Kirjoittamiskoulutus Espoon Tapiolassa

Vedän Espoon Tapiolan kirjastossa taas kirjoittamiskoulutuksen maaliskuussa. Ryhmä näyttäisi jo tulleen täyteen, mutta laitan ilmoituksen tähän peruutuspaikkojen varalta sekä kiinnostuneita tuleviin mahdollisuuksiin inspiroimiseksi:

Kirjoitatko pöytälaatikkoon, päiväkirjaa, blogia? Haaveiletko kirjoittamisesta?

Kaipaatko ohjausta, vertaistukea, neuvoa kirjoittamistasi varten? Kirjailija Joonas Konstig ohjaa ja opastaa neljänä tapaamiskertana harrastekirjoittajia kevään 2017 aikana Tapiolan kirjastossa.

Ilmoittaudu oheisen linkin kautta! Työpajasarjaan mahtuu mukaan 10 ensin ilmoittautunutta.

Keskiviikkoisin 01.03., 15.03., 29.03., 12.04. klo 17 – 18 kirjaston Pajassa.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjoittamisen_tyopajat(126929)

Miltä tuntuu täyttää neljäkymmentä

Ilmeisesti olen kameli.

Näin ainakin Baltasar Graciánin mukaan. Maallisen viisauden käsikirjassa hän luonnehtii miestä eri ikävuosina näin:

Kaksikymmenvuotias on riikinkukko, kolmikymmenvuotias leijona, nelikymmenvuotias kameli, viisikymmenvuotias käärme, kuusikymmenvuotias koira, seitsemänkymmenvuotias apina, ja kahdeksankymmenvuotias ei yhtään mitään.

Mitä nämä kaikki eläimet tarkoittavat? Gracianin kuvaus tuntuu menevän vuosikymmen vuosikymmeneltä tulkinnanvaraisemmaksi. Kaksikymppinen riikinkukko on selvä, leijonakin helppo hyväksyä, mutta kameli… no, kamelin idea kai on kestävyys: se pärjää aavikolla vähällä vedellä. Se on sinnikäs ja peräänantamaton. Ehkä nelikymppinen mies onkin tietyn kestävyyden itselleen kehittänyt.  Kamelin ideaan kuuluu kai myös, että se on karavaanieläin, osaa kulkea myös letkassa, ts. seurata ja johtaa, tehdä yhteistyötä.  Leijonan voima, näyttävä harja ja raatelukynnet ovat käyneet vanhoiksi.

En tunnista itsessäni ikäkriisiä neljäkymmentä täyttämisestä. Se varmaan johtuu siitä, että olen käynyt sen jo läpi viime vuosina  (Perkeleestä se taitaa heijastua). Nelikymppisen ikäkriisi: oivallus, että minä muuten kuolen – ja kaikki ajatukset siitä, mitä tässä elämässä on saanut aikaan.  Nelikymppisen laskutoimitus: Nuoruuden unelmien ja keski-iän todellisuuden erotus.  Jäänkö paljonkin plussalle?

Nuori unelmoi kyllä helposti enemmän kuin aikuinen ehtii saavuttaa.

Paljon sanoja on sitä ehtinyt ilmoille tuottaa, mutta kaikki kirjoitus ei sentään ole ollut turhaa. Pari saavutusta olen tililleni merkinnyt. Ensinnä, olen tehnyt pienen pinon kirjoja, joiden kannessa on minun nimeni ja sisällä pala elämääni ja muiden ihmisten elämää ja ajatuksiani ja muiden ihmisten ajatuksia muutettuna sellaiseen proosamuotoon, joka on onnistunut. Kirjani ehkä jäävät joidenkin luettavaksi ja löydettäväksi. Niillä on huomattavia avuja, ja sikäli kun niissä on vikoja, ehkä ne ovat pikemminkin kirjailijansa vikoja kuin kirjan itsensä. Eli kirjat olen saanut aikaan.

Se toinen saavutukseni on perheeni, ja koska en ole jatkuvasti tekemisissä valmiiden kirjojeni kanssa, perheeni on näistä minulle henkilökohtaisesti tärkeämpi.  Minulla on rakkaan vaimoni kanssa kolme lasta, ja tuntuu kuin olisin kiinni kodissani kuminauhalla. Mitä kauemmas menen, sitä kovemmin se vetää takaisin.  Joka ilta kun laitan lapset nukkumaan, kiitän heitä tästä päivästä. On ihmeellistä, että he ovat olemassa. Kuinka lapsi muka ei ole ihme, vanha ystäväni Anna sanoi: mitä muuta lapsi voisi olla kuin ihme? Ensin ei ole mitään ja sitten siinä on pieni ihminen ja pian sillä on luonne ja omat ajatukset, joita se kertoo sinulle; se on jäänyt miettimään jotain mitä on aamulla tapahtunut ja haluaa kertoa siitä sinulle, se on sen mielestä tärkeää. Jos maailmassa on mahdollista lisätä rakkautta, en tiedä siihen parempaa keinoa kuin lasten tekeminen.

kuva4

Lähden viidennelle kymmenelleni nykyisen kirjaprojektini  ”Vuosi herrasmiehenä” merkeissä. Ja tämä voi olla ennenaikaista nyt kun  herrasmiesvuosi on vasta täpärästi ylittänyt puolenvälin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, kuin tämä olisi minulle hyväkin saavutus. Ainakin se on parasta mitä minulle itselleni on pitkään aikaan tapahtunut, jonkinlainen välttämätön hyvän elämän koulu, sellainen mihin minua ei koskaan patistettu vaikka luoja ties syytä olisi ollut.

