Kaksi henkilöhaastattelua: Lapsen maailma, Ylioppilaslehti

Tuoreessa Lapsen maailma -lehdessä 1/2016 on Susanna Chazalmartinin toimittama henkilökuva minusta. Se painottuu henkilöhistoriaani ja nykyiseen perhe-elämääni, lapsiin ja isyyteen. Mutta Perkelekin on mukana, ja mukana on myös Kalle Kuikkala.

DSCF3378
Helmikuussa ilmestyvässä Ylioppilaslehdessä taas pitäisi tulla Arla Kanervan kuva minusta. Siinä liikutaan enemmän MMSSO:n ja tulevan kirjani Pyhä ruoka aiheissa. Painotetaan yliopistovuosia ja sen jälkeistä edistystä ja aikamme Zeitgeistia.

Samoin kuin Heinrich Böllin vanhan viisauden mukaan mainostaminen on rikkaiden tapa kerjätä, haastattelujen antaminen on sitä kirjailijoille. Kirjallisella alalla puhutaan nykyään havainnosta, että julkisuus on siirtymässä pois kirjoista kohti kirjailijoita itseään. Siihen on sopeuduttava. Annan haastatteluja, että niiden virikkeellä tartuttaisiin kirjoihini.

On ehkä kiinnostavaa tai sitten ei nähdä mitä eroja ja mitä yhtäläisyyksiä näissä kahdessa melko yhtäaikaisessa henkilöjutussa on.

Sama takki ainakin.

Poets of the Fall ja Perkele

Perkeleen lopussa seisoo kiitos myös Poets of the Fall & crew’lle. Sain bändiltä tärkeää apua kirjan tekoa varten. Kun sain aikoinaan idean musiikin maailman sijoittuvasta romaanista, soitin vanhalle ystävälleni Olli Tukiaiselle, jonka Eruptionia olen saanut kuunnella jo teini-iässä etkoilla. Hevaria hänestä ei tullut mutta tulipahan sittemmin kitarasankari  ja kansainvälinen rokkitähti Poetseissa. Kysyin olisiko mahdollista päästä tutustumaan heidän työhönsä. Bändin miehistö oli hyvin vieraanvaraista ja otti minut mukaan kulissien taakse. Pääsin omin käsin kokemaan miten hommat toimivat konttorilta roudaukseen, sound checkiltä keikalle ja bäkkärille. Tein muistiinpanoja ja paljon tyhmiä kysymyksiä koko henkilökunnalle. Kokemus toi olennaista ymmärrystä ja itseluottamusta Perkeleen luomiseen.

Sen verran hienoja tyyppejä Poetsit vielä ovat, että muistivat minua ja valmista Perkelettä äsken Facebookin fanisivuillaan:

https://www.facebook.com/poetsofthefall/posts/10153185229292896

Kiitos, ilo ja kunnia oli minun puolellani.

Disclaimer:  Kirja on fiktiota ja siinä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, paitsi ne jotka ovat oikeita.

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän silloin

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän kuvan minusta silloin

Huovinen ja muukalaisteleportit

Hahmottelin sellaista absurdia kertomusta, jossa kylän laitaan ilmestyisi yhtäkkiä teleportti, josta kävelisi sisään alieneita ja laittaisi tupakaksi. Kylän valtuusto asiaa ihmeteltyään tekisi sitten kuten säädylliset ihmiset ja tarjoaisi oudoille vieraille yösijaksi vanhan ladon ja suljetun kestikievarin. Kyläläiset veisivät vieraille karjalanpiirakoita. He jäisivät kurkkimaan metsänreunasta, kun alienit käyskentelisivät pellon laitaa edestakaisin kommunikoiden keskenään oudolla kielellään.

Sitten naapurikylään tulisi uusi teleportti ja sieltä uusi joukko alieneita. Ja kolmas muuanne ja neljäs ja viides…

Tarinan clou olisi siinä, että lopulta koko maan väestö alkaisi elää jatkuvassa levottomuudessa, koska teleportteja saattaa ilmestyä milloin ja mihin tahansa. Äkkiä naapurintontin hylätyn pankin lattialla nukkuukin rivissa liuta alieneita, jotka pitävät yhteyttä kotiinsa jonkinnäköisillä elektronisilla ruuduilla, joiden siniset valot kajastavat Korhosenkin makuuhuoneen ikkunaan. Joku päivä töistä palatessa Rahikainen näkee jo eteisessä vaimonsa pelokkaasta ilmeestä, että… nytkö…? Rahikainen kääntyy kotiovella ja vilkaisee talon nurkan taakse, ja kyllä, siellä seisoo tuore joukko alieneita. Ja Rahikainen pyörähtää tielle päin, ja sieltä rientää joukko iloisia naisia kyltteineen, jossa lukee Tervetuloa alienit!

