertaa enemmän lomautettuina kuin ruotsalaisia ja Norjan työttömyys tulee olemaan kaksi kertaa Ruotsia suurempi. Tyytymättömyys tilanteeseen on ymmärrettävästi suuri, vaikka norjalaisia on kuollut koronavirukseen paljon vähemmän kuin ruotsalaisia. Ruotsissa pandemia on aiheuttanut 100 000 asukasta kohti 11,76 kuolemaa. Norjassa vastaava luku on 2,42.

Anders Tegnell, supersankari vai arkkirikollinen… Mastermind vai Saddam Husseinin tiedotusministeri. Mitä jos Ruotsin valtioepidemiologi Tegnell olisi ainoana lukenut tilanteen oikein? Ja kylmähermoisesti pitänyt kiinni linjastaan kritiikin ja kuolemien viuhuessa? Sehän olisi sotajohtajan rooli. Ruotsin sotaministeri Churchill. Paitsi että Ruotsi aikoo laistaa tästäkin sodasta.

Joka tapauksessa yli 70-vuotiaat eivät saa Ruotsissakaan tavata lastenlapsiaan koko kesänä, arvelee Tegnell. Tilanne Suomessa tuskin on liberaalimpi.

*

Ylipaino on tupakointiakin suurempi riskitekijä vakavaan koronatautiin. Taas ylipaino. Silti tupakointi on häpäisty paarialuokkaan ja ylipaino ei. Miksi näin? Tupakointi on helpompi kitkeä kansasta pois kuin ylipaino, koska sen tupakoinnin vastainen viestintä on helppoa, ja viestintä  taas on helppoa, koska se on binääristä ja konkreettista. Tupakka paha, ei-tupakka hyvä. Hyvin selkeä mustavalkoinen narratiivi. Keuhkosi ennen tupakkaa – aloitat tupakoinnin – keuhkosi tupakoinnin jälkeen syöpäisinä. Alku – käännekohta – loppu; tupakka – aiheuttaa – syöpää. Lapsikin tajuaa sen, eli se on määritelmän mukaan tehokasta viestintää.

Mutta miten tämä toimii ylipainon kohdalla, kun ylipainoa ei osteta kaupasta, vaan se syntyy monimutkaisten, kokonaisvaltaisten prosessien myötä, jotka eivät tarinallistu binääriseksi ja konkreettiseksi? Ei toimi… Koska asiasta ei voi viestiä selkeästi, sille ei voi mitään. Kaikki muuttuisi, jos sokerin voisi osoittaa ylipainon ’tupakaksi’. Harmi ettei se taida olla niin yksinkertaista, mutta olisikohan edes yksinkertaistettavissa?  Viestimme siksi, että saisimme viestinnällä tuloksia, kuten viime viikolla poikkeustilapäiväkirjoissa pohdittiin. (Noin muuten ylipainon suhteen uuskasviöljyt näyttävät yhä pahemmilta.)

Mutta että taas, tarinat johtavat maailmaa, ja tarinoiden puutteessa maailmaa ei johdeta. (Kaupallisena yhteistyönä, tässä tarjouskoodi Editalle tekemäämme Storytelling työelämässä -videokurssille: Storytelling2020, kurssille pääsee täältä.)

*

Mikäs oli tän päivä paras juttu, vaimo kysyy lapsilta illalla.

11-vuotias: ”Kun sain läksyt valmiiksi.”
9-vuotias: ”Kun olin vielä nukkumassa.” 
11: ”Toisiks paras oli kun isi sai grillin valmiiks.”
9: ”Joo. Kolmanneks paras oli kun saatiin nähdä isin peliä, ja neljänneks kun tuli Aku Ankka.”

Mikä on tämä grilli?

Uusi kaasugrilli. Kiitokset vain tuparilahjasta. Kokosin sen puuhailuoluen vauhdittamana illalla.

Ä R i l l i.

Mikä on tämä peli? 

Scorched Earth. Sitä lisää huomenna.

Päivä 38, torstai

Antonio on oikeassa! Kannattaa pukeutua hyvin, ei vaikka työskentelet kotona, vaan etenkin koska työskentelet kotona. Vaatettu kognitio potkii. Hyviä syitä Antioniolla, lisäisin listaan yleisen kunnioitukseen itseäsi kohtaan – jota sinun tulisi ihmisenä tuntea.

Päämäärätön nettisurffailu on luovuuden nykyaikainen edellytys. Olen kahteen romaaniin keksinyt aiheen niin. Eilen löysin jotain niin nostalgista, että liikutuin.

Scorched Earth.

Tätä tietokonepeliä me tahkosimme kavereiden kanssa tuntitolkulla, milloin se oli? Peli on ilmestynyt 1991, eli niinä vuosina. Yläasteella. Koulun fysiikan opettajakin pelasi sitä, se opetti ’viskositeetin’ käsitteen. Pienet tankit ampuvat toisiaan lukuisilla jännillä aseilla, ostavat suojia, räjähtävät Funky Bombina kuollessaan… Kierrosten välissä käydään taas ostoksilla ja täysin napalmivarastoin uuteen taisteluun. Tähän käytimme tuntikausia, päiväkausia lapsuudesta. Kauniita hetkiä kavereiden kanssa huolettomassa nuoruudessa…

Pelaan tätä tänään taas, muistan hyvin miten Rollerit toimivat ja Sandhogit, jopa Contact Triggerit. Opetan ne tytöille, joita ihmetyttää nähdä isä takomassa oudon näköistä tietokonepeliä. Maailma on hieno paikka. Kevät on tullut.

*

Nyt hamstrataan palapelejä niin Suomessa kuin maailmalla. Lisätään palapelit vessapaperin ja kahvakuulien jälkeen listalle. Lautapelikaupassa töissä oleva kaverini vahvistaa asian, ja Saksan Ravensburger ilmoittaa myyntinsä yli nelinkertaistuneen. Maailman kodeissa yhdistellään siis iltaisin paloja toisinsa. Mukavaa puuhaa, vaatii vain oman pöydän ja talouden, jossa ei ole pieniä lapsia. Meillä on seuraa niin voidaan pelailla lautapelejä. Lautapelien idea on, että ne ovat flow-koneita. Laatikosta saa pöydälle tunnin flow-kokemuksen. Ehkä palapeleistäkin, pitäisi kokeilla.

Vaimo on ostanut pojallemme jo paljon leluja ja vielä haluaisi ostaa lisää. ”Mua niin säälittää, ettei sen synttäreille tuu ketään.” Voi pieni…

 

Poikkeustilapäivät 35 ja 36: Jerry Seinfeld ja koronanjälkeiset erakkoravut

Päivä 35, maanantai

”Isi, onks toi rakkikoira?”

Iso osa lasten viihdyttävyydestä ja hellyyttävyydestä johtuu siitä, että he käyttävät sanoja vähän väärin. Nyt poika näyttää kuvakirjasta koiran kuvaa. Onko se ’rakkikoira’? Mikä on rakkikoira, tarkalleen ottaen ja täyttääkö kuvan koira määritelmän? Vaikea sanoa! Jostain Kaunotar ja Kulkurista kai tämä sana peräisin. ’Rankkuri’ on lapsille tuttu käsite, elämässä sellaisia ei taida olla.

Poika leikkii ja lukee yksikseen päivisin nyt paljon, ainakin kunnes siskojen koulut on tehty. Viihtyy, ainakaan ei valita, ei kaipaa päiväkotiin. Noinkohan hänen sanaansa voisi luottaa, tietääkö aikuinenkaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi.

Tytöillä tuntuu olevan aika eri määrä kotikoulutehtäviä. Yksitoistavuotias saattaa tehdä tehtäviään pahimmillaan kuusi tuntia stressaantuneena. Yhdeksänvuotias tulee monesti aamiaisen jälkeen kertomaan, että teki jo päivän tehtävänsä.  Ja kyllä näyttäisikin tehneen kun niitä tarkistan, välillä vähän puolivillaisesti kyllä. Tunnollisuus ei jakaudu tasaisesti. Tässä on ”kympin tytön” ja ysin tytön ero. (Vertauskuvia: lapset eivät edes saa vieläkään numerotodistuksia.)