Vaimo ei taida olla eri mieltä.

Minulla on kirjaprojektin myötä ollut muun muassa kunnia jututtaa monia kiinnostavia ihmisiä. Keskusteltuamme iästäni ja projektistani professori Matti Klinge muisteli kokeneensa juurikin neljäkymmenen ikävuoden paikkeilla ensimmäistä kertaa tunteen, että nyt sitä alkaa jo vähän  ymmärtää elämää. Nämä sanat osuivat, sillä rohkenen väittää ymmärtäväni sen tunteen. Nelikymppisen viisaus ei ole sama kuin riikinkukon tai leijonan itsevarmuus, että maailma on tyhmä ja sinä valittu tekemään mitä haluat. Mukana on tietysti nöyryyttä siitä, että kuinka vähän sitä on tiennyt, mutta ei se ole ainoastaan sitäkään. Jotenkin siinä on viisautta nöyryydestä huolimatta, sillä kyllä neljänkymmenen vuoden perspektiivillä voi nähdä elämän jo kauempaa.  Liian läheltä ei kai näe elämää, kokokuvaan tarvitaan etäisyyttä, ja etäisyys mitataan vuosikymmenillä. Ehkä neljänkymmenen paikkeilla perspektiiviä alkaa olla ensimmäistä kertaa tarpeeksi jonkinlaiseen hahmotelmaan.

Elämä on maailman hitain tarina. Ei sitä voi ymmärtää, kun on seurannut sitä vasta ensimmäiset vuosikymmenensä.

Timo K. Mukka oli pikaeloisa. Hieno sana on jäänyt mieleeni, koska minusta tuntuu että olen päinvastoin maailman hitain ihminen kypsymään. Ennenaikaista tämänkin kirjoittaminen tietysti on. Kesken elämän on ennenaikaista lausua siitä johtopäätöksiä. Katsotaan miten käärme tämän aikanaan näkee, ja apina, ja sitten kun acta est fabula.

Mutta blogini lukijat eivät ehkä ole odottamassa sitä päivää enää, joten menköön tämä  ennenaikainen mietintä nyt edes juhlan kunniaksi.

Kamelit, naudat ja aasit käyvät juomassa wadeissa.Kuvassa wadi ...

 

 

 

Kesä 2016 Ruusintorpan residenssissä

Tämän kirjoituksen tein Kansan Sivistysrahastolle muistoksi kesästä 2016, jonka saimme viettää Ruusintorpan residenssissä Savonrannalla. Se löytyy KSR:n nettisivuilta, mutta liitän sen myös tähän. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle yhdestä elämäni parhaista kesistä.

dscf3819

*

Tippe syntyi maanantaina juhannuksen jälkeen. Ainakin silloin me Tipen ensi kerran huomasimme. Se oli harmaa karvapallo, joka piipitti laiturin kupeessa sijaitsevalla pienenpienellä saarella. Tytärteni mielestä se oli hirveän söpö ja ihan kuin Otso, heidän yksivuotias pikkuveljensä. Toisaalta heidän mielestään kaikki pieni ja söpö muistutti pikkuveljeä.

Ensimmäiset viikkonsa Tippe asui sillä pienenpienellä saarella. Tipen emon tytöt nimesivät Kiljuksi, koska koko kapea Koskilampi kuuli, kun se tiedotti olemassaolostaan. Kilju päivysti puun oksalla poikasensa yläpuolella.

Myös Hilja nimettiin ominaisuuksiensa mukaan. Hilja oli sorsa, joka kerääntyi koko sukunsa kanssa iltaisin tapaamisiin pieneen lahdenpohjukkaan Ruusintorpan edustalle. Välillä Hiljan suku nousi laiturille ja jäi siihen kerälle yöksi. Aamulla tytöt harjasivat laituria puhtaaksi mustikansinisestä jätöksestä. He leikkivät maatilan tyttöjä ja pyysivät äitiä laittamaan heille huivin päälaen suojaksi, kastelivat harjan lampeen ja hinkkasivat laituria ja lauloivat. Otso rakasti istua laiturilla ja heilutella jalkojaan vedessä, hänkin halusi huljuttaa vedessä harjaa ja heitellä sinne uimarenkaita ja kylpyankkoja. Ruusintorpan kesän ajan Otson lempipaikka maailmassa oli laituri, ja niinpä minäkin vietin sinä kesänä enemmän aikaa laiturilla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.

Kun istuimme Ingantuvan pöydän äärellä ja söimme, luimme, pelasimme lauta- ja korttipelejä, tytöt värittivät värityskirjoja, ikkunoista aukeni aina eteemme Koskilampi ja pienenpieni saari, josta Tipen pää välillä pilkisti. Seurasimme kuinka Kilju kävi tuomassa sille kalaa (me emme souturetkillämme onnistuneet pyytämään yhtäkään), ja seurasimme kuinka Tippe otti ensimmäiset kävelylenkkinsä saartaan pitkin.

Iltaisin katselimme Koskilampea Ruusintorpan ikkunoista sängyssä, ja tuntui kuin talo olisi rakennettu veden päälle. Nurkan televisiossa oteltiin jalkapallon Euroopanmestaruuskisoja yötä myöten.

