Tänä perjantaina 27.4. klo 15.00 – 16.00 keskustelemme Tuomas Karemon kanssa psykologi Jordan Petersonin ajattelusta Kulttuuricocktailissa, Yle Puheella. Tervetuloa kuulolle – Petersonista näyttäisi viimeistään 12 Rules for Life – kirjansa myötä tulleen aikamme hittiajattelija.
Edit: Keskustelun voi kuunnella täällä.
Uusi verkkomedia Oikea Media on aloittanut toimintansa osoitteessa www.oikeamedia.com. Verkkolehti pyrkii tarjoamaan ihmisille maailman ja kotimaan uutiset ilman niitä liberaaleja silmälaseja, joiden lävitse maamme nykyiset joukkotiedotusvälineet uutiset niin rampauttavan yksipuolisesti näyttävät. Uskon, että maassamme on kova tarve tällaisille medioille, joten olen suostunut Oikean Median taustajoukkoihin mukaan, mistä ansiosta sain tittelin ”kustantaja” liitettäväksi nimieni eteen. Itse sisällöstä olen sivussa, siitä vastaa lehden päätoimittajana aloittava tiedetoimittaja Marko Hamilo. Ensimmäiset jutut ovat nyt luettavissa! Tutustukaa Oikeaan Mediaan, lukekaa ja jakakaa! Toivon, että se auttaa ymmärtämään maailmaa.
Lisäys: 21.2. Se OM-niminen Facebook-sivu ei muuten ole OM:n omistuksessa, joku tuntematon ressukka trollailee siellä OM:n nimissä. OM:lla ei ole tällä hetkellä vielä FB-sivuja. Ei ole ehtinyt, niin paljon työtä on vielä tässä beta-vaiheessa. Kärsivällisyyttä.
PÄIVITYS 31.3.: Olen myynyt oman osuuteni Oikeasta Mediasta, enkä jatka sen kanssa minkäänlaisessa roolissa. Ilmoitus täällä.
Ehkä sen voi päivittää tähän vuoteen, vuoteen 2016 – Brexitin ja Trumpin vuoteen, Euroopan turvapaikanhakijakriisistä oppimisen vuoteen, vähän Putinin Ukrainan-hyökkäyksen jälkeen. Ehkä 2016 on se vuosi, johon historioitsijat voivat joskus rajata idealismin ajan, tuon neljännesvuosisadan, joka alkoi Neuvostoliiton hajoamisesta ja kylmän sodan loppumisesta.
Idealismin aikakauteen kuului ”Euroopan yhdentyminen” (Euroopan Unionin rakentaminen), rajojen avaaminen 90-luvun idealismissa, Blairin New Labor, oman kulttuurin suhteellisen arvon laskeminen muiden kulttuurien suhteellista arvoa nostettaessa, Suomessa Tarja Halosen aika, Yhdysvalloissa lopulta idealismin aikakauden eräänlaisena huippuna Barack Obaman aika. Se oli aika, jolloin vasemmisto Neuvostoliiton jälkeen koetti vaihtaa vihollisekseen hetkeksi globalisaation, mutta oppi sitten rakastamaan globalisaatiota, kun se uudelleenbrändättiin monikultturismiksi. Idealismin aikaan liittyvät uusvasemmistolainen identiteettipolitiikka monenkirjavine vähemmistöagendoineen ja poliittisine korrektiuksineen, joka lopulta kai oli ihmisten arkijärjelle liikaa. Se oli kulttuurisodan aikaa, jolloin koulutettu helsinkiläisliberaali samaistui ja tykästyi helpommin vaikkapa arabiin kuin suomalaiseen naapuriinsa ja sukulaiseensa, joka oli konservatiivi. Ainakin somessa.
Idealismin ajan syvänarratiivi oli kohtaamisteoria: erilaiset ihmiset kohtaavat, keskustelevat ja tulevat ystäviksi. Tämä pohjatarina esiintyi idealismin aikana joka puolella politiikasta juhlapuheisiin, somesta piirrettyihin, televisiosarjoihin ja kirjoihin.