(Olen nyt pahis ja pyydän opettajaa lähettämään lisää tehtäviä jälkimmäiselle…)

*

Kalle Kuikkalan etsintäarvoitukset jatkuvat pitkästä aikaa, ehkä ensi kertaa melkein vuoteen. Se on leikki, jonka keksimme tyttöjen kanssa nelisen vuotta sitten. Mystinen Kalle Kuikkala on aina varastanut jotain tai rikkonut tai sotkenut ja kävelyllä etsimme jälkiä hänestä. Jos metsästä löytyy kaljatölkki tai Burger Kingin kääreet, olemme varmasti Kalle Kuikkalan jäljillä. Katsokaa, tästä hän on kulkenut… (Olen kirjoittanut Kallestamme kolumnin taannoin Apoteekki-lehteen, mutta sitä ei taida olla netissä.)

Vaeltelemme ympäri tienoota etsimässä Rouva Pönttisen arvoesineitä, jotka Kalle ja tämän rikostoveri Kille Kaikula ovat anastaneet. Onpa hauskoja rakennuksia Pohjois-Tapiolassa, uutta ja vanhaa vierekkäin, ”tyylikkään” modernia ja rapistunutta vierekkäin…  Löydämme IMS aikaisen vallitusketjun komentokeskuksen puitten keskellä, isoa betonibunkkeria, luonto vallannut ja pienet pojat rakentavat krossaripyörille todella komeaa ajorataa, kumpuja, ylämäkiä, alamäkiä, hyppyreitä… Toivottavasti pojat käyvät täällä ilman koronaakin, luultavasti, tämä kutsuu sisäistä poikaanikin. Kaikki ei ole ihan kehnosti, jos pienet pojat rakentavat metsään hyndiä polkupyörilleen.

*

Italialainen bloggaaja kirjoittaa, että Italia suunnittelee avaavansa rajansa turisteille huhtikuussa 2021

Kestää hetki ennen kuin päivämäärä uppoaa.

Yllätin tekemällä tänään vielä toisen pääsiäislampaan. Nyt kun ei käyty sukulaisissa, en ilmeisesti saanut lammasta tarpeeksi.

Iltaohjelmana taas Seinfeldia. Seinfeld on fantastinen opastus juonen kirjoittamiseen, kaikilla elementeillä on funktionsa. Jos Kramer herkuttelee laatikollisella persikoilla tai ostaa autokuorman verran ruokaa tukusta kerralla, ne eivät ole ainoastaan väriä, vaan niillä on juonellinen funktio, ja kun niihin myöhemmin palataan, selviää mikä. Tällaista olisi varmasti hirveän hauska kirjoittaa, kun komediassa ei tarvitse huolehtia ”uskottavuudesta” ja muista tosikoiden keppihevosista. 

Seinfeldissa on hämmästyttävää, miten sarja toimii vaikka kaikki sen päähenkilöt ovat ihan kauheita tyyppejä. Jerry, George, Elaine ovat kaikki samanlaisia ikäviä, ihmisvihaisia, itseriittoisia  tyyppejä, joita ei omaan elämäänsä kaipaisi. Sarjan pelastus on – siis loistavan komedian ja juonenkirjoittamisen lisäksi – näyttelijät: Georgen ja Elainen näyttelijät ovat fantastisia roolissaan. Kramer taas on kahjona ainoa vähän sympaattisempi hahmo, hänen fyysistä sekoilukomediaansa en nuorena arvostanut, mutta nyt sen näkee hyvin tärkeänä vastavoimana älyllis-neuroottis-ihmisvihaiselle kolmikolle.

Vertaa Seinfeldia Parks & Recreationiin, toiseen, ehkä vielä parempaan komediasarjaan, tajuaa olennaisen eron hahmoissa. Parksin kaikki hahmot ovat tykättäviä, kaikki.  Hyvin erilaiset hahmot, osa hyvin vaikeita, mutta kaikki tykättäviä. Se on todella kunnioitettava suoritus työryhmältä. Hyvin harvoin Parks  edes kävi sillä siirappisella rajalla, että no nyt on liian lämminhenkistä, puhumattakaan sen ylittämisestä. Lisäksi Parksilla on puolellaan se, ettei siinä ollut naururaitaa. Kun ei ole purkkinaurua, on pakko kirjoittaa hauskaa…

Ei tulisi tänä keväänä nyt mieleenkään katsoa scifikauhua tai mitä muita näitä nykyisiä suosittuja Netflix-sarjoja on. Ajatukset tarpeeksi kauas koronasta…

Päivä 34, tiistai

Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinja on jatkanut hakuaikaansa 7.5. asti. Se on maan paras koulu kirjoittamiseen. Hakisitko sinä

Jos ei tietäisi koronasta, kuinkahan nopeasti huomaisi, että jotain outoa on tekeillä? Yhden asian noteeraisi nopeasti: kasvonaamioita näkee siellä täällä hyvin aasialaisella tavalla, suomalaisilla näitä ei ole tottunut näkemään, japanilaisturisteilla kyllä. (He suojelevat niillä muita ihmisiä, opetti japaninopettajani aikoinaan.) Silkkiniityllä ihmiset kävelevät nurmikon poikki, ei tietä pitkin. Se on erikoista, mutta pysähtyisikö sitä ihmettelemään. Ruokakaupassa on poikkeuksellisen kireä välikohtaus. En saanut alennusta ostamistani katkaravuista, ja jään vielä pyytämään sitä jo maksettuani. Sillä välin naapurikassalla naistaksikuskiasiakas hermoilee, kun  palvelu on hidasta, ”onhan tää nyt uskomatonta”. Ja kaukana saman jonon päässä joku mies alkaa hermoilla, että eikö kassoja tule lisää, kamalan pitkä jono. Oma kassaneitini on jo sulkenut kassan perässäni ja koettaa näpytellä palautusta katkaravuistani, kaksi pussia plussakortilla 7€, mutta hän alkaa hätääntyä eikä osaa toimia oikein hermoissaan. Jätän sikseen, antaa olla hei, ei se mitään, ja toivotan hyvää iltapäivää iloisella sävyllä, joka toivottavasti auttaa jaksamaan. Kassojen työ on sitäkin stressaavampaa nyt kun asiakkaat ovat kireitä. Poikkeuksellisen kireitä. Epäilyttävän kireitä.

Huomaisiko näistä merkeistä, että jotain on erikoisesti, jos olisi Jared Leton tapaan vasta tullut meditaatioretriitiltä erämaasta? Missä vaiheessa huomaisi? 

*

Poikkeustilaa on kestänyt viisi viikkoa. Edessä on oletettavasti vähän vähemmän. Kouluseisautus ei varmaankaan tule jatkumaan enää sitä mainittua 13.5. pidemmälle. Vähän välitilinpäätöstä.

Alussa jännitti, sairastummeko me. Sitä näki mielessään, miten joku alkaa yskiä ja valittaa heikkoa oloa. So it begins… Mutta enää tauti ei oikeastaan pelota. Totta puhuen en murehdi siitä juuri enää. Nyt tätä karttelua jatkaa omalla painollaan, tämä elämä on uusi normaali.

Voisi jatkaa vielä melko pitkään. Jos talous kestäisi, mielikin kestäisi, uskon. Lapset ovat iloisia, etenkin kaksi nuorempaa, vanhin kaipaisi ikäistään seuraa. Mutta lapset voisivat jatkaa näin pitkään. Vaimo voisi jatkaa hänkin, hän käy töissä, töitä riittää, asiakkaat asioivat netitse ja puhelimitse. 

