They join the Taleban, they get guns, they get respect – Kaikki on sanotun Afganistanin-muistojen selailua

Viimeaikaiset tapahtumat Afganistanissa saivat minut selailemaan pitkästä aikaa esikoisromaaniani Kaikki on sanottu (Gummerus 2011). Siinä yksi kolmesta päähenkilöstä, Samu, lähtee rauhanturvaajaksi Afganistaniin. Luin Samun tarinaa varten aikoinaan paljon kirjallisuutta ja nettilähteitä Afganistanista ja Yhdysvaltain ja ISAFin (kansainvälinen rauhanturva) osallisuudesta. Haastattelin kolmea miestä, jotka olivat olleet Afganistanissa rauhanturvaajina, kahta suomalaista ja yhtä ulkomaalaista.

En saanut, eikä Kaikki on sanottu tarjonnut optimistista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Vaikka sinne yritettiin tietysti opettaa länsimaisia arvoja ja demokraattisia vaaleja rakentaa länsimaisempia rakenteita, kuten kansallista armeijaa (ANA) ja poliisia (ANP), en nähnyt, miten armeijalla voitaisiin muuttaa syväänjuurtunutta ikiaikaista kulttuuria. Romaanissa päähenkilöt turvaavat maan ensimmäisiä vaaleja. Ehdokkailla ei ole nimiä tai numeroita, koska niin moni on lukutaidoton. He äänestivät ikoneita, he äänestivät lampaita tai lehmiä. Kuinka selittää demokratian käsite ihmiselle, jota ei ole opetettu vielä lukemaan?

Mutta tässä otteessa Samun luvusta 37 suomalaiset rauhanturvaajat vierailevat amerikkalaisten valtavassa pääleirissä.


He saivat nähdä baseball-kentän komeine valonheittimineen, neljäsataapaikkaisen elokuvateatterin ja tavaratalon, jossa myytiin kaikkea mitä Stockmannilta saa ja vähän enemmänkin. …Ruoka-alueella olivat Pizza Hutin ja Burger Kingin omat rakennukset.

Heidän saattajansa kysyi [suomalaisilta] olivatko he koskaan jutelleet talebanien kanssa.

– You know what they want, se kysyi. He eivät tienneet.
– This, mies sanoi ja osoitti kymmenen metriä pitkää pitsatiskiä. – They want pizza? Leiska kysyi.
– Throw in a couple of Playstations and you have a nation at peace. Seriously, what does anyone need? You need a job. you need a woman.
Se kertoi että niiden lääkintämies oli sitonut vangiksi jääneen talebanin ja kysynyt lopuksi, tarvitsiko tämä vielä jotakin. Talebani kysyi kiltisti, olisiko sillä antaa lääkettä finneihin.
– They join the Taleban, they get guns, they get respect, mies sanoi unohtuneena katselemaan jonoa ruokalinjastolla.”

Kohtauksessa kuvasin sitä amerikkalaistyyppiä, joka ei ollut ymmärtänyt oman kulttuurinsa ja arvojensa ja talebanin eroa. Lapsenuskoa siihen, että he ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin hänkin: kun heille antaa samaa kuin mitä hän itse haluaa, heistä paljastuu ihan samanlainen. Sitten Afganistanissa on pysyvä peace and liberty.

Camp Marmal oli saksalaisten leiri, amerikkalaisten leiriä paljon pienempi. Se luovutettiin Afganistan National Armylle saksalaisten poistuttua. Kuva Wikipedia.

En itse pystynyt uskomaan kuvauksiin (ne perustuivat tosiasioihin, vaikka dialogi on fiktiivinen). Oma arvioni oli lähempänä suomalaisen Riihimäen kommenttia Afganistanin jatkosta. Em. kohtauksen jälkeen suomalaiset katselevat ympäriinsä ja puhuvat amerikkalaisista lopulta arvostaen ja kunnioittaen, jos ei muuta, ainakin näiden sotilasvoimaa. Riihimäki lopettaa puheensa amerikkalaisista näin:



– No ei mulla niitä kateeks käy, jos sitä haetaan. Jos hyvin käy, ne saa [Hamid] Karzain hallituksen pystyyn ja ANA ottaa homman haltuun kun ne lähtee. Mutta jotkut sanoo että ANA:n pojista ja ANP:n pojista koulutetaan vaan seuraavan sukupolven Al-Qaidaa. Kun jenkit lähtee pois, ne alkaa taas käydä heimosotaa keskenään sillä erolla et nyt niillä on enemmän aseita.