En väitä ennustaneeni, että Trump tulee voittamaan vahvan vastavoimansa, mutta kun kirjoitin hänestä viime vuonna, näytti selvältä, että hän on Amerikan jatke Euroopan läpi kulkeneille jytkyille. Jälleen todellinen kannatus oli suurempi kuin mitä ihmiset uskalsivat julkisesti gallupeissa ääneen sanoa – niin paljon ihmisiä on idealismin nimessä säikytelty ja heidän mielipiteitään mediassa haukuttu.
Kiinnostava paradoksi Trumpissa on tämä: kahjo presidentti, pelimies, joka sanoo mitä vain minkä uskoo toimivan, voi luultavasti tuoda länsimaiseen kulttuuriin takaisin tervettä järkeä ja totuuden puhumista. Vapaan maailman johtaja uskaltaa sanoa, että hän haluaa oman maansa kansalaisten parasta – mikä on perinteisesti ollut maan kansalaisten valitsemien johtajien velvollisuuskin – ja että hän uskoo mm. maan rajoihin, ts. asioihin, jotka ovat muutamien tuhansien vuosien jälkeen muuttuneet hyvin äkisti itsestäänselvyydestä fasismiksi.
Ellei yllätyksiä tapahdu, idealismin aikakauden jälkeen tapahtuu esimerkiksi sitä, että Ranskassa Le Pen tulee olemaan mightier than Le Sword. Idealismin ajan suuri luomus Euroopan Unioni tulee jäämään historiaan. Makrotason käännös oikeaan päin jatkuu läpi Euroopankin. Tämä aidosti pelottaa vasemmistoa, ja toivoisin että voisin hälventää sitä pelkoa. Vasemmistoa on kuitenkin yli puoli vuosisataa opetettu nopeaksi samaistamaan kaiken oikeiston äärioikeistoon ja kaikki kansallismielisyys on heidän mielessään liitetty kansallissosialismiin. (Tästä kirjassa MMSSO.) Clinton-Trump-vaalikampanjassa tämä, tämäkin, vedettiin huippuunsa, ja niinpä maailmassa on kymmeniä miljoonia fiksuja ihmisiä, jotka todella uskovat Trumpin haluavan tappaa vähemmistöön kuuluvia ihmisiä – mikä kai on jonkinlainen natsin vähimmäismääritelmä.
He oppivat lähivuosina, että tämä on onneksi ollut mielikuvitushirviö, eikä Trump halua tappaa vähemmistöjä. Nykyaikana se olisikin mahdotonta, kun Internet tietää kaiken eikä unohda mitään. (*)
Ja he oppivat, että itse asiassa heillä onkin enemmän yhteistä maanmiesten ja -naistensa kanssa kuin he omassa, usein kiihkeämielisessä somekuplassaan joutuivat luulemaan. Siihen voi mennä vielä vuosia. Lähiajat voivat olla vaikeita, koska aikakausi ja vasemmistohegemonia ei suosiolla mene siihen hyvään yöhön, mutta uskon sen lopulta onnistuvan. Lehdistö ei sekään opi yhtään nopeammin, minkä takia en edelleenkään usko lehtiemme lukemisen parantavan kansalaisten ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu todella maailmassa. (Tähän on onneksi tulossa tammikuussa parannusta, mistä myöhemmin lisää.)
Toinen keino, millä vasemmisto ja toimittajat oppivat, ettei isänmaallisuus, tai konservatiivisuus, tai halu jäädä eloon kansakuntana tarkoita kansallissosialismia, on se, että tavalliset ihmiset uskaltavat yhä useammin tunnustautua isänmaallisiksi ja konservatiiveiksi. He eivät pelkää enää. Näin vasemmisto näkee, että he ovat heidän ystäviään, kollegoitaan ja sukulaisiaan ja aivan samanlaisia ihmisiä kuin hekin.
Mitään dramaattista kaapistatuloa ei edes tarvita, silkka puheenaiheiden ja käytetyn sanaston vaihtaminen riittää. Ihmiset katsovat, mitä muut heidän ympärillään tekevät, ja päättelevät siitä, mitä kuuluu tehdä. Sitten he tekevät samoin. Tämä pätee mielipiteisiin yhtä lailla. Näin aikakaudet vaihtuvat.
Kun kansakuntien eloonjääminen turvataan yksinkertaisilla laeilla – paljolti sellaisilla, joita idealismin aikakauteen asti on kaikkialla käytettykin – valtaosa makromomentumista oikealle on jo käytetty. Jos vasemmisto palaa takaisin terveen järjen ja todenpuhumisen hienoon perinteeseen, silläkin on myös idealismin aikakauden jälkeen elävä paikkansa parlamenteissa.