Meillä ei ole mitään hätää. Pari kertaa minuun on hiipinyt pentupurnutti, mutta se on hoitunut päivän tai parin ”levolla” , kun viikonloppuna vaimo on ottanut oman osansa lastenkaitsennasta. (Hattu päästä yksinhuoltajille, jotka jaksavat.)

Päivät menevät nopeasti. Tuntuu olevan jonkinlaisessa välitilassa. Ei ole kesäkään vielä. Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa taas kirjaa. 

Nyt on alkanut nostalgisoida poikkeustilan alkua. Edeltävä viikonloppua etenkin, päiviä miinus neljään asti, siis ennen päivää 0 näissä. -1: viimeinen opetuspäiväni Kriittisessä. Mietin käyttäisikö valkoisia puuvillahanskoja töissä. Mietin voiko oppilaille jakaa monisteita, oli koko ajan tietoinen mihin kätensä laittaa.

-2, lauantai, ja -3 perjantai, kun alkoi tulvia viestejä että harrastukset on peruttu. Perjantaina kävin vikaa kertaa kuntosalilla, siellä ei ollut ketään, siivooja kävi desinfioimassa penkkejä. 
-4 Espoon Kirjailijoiden kokous Iso Omenan kirjastossa. Hamstraus alkoi silloin, ja ihmettelin kuinka täysipäisen näköiset tavalliset espoolaisinsinöörit kulkivat ostoskeskuksessa vessapaperijättipakkausten kanssa kuin muina miehinä. Siinä oli jotain kammottavaa, että nuokin, ihan normaalin näköiset ihmiset… Kehen voi luottaa.

Nyt minua huolestuttaa ajatus, että koronaepidemiaa käytettäisiin syynä lisätä kansalaisten seurantaa. Nämä puhelinaplikaatiot, joilla seurataan ihmisten liikkeitä. Hyvä tarkoitus jne. No aina on ”hyvä tarkoitus”, se on epäilyttävä argumentti, Stalinilla ja Hitlerillä oli ”hyvät tarkoitukset”. Ahdistavaa, jos sellainen valta ihmisten yli annetaan jollekin taholle. Se voi päätyä kenelle tahansa tahansa, joka käyttää sitä mihin tahansa. 

Entä ne pysyvät muutokset, jotka korona aiheuttaa? 

Hygienia. En ole koskaan murehtinut sitä, pelännyt kättelyä, isoja konferensseja, suuria ihmispaljouksia tautien takia, yleisen kuntosalin penkkejä.  Olen liikkunut pikku flunssassa siellä täällä, vähän vältellyt kättelyä mutta siinä kaikki. (Palaavathan käsineet kai nyt laajemminkiin käyttöön? Ohuet nahkakäsineet – mikseivät kaikki käytä niitä, ei nyt ole liian kuuma käsineille? Hanskat kädessä ei kajoa naamaansa. )

Tutkitusti taudit tai koettu tautien uhka lisäävät ihmisten psykologista sulkeutuneisuutta ja ksenofobisuutta, neofobiaa, sitä kautta emotionaalista konservatiivisuutta (erotuksena filosofisesta konservatiivisuuden perinteestä). Sellainen trendi on siis tulossa koronan myötä poliittisesti, se on luonnonmukainen seuraus, ja sille tulee tietysti reaktio eli vastaseuraus, vähintäänkin kauhistelu.  

Eniten huolestuttaa, että tämä kiihdyttää digitalisaatiota – siis sanan epäinhimillisessä merkityksessä, siinä että ”ei tarvita” ihmistä. Että ihminen luulee pärjäävänsä ilman ihmistä. Ei pärjää, nyt eikä tulevaisuudessa, sosiaalinen eläin. Homo sapiens ei ole Paguroidea – erakkorapu. Toimittajat jo nyt ihastelevat kirjoituksissaan oivallusta, että kas tässäkään asiassa ei enää tarvitse toista ihmistä, miten hienoa! Koko ajan löydämme lisää asioita, joihin ”ei tarvitse” ihmistä. Ja erakoituminen kiihtyy ja yksinäisyys ja merkityksetön merkityksen etsintä internetistä. Se on surullista.   

No, tämä kuvaus erakkoravusta kyllä täsmää post-koronaihmiseen:

Jos erakkorapu tuntee itsensä uhatuksi, se vetäytyy kuoreensa niin, että kuoren suun sulkee ravun iso saksi.

 

 

Mutta tänään iltapäivästä tulee lämmin, jopa kesäinen, +15 astetta! Lapset viihtyvät pihalla auringossa ilman pipoa. Pistoolikyykkyni ovat voimistuneet tasaisesti, saan tehtyä tuettuna jo pitkiä sarjoja. Ja tyttären istuttama omenansiemen on alkanut versoa.  

Illallinen on tomaatti-kookos-katkarapukeitto thaityyliin. ”Tää maistuu vähän erikoiselta”, poika sanoo. Lapset ovat luontaisesti neofoobisia, avoimuus on isojen, terveiden ja turvattujen ylellisyyttä. Hän suostuu maistamaan katkarapua ”maailman vähiten”, syö bataatit keitosta ja sitten tahti lusikan kanssa hyytyy kokonaan. ”Hienosti maistoit vaikka se on vähän erikoista”, sanon ja lämmitän eilistä lammasta ja perunaa, tuttua ja turvaavaa…

Ja illalla poika haluaa taas kuulla Monte Criston kreiviä

Poikkeustilapäivät 33 ja 34: Bauhausia ja leipäjuurta

Päivä 33, lauantai

Bauhausissa on melkein ruuhkaa. Kyltit muistuttavat kaikkialla pitämään etäisyyttä. Kassajonolla nainen tuhahtaa takanaoleville vähän etäisyyttä kiitos. Kasvonaamiota näkyy nyt taajaan, ehkä yksi viidestätoista tai kahdestakymmenestä käyttää sellaista, siihen huivit vielä päälle. Me ramppaamme myymälässä edestakas. Kun asiakaspalvelija on korkealla tikaskoneen lavalla kolmen metrin korkeudessa, kysely tuntuu turvalliselta. 

Kotona kiinnitän edullista akustiikkalevyä pianon sisäpuolelle, pianon koppa kaikuu huoneessa kun puhuu. Ei kaiu enää.

Viime syksynä innostuin puuhamieheksi, käytännön mieheksi, löysin sen itsestäni kun muutimme erillistaloasukkaaksi vanhaa taloon. Piti oppia nikkaroimaan ja järkkäämään ja korjaamaan. Entuudestaan minulla oli puoliksi hajonnut muovinen akkuporakone, vasara, saha, setti ruuvimeisseleitä… Olin kliseinen helsinkiläishumanisti. Mutta nyt opin käytännön töitä, koska piti, ramppasin Bauhausissa ja Värisilmässä joka viikonloppu ostamassa työkaluja, tapetteja. Oli hienoa löytää itsestään uusi puoli, uusi taito ja uusi innostus työkaluihin, korvausilmaventtiileihin, koolaustunnistimiin…

Nyt olisi koronakeväänä aikaa remppailla kotona. Ikävä kyllä tekemistä ei juuri ole. Tapetoimme talvella tapetoitavat seinät loppuun. Nyt pitää keksimällä keksiä tekemistä: akustointia pianoa varten, koukkuja seinään aamutakkeja varten, orvokkiamppeleita  – ja nyt etenkin maalia. Maalaamme valkoista seinää roosammaksi. 

Suomalaiset jättävät kotinsa niin tyhjiksi ja valkoisiksi, kun ne pitäisi pukea. Viva-lehden haastattelija oli iskenyt silmänsä tähän ajatukseen, jonka Helen Salo ajattelee Vaaran vuosissa. Mistä se tuli, kysyi. Tästä viime syksyn remontointivimmasta, tapetointi-innosta se tuli.  