Ja sitten alienit alkavat lisääntyä.

Siinä missä ne aluksi ovat selvästi urospuolisia, nyt paikalla onkin naarasalieneita ja pieniä suloisia lapsialieneita. Äkkiä outojen vieraiden määrä onkin viisinkertainen, eikä kukaan ymmärrä niiden kieltä, kukaan ei ihan ymmärrä miksi ne ovat täällä (kotona oli kuulemma hätä ), teleporttien toimintaa ei ymmärretä, poliisi on voimaton, presidentti ei voi auttaa, tiedemiehet pyörittelevät päätä, papit ovat vetäneet naamansa hymyyn. Joku käy Helsingissä kysymässä yliopistolta ja dosentti kertoo, että viimeisimmän tutkimuksemme mukaan tämä johtuu tällaisesta kuin post-kolonialismi ja on ihan oikein teille. Professori pyörähtää paikalle ja kertoo, ettei alieneita ole olemassakaan, me olemme kaikki alieneita jos oikein silmiin katsotaan.

Sitten seuraavassa jaksossa, jos tämä olisi jatkokertomus, sävyt tummenisivat ja joukko turhautuneita nuoria miehiä alkaisi öisin sabotoida teleportteja. Ja joukko hyväsydämisiä naisia luovuttaisi tästä käytöksestä suuttuneina kotinsa ja vaatteensa alieneille. Ja niin edelleen. Tarina voisi kehittyä jännäksi ja siinä olisi tilaa särkyville ihmissuhteille ja suurille tunteille. Inspiraatioksi lukisin Veikko Huovista, minkä taidan muuten tehdä muutenkin. Mutta en usko että kukaan tarinaa nyky-Suomessa julkaisisi. Se pitäisi muutenkin kirjoittaa englannin kielellä, että koko vitsi toimisi: englannissa kun ’alien’ tarkoittaa ensimmäiseltä merkitykseltään vierasmaalaista, ulkomaalaista, muukalaista.

 

Miksi jätin Facebookin

Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Näyttökuva (7) - Copy

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

meitä  ohjaa  Rakkaus

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

Art by Tomas Prochazka

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.

Perkeleen julkkarit

DSCF2883

Eilen 11.9.  vietettiin Loosessa Perkeleen julkkarit. Hyvin meni. Ilta oli lenseä ja ovi Annankadulle auki ystävien tulla. Kirjanjulkkareiden järjestämiseen ei tarjota koulutusta, joten olen oppinut niistä aina kirja kerrallaan jotain. Tällä kertaa oli jo  tarjoilujakin, kaljaa, viiniä ja meksikolaisen – tietysti – keittiön erikoisuuksia (=nachoja). (Kiitos tarjoiluja tukeneille.)

Kuva Joni@Loose

Koska en osaa soittaa, laulaa tai mitään muutakaan viihdyttävää, ohjelmana oli puheeni. Puhe kesti pidempään kuin aiemmin, koska aiemmin yleisö on valittanut puheen lyhyydestä. Vastasin siinä usein kysyttyihin kysymyksiin kuten mistä idea(t) tuli(vat) ja miltä nyt tuntuu. Kiitin lukuisia kirjan teossa auttaneita ja kerroin kolme vaihetta, jotka tämä kirjailija on käynyt läpi suhteessa kirjansa vastaanottoon. Olen nyt kolmannessa, siitä hyvässä vaiheessa, että olen osannut jättää kokonaan miettimättä saati etsimättä arvioita. Tunne on pakahduttavan vapauttava ja lopulta ainoa järkevä, onhan reseptio nyt joka tapauksessa poissa minun käsistäni. Jos tämä ei ole ohimenevää, ehkäpä olen sittenkin osannut edes vähäsen kypsyä tähän ikään mennessä. (1)

DSCF2887

Luin kirjasta myös otteen, ote oli se kitarateknikon monologi luvun 2 lopusta. Voit pyytää jotakuta lukemaan pätkän kotonasi ja kokemus on kuin olisit paikalla. Valokuvassa näytän kaljuuntuvalta pikku possulta.

