Pidin tämän puheen vanhan peruskouluni Mainingin koulun 40-vuotisjuhlassa 12.2. 2016.
J’accuse!
Näin aloitti ranskalainen kirjailija Emile Zola kuuluisan puheenvuoronsa vuonna 1898. J’accuse, Minä syytän. Ja heti perään 2016 suomalainen kirjailija Joonas Konstig jatkaa: J’accuse, Minäkin syytän.
Syytän 8 A:n Elinaa siitä, että minusta tuli kirjailija.
Elina oli tyttö, jonka takia aloin pitää päiväkirjaa yläasteella Mainingin koulussa. Elina, jonka hiukset ”aaltoilivat ihanasti tuulessa” välitunnilla, Elina, joka oli ”niin uskomattoman upea ruututakissaan, hiukset poninhännällä”, Elina oli syy siihen, että täytin ensimmäisen päiväkirjani täyteen ”huokailevaa rakkaudenosoitusta”.
Tämän ensimmäisen päiväkirjani. Sinisen Tiimarin vihkon, josta nämä Elinan kuvailut on peräisin. Tällaisissa juhlissa esiintyjillä on tapana esitellä oman alan osaamistaan, joten aion lukea muutaman otteen varhaistuotantoani. Nyt siirrytään siis Mainingin kouluun kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten.
Elämäni ensimmäinen päiväkirjateksti, keskiviikko 7. lokakuuta 1992:
Kasi A järjesti tänään diskon. Olin unohtanut lompsani Valtsuun kun kävin Heban kanssa välkällä siellä. Haettuani lompsan ajoin diskoon. Olin ajatellut etukäteen, että paras sisääntulo olisi ollut, jos kirjaamassa olisi ollut Michael J. Fox. Olisin ollut kaverina ja Elina olisi kuullut jutteluni.
Välihuomautus: Michael J. Fox oli lempinimeni eräälle Lenni-Kalle Taipaleelle. (*)
Disco oli auditoriossa. Nykäsen telkkari oli ruokalan pöydällä ja katsoimme sieltä Aku Ankkaa. Toivottavasti Elina ei pitänyt sitä tyhmänä.
*
Pidän koulunkäynnistä suuresti siksi, että näen häntä vain silloin. Viikonloput ovat kuin hukkaan heitettyä aikaa.
Pitäisiköhän mennä partioon jos hän on kerran siellä. Ainakin siitä päätellen, että hän joskus kulki bussipysäkin ohi kädessään jotain, jota luulin makuupussiksi.
Olen nyt pitänyt tätä päiväkirjaa viikon. Oikeastaan vain hänen takiaan.
*
Tänään olin AIVAN hulluna häneen! Omistin äikän aineeni henkilön hänelle. Ruskeahiuksinen Elina oli aineessani.
*
Näin hänet tänään aika läheltä. Kävelimme vastakkain hyvin likeltä. Hän oli myös käytävävaksisijaisena vikan tunnin; pidimme melko kovaa ääntä, joten hän varmaan kyllä tietää, missä kokoontumispaikkani on. Olenkohan vain yksi tylsä kasvo väkijoukossa vai tietääkö hän minut?
Muistaako hän tanssimme?
Kyllä, hyvä yleisö, minä hain Elinaa tanssimaan koulun discossa. Me pyörimme hämärässä liikuntasalissa kolme minuuttia slovaria, jossa laulettiin I JUST WANNA MAKE LOVE TO YOU. Vähän kiusallista. Tanssin jälkeen sanoin kiitos ja lähdin kotiin pelaamaan tietokonetta.
*
Hah! Sain äikän aineesta ysin ja opettaja luki sen (tai oikeastaan minä luin, koska käsialani on mikä on ) ja sanoi, että kyllä se oli taputusten arvoinen. Voi kun Elina olisi ollut kuulemassa.
Pitäisiköhän minun kirjoittaa joku runo tai jotain tähän loppuun. Se olisi kumminkin tuosta tytöstä.
Ja niin siinä kävi. Olen jatkanut päiväkirjan pitämistä tähän päivään asti. Pikkuhiljaa niihin alkoi tulla filosofisia pohdiskeluja, vielä siis näitäkin filosofisempia… sitten runonpätkiä… sitten harjoitelmia novelleja varten.
Päiväkirjat tekivät minusta kirjailijan.
Kaiken takana on nainen, Elina. Tosin myöhemmin selvisi, ettei Elina edes ollut hänen nimensä. Ilmeisesti se olikin J—-, ehkä. No, minä en koskaan tutustunut häneen, mutta jälkensä hän jätti.
Nyt luen vielä viimeisen otteen ajaltani Mainingin koulussa:
*
Koulut loppuvat. Voi kuinka tulen kaipaamaan täälläoloa. En ihmettele vaikka rupeaisin nyyhkyttämään huomenna kun meille jaetaan päästötodistukset. Olen depiksessä ja kuuntelen Jimi Hendrix Experienceä. Silmäni ovat märät. Kirjoittamista riittäisi. Rakastan tätä koulua. Niin sen tiloja, henkilöstöä kuin oppilaita. Minun on pakko tavata tärkeimpiä näistä henkilöistä.
*
Elämän suuria paradokseja on se, että elämä pitää elää eteenpäin, mutta sen ymmärtää vasta taaksepäin. Niinpä lapsikaan ei aina todella ymmärrä kouluaikaansa ennen kuin vasta myöhemmin: koulu on koulu, nuoruus on nuoruus. Onko ne parempia vai huonompia kuin muilla, usein sen ymmärtää vasta jälkeenpäin, kun ikää on karttunut ja on saanut perspektiiviä. Niinpä minäkin oon ymmärtänyt vasta aikuisiällä, että meillähän oli täällä muuten todella hyvät opettajat. Normaalisti tämä vain tulee heille turhan myöhään, sitä ei pääse enää kertomaan.
Tänään mulla on ilo ja kunnia päästä sanomaan se täällä. Kiitos 1986 – 1993. Minä ja niin moni muukin lapsi on saanut Mainingista hyvät eväät elämäänsä. Tämä on peruskallio, jolta näkee kauas. Olen ylpeä maininkilainen, ja toivon pitkää ikää koululle jatkossakin.
Ja Elina tai mikä nimesi sitten olikaan, missä oletkin ja kenen kanssa: kaikkea hyvää myös sinulle.
Mutta ei ihan niin hyvää… kuin jos olisit valinnut minut. Kiitos teille!
(*) L-K Taipale oli myös tilaisuudessa esiintymässä.
Joonas Konstig 