Gigantissa ei ole minulle tietokonetta.  Tutkiskelen niitä vielä illalla. Nyt on hyvä hetki tukea kansantaloutta uuden läppärin verran. Kuluttamisen voi perustella altruistisena… Tarpeen uusi kone kyllä tuleekin. Olen tainnut kirjoittaa kaikki kirjani samalla läppärillä, HP:n Compaq n-kuusituhatta jotakin,  se on arviolta vuodelta 2005. Olen henkisesti varautunut, että sormeni joutuvat opettelemaan uuden näppiksen.

Iltalehdessä on erinomainen artikkeli lautapeleistä. Monesti näissä esitellään ”pelejä” jotka ovat luokkaa Tekstaa ilman peukaloa, Puhu ruoka suussa tai Ota koppi silmämunalla, mutta nämä ovat kaikki ensiluokkaisia suosituksia. Hienoa, toimittaja Kemppi…

Päivä 34, sunnuntai

Saan Viva-lehteä lukevalta ystävältä kiitokset haastattelusta ja onnentoivotukset kirjalle. Se on lähtenyt liikkumaan hyvin, vahvisti kustantamo eilen. Huojentavaa. Vanha seurakaveri viestittää, ettei sitä löydy Goodreads.comista rekisteröitäväksi. (Illalla löytyy jo.)

Päivän ohjelmanamme:

  • retki
  • ribsit
  • seinän maalaus

Ohjelmaa on kehitettävä, se on nyt elinehto. Retki tehdään Karhusaareen. Ei Nuuksioon enää, eikä muualle suosittuihin eräkohteisiin Espoossa. Väitän vaimolle niiden olevan täynnä. Pyöräilemme Karhusaareen kauniin aurinkoisessa säässä.

Kun taivaalla näkyy lentokone, sitä hätkähtää. Mikä juttu tämä on… Aivan, lentokone. Noita meni ennen taivaalla paljon.

Rantaviivalla on Karhusaaressa ihmisiä tai porukoita kymmenen metrin välein. Ei tungokseen asti sentään. Joillain on liuta onkivapoja rannassa pystyssä. Perheitä eväällä, pariskuntia kahveilla. 

Nuuksion retken opetus oli se, että lukemattomat ihmiset ovat saaneet saman ajatuksen samaan aikaan kuin sinä. Aavemaisesti tämä toistuu taas, nyt ilman Nuuksiotakin.

Vaimo nimittäin kysyi aamulla minulta: ”Mistä leivän juurta saa?” 

Kun olemme Karhusaaressa eväsviltillä syömässä kaurasämpylöitä, jotka vaimo on ensimmäistä kertaa leiponut itse (kyllä), saan whatsap-viestin. Sukulainen kysyy siinä, haluaako joku leivänjuurta.

Oman evästaukomme jälkeen heittelemme pitkään kiviä rannalta veteen, poika innostuu viskomaan niitä kiloittain.

Ensi kertaa puoleen vuoteen auringossa tuntuu – lämpimältä! Yhdeksän astetta.

Iltaan mennessä jääkaapissamme on purkillinen vehnäleivänjuurta. 

Nyt taitaa olla niin, että leivonta on käynyt aika monen muunkin mielessä. Leivontabuumista puhutaan. 

*

Paluumatkalla yhdeksänvuotias jatkaa kaverinsa luokse leikkimään tämän kanssa pihalla. Ehkä kuvittelen, mutta tämä on kai muuttunut sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi nyt, viimeistään kun HUSin ylilääkäri Asko Järvinenkin totesi pitävänsä ulkoleikkitreffejä hyväksyttävinä lapsille. Olennaista on se, että se tuntuu muista ihmisistä sosiaalisesti hyväksyttävältä. Silloin uskaltaa kysyä, että sopiiko teistä jos meidän lapset leikkivät pihalla yhdessä… Tarvitaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä muut asiasta ajattelevat. Mielen teoria. Sama kuin mitä sanottiin kommunismista: Se ei kaatunut mihinkään, vaikka kuinka moni ihminen lakkasi uskomasta siihen. Se kaatui kun ihmiset uskoivat, että naapurikaan ei usko siihen. 

Kun säät lämpeävät, isommatkin ihmiset alkavat varmasti kerääntyä leikkitreffeille kaljapussien kanssa. Vappuna? Jos pitää turvavälin toisiin, onko sosiaalisesti hyväksyttyä juhlia vappua piknikviltillä puistossa? Mitähän muut ajattelevat…? 

*

Ohjelmamme toinen asia, ribsit, ovat vielä kohmeessa kun pääsemme kotiin, ehtivät valmistua vasta illaksi. Sitä ennen tarvitsemme lounaan, joten vaimo hakee sushia paikallisesta Sushi Artista. Ravintolan nainen on kirjoittanut noutopaperikassiin: 

 

Se on tavattoman liikuttavaa. Pieni yrittäjä on kiitollinen uskollisesta asiakkaasta. Ei ole helppoa heilläkään nyt.

*

Listan kolmas asia toteutuu illalla, kun maalaamme käytävän seinän roosaksi. Maalia jää paljon, aikaa olisi, noinkohan tätä jatkaisi ensi viikolla.

Hyvä päivä. Tavoitteet saavutettu. Onnellinen viikonloppu koronan aikaan.

 

Poikkeustilapäivät 31 ja 32: Tiedettä ja kasvatustiedettä

Päivä 31, torstai 


MIten toimia, jos kotiin pitää päästää vieras?

Tänään sarjassamme otsikoita, jotka vielä kuukausi sitten olisivat näyttäneet häiriintyneeltä. (Nippa nappa kuukausi! Juuri sen verran on poikkeustilaa kestänyt.)
Itse artikkeli on kuin sketsiviihdettä, tällaisella ivalla ujoja ihmisiä on pitkään pidetty pilkkanaan. Vieraan pelko kuvataan ad absurdum ja ujot ja epäavoimet ihmiset saadaan näyttämään häiriintyneeltä…

”Sopikaa yhdessä etukäteen, miten toimitte tilanteessa. Vierailun pitää olla kaikille turvallinen. Puhdista pinnat, joihin oletat hänen koskevan vierailun aikana, tavanomaisella yleispuhdistusaineella. Käytä kasvomaskia, säilytä etäisyys ja vältä koskettamasta samoja pintoja. Jos mahdollista, pysyttele toisessa huoneessa vierailun ajan…. Kun vieras lähtee, puhdista kaikki pinnat, joihin hän on koskenut.” 

Sisäänpäänkääntyneitä ihmisiä taas on kuvannut kauniisti etenkin Petri Tamminen. Etenkin Piiloutujien maa on käynyt mielessäni viime aikoina. Salaviisas kirja, olin jo unohtanut sen, ja vuosien jälkeen hiipi mieleen. Oli piilossa!

*

Jäin vielä miettimään eilistä ns. Big Five -persoonallisuustyypittelyä. Jäi se viides, sovinnollisuus eli agreeableness, vaikka kyllähän se monesti näkyy päältä sekin. Toisessa, matalan sovinnollisuuden päässä on liivijengiläinen kasvotatuoinnilla. Toisessa päässä pyöreä ja valoisasti hymyilevä perussiisti, jonkin julkisen puolen virastossa oleva kahvihuoneen valopilkku, kiltti ja hiljainen Manta, josta kaikki toteaavat ”on se Manta kyllä niin…” ”Niin…” ja lauseessa on karvas loppusointu, tietty sääli ja samalla häpeä itseä kohtaan, että säälii niin mukavaa ihmistä kuin Manta. 