Jos vasemmisto taas leimautuu niihin, jotka tällä hetkellä polttavat Yhdysvaltain lippuja protestina laillisille, demokraattisille vaaleille, se voi jäädä paitsioon hyvin pitkäksi ajaksi.
(*) Dilbertin luoja, viisas Scott Adams huomauttaa, että protestoijat ovat nuoria, koska nuoret eivät tiedä jo Reagania aikoinaan väitetyn natsiksi. Adams ehdottaa äärioikeistopelon hoitoon kognitiivista dissonanssia – ts. että Trump tekee jotakin, mikä on niin räikeässä ristiriidassa uskomuksen, että hän on natsi kanssa, etteivät nämä kaksi ajatusta enää voi esiintyä yhdessä ihmisten mielessä. Esimerkiksi järjestää laajamittaisen ohjelman mustien nuorten rahoittamiseksi collegeihin. Trump saattaa vallan hyvin tehdä jotain tämänsuuntaista, koska se toimii, ja kunnon furbon tavoin Trump tekee mikä ikinä vain toimiikin.
Kirjoitin Image-nimiseen helsinkiläislehteen artikkelin Espoosta. Numero ilmestyy kai tänään 16.6., ellei myöhästy.
Suomen Punaisen Ristin lehden Avun maailma tuore numero 2/2016 sisältää kolumnini Vapautta on sanoa se mitä ei haluta kuulla. Kirjoitan siinä asiasta, joka minusta on länsimaille leimallinen, vapaan keskustelun ja debatin perinteestä – sekä sen vastavoimista.
Lehti on luettavissa sähköisenä näköislehtenä täällä: http://www.lehtiluukku.fi/lehti/avunmaailma/. Kolumnini löytyy sivulta 32.
Jo jonkin aikaa olen odotellut, milloin erinäisistä asiakas- ja jäsenkyselyistä katoavat kohdan Sukupuoli kohdalta vaihtoehdot Mies/Nainen. On ollut pitkään selvää, ettei moinen kahtiajaottelu enää kauan vetele nykymaailmassa. Nyt kuluneella viikolla huomasin sitten kahdessa eri kyselyssä lisätyn kolmannen sukupuolen ”muu”.
Jätin sitten näihin kyselyihin vastaamatta. Suositan jättämään väliin kyselyt, jotka tällä tavalla vaivihkaa muokkaavat maailmankuvaasi uusvasemmistolaiseksi. (Jos et tiennyt sen olevan uusvasemmistolaista ideologiaa, voisinko vaihtaa paikkoja kanssasi?)*
Olennaista on ymmärtää, ettei edistyneistö ole koskaan tyytyväinen. Sen ”edistys” ei lopu koskaan. Se jatkaa ihmisen uudelleenrakentamista niin pitkään kuin sen annetaan. Se ei kunnioita niitä, jotka antavat sille periksi ja tekevät mitä se tahtoo. Päinvastoin. Jos pelkäät edistyneistöä, se haistaa pelkosi. Se syö sinut. (Sillä ei ole oikeasti hampaita, se vain murisee, mutta ei hampaattomassakaan kidassa ole mukavaa louskua.)
Nämä asiat tuodaan niin vaivihkaa, ettet huomaakaan, kuinka sinua muokataan ihmisenä uusiksi. Itse asiassa olet tyytyväinen ja yhtäkkiä sinäkin halveksut niitä ihmisiä, jotka sitä vastustavat. So it goes.
Toinen tärkeä asia ymmärtää: Edistyneistö ei itsekään tiedä, mitä he haluavat tulevaisuudessa. Jos 90-luvun edistyneistölle olisi kerrottu, mitä he sukupolvea myöhemmin haluavat ja mitä pitävät itsestäänselvänä, he olisivat nauraneet ja syyttäneet vainoharhaiseksi. Mitä ”edistys” seuraavaksi tarkoittaa, sitä ei ole vielä keksitty, mutta kohta se keksitään. Edistyneistölauma tekee mitä johtajattomat laumat tekevät: määrätietoiset lampaat lauman reunoilla alkavat uumoilla, mihin suuntaan lauma on seuraavaksi liikkumassa. He kiiruhtavat sinne ensimmäisenä ja alkavat sieltä huutokisan: tulkaa tänne! Se edistynyt märehtijä, jonka huutoa sitten kuunnellaan, vaikuttaa johtajalta, vaikka hän oli vain sattunut ensimmäiseksi.
