Kun sain ajatuksen päähäni, se ei jättänyt minua enää:

Kuinka helposti me uskoimme, että elämämme on tästä eteenpäin some-elämää. Että ihmisen elämä nyt vaan on tästä eteenpäin sellaista, että se eletään someen kytkettynä.

Nielimme tämän meille tarjotun uuden elämän aika lailla pureksimatta, liu’uimme siihen huomaamatta. Se vanha sammakko kattilassa -juttu.

Moni osaa hokea, että asiat muuttuvat ja meidän pitää muuttua niiden mukana. Truismia ei kukaan kiistä. Olennaista on, mitä muutosta tukea ja mitä ei.  Elämän somettumisen seurauksia voi tässä vaiheessa vasta aavistella. Osa näistä on tahattomia seurauksia. En nyt tarkoita internetin vaikutusta aivoihimme. Kirjoitan siitä kuinka some laumauttaa ihmisiä. Laumauttaminen tarkoittaa sekä sitä, että some jakaa ihmisiä leireihin, että sitä kuinka some kajoaa ihmisten yksilöllisyyteen ja yksilönrauhaan.

Yleisellä tasolla yksi elämän somettumisen seuraus vaikuttaa olevan huutamisen ja vaatimisen lisääntyminen. Tästä on kasvanut torikokouksia ja joukkoilmiöitä. Someilmiöt puskevat ruudusta ulos oikeaan elämään tavalla, joka vaikuttaa levottomalta, hallitsemattomalta ja satunnaiselta, pahimmillaan epädemokraattiselta äänekkäimpien vallankäytöltä maltillisempien kustannukselta. Huutovallalta. Häpeämättömimpien vallalta.

Suomessa Facebook muuttui poliittiseksi presidentinvaalien aikana talvella 2012. Kun tuttavat alkoivat tuoda poliittisia kantojaan näytille, muistan aluksi ihmetelleeni ja närkästyneeni. Sitä ennen politiikka oli aiheita, joita ei small talkissa käsitelty. Se jätettiin ystävien välisiin luottamuksellisiin keskusteluihin. Mutta ajat ovat muuttuneet ja some ei ole enää small talkia. Nykyinen some toimii kansankiihottimena. Se saa laumat huutamaan.

Minulle huutavat laumat ovat varoitusmerkki. Toisaalta ne ovat merkki siitä, että jokin on ongelmallisesti, toisaalta ne ovat jotain mitkä itsessään luovat lisää ongelmia. Vähemmän huutavia laumoja, marsseja ja kokoontumisia, vakaampi yhteiskuntarauha.

*
Laumautuminen vaikuttaa myös yksityiselämän tasolla.

Moderni liberaalit ihmiset ovat sokeita sille, kuinka pitkälle heidän ajattelunsa pohjaa ns. kohtaamisteoriaan: erilaisten ihmisten ja mielipiteiden kohtaaminen johtaa keskusteluun, keskustelu johtaa ymmärrykseen ja ymmärrys johtaa kaveruuteen. Ennakkoluulot hälvenevät, ja paljastuu, kuinka mukavia ja samanlaisia kaikki todellisuudessa ovat.

Tämähän on 70-lukulaista Star Wars -filosofiaa. Tämä on Twitter-filosofiaa:

Klassikko tietää paremmin:

Kaikkia ihmisiä on tosin rakastettava, mutta tuttavallisuus ei ole hyväksi. Joskus saattaa joku tuntematon häikäistä kaukaa hyvällä maineellaan, mutta läheltä hänen valonsa hämärtyy katselijoiden silmissä. Toisinaan luulemme seuramme miellyttävän muita, mutta pian alammekin olla heistä epämiellyttäviä, kun he huomaavat huonot tapamme.

(Tuomas Kempiläinen, 1400-l.)