*
Tutkijat arvelevat Science-lehdessä, että sosiaalinen etäännyttäminen saattaa olla tarpeellista jopa vuoteen 2022 asti…
Voi miten tämä loksahtaa niin helposti siihen arkkityyppisen tarinaan, jossa hybristä seuraa nemesis! Globalisoitunut ihminen luuli voivansa saada kaiken, olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken aikaa, kuten profeetallinen teleoperaattorimainos aikoinaan ilmaisi. Ja näin siinä sitten kävi, nyt ollaan sulkeutuneempia kuin pahimmat sterotypiat sisäsiittoisista peräkyläläisistä. Tämä on arkkityyppinen tarina, baabelin torni, ikaroksen siivet, katajaan kapsahtaminen. Se on niin houkutteleva, että sitä pitää osata varoa. Saattaa se silti olla totta. Ehkä maailma ei olekaan tämän vuoden, kahden vuoden eristäytymisen jälkeen enää entisensä…

Tänään löydän myös Osmo Soininvaaran, rationaalisen tilastotieteilijän, blogikirjoituksen pääsiäiseltä ”Koronaviruksen kanssa on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”: 

Nyt seuraa inhorealismia. Ero kuolleiden määrässä ei ehkä kuitenkaan ole niin suuri kuin kuvittelemme, koska huomattavaa osaa kuolevista ei kuitenkaan pystytä auttamaan. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa. Sodan aikana lääkärit joutuivat jakamaan potilaat niihin, jotka selviävät omin voimin, niihin, joita ei voi auttaa ja niihin, joiden elämä on kiinni lääkärin antamasta hoidosta.  [ – -]

Hidastaminen ei ehkä säästä kovinkaan monta ihmishenkeä, mutta vapauttaa lääkärit hyvin ikävästä potilaiden luokittelusta.  Lääkärin on helpompi sanoa omaisille, että teimme kaikkemme, mutta vanha isänne kuoli kuin sanoa, että arvioin, ettei isäänne olisi voitu pelastaa, joten emme kytkeneet häntä hengityskoneeseen. Tämä luokittelu on sinänsä sairaaloissa arkipäivää. Joka päivä kymmeniä potilaita siirretään paranemiseen tähtäävästä hoidosta palliatiiviseen hoitoon. [ — ]

Hidastamisen huono puoli on, että se maksaa valtavasti. Jos tätä nykyistä lock downia jatketaan vaikkapa vain puoli vuotta, lasku kansantaloudelle on kymmeniä miljardeja. Puoli vuotta tuskin riittää alkuunkaan.

Ja kun kansantalous laskee, se ei ole ”vain rahaa”, vaan aiheuttaa kuolemia epäsuorasti (ei ole rahaa hoitoihin) ja epäsuoran epäsuorasti (työttömyys, syrjäytyminen, ”hidas itsemurha”, itsemurha, jne.) 

Pitää muistaa, että poliitikon tai virkamiehen tehtävä ei ole välittää oikeaa informaatiota kansalle. Heidän tehtävänsä on saada toivottuja lopputuloksia.  Jos toivottuun lopputulokseen tarvitaan oikeaa informaatiota, sitä annostellaan sopivaksi nähdyssä  määrässä. Diplomatia, tiedustelu ja vaikuttaminen, sodankäynnistä puhumattakaan ovat usein aiheita, joissa oikea informaation jakaminen on vastaproduktiivista. 

Suomessa esimerkiksi viestitään aina, että suola on pahasta, suolan käyttöä tulee välttää. Niinpä suomalaiset välttävät suolaa, etenkin tunnolliset eli terveet ihmiset, eli juuri ne, joille suolasta ei olisi haittaa, joista joku saattaa kärsiä krampeistakin. Pitäisi henkeä uhata, että THL:n virkamies kuitenkin myöntäisi julkisesti työroolissaan, että näin on. Koska jos Suomen kansan vuosisuolakulutuslukema nousee, suomalaisten keskimääräisotannallinen verenpainelukema nousee, ja virkamiehen toivotuksi lopputulokseksi on valittu laskea verenpainelukemia. Kansankokonaisuus ratkaisee, kokonaislopputulos  ja näinhän sen on oltava. 

Sama koronassa, joka vaikutusluokaltaan lähentelee vähintäänkin jotakin taloudellista sodankäyntiä. Edelleen, sodassa jos missä ajatus siitä, että olisi hyödyllistä välittää oikeaa informaatiota, on naurettava. Kannattaako virkamiehen tai poliitikon kertoa oikeaa informaatiota kansakunnan valitsemista strategioista tai omista valinnoistaan tai vaikka siitä, että suljemme Suomen, koska haluamme vapauttaa lääkärit joutumasta tilanteisiin, jossa he joutuisivat päättämään, kenen henki pelastetaan ja kenen annetaan kuolla. Mikä insentiivi siihen olisi? Kaikki insentiivit taas on jakaa sellaista informaatiota, joka johtaa toivottuun lopputulokseen.  Ohjataan keskustelua, muokataan mielipiteitä ja mielialoja.

Tässähän erityisen taitava johtaja on Yhdysvaltain presidentti Trump. Kaikki mitä hän tekee kannattaa tarkkailla sillä silmällä, että mitä hän hakee tekemällä näin, sanomalla näin...  Toki sillä erotuksella, että hänen viestintänsä ja faktojen välinen ero muodostuu monesti liian suureksi niille, jotka eivät ymmärrä tätä. Suoranaisesta valheesta kiinni jääminen on huonoa vaikuttamista. Ja siitä viestinnässä laajassa mittakaavassa on kyse,  vaikuttamisesta. Ei ajattelusta, että minullapa on tässä informaatiopalikka, jonka nyt annan sinulle. Kiitos. Ole hyvä.

Räntää sataa iltapäivään asti. 

Päivä 32, perjantai

Yritän tehdä töitä kotona, poika pyörii tuolin jaloissa leluineen. Vaihdan huonetta. Kohta hän on täälläkin. Siirrän läppärin sivuun ja sanon: ”Tuu tänne.” Otan pojan syliin ja silittelen hetken, kyselen mitä hän leikkii. (Ninja-Playmobililla). Annan hetken läheisyyttä ja kehotan jatkamaan. Hän menee jatkamaan leikkiä.

Nykyään suosittu lastenkasvatusteoria on, että vanhemman pitää olla turvallinen satama, jossa lapsi välillä käy ja näin uskaltaa taas jatkaa leikkejään ilman vanhempaa. Hän käy ikään kuin lataamassa perusturvallisuuspatterinsa vanhemmasta ja pyörii sillä sitten. 

Paitsi että pian poika on taas vieressäni. ”Mitä nyt? Haluatsä taas syliin?”

”Joo.”

Läheisyydestä pojalla ei ole totisesti ole puutetta, ei fyysisestä eikä emotionaalisesta. Hän vain ottaa kaiken hyvän minkä saa. Siinä lasten ohjelmointi… Kun antaa pikkusormen, vievät koko käden. Nyt vallitsevan kiintymyssuhdehypoteesin mukaan hänet kasvatetaan halaamalla itsenäiseksi. Aiemmin uskottiin, että palkittu käytös lisääntyy. Kun viettää aikaa sylissä, oppii haluamaan viettää aikaa sylissä, oppii ajattelemaan, että maailma on sellainen paikka, jossa isin tehtävä on sylitellä minua. Ja jo nyt on kumma jos ei yhtäkkiä sylittele! Se korjataan huutamalla… On ottanut ennenkin syliin, miksei juuri nytkin.

Lastenkasvatusteoriat jos mitkä vaihtuvat joka sukupolvi.  Tiede on tiedettä vain, jos siihen ei liity tunteita, ja lastenkasvatukseen liittyy aina tunteita. Lapset tuskin ovat niin hauraita kuin nykyään monesti tavataan tuntea. Hyvin mahdollisesti he ovat paremmin toipuvia kuin aikuiset, kuten heidän tuoreet vartalonsakin toipuvat kolhuista. Keski-iässä jo lattialla istuminen vaatii vartin toipumisajan… Kasvatusaatteita ratkaisevampi tekijä siinä, että lapsiin nykyään satsataan, on lapsikuolleisuuden romahtaminen. Jos lapsista kuolee joka kolmas, sitä varmasti varjelee itseään kiintymästä heihin liikaa…

Joka tapauksessa tämä poika ei kärsi ainakaan huomion puutteesta. Siitä pitävät huolta kuopukseensa ihastuneet vanhemmat ja kaksi isosiskoa, joiden mielestä pikkuveikka on söpöintä maailmassa, ainakin corginpentujen jälkeen. Koronakevät on hänelle elämän huippuaikaa, kotona on jatkuvasti palvelijoita! 