Teimme retkiä pitkin Savoa ja Pohjois-Karjalaa, mökeille, lomakohteisiin, kaupunkeihin ja linnoihin, joita ei muuten tule nähtyä. Vaarin mökillä Outokummussa yövyimmekin, ja kun palasimme takaisin Torpalle, tytöt juoksivat terassille ja alkoivat huutaa meitä katsomaan. Tippe on kivellä! Voi, se on tippunut veteen ja joutunut kivelle!

Tippe istui pienellä kivellä laiturin edessä. Ei se ollut tippunut veteen. Se oli lähtenyt uimaan.

Tähän aikaan kesästä tytöt lainailivat Savonrannan kirjastosta Missä Vallu on -kirjoja ja etsivät niiden sivuilta Vallua. Koskilammelta etsimme Tippeä. Milloin se saattoi olla saarella tai kivellä, milloin se ui lammen keskellä tai naapurin rantakaislikoissa. Tyttöjä jännitti, ettei sille käy tutkimusmatkoilla mitään. Tähän aikaan Kilju ja sen mies olivat varuillaan, kun kävimme uimassa. Heitimme niille leipää yrityksenä osoittaa lempeät aikeemme. Kiljun mies sai nimekseen Nappaaja, niin taitavasti se syöksyi leivänpalaset vedestä ja niin tehokkaasti se siivosi muikunperkeet rantakiveltä.

Aamuleikkien jälkeen muu perhe lähti Savonrannan leikkipuistoon. Minä jäin lukemaan kirjoja, Tauno Yliruusia ja taustatyötä seuraavaa kirjaani varten, tai avasin työkoneeni Yliruusin vanhalla työpöydällä ja aloin täyttää kirjani tiedostoa. Päivällä grillattiin, illalla saunottiin, iltasaduksi luettiin Koiramäen kesää, Asterixeja ja Topeliuksen satuja, jotka löydettiin naapuruston pihakirppikseltä. Vieraita kävi ja jäi yöksi ja toiseksikin yöksi.

Elokuun lopulla makasin auringossa Savonrannan uimarannalla, tytöt rakensivat hiekkalinnaa ja koristelivat sitä kukkasilla ja kivillä. Sanoin vaimolleni: ”En mä kyllä vaihtais elämääni kenenkään kanssa.” En ole sanonut niin koskaan.

Seuraavana päivänä kesäloma oli ohi. Sanoimme hyvästit Tipelle, jonka ruskea höyhenpeite paljasti koosta huolimatta yhä teiniksi.

Kesä oli ohi, mutta Torppa ei meidän osaltamme vielä. Kun palasimme syyskuussa vielä pitkäksi viikonlopuksi Savonrannalle, Tippeä ei näkynyt missään. Eikä Kiljua tai Nappaajaa, ei koko päivänä, eikä seuraavanakaan.

Viimeiset rennot aamut Ruusintorpalla, viimeiset uinnit saunan jälkeen nyt vedessä, jonka kylmyys on salvata hengityksen, viimeiset kahvakuulatreenit terassilla ja ateriat tuvan pöydän äärellä Koskilammen edessä. Sitten tajuamme, että se valkoinen lokki, joka viihtyy naapurin rantapuissa, ei olekaan ihan yhtä iso ja ihan yhtä valkoinen kuin Kilju ja Nappaaja olivat.

Kun pakkaamme autoa kotimatkaa varten, viisivuotias tyttäreni käy halaamassa Ruusintorpan ja Ingantuvan hyvästiksi, laittaa poskensa talon seinää vastaan ja levittää kätensä. Tämä on hänen ilmauksensa, ”Ruusintorppa ja Ingantupa”, hän sanoo aina kummankin talon nimet kummankin ihmisen mukaan, ja koska hän ei osaa vielä ärrää, ”Mulla on ikävä Luusintolppaa ja Ingantupaa” hän toteaa meille aina silloin tällöin tänne jouluun asti.

Vuosi herrasmiehenä

Vanhan viisauden mukaan suuret päätökset tulee tehdä julkisesti, jos haluaa niiden pitävän. Niinpä on korkea aika kertoa edes lyhyesti kirjasta, jota olen nyt tekemässä.

Seuraava kirjani on työnimeltään Vuosi herrasmiehenä. Kirja kertoo siitä, kuinka selvitän, mitä ’herrasmies’ mahtaa tarkoittaa, ja kuinka itse yritän opetella herrasmiehen tavoille ja taidoille.

Minulla on mitä epäherrasmiesmäisin tausta. Olen entinen vihreätukkainen punkkari, joka on tottuneempi näyttämään keskisormea hyville tavoille kuin noudattamaan niitä. Olen itsekeskeinen taiteilija, joka ei ole urallaan toisia kunnioittanut, ja jonka elämänfilosofian kiteytin edellisessä romaanissani Perkele (sic ) heavybändin levyn nimeen: The hard way (or no way at all).  Ja sikäli kuin herrasmiehuuteen yhä liittyy tietynlaisen sukutaustan klangi, siitä huolimatta että sukunimeni Konstig on ruotsalainen, sukumme tausta ei ole suomenruotsalainen vaan luovutetussa Pohjois-Karjalassa, jossa esi-isäni olivat mitä puhtainta maaseudun työväenluokkaa.