Koulutetut kiltit tytöt ja pojat seuraavat sitten laumaa, kuten koulutetut tytöt ja pojat aina tekevät. He oppivat oikeat mielipiteet. 2010-luvulla siihen kuuluu kromosomifasismin vastainen taistelu. Ei sitä kai tällä nimellä kutsuta. Nimitys kromosomifasismi oli yritys sarkasmiin. Totta puhuen olen turhan masentunut huvittaakseni tällä itseänikään. Nämä märehtijät eivät sääli lapsia ja nuoria, jotka joutuvat tulevaisuudessa vielä kaiken muun lisäksi keksimään itselleen sukupuolenkin. Mikä määrä inhimillistä kärsimystä siitäkin tarpeettomasti seuraa.
Edistyneistö ”vapauttaa” ”sorrettuja” ihmisiä kromosomeistakin ja rientää eteenpäin keksimään uusia sortoja, joista ihmisiä ”vapauttaa”. Uusia sortoja ja vapauksia löytyy jatkuvasti lisää kuin kolikoita sohvatyynyjen alta. Näin edistyneistö työllistää itsensä. Näin tehdään itsestäänselvyyksistä aina yhä uusia poliittisia kiistakappaleita, luodaan ongelmia tyhjästä ja balkanisoidaan yhteiskuntaa yhä pienemmiksi pirstaleiksi, jotka saadaan taistelemaan toisiaan vastaan ”etujensa” ja ”oikeuksiensa” ja ”vaatimustensa” nimissä. Ja katso, nyt et voi enää vastata yhteen asiakaskyselyyn osallistumatta sen projektiin. Onko sinulla ongelmia uuden sukupuoliluvun kanssa? Miksi? Haluatko keskustella? Miksi vastustat edistystä? Miksi vihaat? Miksi muuten puhut kromosomeista? Etkö ole vielä oppinut, mistä tulee puhua ja miten?
Kolmas tärkeä asia ymmärtää: edistyneistö ei pitkään suvaitse itselleen vastakkaisia mielipiteitä. Termi suvaitsevaisto on ironinen. Kun se on riittävän varma vahvuudestaan, se alkaa määkiä hiljaiseksi vastakkaiset mielipiteet. Sinun kromosomifasismisi täytyy jäädä 90-luvun biologiankirjoihin. Ne halutaan kirjoittaa uusiksi.
Tree of Knowledge is not that of Life, kirjoitti Byron. Poliittinen naiivius olisi suurenmoinen selviytymiskeino. Se turvaisi minunkin toimeentuloani ja suojelisi paljolta ahdistukselta siitä, että nykyaika ajautuu yhä syvemmälle edistyksen nimissä keksittyyn typeryyteen, ja siltä ahdistukselta, joka minut valtaa, kun näen järkevien ihmisten pelkurimaisesti vaikenevan. Tämä tuhoaa uskoani ihmisyyteen. Tiedän monia järkeviä ihmisiä, jotka yksityisesti nauravat tai manaavat tätäkin hullutusta, mutta ovat julkisesti peloissaan hiljaa. Heidän pitäisi lakata kuvittelemasta, ettei tälläkään ole merkitystä. Suun aukaiseminen on vielä kaksin verroin vaikeampaa tulevaisuudessa.
Yksityisen elämän piiri kapenee, kun yhä enemmän siitä valloitetaan ”edistykselle”. Pidän kiinni oikeudesta, että saisin edes yksityis- ja perhe-elämässäni pitää omat mielipiteeni ja elämäntapani. Ja viimeinen olennainen asia ymmärtää tulee tässä: Edistyneistö vastustaa sitä, että pääset pakoon heidän mielipiteitään edes pieneen yksityiseen kodin piiriisi. Edistyneistö haluaa päästä sanelemaan sinun ajatuksesi. Se on sen tavoite.