Prkle julkkarit

Kirjan kannen poika en ole minä kymmenvuotiaana

Huono puoli julkkareissa on, ettei kaikkien vieraiden kanssa millään ehdi jutella. Nopeasti vilahtavat nämä tilaisuudet. Silti, suurkiitos kaikille paikalle olleille tai edes ohimennen piipahtaneille. Te näistä juhlat teitte.

Loose julkkarit Perkele 2 - Copy 0.7

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä

James Osterberg sanoo: Kerro kaverillesi Perkeleestä!

***

(1) Itse kirjan vastaanotosta: odotan että se on monelle yllättävä, haastavakin. Perkele ei ole sillä tavalla helppo, että se solahtaisi heti odotushorisonttiin: se ei liputa sitä vanhaa linnalaisen realismin tyylilajia, eikä sitä uudempaa vanhaa, meriläistä modernismiakaan, vaikka molempien vaikutus toki siinä näkyy. Mahtuu se silti realismin suuren viitan alle, mutta ehkä tästä lisää toiste. Ensisijaisesti pidän Perkelettä totaalisena romaanina.

Perkele on nyt kaupoissa

Siellä lepää! Nide on tänään bongattu jo kirjakaupan hyllystä, ja sain omat tekijänkappaleeni juuri. Kansi on aika komea – mattamusta kultaisella tekstillä. Graafikko Jussi Karjalainenhan tuntee kirjan sisällön…
Perkele unwrapping
Sisäliepeen kirjailijakuva on Sanna Einolan. Takasisäliepeessä on pätkä Krisin haastattelua Metal Hammerille.

 

WP_20150908_13_19_41_Pro
Alla tänään lähtenyt lehdistötiedote.  Ensimmäiset haastatteluni on jo sovittu, mikäs sen piristävämpää. Haastattelupyyntöjä voi lähettää Gummerukselle (Eeva.Herrainsilta@gummerus.fi, p. 040 514 6360) tai miksei suoraan minullekin.

Mediatiedote

8.9.2015

Joonas Konstigin Perkele on romaani rakkaudesta, ystävyydestä ja heavy metallista

Joonas Konstigin neljäs teos Perkele (Gummerus) on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani. Se raottaa esirippua maailmaan, jossa Suomi tunnetaan hevimiehistään ja perkele tarkoittaa, että tekee sitä, mihin itse uskoo. Romaani kertoo metallibändi Total Warin kovasta keikkaelämästä kurinalaisine esiintymisaikatauluineen ja älyttömine sekoiluineen. Samalla se pohtii kuoleman tarkoitusta ja rakkauden välttämättömyyttä alati hedonistisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Täällä tärkeintä on kohtuuton. Kohtuuton känni, kohtuuton äänenvoimakkuus, kohtuuton tappelu.

Reko, Afganistanin veteraani, saa kutsun aseisiin. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tarkoita paluuta taistelukentille vaan keikkaa Total Warin solistin Kris Liedeksen turvamiehenä bändin maailmankiertueella. Ennen kuin Total Warista tuli lähes viisi miljoonaa levyä myynyt suomalainen hevisensaatio, oli Kris Liedes Miikka Espoosta, Rekon vanha koulukaveri Leppävaaran yläasteelta.

Se oli pienempi kuin Reko odotti, pitkät ruskeat hiukset valuivat molemmin puolin päätä. Sillä oli reisitaskuhousut ja musta Black Flag -teepaita ja paidan hihoista tuli hoikat, läpeensä tatuoidut käsivarret, joiden ranteissa oli nahkaa, ja sormien päässä viikko sitten mustatut kynnet. […]

Kris sanoi Rekolle: ’Jätkä näyttää tutulta.’

Tulin kattoo ettei jätkä tapa itteensä’, Reko sanoi.

Romaanin kirjoittaminen oli Konstigille löytämisen riemua ja kovaa taustatyötä: lukemista, haastatteluja, keikoilla käyntiä ja loputonta musiikin kuuntelua. ”Haluan käsitellä suuria aiheita: rakkautta, kuolemaa, aikaa. Hevi käsittää nämä kaikki. Hevimusiikki määrittää myös Suomen kuvaa maailmalla isommin kuin usein tiedostetaan. Hevissä kiteytyy paljon erityisen suomalaista”, hän toteaa.

Ihmiset luulee olevansa nyt huipulla. Mutta mitä historioitsijat tulevaisuudessa nykyajasta sanoo? Sanotaanko että: He elivät tyhjää elämäänsä vailla merkitystä, vailla mitään pysyvää minkä puolesta elää tai kuolla. He täyttivät aikansa tuijottamalla elektronisia ruutuja. Hellyys tarkoitti kissavideoita. He eivät niinkään rakastaneet roinaa kuin eivät vain osanneet elää ilman sitä. He palvoivat yksilöllisyyttä, mutta kukaan ei ollut sen yksilöllisempi kuin koskaan ennenkään, vain yksinäisempi.