Mutta nyt täytän pian neljäkymmentä, ja minulla on rakas vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Olen joutunut miettimään, minkälaisen miehen mallin heille tarjoan.  Opetanko heidät näyttämään keskisormea kaikelle, mikä ei itseä miellytä? Vai osaisinko antaa heille jonkinlaisen roolimallin kypsästä, hyvätapaisesta aikuisesta, herrasmiehestä? Nämä mietteet saivat minut lähtemään tälle matkalle. Epäherrasmiesmäisistä lähtökohdistani huolimatta minulla on yksi tärkeä apu. Kuten varhainen käytöstapakulttuurikirjoittaja  Erasmus Rotterdamilainen huomautti, puoli voittoa on jo halu kehittyä, halu tulla paremmaksi.

Kirja vaikuttaa aina tekijäänsä: vuosi tai kaksi, jotka elää kirjan hahmojen, maailman ja teemojen kanssa, se muodostaa elämänvaiheen. Mutta tämän kirjan tekeminen on jo tässä vaiheessa ollut omaa luokkaansa. Tämä on edellisiä kirjojani vaikeampi, koska olen nyt itse päähenkilönä. Joudun tekemään paljon töitä itseni kanssa, ja se tyyppi ei ole ollut helppo työkaveri.  Toisaalta olen jo tässä vaiheessa saanut kiinnostavia kokemuksia ja uusia taitoja sekä – ennen kaikkea – päässyt tapaamaan hyvin ystävällisiä ja viisaita ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani.

Menemättä nyt tarkemmin asiaan laitan tähän vain muutaman pikaisen kuvan.

miekkailu

Suuni on auki, koska koetan saada henkeä miekkailutreenien jälkeen

kuva-3

Satunnaisotanta lukulistalta

kuva-4

Suoraan sanottuna  vielä pari kuukautta sitten pelkäsin hevosia. Pikkuhiljaa…

dscf39901

Solmukkeen solmiminen muuten. En edes aloita aiheesta nyt.

”Vuosi herrasmiehenä” ilmestyy WSOY:ltä syksyllä 2017.

Pyhä ruoka painoon

Joku on ehkä huomannutkin, ettei Pyhä ruoka ole vielä kirjakaupoissa. Kustantamon kanssa tehtiin päätös siirtää virallinen julkaisu elokuun alkuun. Kirja on kyllä valmis ja menee nyt painoon. Ensimmäinen haastattelukin on jo sovittu.

Pyhä ruoka on monitieteinen katsaus siihen, miksi me syömme sitä mitä syömme.  Olen päässyt käyttämään siihen kaksikymmentä vuotta ruokainnostustani. Uskon Pyhä ruoan olevan kiinnostavaa luettavaa. Jos kuitenkin luet kirjan etkä löydä sieltä yhtään kiinnostavaa, uutta ajatusta, ota minuun yhteyttä niin palautan sinulle sen neljä euroa, jonka saan kirjan myyntihinnasta.

Teen nyt erään käännösprojektin ensin alta pois, ja sitten minulla alkaa ”kesäloma”. Oikeaa, palkallista kesälomaa en  ole tainnut viettää elämäni aikana kuin kerran,  näin yksityisyrittäjänä lomailuni on aina omasta pussista taikka, yleensä, epälomailua, työn tekoa. Tänä kesänä alan tehdä uutta kirjaa.  Syksyllä on muunkinlaisia haasteita edessä. Jatketaan siitä myöhemmin.  Hyvää kesää!

Vieraskynä Tarina-akatemian sivuilla: Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Tarina-akatemia on Ilkka Enkenbergin ja Jarkko Meretniemen perustama tuore yritys, joka tarjoaa koulutusta tarinankerronnassa ja tarinallistamisessa myyntiä, markkinointia, brändäystä ja työyhteisön hyvinvointia varten. Tarina-akatemialla on hyvä juttu menossa, ja Ilkan ja Jarkon kanssa käymäni keskustelut siitä, mitä tarina on, ovat olleet vuolaampien ja antoisampien keskustelujen joukossa, joita olen lähivuosina käynyt.  Sain äskettäin kirjoittaa Tarina-akatemian blogiin Tarinan voima vieraskynäkirjoituksen, jossa pohdin luovuuden olemusta ja mitä käytännön annettavaa luovuustutkimuksella on. Käy toki tutustumassa Akatemian sivuihin ja lukemassa blogaus  Mitkä ovat luovuuden ainesosat?

Puhe Mainingin koulun 40-vuotisjuhlassa

Pidin tämän puheen vanhan peruskouluni Mainingin koulun 40-vuotisjuhlassa 12.2. 2016.

J’accuse!

Näin aloitti ranskalainen kirjailija Emile Zola kuuluisan puheenvuoronsa vuonna 1898. J’accuse, Minä syytän. Ja heti perään 2016 suomalainen kirjailija Joonas Konstig jatkaa: J’accuse, Minäkin syytän.

Syytän 8 A:n Elinaa siitä, että minusta tuli kirjailija.

Elina oli tyttö, jonka takia aloin pitää päiväkirjaa yläasteella Mainingin koulussa. Elina, jonka hiukset ”aaltoilivat ihanasti tuulessa” välitunnilla, Elina, joka oli ”niin uskomattoman upea ruututakissaan, hiukset poninhännällä”, Elina oli syy siihen, että täytin ensimmäisen päiväkirjani täyteen ”huokailevaa rakkaudenosoitusta”.