Prosessi ei lopu koskaan. Edistyneistön vaatimukset eivät tule koskaan loppumaan, eikä ole rajaa sille, miten järjettömiksi ne voivat muodostua. Kun se tehdään salamitaktiikkana pikkuhiljaa, muutosta ei moni edes huomaa. Pelottavinta on, että allekirjoittamalla, eli suostumalla mukaan tähän muu sukupuoli -pelleilyyn, alat vaivihkaa uskoa itsekin siihen, että se on normaalia. Järkevät ihmiset ovat sitten edistyneet taas vähän tyhmemmiksi. Sinä olet allekirjoittanut tämän muutoksen, joten onhan sen oltava oikein. (Pelottavia esimerkkejä haluaville kirjasuosituksena Robert Cialdini, Influence.)
Jos kyselyjen tekijät pelkäävät, että usea ihminen jättää tällaisen seikan takia vastaamatta kyselyyn, heidän pitää vähentyneiden vastausprosenttien ja tuottojen takia jättää pois kyselyistään tämä muu sukupuoli -leikki. Tyhmyyden tyranniaa vastaan voi ainakin harjoittaa arkipäivän vastarintaa jättämällä vastaamatta kyselyihin, jossa tarjotaan muuta sukupuolta. Se antaa piskuisen vallan tunteen läikähdyksen vastarintataistelijalle. Ja ennen kaikkea se suojelee hänen selkärankaansa. Tyhmyys vallitsee, kun järkevät ihmiset eivät tee mitään.
***************
*) Uusvasemmistolaista ideologiaa ei Suomessa tunneta tarpeeksi edes sen tunnistamiseksi. Se korvasi vanhaa vasemmistolaisuutta Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa 70-luvulla ja Suomessa vasta vuosituhannen taitteessa. Se kutsuu itseään usein edistykseksi, ja onnistuu näin naamioitumaan ei-poliittiseksi. Aiheesta lisää kirjassa Mitä mieltä Suomessa saa olla.
Olen tulevana torstaina 14.4. mukana Yle Teeman lähettämässä Kulttuurin välikysymys -ohjelmassa. Ohjelma lähetetään suorana Vanhalta Ylioppilastalolta klo 19.30 – 21.00.
Ohjelman ja keskustelut vetävät Anna Tulusto ja Aleksis Salusjärvi, ja muina keskustelijoina osiossa, johon osallistun, ovat Leea Klemola, Jani Toivola ja Sebastian Tynkkynen. Otsikkona on ”Taiteilija Suomessa 2016” ja tarkoitus on keskustella kokemuslähtöisesti kulttuurin tekemisen edellytyksistä, hinnasta ja hyödystä nyky-Suomessa.
Yhden osuvan näkemyksen mukaan luovuus on ”hallittua skitsofreniaa”. Esimerkiksi assosioiminen eli asiasta toiseen hyppääminen, joka on vaikkapa runoudessa usein tärkeä taito, sopii tähän määritelmään mainiosti. Olen kutsunut ”liukkaiksi assosiaatioiksi” kykyä siirtyä asiasta toiseen yllättävästikin – yhdestä asiasta tulee helposti mieleen toisia, jotka eivät välttämättä yleisesti ottaen liity edelliseen. Luova ihminen voi siirtyä maailmasta toiseen elähdyttävällä tavalla ja luoda illuusion rajattomasta kyvystä luoda ja yhdistää maailmoja, yllättää ja palkita yleisönsä. Taitavasti käytettynä tällaiset liukkaat assosiaatiot voivat muodostaa jonkinlaisen hallitun, rakentavan synteesinkin. Vähintäänkin ne voivat olla hyödyllisiä hallitummankin tekstin ideoimisprosessissa (vrt. mind mapien kaltaiset työkalut) tai muuten vain viihdyttäviä.
Luovutta tutkinut psykologi Mihaly Csikszentmihalyi on kiteyttänyt, että luovat ihmiset yhdistävät ajattelun ja toiminnan tendenssejä, jotka monilla ihmisillä ovat eroteltuja. Heissä yhdistyy vastakkaisia ääripäitä: sen sijaan että he olisivat ”yksilöitä”, kukin heistä on ”joukko”.
Runoilija Fernando Pessoa ilmaisi kai saman asian näin:
Luovuus edellyttää vapautta monin tavoin.