Joonas Konstig
Joonas Konstig on entinen vihreätukkainen punkkari. Sittemmin hän on saanut useampia lapsia ja kotiutunut Espooseen. Novellikokoelma Ahneet ja viattomat (2008) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas. Myös romaanit Kaikki on sanottu (2011) ja Totuus naisista (2013) ovat saaneet kiittävän vastaanoton.

Joonas Konstig, Perkele

587 sivua

Ovh. 34 €

Lisätietoja sekä haastattelu-, arvostelukappale- ja kuvapyynnöt

Eeva Herrainsilta, tiedottaja, p. 040 514 6360, eeva.herrainsilta@gummerus.fi

Gummerus
Lehtori Kaarle Jaakko Gummerus aloitti kustannustoiminnan yhdessä vaimonsa Gustavan kanssa vuonna 1872. Kaarle Jaakko ja Gustava halusivat kantaa kortensa kekoon kansan valistamiseksi ja julkaista painotuotteita huviksi ja hyödyksi kaikille Suomen kyläläisille.

Gummerus toimii edelleen suomalaisena perheyhtiönä, jonka omistajat ja henkilökunta kunnioittavat Kaarle Jaakon alkuperäistä liikeideaa ”huviksi ja hyödyksi”. Julkaisemme kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta sekä tieto- ja harrastekirjoja. Kustannusohjelmaamme kuuluvat myös sanakirjat ja kielten kirjat sekä digitaaliset- ja mobiilituotteet. www.gummerus.fi

 

Scott suosittelee

Scott suosittelee

 

Kolumni 3H+K-lehdessä

En ole muistanut aina kirjoittaa blogiin vieraskynäilystäni, mutta nyt: Sain tänään kotiin viime vuonna perustetun 3H+K-lehden tuoreen numeron (3/2015), joka sisältää kolumnini Vanhan talon juoni. Kirjoitan siinä, miltä tuntui muuttaa vanhaan taloyhtiöön ja alkaa selvittää sen historiaa.

Kirjoitan mielelläni kolumneja, myös näin tilauksesta. Tällä hetkellä olen vakiokolumnistina vain Esse-lehdessä. Nämä kolumnit ovat netissä luettavissa Valomerkissä.

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Romaanikilpailun voittaja Aku Ojala: Antelias kaupunki

Olin viime vuonna Gummeruksen ja Elisan järjestämän Suuren romaanikilpailun tuomaristossa, ja lukemistani käsikirjoituksista yksi nousi lupaavuudessaan ylitse muiden. Onnekseni en ollut yksin tätä mieltä, ja käsikirjoitus voittikin kilpailun. Kirjoittajaksi paljastui kolmekymppinen helsinkiläinen Aku Ojala – sen jälkeen kun hänet tavoitettiin, sillä Ojala ei ollut liittänyt kässärin mukaan yhteistietojaan.

Tänä keväänä romaani ilmestyi nimellä Antelias kaupunki. Luin kirjan vasta nyt saatuani oman kässärini taittoon: Kaupungin sisäinen maailma on sen verran tenhoava, etten halunnut riskeerata tyylitartuntaa.

Kaupungin ansio ei ole aiheenvalinnan omaperäisyydessä. Nuorehkon kirjallisesti lahjakkaan helsinkiläismiehen hortoilujen seuraamisella ei tienaa leipätyökseen lukevien kriitikoiden ”ah miten uutta” -pisteitä. Oikeastaan Kaupungin ansio on juuri siinä, että se on tästä huolimatta niin virkistävä. Ojala on poikkeuksellisen kiinnostava lahjakkuus. Hänen ajattelunsa persoonallisuus, omaleimaisuus ja tinkimättömyys sekä fabulointikykynsä ovat piristäviä ja tervetulleita.

Antelias kaupunki

Vaikka Ojala on muistaakseni lukenut kirjallisuustiedettä yliopistolla, hän tulee nähdäkseni ulkopuolelta. Hän osaa katsoa kaupunkilaisten kulturelleja(kin) piirejä fiksulla ironisella etäisyydellä ja nähdä ne uudessa valossa. Otetaan esimerkiksi päähenkilön, kaksi unohduksiin painunutta runokirjaa julkaisseen rentun Anteron, kehittämä visio politiikasta:

Vasemmalla oltiin näköjään epäkäytännöllisiä idealistisia höpisijöitä ja oikealla kuivakoita mielikuvituksettomia jurnuttajia. Kaikki politiikan puoluetaistelut voi pelkistää yksinkertaiseen kaavakuvaan, jonka Antero Meijulle eräänä päivänä piirsi.