Käytännössä mitä enemmän joutuu kysymättä kuulemaan toisen ihmisen mielipiteitä ja mitä äänekkäämmin hän niitä huutaa, sitä vaikeampi häneen on suhtautua rennon perusmukavasti. Jokainen ihminen on potentiaalinen kaveri – siihen asti kunnes hän kertoo vastustavansa sinun arvojasi. Kun jokainen heiluttaa lippua,  kavereita on maailmassa paljon vähemmän ja tilalla on kaksi leiriä, ”me” vastaan ”ne”. Prosessi on itseäänruokkiva noidankehä.

Lisätään tähän se nettikirjoittelun efekti, että kun emme näe toista ihmistä, luolamiesaivomme eivät ymmärrä heidän olevan paikalla, ja näin kirjoitamme asioita, joita emme koskaan sanoisi. ”Keskusteluista” tulee väittelyitä, jotka vain pönkittävät kummankin lähtöasetuksia ja lisäävät vastakkainasettelua.

*

Some sekä jakaa ihmisiä tällä turhalla, uudella tavalla, että samalla vetää oman lauman ihmisiä syvemmälle lauman keskelle. Kuten Twitteristä kirjoitin, some on joukkopaineistamisen väline. Alexis de Tocqueville kuvasi somea näin:

Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Yksi heräte tästä minulle oli FB-seinäni keskustelu, jossa ennustin edistyneistön vaativan seuraavaksi moniavioisuuden sallimista. Päivitykseen kommentoi useampi ihminen kannattavansa moniavioisuutta jo nyt. He olivat punavihreitä kirjailijoita ja toimittajia, joiden töitä sinäkin olet saattanut lukea. Siinä sitten keskustelin heidän kanssaan kuinka en kannata moniavioisuutta ja niin edelleen, tällä lailla kuin somessa on kohtaamisteorian mukaan muka tarkoitus: erilaiset näköalat kohtaavat ja kohtaamisen kautta alkavat ymmärtää toisiaan ja ystävystyvät ja saavat uutta aikaan jne.

Vuorokauden päästä tajusin mitä oli tapahtunut: Olin joutunut putkinäköön. Olin alkanut keskustella järkevästi ihmisten kanssa, jotka kannattavat moniavioisuutta. Olin imeytynyt heidän maailmaansa. Tällaiseen putkinäköön voi joutua somekuplassa. He alkoivat vetää minua pikkuhiljaa luoksensa. Päivitys päivitykseltä olisin alkanut hyväksyä heidän oudon maailmansa yhä normaalimpana. Lopulta olisin omaksunut heidän ”uuden normaalinsa”.

Todellisuudessa erilaisten ihmisten kohtaaminen saa vähintään yhtä usein meidät ymmärtämään, miksi emme halua olla tekemisissä erilaisten vaan itsemme laisten  ihmisten kanssa. Ja kun kaikki mielipiteet on tuotava esiin (vähintään siksi, että eniten huutava voittaa) ja asetettava paremmusjärjestykseen (että juuri omanlaiset voittavat), kohtaamisen seuraus on sanasota ja vihanpito. Se olisi estettävissä pitämällä yksityisasiat yksityisinä – mitä ihmiskunta pitikin kohteliaana ja tolkullisena periaatteena vielä muutama vuosi sitten.

1970-luku oli hirveän poliittinen. Muistetaanko 2010-luku tulevaisuudessa samanlaisena?

George Orwell kuvasi mielipiteiden sharettamisen totalitaarista tendenssiä:

…koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”Älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niin kuin kaikki muutkin.

Keskellä laumaa on turvallisinta, mutta keskivertoisuuden imu on yksilöllisyydelle pahasta, ja taiteilijalle se on tuhoisaa. Voimme vasta lähitulevaisuudessa hahmottaa, millaiseksi some-elämä taiteilijoita ja taidetta muuttaa. Veikkaan että keskimäärin latteampaan ja arempaan suuntaan.