Tämän ensimmäisen päiväkirjani. Sinisen Tiimarin vihkon, josta nämä Elinan kuvailut on peräisin. Tällaisissa juhlissa esiintyjillä on tapana esitellä oman alan osaamistaan, joten aion lukea muutaman otteen varhaistuotantoani. Nyt siirrytään siis Mainingin kouluun kaksikymmentäkolme ja puoli vuotta sitten.

Elämäni ensimmäinen päiväkirjateksti, keskiviikko 7. lokakuuta 1992:

Kasi A järjesti tänään diskon. Olin unohtanut lompsani Valtsuun kun kävin Heban kanssa välkällä siellä. Haettuani lompsan ajoin diskoon. Olin ajatellut etukäteen, että paras sisääntulo olisi ollut, jos kirjaamassa olisi ollut Michael J. Fox. Olisin ollut kaverina ja Elina olisi kuullut jutteluni.

Välihuomautus: Michael J. Fox oli lempinimeni eräälle Lenni-Kalle Taipaleelle. (*)

Disco oli auditoriossa. Nykäsen telkkari oli ruokalan pöydällä ja katsoimme sieltä Aku Ankkaa. Toivottavasti Elina ei pitänyt sitä tyhmänä.

*

Pidän koulunkäynnistä suuresti siksi, että näen häntä vain silloin. Viikonloput ovat kuin hukkaan heitettyä aikaa.

Pitäisiköhän mennä partioon jos hän on kerran siellä. Ainakin siitä päätellen, että hän joskus kulki bussipysäkin ohi kädessään jotain, jota luulin makuupussiksi.

Olen nyt pitänyt tätä päiväkirjaa viikon. Oikeastaan vain hänen takiaan.

*

Tänään olin AIVAN hulluna häneen! Omistin äikän aineeni henkilön hänelle. Ruskeahiuksinen Elina oli aineessani.

*

Näin hänet tänään aika läheltä. Kävelimme vastakkain hyvin likeltä. Hän oli myös käytävävaksisijaisena vikan tunnin; pidimme melko kovaa ääntä, joten hän varmaan kyllä tietää, missä kokoontumispaikkani on. Olenkohan vain yksi tylsä kasvo väkijoukossa vai tietääkö hän minut?

Muistaako hän tanssimme?

Kyllä, hyvä yleisö, minä hain Elinaa tanssimaan koulun discossa. Me pyörimme hämärässä liikuntasalissa kolme minuuttia slovaria, jossa laulettiin I JUST WANNA MAKE LOVE TO YOU. Vähän kiusallista. Tanssin jälkeen sanoin kiitos ja lähdin kotiin pelaamaan tietokonetta.

*

Hah! Sain äikän aineesta ysin ja opettaja luki sen (tai oikeastaan minä luin, koska käsialani on mikä on ) ja sanoi, että kyllä se oli taputusten arvoinen. Voi kun Elina olisi ollut kuulemassa.

Pitäisiköhän minun kirjoittaa joku runo tai jotain tähän loppuun. Se olisi kumminkin tuosta tytöstä.

Ja niin siinä kävi. Olen jatkanut päiväkirjan pitämistä tähän päivään asti. Pikkuhiljaa niihin alkoi tulla filosofisia pohdiskeluja, vielä siis näitäkin filosofisempia… sitten runonpätkiä… sitten harjoitelmia novelleja varten.

Päiväkirjat tekivät minusta kirjailijan.

Kaiken takana on nainen, Elina. Tosin myöhemmin selvisi, ettei Elina edes ollut hänen nimensä. Ilmeisesti se olikin J—-, ehkä. No, minä en koskaan tutustunut häneen, mutta jälkensä hän jätti.

Nyt luen vielä viimeisen otteen ajaltani Mainingin koulussa:

*

Koulut loppuvat. Voi kuinka tulen kaipaamaan täälläoloa. En ihmettele vaikka rupeaisin nyyhkyttämään huomenna kun meille jaetaan päästötodistukset. Olen depiksessä ja kuuntelen Jimi Hendrix Experienceä. Silmäni ovat märät. Kirjoittamista riittäisi. Rakastan tätä koulua. Niin sen tiloja, henkilöstöä kuin oppilaita. Minun on pakko tavata tärkeimpiä näistä henkilöistä.

*

Elämän suuria paradokseja on se, että elämä pitää elää eteenpäin, mutta sen ymmärtää vasta taaksepäin. Niinpä lapsikaan ei aina todella ymmärrä kouluaikaansa ennen kuin vasta myöhemmin: koulu on koulu, nuoruus on nuoruus. Onko ne parempia vai huonompia kuin muilla, usein sen ymmärtää vasta jälkeenpäin, kun ikää on karttunut ja on saanut perspektiiviä. Niinpä minäkin oon ymmärtänyt vasta aikuisiällä, että meillähän oli täällä muuten todella hyvät opettajat. Normaalisti tämä vain tulee heille turhan myöhään, sitä ei pääse enää kertomaan.

Tänään mulla on ilo ja kunnia päästä sanomaan se täällä. Kiitos 1986 – 1993. Minä ja niin moni muukin lapsi on saanut Mainingista hyvät eväät elämäänsä. Tämä on peruskallio, jolta näkee kauas. Olen ylpeä maininkilainen, ja toivon pitkää ikää koululle jatkossakin.

