Eilen 11.9.  vietettiin Loosessa Perkeleen julkkarit. Hyvin meni. Ilta oli lenseä ja ovi Annankadulle auki ystävien tulla. Kirjanjulkkareiden järjestämiseen ei tarjota koulutusta, joten olen oppinut niistä aina kirja kerrallaan jotain. Tällä kertaa oli jo  tarjoilujakin, kaljaa, viiniä ja meksikolaisen – tietysti – keittiön erikoisuuksia (=nachoja). (Kiitos tarjoiluja tukeneille.)

Koska en osaa soittaa, laulaa tai mitään muutakaan viihdyttävää, ohjelmana oli puheeni. Puhe kesti pidempään kuin aiemmin, koska aiemmin yleisö on valittanut puheen lyhyydestä. Vastasin siinä usein kysyttyihin kysymyksiin kuten mistä idea(t) tuli(vat) ja miltä nyt tuntuu. Kiitin lukuisia kirjan teossa auttaneita ja kerroin kolme vaihetta, jotka tämä kirjailija on käynyt läpi suhteessa kirjansa vastaanottoon. Olen nyt kolmannessa, siitä hyvässä vaiheessa, että olen osannut jättää kokonaan miettimättä saati etsimättä arvioita. Tunne on pakahduttavan vapauttava ja lopulta ainoa järkevä, onhan reseptio nyt joka tapauksessa poissa minun käsistäni. Jos tämä ei ole ohimenevää, ehkäpä olen sittenkin osannut edes vähäsen kypsyä tähän ikään mennessä. (1)

Luin kirjasta myös otteen, ote oli se kitarateknikon monologi luvun 2 lopusta. Voit pyytää jotakuta lukemaan pätkän kotonasi ja kokemus on kuin olisit paikalla. Valokuvassa näytän kaljuuntuvalta pikku possulta.

Huono puoli julkkareissa on, ettei kaikkien vieraiden kanssa millään ehdi jutella. Nopeasti vilahtavat nämä tilaisuudet. Silti, suurkiitos kaikille paikalle olleille tai edes ohimennen piipahtaneille. Te näistä juhlat teitte.

***

(1) Itse kirjan vastaanotosta: odotan että se on monelle yllättävä, haastavakin. Perkele ei ole sillä tavalla helppo, että se solahtaisi heti odotushorisonttiin: se ei liputa sitä vanhaa linnalaisen realismin tyylilajia, eikä sitä uudempaa vanhaa, meriläistä modernismiakaan, vaikka molempien vaikutus toki siinä näkyy. Mahtuu se silti realismin suuren viitan alle, mutta ehkä tästä lisää toiste. Ensisijaisesti pidän Perkelettä totaalisena romaanina.