Samu miettii tämän jälkeen kohtaamiaan afgaaneja eri silmin:



Ehkä ne halusivat samoja asioita kuin he, mutta samaan aikaan ne oli tehty eri aineesta. He olivat nähneet vihamielisten afgaanien katseita. Rutiköyhä afgaani pystyi yhdellä katseella ilmaisemaan heille, että he eivät olleet yhtään mitään, että he olivat kunniattomia koiria ja että kaikki kalliit autot ja aseet eivät tuoneet heille mitään valtaa – kuolemalla ei ollut valtaa niiden yli. Ylpeys, vakaumus, ne tekivät niistä immuuneja pelolle. Se oli pelottavaa.


Tunnen  kymmenen vuotta Kaikki on sanotun kirjoittamista myöhemmin yhä myötätuntoa afganistanilaisia kohtaan. Nyt otan osaa heidän tulevaisuudensa vuoksi,  etenkin naisten ja lasten. Oli kestämätöntä, että USA käyttäisi loputtomiin lisää miljardeja maan turvaamiseen sotilaallisesti, enkä osaa neuvoa, miten maa olisi saatu pysyvästi pelastettua, mutta tietysti sitä toivoo, että jotakin edes hetken kestävää olisi saatu rakennettua niinä vuosina, kun länsimaat maassa olivat. Mitään valtiota maassa ei ollut eikä sitä koskaan syntynyt, ei sellaista voi aseilla maasta polkaistakaan. Oli klaaneja ja heimoja, lahkoja ja klikkejä. Vahvin niistä otti maan saman tien taas valtaansa.

Toisaalta ei ole arvotonta sekään, että sentään maa eli kaksikymmentä vuotta (2001 – 2021) ehkä hieman parempaa elämää.  Ainakin näin länsimaisesta näkökulmasta.

Naantalin kirjajuhlat la 14.8. sekä viivästynyt apropoo-paljastus

Olen Naantalin kirjajuhlilla ensi viikon lauantaina 14.8. Viimeisen kaatuneen kanssa. Esiinnyn runoilija Heli Laaksosen jälkeen, minun haastatteluni on klo 15.30 Naantalin Kaivohuoneella. Muukin Kirjajuhlien kirjava ohjelma löytyy täältä: https://www.naantalinkirjajuhlat.fi/lauantai-14-8-2021

Tervetuloa mukaan kesäiseen Naantaliin.

À propos!

Tämän Viimeisen kaatuneen kirja-arvion luettuani…

”Joonas Konstig on todella laaja-alainen kirjailija, joka onnistuu teos teokselta ja aihepiiri aihepiiriltä yllättämään lukijansa positiivisesti. Hänen tapahtumainkuvauksensa on tässä uutukaisessa, historiallisessa romaanissa/dekkarissa luontevasti etenevää ja henkilökuvaus syväluotavaa, herkullista ja ihmismieltä ymmärtäväistä.   

Konstig on eittämättä useampien lajityyppien suvereeni valtias ja taitaja,joten toivottavasti meidän lukijoiden ja hänen tuotantonsa ihailijoiden iloksi ja äimisteltäväksi  jatkoa seuraa, – me odotamme suurella mielenkiinnolla ja  lukulasit valmiiksi nenän päällä.” (Mummo matkalla –blogista, kiitos kauniista sanoista)

…tajusin, etten ole tainnut kirjallisesti näillä sivuilla vielä maininnut asiaa, jonka olen haastatteluissani suusanallisesti paljastanut: Kirjoitan parhaillaan kolmatta itsenäistä osaa Vaaran vuosista (2020) alkaneeseen sarjaan, joka laajenee Viimeisen kaatuneen (2021) jälkeen siis trilogiaksi 2022. Kirjat toimivat kaikki yksittäinkin myös, mutta kokonaisuuden lukija saa korkoa koron päälle!