*

Käyn pitkästä aikaa kauppakeskuksessa.  Kato on käynyt, liikkeistä enemmistö on sulkeutunut. Monia ihmisiä tulee nyt vastaan kasvonaamioissa. THL:n pomon kehoitus on otettu huomioon. Suomalaisen kirjakaupan hyllynäkymä:

Kauppakeskuksessa tuntuu vieläkin, kuin ilmassa olisi viruksen pippurisumutetta. Kömpelö tanssi toisten ihmisten ympäri… Käy mielessä videot Tukholmasta, jossa ihmiset istuvat yhä katukahviloissa. 

Ruotsin pääepidemiologi Anders Tegnell on koronakevään hahmoja. Hän on joko hullu tai nero, sankari tai konna, mutta tiedämme tämän vasta parin vuoden päästä. Pelastaako hänen pitkän tähtäimen strategiansa maan talouden ja sitä kautta elämiä, vai aiheuttaako tarpeettomia kuolemia – näin on etenkin, jos lääke ja/tai rokote keksitään ennen kuin uumoiltuna keväänä 2021. Tuntuu kuin Tegnell menisi yksin vasten muuta maailmaa, hänellä on oltava vahva luottamus asiaansa. Miehen esiintyminen on totista ja painavaa. Hänen habituksensa on matemaatikkoneron, homssuinen kammiojuonija, nero ei piittaa vaikka tukka sojottaa ja vaatteet näyttävät nuhjuisilta (nerous ei ole suositeltava habitusstrategia, don’t try this at home, mutta oikein tehtynä toimii).

Tegnellin sovinnollisuuden on oltava matala, johtaminen näin rohkeasti vastavirtaan vaatii sitä – tai sitten vain poikkeuksellista vakaumuksen vahvuutta tai aspergeria tai narsismia. Vaikka on rumaa diagnosoida toisia ihmisiä, silti saanee kai spekuloida, että Martin Luther Kingillä oli vakaumuksen vahvuutta, reformaattori Martti Lutherilla ehkä keskimmäistä, Trumpilla ehkä viimeistä, mutta tulokset voivat olla tuntuvia miten päin vain. 

Päivän ruokana kanansiivet (uunigrillissä) sekä mansikkakotijäätelöä.

Espoon koulut tiedottavat siirtyvänsä eväspusseista lounasjakeluun. Lämmitettäviä valmisruokia olisi siis jaossa keskiviikkoisin. Tämä kuulostaa jo mehutetraa paremmalta!

*

Kun kävin Tokmanilla kolme viikkoa sitten, huomasin kahvakuulien loppuneen kaupasta. 

Nyt kuulen, ettei se ollut poikkeustapaus. Tuttavani on ammatikseen fitness trainer, ja hän on kuulemma metsästänyt ympäri Eurooppaa kahvakuulia, soitellut maahantuojille ja suoraan valmistajillekin, mutta kaikkialla on vain ei-oota tarjolla. Ihmiset ovat hamstranneet kahvakuulat loppuun! Unohtakaa vessapaperit, niitä on taas hyllyt täynnä, koronakevät vei meiltä kahvakuulat… 

Illalla tytöt jatkavat taas kirjansa kirjoittamista. He tekivät sille jo mainoksenkin, joka tuntuu ennakoivan vielä pitkää karanteenia. 

Toistettu kirjailijoiden luvalla.

Poikkeustilapäivät 29 ja 30: Karanteenitaidetta ja puutarhajätettä

Päivä 29, tiistai


Ranska jatkaa rajoituksia toukokuun 11:een. Myös Englanti ilmoittaa, että rajoitukset eivät pääty vielä tällä viikolla, vaan jatkuvat. Espoossa sataa lunta aamulla.

Vaimon mukaan ruokakaupan myyjät eivät enää tervehdi samaan malliin kuin aiemmin. Jossain lehdessäkin lukee, että kassat ovat kyrsiintyneitä. Stressaava työ on muuttunut moninverroin stressaavammaksi. Tai oikeastaan työ on temperamentillisesti rajoittava: siihen pitäisi palkata vain pirteitä ekstroverttejä, sellaisia, jotka nauttivat kun pääsevät tervehtimään sataa ihmistä päivässä.

Olen katsonut muutaman tällaisen karanteenikompilaation. Eivät ne aina kovin hauskoja ole, mutta jotain lämmittävää niissä on. Taas se yhteinen ihmisyys, yhteinen pitkästyminen, huumorin hakeminen kaikesta ja jakaminen toisille. Yhdessä erillään tässä ollaan. 

Tänään löysin kuitenkin karanteenihuumorimuodon, joka iski. Loin Instagram-tilinkin päästäkseni katsomaan lisää Museokortin #karanteenitaidetta. Suomalaiset rekonstruoivat maalauksia kotioloissa. 

Kun palaan kotiin työhuoneelta ja näytän näitä kuvia lapsille välipalalla, yksitoistavuotias kertoo hänellä olevan juuri tällainen kuvaamataidon etäkoulutehtävänä.  No mutta! Ei siis muuta kuin omaa karanteenitaidetta luomaan!

Ensin pitää valita sopiva taideteos. Selailemme läpi 1001 Paintings you must see before you die –teosta ja googlailemme eri aihepiiriin kuuluvia teoksia. Aika rajallinen repertuaari on käytössä, taustamaisemat ja ihmisten määrä rajoittavat aika tehokkaasti. Meillä olisi hieno vanha teeastiasto, tytöt ehdottavat, sopisiko joku teemaalaus?

Tämän Thomas Barretin voisi luoda takapihalla, jos voisi luottaa sateettomuuteen, vaatetusta vain vähän pitäisi nykyaikaistaa:

Mutta kyllä joku kortinpeluun liittyvä olisi meille sopivampi.

Lopulta haarukoimme Paul Cezannen tyylikkäät Kortinpelaajat. Maalauksia on monta erilaista, viisinpeli haarukoituu pois laskuista, koska valokuvaajakin tarvitaan, kaksinpelimaalauksissa vain on mahdottoman erikoinen tausta…

Kyllä meidän karanteenitaiteemme tehdään tästä:

Haasteita on silti edessä. Hatut ja piiput ja tekoviikset eivät ole järjellisiä tähän yhteyteen. Luomme omakohtaisen version. Mitä Cezannen kortinpelaajat olisivat käyttäneet, jos olisivat espoolaislapsia kotikaranteenissa vuonna 2020? Sisävaatteita, jotka säilyttävät kuvan hengen. Lippiksiä he voisivat käyttää, tyttöinä hiuspantaa. Oikeanpuoleisen valtava viitta on erikoinen valinta, mutta meiltä löytyy siskon ylisuuri partiohuppari sen paikalle. 

Lopputulos ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä jaettavaksi:

 

Päivä 30, keskiviikko

Sataa taas lunta aamulla.  Huhtikuussa on tainnut nyt tulla enemmän kuin tammikuussa.

Olen miettinyt tunnollisuutta. Suomalaiset ovat maailman tunnollisimpien kansojen joukossa, ja kaltaisemme korkeasti koulutetut espoolaiset maan tunnollisimpien ihmisten. Nyt jos lähdetään siitä, että kaikki viestintä, etenkin kansallisen tason viestintä ylhäältä alaspäin, kannattaa tehdä sellaiseksi, että se tavoittaa myös ja etenkin ne kaikkein vähiten tunnolliset ihmiset, siitä seuraa, että ne tunnollisimmat ihmiset tekevät usein paljon enemmän kuin vähimmän välttämättömimmän. Toisin sanoen, ehkä meidän ei tarvitsisi olla niin orjallisia jokaisesta käsienpesusta kuin me olemme. Toisin sanoen, koska olemme niin tunnollisia kuin olemme, ehkä meillä ei ole isoakaan vaaraa. Vaara sairastua ja sairastuttaa koskee etupäässä niitä, jotka eivät piittaa ja huolehdi ja murehdi. Heitä varten tarvitaan ne järeät konstit. Heidän takiaan THL nyt suosittaa vapaaehtoisesti kasvomaskien käyttöä – ja niitä käyttävät juuri tunnollisimmat, eli terveimmät.