Ja Elina tai mikä nimesi sitten olikaan, missä oletkin ja kenen kanssa: kaikkea hyvää myös sinulle.

Mutta ei ihan niin hyvää… kuin jos olisit valinnut minut. Kiitos teille!

 

mainingin-koulu-julkisivu4


(*) L-K Taipale oli myös tilaisuudessa esiintymässä.

Kulttuurin välikysymys -ohjelmassa Yle Teemalla torstaina

Olen tulevana torstaina 14.4. mukana Yle Teeman lähettämässä Kulttuurin välikysymys -ohjelmassa. Ohjelma lähetetään suorana Vanhalta Ylioppilastalolta klo 19.30 – 21.00.

Ohjelman ja keskustelut vetävät Anna Tulusto ja Aleksis Salusjärvi, ja muina keskustelijoina osiossa, johon osallistun, ovat Leea Klemola, Jani Toivola ja Sebastian Tynkkynen. Otsikkona on ”Taiteilija Suomessa 2016” ja tarkoitus on keskustella kokemuslähtöisesti kulttuurin tekemisen edellytyksistä, hinnasta ja hyödystä nyky-Suomessa.

Mitä luovuus on – inspiraatio, ekspiraatio, perspiraatio

Yhden osuvan näkemyksen mukaan luovuus on ”hallittua skitsofreniaa”. Esimerkiksi assosioiminen eli asiasta toiseen hyppääminen, joka on vaikkapa runoudessa usein tärkeä taito, sopii tähän määritelmään mainiosti. Olen kutsunut ”liukkaiksi assosiaatioiksi” kykyä siirtyä asiasta toiseen yllättävästikin – yhdestä asiasta tulee helposti mieleen toisia, jotka eivät välttämättä yleisesti ottaen liity edelliseen. Luova ihminen voi siirtyä maailmasta toiseen elähdyttävällä tavalla ja luoda illuusion rajattomasta kyvystä luoda ja yhdistää maailmoja, yllättää ja palkita yleisönsä. Taitavasti käytettynä tällaiset liukkaat assosiaatiot voivat muodostaa jonkinlaisen hallitun, rakentavan synteesinkin. Vähintäänkin ne voivat olla hyödyllisiä hallitummankin tekstin ideoimisprosessissa (vrt. mind mapien kaltaiset työkalut) tai muuten vain viihdyttäviä.

Luovutta tutkinut psykologi Mihaly Csikszentmihalyi on kiteyttänyt, että luovat ihmiset yhdistävät ajattelun ja toiminnan tendenssejä, jotka monilla ihmisillä ovat eroteltuja. Heissä yhdistyy vastakkaisia ääripäitä: sen sijaan että he olisivat ”yksilöitä”, kukin heistä on ”joukko”.

Runoilija Fernando Pessoa ilmaisi kai saman asian näin:

Pessoa En minä aina ole sama

Luovuus edellyttää vapautta monin tavoin.

Eräs piirre, joka ei ehkä nouse niin usein esiin kuin voisi, ovat tämän vapauden edellytykset. Luovan pitäisi pystyä ajattelemaan mahdollisimman vapaasti. Tämä on vaikeaa, koska ihminen tuppaa fakkiutumaan yhdenlaiseen maailmankuvaan, ja tämä maailmankuva on yleensä sosiaalisella olennolla enemmän tai vähemmän samanlainen kuin hänen ympäristössään ja viiteryhmällään. Siksi olen painottanut sen tärkeyttä, että luova ihminen pyrkii näkemään yleisen tuolle puolen, siihen, miten muut ihmiset muina aikoina asiat näkevät ja ovat nähneet.

Tämä vaatii tietoista panostamista oman ajattelun moninaisuuden kehittämiseen, lukeneisuutta laajemmin kuin yleisten ja oman ajan ja elämänpiirin kirjojen taholta, sekä oman ajattelun vapauden vartioimista yrityksiltä vaikuttaa siihen esimerkiksi ideologisilla ryhmäpaineilla. ”Kaikkihan niin tekevät” ja ”kaikkihan sen tietävät” ovat luovuuden vaivihkaisia ja usein huomaamattomia esteitä. Aidosti luovat ihmiset ovat usein vähän hankaliakin sen takia, etteivät he tyydy näihin kyseenalaistamatta. Omassa laatikossa on helppoa olla, mutta luovan ihmisen pitäisi alituiseen kurotella laatikon ulkopuolelle.

Niinpä olin tyytyväinen nähdessäni luovuudesta psykologisen mallin, jossa nämäkin asiat on otettu huomioon. Psykologit Guillaume Fürst, Paolo Ghisletta ja Todd Lubart esittävät tutkimuksessaan integratiivisen mallin luovuudesta ja persoonallisuudesta. Mallissaan he yhdistävät kognitiiviset prosessit ja psykologiset luonteenpiirteet.

Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin psykologiset luonteenpiirteet perustuvat yleiseen ja hyväksi havaittuun ns. Big Five -typologiaan, jonka mukaan ihmisillä on vaihteleva määrä seuraavia luonteenpiirteitä: Avoimuus, Tunnollisuus, Ekstroverttius–Introverttius, Miellyttävyys ja Neuroottisuus. Näistä Fürst, Ghisletta ja Lubart ovat koonneet luoville ihmisille yleisen kombinaation luonteenpiirteitä, joita he kutsuvat nimillä Plastisiteetti (siihen kuuluvat korkea avoimuus, ekstroversio, energia ja inspiraatio), Divergenssi (matala miellyttävyys ja tunnollisuus, korkea epäkonformiteetti ja impulsiivisuus) ja Konvergenssi (korkea kunnianhimo, tarkkuus, sinnikkyys ja kriittinen taju).

Luovan työn prosessiin vaikuttavia tekijöitä tutkijat taas kutsuvat nimillä Generointi (ideoiden luominen ja omaperäisyys) ja Valinta (ideoiden arviointi ja muotoon asettaminen).

Mutta nämähän ovat monesti keskenään vastakkaisia piirteitä. Luovuus tarvitsee siis keskenään riiteleviä taipumuksia. Katsotaan tarkemmin.

Plastisiteettiin kuuluvia luonteenpiirteitä yhdistää vahva hinku eksploraatioon, uuden tutkimiseen ja löytämiseen. Aivokemiallisesti eksploraatiota ilmeisesti ajaa välittäjäaine dopamiini, jota korkean plastisilla ihmisillä tapaa esiintyä aivoissa runsaita määriä.

Divergenssi taas liittyy siihen luovien ihmisten yleisesti havaittuun ”hankaluuteen”. Divergenssi tarkoittaa epätavanomaisuutta ja omaperäisyyttä, konformismin vastustamista ja matalaa halua miellyttää toisia. Tällaiset ihmiset ovat helposti muiden mielestä impulsiivisia ja joskus suorastaan ikäviä ihmisiä. Tiimityöhön he eivät itsenäisinä ajattelijoina helposti taivukaan. Psykologi Hans Eysenck kutsui tällaisia luovien ihmisten epäkonformistisisia taipumuksia paljon puhuvalla termillä ”psykoottisuudeksi” ja väitti, että se on tärkeää korkeille taiteellisille saavutuksille.

Kun mietimmekin poikkeuksellisen uutta luoneita taiteilijoita ja tieteilijöitä historiassa, kovin moni heistä on joutunut vaikeuksiin ympäristönsä kanssa. Kieltä näyttävä Einstein tulee helposti mieleen, tai ilmeisesti antisosiaalinen luonne Galileo*) taikka lukuisat maanpakoon joutuneet kirjailijat Ovidiuksesta Danteen ja James Joyceen. Erno Paasilinna kuvasi tätä jo elämäkertansa nimessä: Riita maailman kanssa.

einstein tongue

Kenestäkään ei silti tule luovaa saavuttajaa pelkällä luonnevialla, eikä pelkkä huonosti käyttäytyminen varmastikaan tee kenenkään töistä parempia. Päinvastoin, Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin mukaan näiden hajottavien ja impulsiivisten ominaisuuksien tulisi liittyä yhdistäviin ominaisuuksiin, Konvergenssiin.

Konvergenssi koostuu korkeasta Tunnollisuudesta, tarkkuudesta, sinnikkyydestä ja kriittisestä tajusta. Tämä on asia, joka turhan harvoin osataan yhdistää luovuuteen. Tällaiset porvarilliset hyveet ohjaavat luovaa ihmistä hiomaan teoksistaan ja teorioistaan sinnikkäästi yhä parempia. Itse sanoisin, että ne korostuvat sitä enemmän, mitä kauemmas siirrytään pelkästään kokeellisesta ja lyhytmuotoisesta taiteesta, kuten vaikka avantgarderunoudesta. Realistisen romaanin kirjoittaminen tai tieteellisen vallankumouksen luominen on tulosta vuosien säntillisestä työstä, jossa omaa tekelettä tulee voida arvioida yhä uudestaan tarkasti ja kriittisesti. Työhuoneen tuolissa pitää pystyä istumaan tunnollisesti kuin virkamies.

Gustave Flaubert ohjeisti: ”Ole elämässä säännöllinen ja järjestelmällinen kuin porvari, että voit olla työssäsi väkivaltainen ja omaperäinen.”

Big Five -luonteenpiirre Tunnollisuus (engl. Conscientiousness) on usein kuin vastakkainen Avoimuuden kanssa. Korkeasti Avoimet ihmiset ovat kiinnostuneita kaikesta uudesta. He ovat luontaisia tutkijoita ja opiskelijoita ja uusien elämysten etsijöitä. Tunnolliset ihmiset taas ovat usein porvarillisia virkamiehiä, pedantteja lakimiehiä ja tarkan markan talousihmisiä. Poliittisestikin he ovat usein eri linjoilla: liberaalit saavat korkeita pisteitä avoimuudessa, konservatiivit tunnollisuudessa. (Haidtin tutkimus).

Mutta parhaisiin tuloksiin päästäkseen näiden kahden pitäisi yhdistyä samassa ihmisessä. Se voi tapahtua eri vaiheessa luovaa prosessia. Fürstin, Ghislettan ja Lubartin malli jakaa luovan prosessin kahteen vuorottelevaan osaan.