Argumentti 1: jokin on retuperällä ja pitää muuttaa. Se on retuperällä koska joku on yrittänyt liikaa / liian vähän. Aina seuraa vasta-argumentti 2: On yritetty liikaa koska oltiin typeriä haihattelijoita. Tai sitten ei ole yritetty tarpeeksi koska oltiin tylsämielisiä jurnuttajia.

Kaupunki elää Célinen hengessä, jotain samaa on sen iskuvoimassa ja hävyttömyydessä, häpeämättömyydessä (kuinka kaipaankaan kirjallisuuteemme häpeämättömyyttä näinä korrekteina aikoina). Kielikuvat ovat persoonallisia, tietty roiskiva tyyli on silti salakavalan tarkkaa ja onnistunutta. Kirja on täynnä pieniä persoonallisia havaintoja (”Kävelin selistä ja kasvoista koostuvien väliseinien ohi muodostaen käytävän joka oli ainutkertainen ja vain minun kulkemani”).

Edellä mainitulla fabulointikyvyllä tarkoitan Ojalan kykyä lähteä yllättäen viistoon iskemään tarinaa miehestä, joka syö tomaatin ja mitä siitä seuraa, tai Latesta, joka haluaa tulla maailman parhaaksi rakastajaksi (”Nussimisesta oli tullut meri ja siitä tuli vuori jota kiivettiin. Jokainen työntö oli askel, jokainen sively uusi kieleke. Lakanakuviot levisivät ihoon kuin kymmenet ajatuksen kulkemat polut”), tai muuttaa päähenkilö rotaksi ja kirmata putkiston rottamaailmassa. Tällainen fabulointi ei ole suinkaan liian yleistä suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa elää yhä vahvana ivallisesti sanottuna tiskirättirealismi. (Tiskirättirealistisessa romaanissa äiti itkee keittiössä tiskirättiin, koska lehmät ovat ummessa ja ukko kännissä.)

Antelias kaupunki ei ole kustantamon myyntiosaston unelma. Sen omin kohdeyleisö ei ole valtava: kirjallisuutta rakastavat ihmiset, joille miehinen fallosentrinen maailma ei ole vastenmielinen (ts. pillunnälkä). Ojala ei bloggaa saati ole edes somessa (shokki). Minulle tällainenkin ulkopuolisuus on kyllä ansio. En pidä sattumana, että parhaat kirjat tulevat niin usein ulkopuolelta. Kiinnostuneena jään odottamaan Ojalan seuraavia tuotoksia.

Taustatöitä Perkeleeseen

Minusta oli uudessa Gloria-lehdessä (Touko 2015) )minihaastattelu, jossa tuli mainittua sekin, että olen viime vuosina lukenut paljon erilaista rock-kirjallisuutta taustatyöksi tulevaan Perkele-romaaniini. Laitan tähän valokuvan, jonka olen ottanut työhuoneeltani. Siinä on pieni otos taustatyöksi lukemiani kirjoja – otos on valikoitu vain sen mukaan, mitkä teokset olivat paikalla kuvaushetkellä. Vain osa kaikesta liittyy musiikkiin, joskin tietysti aika merkittävä osa.

 

DSCF2607

 

Näistä kirjoista voisin erityisesti mainita kaksi. Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit oli hirveän viihdyttävä kuvaus hippiliikkeen pimeästä ja esoteerisesta puolesta. Antti Hurskaisen Ozzyteksti on aivan mainio kokoelma esseitä Ozzy Osbournesta. Hurskaisen kirjoja luen lisää, mistä hän jatkossa kirjoittaakin.

Sen lisäksi olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin laki ikinä sitten teinivuosieni. Eikä vain heviä, vaan kaikenlaista muutakin The Doorsista Bachiin. Jösses se on helppoa nykyään kun on Youtube ja kaikki.

Tämä vain pikaisesti, kirjoitan lisää paremmalla ajalla.

Ai niin muuten: Pertti Kurikan Nimipäivät VOITTOON.

20.5.:

Tässä somehenkisesti kuva Gummeruksen eilisestä Kukan päivän tilaisuudesta, jossa Katja Leino haastattelee minua Perkeleestä.

 

V__20F7