Osittain tämä myös selittänee epidemian kuolleisuuseroja sellaisten maiden kuin Saksa (tunnollinen) ja Italia (vähemmän) välillä. Toki tämä etupäässä vaikuttanee niiden rakenteiden kautta, joita nämä kansat ovat rakentaneet mm. terveydenhuoltojärjestelmiinsä.  

Ihmisen luonteenpiirteethän näkyvät jollakin tasolla pinnalta, tunnollisuuden pinnallisuus on ehkä näistä Big Fivesta korkein. Tunnollisuus (conscientiousness) on luonteenpiirre, joka on monessa ammatissa hyvin toivottu, sen takia työhaastatteluihin osataan pukeutua siististi ja kammata tukka. Jos taas tykkää esiintyä yllään kokoelma erilaista maailmanmytologiaa ankheista jin-jangeihin ja rastoista batiikkiväreihin, on melko varma veikkaus, että ihminen on aika avoin uusille kokemuksille. Tällainen ihminen on helppo saada mukaan erilaisiin eksperimentteihin. Introversio ja ekstroversio näkyy pikemminkin ruumiinkielestä ja sitten ihan toiminnasta sosiaalisissa tilanteissa, neuroottisuus pysynee pisimpään piilossa. Ei näistä liikaa varmuutta tule tietysti odottaa, mutta hauskaa puuhaa ihmistarkkailijalle – onhan oletettavaa, että sosiaalinen eläin olisi kehittynyt nopeiksi tekemään suht järkeviä arvioita toisistaan. 

Uusimaa joka tapauksessa avataan taas tänään. Valtio vaikuttaa vähän vähemmän totalitaristiselta. Ei tarvita henkilöpapereita ja virallista propuskaa liikkumiseen maan sisällä. 

Iltapäivällä sataa vettä ennen kuin illalla kirkastuu. Annan puhelinhaastattelun Länsiväylä-lehteen ja Helsingin Uutisiin. Vaaran vuosien tapahtumapaikat siinä, Espoo ja Helsinki.

Illemmalla lähden asioimaan Helsinkiin. Se on omaa aikaa samalla, yksityisauto on nyt ihanan yksityinen paikka.  Paluumatkalla käyn ”kauppakeskus Brediksen”  Jyskissä, se sijaitsee Espoon paikassa Laajalahti (tai Laajalaakso, en näe sanoissa mitään eroa, joten ne ovat keskenään vaihdettavissa). Katselen verhoja ja sen sellaista kotiin, mutta pihalla on hyvässä tarjouksessa oikein skarpin näköinen puutarhakalusteisto. 

Ainoa vain että ne eivät mahdu takakonttiin, kun siellä on säkillinen puutarha- ja muovijätettä.  Puutarhajäte (lehtiä, ruohonsilppua, oksanpätkiä) minun oli tarkoitus käydä heittämässä johonkin metsään. Se ei ehkä ole kiellettyä? Tavara on täysin maatuvaa. Jos se on kiellettyä, niin voi olla että kirjoitan fiktiota, olen kirjailija ja he tekevät sellaista.

Toinen ainoa vain on, ettei tässä nyt missään löydy paikkaa, mihin voisi autolla ajaa metsän reunaan, enkä meinannut kävellä valtava jätesäkki selässä kovin pitkiä matkoja. Ajelen ympäri Laajalahtea/laaksoa etsimässä sellaista. Täällä on joka puolella ihmisiä pihoillaan, varsinaista omakotitaloidylliä, kaduille ja poluilla lenkkeilijöitä ja lapsia pyörillä. Onpa mukavaa seutua tämä Laaja-jotakin, muuttakaa sinne, ihmiset, mekin ehkä muuttaisimme, ellei olisi jo juuria lähellä Tapiolassa. Kuin pieni kylä. Onkohan näkymä sama ilman koronakaranteenia? Vai ovatko ihmiset harrastuksissaan jossakin kuplahalleissa ja kuntopyöräkellareissa?

Kaarran sisustuksisani Turuntielle seuraavaksi, ei täältä löydy paikkaa puutarhajätteelle. Turuntietä ympäröivät sentään metsät joka puolelta, muistan, mutta kun käännyn ekaan risteyksestä pois motarilta,  olen yhtäkkiä jossakin Ymmerstassa. Mikä hitto on Ymmersta, olen asunut Espoossa kolmekymmentä vuotta ja mikä on Ymmersta? Kerrostaloja joka puolella, ihmisiä, ei metsää missään, häh.

Lopulta kyltissä lukee Kauniainen… ajan vielä täysin kansoitettuja katuja hetken, ja lopulta näkyy metsä hylätyn huoltoaseman takana kuin jossakin Leevi & Leavingsin sanoituksessa. Ajan huoltoaseman rappeutuneen asfaltin perälle, vedän aurinkolasit päähän ja raijaan jätesäkin ulos takakontista. Tuntuu kuin hävittäisi ruumista, kun ravistelen lehtisilpun säkistä metsään. Kun ajan pois rikospaikalta, vastaan tulee taas kyltti ESPOO. Dumppasin jätteet kunnanrajan tuolle puolen!

Muovijätesäkille keksin loppusijoituspaikan ”ihan vierestä”, Nihtisillan Kierrätyskeskukselta. 

Kun palaan Brediksen Jyskiin, se on mennyt puoli tuntia sitten kiinni. No, tulipa omaa aikaa Uudellamaalla. Espoon malliin. Verhoja ja puutarhatuoleja saa kai huomennakin…

Poikkeustilapäivät 27 ja 28: Pääsiäisjuhlat kotiyleisön edessä

Päivä 27, pääsiäissunnuntai


Nelivuotiaan kaipuu päiväkotiin näkyy siinä, miten hän innostuu tekemään päiväkodin lähettämiä askarteluja. Saman tien ja keskittyneesti, ”tää on tosi kivaa” sanoo pääsiäismunataulun ja rannekorun tekemisestä. Meillä askarrellaan tänään ja laitetaan ruokaa. 

Se on ad hoc parsakattila ja kokin aperitiivi.

Pidämme joka vuosi suvulleni isot pääsiäispäivälliset. Kolme ruokalajia, 18 ihmistä… Tänä vuonna koetamme juhlia kuin ennenkin, vaikka vieraita on paholaisen tusina vähemmän. Siis vain me. Pukeudumme päivällisille kuin vieraita varten, naiset laittavat  mekot, minä valkoisen paidan. Yleisönä on nyt vain toisemme, mutta ei se juhlasta arkea tee eikä oma perhe ole muuta seuraa huonompi syy laittautua. Paremmat lasit, lautasliinat pöytään. 

Alkuruokana on nyt mahdollista tehdä astetta haastavampi parsaa hollandaise.  Pääruoaksi Bovikin karitsanviulu maistuu taas fantastiselta, niin pashakin. Oikeastaan nyt ensi kertaa vuosiin pystyn rauhassa istua ja nauttia itse ruoasta kokki-isännän velvollisuuksien höllätessä. Hyvä erilainen pääsiäispäivällinen näinkin, vaikka kyllä pääsiäinen sukujuhlana on parhaimmillaan.