Parhaat lukijapalautteet, joita kirjailija saa

Kirjailijan työ on yksinäistä, mutta onneksi sentään lukijoita kohtaa joskus palautteen muodossa. Palautteeseen pätee sama laki kuin elämässä ja draamassa: teot ovat painavampia ja uskottavampia kuin sanat. Niinpä jo se, että joku kirjoittaa palautteen on teko ja pelkkiä sanoja vahvempaa. Jokaista kiitosta kohti on lukemattomia muita, jotka ovat kokeneet samoin, vaikka eivät olekaan siitä kirjoittaneet – jotain missä olen itse huono.

Olen kiitollinen kaikista lukijapalautteista, joita saan, oli sitten aiheena kolumni, haastattelu tai pääasia eli kirjat.

Parhaina lukijapalautteina olen pitkään pitänyt ns. kolmen verbin palautetta: ”Itkin, nauroin ja harmitti kun kirja loppui.” Se kuvaa monipuolisia tunteita, joita kirja on onnistunut lukijassa herättämään.

Etenkin voimakkaasti juonivetoisen kirjan kuten Viimeinen kaatunut ja Vaaran vuodet tapauksessa erityisen tyydyttävä palaute on se, jonka äskettäin sain Viimeisestä kaatuneesta. Lukija kertoi lukeneensa sen alusta loppuun yhdeltä istumalta. Teko puhuu voimakkaan myönteisesti kirjasta, jossa kuitenkin on lähemmäs 300 sivua. Jos Viimeinen kaatunut on pystynyt vangitsemaan otteeseensa tuntikausiksi, se on tämän lukijan kohdalla eittämättä onnistunut kirja.

Haluaisin jakaa myös erään lukijapalautteen, joka tuli konkreettisen teon myötä. Sain taannoisella kirjastokeikalla kirjekuoren, joka oli jätetty palvelutiskille minun nimelläni. Kun haastattelun jälkeen avasin kirjekuoren, sieltä paljastui jotakin pysäyttävää:

Se on alkuperäinen kenttäpostikortti sodan ajalta. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu ystävälliset onnittelut Viimeisestä kaatuneesta, ja nimikirjoituksen jälkeen suluissa luki lisäys ”Muistan Kairisen hyvin”.

Kirjan jo lukeneet tietävätkin, kuka Kairinen oli, mutta muillekin: majuri Paavo A. Kairinen toimi oli mukana koordinoimassa sodanjälkeistä aseiden hajasijoitusoperaatiota, joka sai sittemmin lehdistössä nimen asekätkentä. Sotilaat varatuivat näin mahdolliseen sissisotaan siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen välirauhansopimuksen jälkeen. Kairinen piti Päämajassa yllä ”lakanaa”, johon kirjattiin kuhunkin suojeluskuntapiiriin piilotetut aseet ja varusteet. Monien muiden liikaa tietäneiden tavoin hän pakeni maasta, kun Neuvostoliiton ja punaisen Valtiollisen poliisin silmukka alkoi 1945 kiristyä. Siitä ja lakanasta lisää Viimeisessä kaatuneessa.

Postikortin saatuani tunsin historian humauksen käyvän lävitseni. Vielä on ihmisiä, jotka muistavat nämä tapahtumat ja ihmiset henkilökohtaisesti, ja he ovat lukeneet kirjani ja arvostaneet sitä lähettääkseen tällaisen lukijapalautteen. Fyysinen kortti teki historian kouriintuntuvan todeksi. Olen tallettanut sen arvokkaimpien muistojeni joukkoon.

Minun vuoroni kiittää.

Viimeinen kaatunut on täällä

Tekijänkappaleet saapuivat minulle pahvilaatikossa. Viimeinen kaatunut on nyt viimeisen kerran valmis.

Mitä Sinä teit koronapandemian aikana? Minun on helppo vastata kysymykseen. En pelastanut henkiä, mutta tein tämän.

Sodassa jonkun osa on aina kaatua viimeisenä – vaikka sota olisi jo kuulutettu loppuneeksi.

Koronan aikana tein tämän Viimeisen kaatuneen. Työ alkoi Vaaran vuosien ilmestyttyä maaliskuussa 2020, kun maailma suljettiin. Työ loppui nyt, kun korona on lopultakin haihtumassa kesään.

Viimeinen kaatunut on vielä edeltäjäänsäkin suoraviivaisempaa toimintaa, koska vetovuorossa ovat toiminnan tyypit Aarne ja Helen Salo. Pidän tästä kirjasta, ja uskon teidänkin pitävän.