Generointi koostuu omaperäisyydestä ja ideoiden tuottamisesta. Tässä vaiheessa on hyväksi hiljentää sisäinen kriitikko ja kuunnella sisäisen punaviinirunoilijan ”liukkaita assosiaatioita”. Tärkeintä on aivoriihimäisesti saada aikaan suuri määrä ideoita. Tämä on välttämätöntä luovuudelle, muttei yksin yleensä riitä kaikkein parhaisiin tuloksiin asti.

Toinen vaihe, Valinta, taas päästää sisäisen tilintarkastajan asialle. Valintavaiheessa arvostellaan, hylätään ja hiotaan ideoita ja jatkokehitellään niitä soveltuviksi. Nyt tärkeää on ideoiden laatu ja sen parantaminen. Valinnan lopputavoite on muodostaa koherentti lopputulos tarkistelemalla sen kehitystä jatkuvasti. Tai kuten runoilija T. S. Eliot korkean taideteoksen ominaisuudet kiteytti, se on kompleksi mutta koherentti: monimutkainen mutta rakenteeltaan eheä, hallittu.

Kuten arvata saattaa, Plastisiteetti ja Divergenssi olivat läheisiä Generointi-vaiheen kanssa ja Konvergenssi Valinta-vaiheen. Merkittävässä luovassa työssä ja luovissa saavutuksissa toteutuu siis hedelmällinen ja jatkuva vuorovaikutus Generoinnin ja Valinnan välillä.

*

Tämä on minusta kiehtova esitys. Se on paras minun näkemäni psykologinen esitys luovuudesta. Sen ”ongelma” on, että lopputulos esittää luovuuden olevan sekava vyyhti vastakkaisiakin piirteitä ja tekoja.

Mutta jos luova prosessi ON sitä – ristiriitaista ja sekavaa pyrkimystä luoda villistä kaaoksesta uutta järjestystä? Silloin luovan prosessin teoriankin pitäisi olla vähän sekava ja ristiriitainen.

Osaamme usein yhdistää luovuuden romanttiseen näkemykseen taiteilijasta poikkeusyksilönä, joka saa ideoita kuin ylimaallisena kaukokirjoituksena, inspiraationa eli sisäänhengityksenä. Sen sijaan on tärkeää muistaa tämän poikkeuksellisuuden sosiaalinen hinta – luovat ihmiset ovat usein hankalia, heidän on voitava olla sitä ajatellakseen vapaasti. Taiteellista omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia, siis fakkiutuneita, yleisesti hyväksyttyjä ajatusmalleja. Tämä voisi ehkä olla se uloshengitysosuus, ekspiraatio: uloshengityksen osana tulee välillä sammakoitakin.(Käytöstavat ja suihkussa käyminen eivät silti heikennä kenenkään taiteilijan töitä.)

Ja liian usein unohtuvat ne porvarilliset tunnollisuuden, tarkkuuden ja korkean työmoraalin hyveet luovan prosessin ainesosina. Inspiraatioon pitää liittyä perspiraatio. Hikoilu.

Ehkä tämä kuva toimisi hyvänä loppukevennyksenä kuvaamassa omalla tavallaan luovuuden ristiriitaisuutta:

Where the magic happens

Where the magic happens

***

*) Galileosta David Bentley Hartin kuvaus : ”On sanottava, että Galileo koetteli toisten hyvää tahtoa harvinaisen huolettomasti. Hän oli suoraan sanoen itsekäs, kiivasluonteinen, ylimielinen ja hieman kostonhaluinen. Hän ei sietänyt kilpailijoita, suuttui toisten keksinnöistä, kieltäytyi antamasta tunnustusta niille astronomeille, jotka olivat tehneet havaintoja samoista taivaan ilmiöistä kuin hänkin, ja vähätteli niitä, joiden teoriat erosivat hänen omistaan (hänen asenteensa esimerkiksi Kepleriä kohtaan oli hirvittävä)…” (Totta puhuen en tiedä missä määrin Danten maanpako johtui hänen luonteestaan, joku paremmin tietävä kertokoon.)

Kaksi henkilöhaastattelua: Lapsen maailma, Ylioppilaslehti

Tuoreessa Lapsen maailma -lehdessä 1/2016 on Susanna Chazalmartinin toimittama henkilökuva minusta. Se painottuu henkilöhistoriaani ja nykyiseen perhe-elämääni, lapsiin ja isyyteen. Mutta Perkelekin on mukana, ja mukana on myös Kalle Kuikkala.

DSCF3378
Helmikuussa ilmestyvässä Ylioppilaslehdessä taas pitäisi tulla Arla Kanervan kuva minusta. Siinä liikutaan enemmän MMSSO:n ja tulevan kirjani Pyhä ruoka aiheissa. Painotetaan yliopistovuosia ja sen jälkeistä edistystä ja aikamme Zeitgeistia.

Samoin kuin Heinrich Böllin vanhan viisauden mukaan mainostaminen on rikkaiden tapa kerjätä, haastattelujen antaminen on sitä kirjailijoille. Kirjallisella alalla puhutaan nykyään havainnosta, että julkisuus on siirtymässä pois kirjoista kohti kirjailijoita itseään. Siihen on sopeuduttava. Annan haastatteluja, että niiden virikkeellä tartuttaisiin kirjoihini.

On ehkä kiinnostavaa tai sitten ei nähdä mitä eroja ja mitä yhtäläisyyksiä näissä kahdessa melko yhtäaikaisessa henkilöjutussa on.

Sama takki ainakin.