Iltakahdeksalta katselemme Andrea Bocellin suoran konsertin Milanon Duomosta. Tuntuu huikaisevalta seurata Youtuben katsojamääriä, kun ne nousevat yli miljoonaan, sitten mukaan liittyy satatuhatta ihmistä aina minuutissa… Bocelli seisoo alttarin edessä smokissa, urkuri istuu sivussa, siinä kaikki. Bocellin ääni on voimakas kuin ase, ase, jolla voi tehdä vain hyvää. Väliin leikataan kuvaa pahiten koronaepidemiasta kärsineistä italialaiskaupungeista. Tyhjiä katuja joka puolella. Koskettavaa. Ave Marian sanat tunnistan latinaksi, jostakin se löysi tiensä Vaaran vuosiinkin. Ehkä T.S. Eliotin kautta, joka sen säkeitä runoihinsa piiloitteli.

Taiteilijana sitä toivoo, että voisi antaa jotain tällaista ihmisille, ihmiskunnalle. Bocellin lyhyt konsertti Milanosta on varmasti antanut miljoonille juuri sitä kuin hän kertookin toivovansa, uskoa ja luottamusta ylösnousuun (näin pääsiäisenä), toivoa tulevasta. 

Kun vielä päivällisen jälkeen katsoimme Jari Jolkkosen matkadokumentin Fransiscus Assisilaisen jäljille, Italia on nyt vahvasti läsnä pääsiäisessämme, mielissämme. Olin kovasti odottanut kesän unelmalomaa Italiassa, tämä toimii balsamina. Mutta Italia on ikuinen, se selviää, sinne pääsee vielä joskus, taas…

Yönäytöksenä on jotain ihan muuta, japanilainen elokuva Shoplifters. En tiedä siitä mitään ennalta, ja se paljastuukin kokonaistaideteokseksi, joka harhauttaa yleisöään julisteensa iloisesta perhepotretista alkaen. Köyhä perhe makoilee lattialla ja ryystää koko ajan jotakin, varastelee… ei houkutteleva alkupuolituntinen. Mutta tässä onkin epäluotettava kertoja, elokuvaversiona ilman kertojaa – epäluotettava näkökulmahenkilö. Loppupaljastusrakenne. Hyvä loppupaljastus herättää halun lukea/katsoa uudestaan, koska kaikki edeltävä on muuttunut loppupaljastuksen myötä uuteen valoon. Vihjeita tiputellaan pitkin matkaa, jotain vielä oudompaa tuntuu olevan kaiken alla…

Aloitimme tätä ennen jo ranskalaiselokuvaa Rivien välistä, mutta itsekeskeiset stereotyyppisen ranskalaiset intsuhahmot eivät herättäneet halua viettää aikaa heidän seurassaan. Sama kohtalo meinasi odottaa japanilaisperhettä, mutta hyvä kun emme hellittäneet kesken. Keskeyttäminen on kyllä suoratoistopalvelutarinankerronnassa aivan keskeisen huomattava riski. Leffateatterista kävelee paljon suuremman kynnyksen yli ulos, kotisohvayleisö taas on pakko voittaa puolelleen heti alussa. Näin muoto muokkaa sisältöä taiteessa.

Ei tämä silti ole yhtä mieleenjäävä teos kuin lauantain yönäytös oli, Terence Malickin Onnellisten aika. Missasimme alun, ja leffan mukaan oli hankala päästä. 1910-luvun Texasissa eletään irtolaiselämää, steppaillaan nuotion valossa… Olin jo menossa nukkumaan, kun komean goottilaistalon ympäröiville pelloille laskeutuu yhtäkkiä kolmitasolentokone. Koneista tulee ulos italialaisia sirkuslaisia, kääpiö, vanha kalju mies ja napatanssijanainen. Nyt puhutaan jo luovasta lateraalisesta ajattelusta. Mistähän käsikirjoittaja Malick tällaisen on keksinyt? Tällaisia yllätyksiä voi tehdä yllättävän helposti, jos on vain pokkaa ja oikea kohta tarinassa, jos kirjoittaja pysähtyy tarinan keskelle ja näkee paikan lähteä viistoon.  Laita yhtäkkiä ihan mikä tahansa satunnaiselementti. Katso mitä käy. Se toimii paljon useammin kuin luulisi. Tässä tapauksessa jo fantastisesti.

Malickin elokuvan loppunousu on todella kummitteleva heinäsirkkakohtaus. Nykyään heinäsirkat ovat eksoottinen snäksi oluen kanssa tai ruokajauhetta välipalapatukoihin. Ennen hyönteismyrkkyjä ym. ne olivat vitsaus, joka tarkoitti sadon kuolemaa ja nälänhätää… Malick tekee erikoisia elokuvia, jotka painuvat mieleen salakavalasti. Tree of Life oli ensimmäiseni, pyörittelin päätäni mutta jäin katsomaan ja myöhemmin katsoin uudestaan. Jotain suurta määrittelemätöntä siinä on.

Päivä 28, toinen pääsiäispäivä

Kaunis, kylmä aamu. Tytöt pitävät etätanssituntia huoneessaan varmistettuaan, ettei isillä ole asiaa sinne. 

Päiväkahveilla ”murramme leipää” yhdessä: pakkasesta Kaisan Cafen jättikorvari, yhdestä riittää koko perheelle. Tänä pääsiäismaanantaina ei mennä sukulaisiin, ei kirkon pääsiäismessuun suklaamunajahtiin. (Minähän olen osallistunut pääsiäismessuun ”näyttelijänä”, Herrasmiesvuotenani itse pääroolissa…) Pyöräilemme koko perheellä päivän ulkoiluretkenä kuitenkin Tapiolan kirkolle, koska sen ovelle on kuulemma jätetty yllätyskukkapusseja. Sieltä löytyy narsissisipuleita, remonttiin menevän kirkon takapihan kasvatteja. Kotona vaimo istuttaa ne saman tien takapihalle.

Silkkiniitty taas täynnä ihmisiä, jotkut harjoittelevat bo-puusauvojen kanssa kamppailulajia. Kepin mitta turvaetäisyytenä.

Pääsiäissuklaamunapiilotuksen hoidamme nyt kotona.  Ihmeen innoissaan he juoksentelevat ympäri taloa etsimässä pieniä suklaaherkkuja, tuovat saaliin pöydälle ja jakavat sen vasta kun kaikki on löydetty. Lapset ovat saaneet järkyttävän määrän herkkuja tänä pääsiäisenä. Menköön, ei siitä pysyvää haittaa ole jos muutaman päivän vuodesta herkuttelee, ja saattaa olla pysyvää iloa.

Ajoittain tässä epidemiasta tulee mieleen Roberto Benignin elokuva Elämä on kaunis.  Ei tarvitse huomauttaa, että mittakaava leffassa on aivan eri luokkaa, mutta peruskonsepti on sama: aikuinen yrittää estää lastaan huomaamasta huolia ja pelkoja, vaaroja. Varjelee turvallista, huoletonta lapsuutta. Mitä huolia meillä on ajoittain vaimon kanssa ollut koronasta (läheisten ja omasta terveydestä, taloudestamme, kaikesta odottamattomasta yleensä tulevaisuudesta), en usko että lapset ovat niitä päässeet lävitsemme näkemään. Kaksi pienintä varsinkin ovat yhä iloisia tästä melkein-lomasta, kotona kun on mieluisia leikkikavereita.

Nyt he pyörivät potkukelkoilla takapihan terassia ympäri ja ympäri.

Pääsiäinen on ohi Seinfeldien ja lopun Edumania IPA:n myötä. Se oli ainakin erilainen ja siitä muistiin jäävä ja siitä saamme olla kiitollisia. Ei paras pääsiäinen ikinä, mutta ikimuistoinen pääsiäinen.

Paluu poikkeustila-arkeen edessä. Lyhyt viikko, ei liikaa yksinhuoltolastenhoitotunteja minullakaan…

Pääsiäisen pelit: Overbooked, Ganz Schön Clever, Colt Express, Die Portale von Molthar.

Treeninä punnerrukset kuusi sarjaa:
selässä 4-vuotias
9 v. 
11 v.
9-v. 
4-v. 
timanttipunnerrukset
Kaksi 2 x 10 Ghetto Glute/Ham Raise.