Virallinen ilmestymispäivä on ensi maanantai, jolloin viimeistään kirjaa löytyy joka kaupasta. Ehkä se on jonnekin livahtanut jo aiemmin, omia teitään, yön turvin.

Olen ke 26.5. puhumassa kirjasta haastattelussa, jonka voit katsoa netissä suorana.

Viimeinen kaatunut – julkistuskeikka Tapiolassa 26.5.

Uusin kirjani Viimeinen kaatunut ilmestyy 24.5. Vuoden elämäntyö on silloin muiden luettavissa. Olen keskiviikkona 26.5. Tapiolan kirjastossa klo 18.00 Satu Nylundin haastateltavana kirjasta, näillä näkymin sekä fyysisesti, ihmisenä, että bittistriimin hologrammina.

Tervetuloa romaanin ensiesiintymiseen.

https://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Tapahtumat/Etatapahtumat/Etatapahtuma_Iloa_kirjoista_Kirjailijavi(220212)

Päivitys: Ei, kyllä tämä on ikävä kyllä ainoastaan etätapahtuma yhä. Mutta tulkaahan linjoille! Linkki showhun löytyy linkistä: https://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Tapahtumat/Etatapahtumat/Etatapahtuma_Iloa_kirjoista_Kirjailijavi(220212)

Romaanin valmistumisen dramaturgiasta

Sivuille on lisätty uusi ”Sivu” uudelle romaanilleni Viimeinen kaatunut. Kirja on nyt valmistunut toista kertaa, pari vielä edessä.

Kirja vähän niin kuin valmistuu, kun lähettää valmiin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle. Se on ensimmäinen valmis versio kirjaa, ja jos kirjailija jäisi auton alle, sen voisi hänen puolestaan painaa. Mutta sitä on ennenaikaista juhlia. Kustannustoimittaja laittaa punakynäversionsa lähipäivinä takaisin, ja työ jatkuu. Olet itsekin käsikirjoituksen valmistumisen kiihkeinä loppuviikkoina saanut ajatusprosessit niin liikkeelle, ettei pääsi ole pysähtynyt Lähetä-nappia painaessa, joten sinulle on ehtinyt tulla omiakin korjausehdotuksia kuten sanotaan kynsien kasvavan kuoleman jälkeen.

Romaani valmistuu toisen kerran, kun lähetät tämän toisen, korjatun ja parannellun version kustannustoimittajalle. Nyt se on valmis jo sinunkin mielestäsi, tai ainakin osaat jo kokemuksesta varoa enää tämän jälkeen lisäämästä viime tingan hätiköityjä muutoksia. Nyt on alkanut se prosessi, jossa lintu lentää pesästä ja irrottaudut emotionaalisesti romaanista ja sen hahmoista.

Mutta tätäkin on ennenaikaista juhlia. Kirja ei ole vielä tipahtanut, tämän jälkeen luet vielä taittoversion. Käsikirjoitus on nyt aseteltu painokonetta varten, se näyttää jo puoliksi kirjalta eikä enää Word-tiedostolta. Muutoksia voi vielä tehdä, mielellään ei paljon, ettei asettelut hirveästi muutu, mutta pientä korjattavaa löytyy vielä, vähintään lyöntivirheitä. Olisi hätiköintiä juhlia ennen kun taittoversio on saatettu kunnialla painoon.

Sitten kun saat kustantamosta kuittauksen, että taittoversio lähti nyt painettavaksi, siinä voisi olla juhlan paikka. Nyt et voi tehdä kirjalle enää mitään, nyt se on itsenäinen, tästä eteenpäin se on lukijoiden omaisuutta eikä enää omaasi. Mutta tällainen tekstiviesti ei oikein tunnu enää juhlalta, et ole tehnyt mitään sen eteen ja sitä paitsi, muutaman viikon päästä saat tuoreet kirjat kotiisi painosta.

Siinä voisi olla juhlan paikka, kun saat tekijänkappaleet uutta kirjaa. Mutta olet melkein-juhlinut tämän kirjan valmistumista kolme kertaa aiemminkin, joten on se vähän jo tehty. Sitä paitsi kirjahan valmistui jo pari kuukautta sitten, ja kuukautta sitten, ja kerran siinä välissä. Juhlitaan sitten kun seuraava osa valmistuu.

Viimeinen kaatunut kaupoissa toukokuun puolivälissä.