Olen vanha punkkari enkä näköjään muuksi muuttumassa. Omassa tapauksessani aloin taistella vastaan tätä regressiota kohti keskivertoa. Mutta vastaan taisteleminen vie aikaa ja energiaa, eikä se ole omiaan saamaan ihmisistä parhaita puolia esiin.  Ei minusta ainakaan. Fiksumpaa kuin taistella painetta vastaan on muuttaa olosuhteet, siis jättää paine kokonaan.

*

Kaikesta tästä jakamisesta huolimatta ihminen on tuskin koskaan ollut yksinäisempi kuin me nyt olemme. (Kertokaa, missä ja milloin ihminen olisi voinut elää yksinäisemmin kuin nyt?) Ajattelemme, että lisää somea on ratkaisu, vaikka se vähentää tarvetta normaalille tapaamiselle. Kenen tarvitsee kysyä kuulumisia, kun ne on jo jaettu?  Ajattelemme, että saamme yhteyden ihmisiin somen kautta, vaikka somen pääkäytöt ovat reagointi ja signalointi.

Reagointi: ”Jotain on tapahtunut maailmassa, ja minunkin pitää jostain syystä nopeasti kertoa kantani siihen, mielellään tunteitaherättävästi tai vähintäänkin tunteellisesti.”

Signalointi: ”Mitä muut ajattelevat minusta, jos jaan tämän?”

Kehnosta jamastaan huolimatta nykyihminen on hirveän tyytyväinen itseensä, varma ja ylpeä itsestään. Keskiverto somettava nykyihminen pitää asianaan ei ainoastaan lausua mielipidettään kaikesta, hän myös pitää omaa mielipidettään vähintään yhtä tärkeänä kuin kaikkien muiden. Hän pitää myös uutta mielipidettä älykkäämpänä kuin vanhoja mielipiteitä, koska hän luulee olevansa edistyneempi ja jostain syystä laskee edistyksen omaksi ansiokseen.

Kuolleet häpeävät meitä.

*

Elokuun lopussa kävin pitkän tauon jälkeen lukemassa Facebookia. Vieläkin siellä jaeltiin linkkejä. Varmaan oli jaeltu linkkejä kaiken aikaa. Kukaan ei illalla muista mitä linkkejä aamulla jaettiin, mutta hyvin tärkeitä linkkejä, joille voi yksin kikatella tai joilla haluttiin ohjata maailma parempaan suuntaan. Saatteeksi riittää nykyään jo pelkkä ”Jätän tämän vain tähän” tai ”Tämä”. Kuva on kaikkein paras.

Suhteellisuudentajuttomuutta oli entisestään pahentanut tämä tuorein keksintö, uusrajattomuus, jota myös turvapaikanhakijakriisinä tunnetaan.  Somesukupolvi oli unohtanut sellaisen muutama tuhat vuotta vanhan keksinnön kuin valtiot (vanhana keksintönä se varmasti onkin huonompi kuin mitä tällä viikolla keksitään). Hullutuksen populismi ja ulkokultaisuus oli rajatonta sekin. Tällainen suhteellisuudentajuttomuus lisääntyy some-elämän lisääntyessä.

Ajatus, että jättäisin Facebookin kokonaan, etten olisi vain tauolla tai vähentäisi, vaan että minun ei tarvitsisi enää koskaan elää koboltinsinistä elämää, miettiä elämääni päivityksinä ja väistellä rynnistäviä laumoja, oli ihmeen huojentava, vapauttava.

*

Erno Paasilinnalla oli se pakina miehestä, joka menee virastoon sanoutumaan irti maailmanmenosta. Tämä oli minun paljon huonompi pakinani samasta aiheesta.

Facebookiin jää paljon ihmisiä, joiden päivityksiä olen lukenut mielelläni, joista olen oppinut, ja joita tulen nyt kaipaamaan. Toivon tapaavani ja kuulevani ihmisistä jatkossa enemmän oikeassa elämässä. Yhteystietoni eivät ole muuttuneet. Kirjoitan jatkossa enemmän blogiini. Blogin voi kirjanmerkitäkin.