Eräs piirre, joka ei ehkä nouse niin usein esiin kuin voisi, ovat tämän vapauden edellytykset. Luovan pitäisi pystyä ajattelemaan mahdollisimman vapaasti. Tämä on vaikeaa, koska ihminen tuppaa fakkiutumaan yhdenlaiseen maailmankuvaan, ja tämä maailmankuva on yleensä sosiaalisella olennolla enemmän tai vähemmän samanlainen kuin hänen ympäristössään ja viiteryhmällään. Siksi olen painottanut sen tärkeyttä, että luova ihminen pyrkii näkemään yleisen tuolle puolen, siihen, miten muut ihmiset muina aikoina asiat näkevät ja ovat nähneet.
Tämä vaatii tietoista panostamista oman ajattelun moninaisuuden kehittämiseen, lukeneisuutta laajemmin kuin yleisten ja oman ajan ja elämänpiirin kirjojen taholta, sekä oman ajattelun vapauden vartioimista yrityksiltä vaikuttaa siihen esimerkiksi ideologisilla ryhmäpaineilla. ”Kaikkihan niin tekevät” ja ”kaikkihan sen tietävät” ovat luovuuden vaivihkaisia ja usein huomaamattomia esteitä. Aidosti luovat ihmiset ovat usein vähän hankaliakin sen takia, etteivät he tyydy näihin kyseenalaistamatta. Omassa laatikossa on helppoa olla, mutta luovan ihmisen pitäisi alituiseen kurotella laatikon ulkopuolelle.
Niinpä olin tyytyväinen nähdessäni luovuudesta psykologisen mallin, jossa nämäkin asiat on otettu huomioon. Psykologit Guillaume Fürst, Paolo Ghisletta ja Todd Lubart esittävät tutkimuksessaan integratiivisen mallin luovuudesta ja persoonallisuudesta. Mallissaan he yhdistävät kognitiiviset prosessit ja psykologiset luonteenpiirteet.
Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin psykologiset luonteenpiirteet perustuvat yleiseen ja hyväksi havaittuun ns. Big Five -typologiaan, jonka mukaan ihmisillä on vaihteleva määrä seuraavia luonteenpiirteitä: Avoimuus, Tunnollisuus, Ekstroverttius–Introverttius, Miellyttävyys ja Neuroottisuus. Näistä Fürst, Ghisletta ja Lubart ovat koonneet luoville ihmisille yleisen kombinaation luonteenpiirteitä, joita he kutsuvat nimillä Plastisiteetti (siihen kuuluvat korkea avoimuus, ekstroversio, energia ja inspiraatio), Divergenssi (matala miellyttävyys ja tunnollisuus, korkea epäkonformiteetti ja impulsiivisuus) ja Konvergenssi (korkea kunnianhimo, tarkkuus, sinnikkyys ja kriittinen taju).
Luovan työn prosessiin vaikuttavia tekijöitä tutkijat taas kutsuvat nimillä Generointi (ideoiden luominen ja omaperäisyys) ja Valinta (ideoiden arviointi ja muotoon asettaminen).
Mutta nämähän ovat monesti keskenään vastakkaisia piirteitä. Luovuus tarvitsee siis keskenään riiteleviä taipumuksia. Katsotaan tarkemmin.
Plastisiteettiin kuuluvia luonteenpiirteitä yhdistää vahva hinku eksploraatioon, uuden tutkimiseen ja löytämiseen. Aivokemiallisesti eksploraatiota ilmeisesti ajaa välittäjäaine dopamiini, jota korkean plastisilla ihmisillä tapaa esiintyä aivoissa runsaita määriä.
Divergenssi taas liittyy siihen luovien ihmisten yleisesti havaittuun ”hankaluuteen”. Divergenssi tarkoittaa epätavanomaisuutta ja omaperäisyyttä, konformismin vastustamista ja matalaa halua miellyttää toisia. Tällaiset ihmiset ovat helposti muiden mielestä impulsiivisia ja joskus suorastaan ikäviä ihmisiä. Tiimityöhön he eivät itsenäisinä ajattelijoina helposti taivukaan. Psykologi Hans Eysenck kutsui tällaisia luovien ihmisten epäkonformistisisia taipumuksia paljon puhuvalla termillä ”psykoottisuudeksi” ja väitti, että se on tärkeää korkeille taiteellisille saavutuksille.
Kun mietimmekin poikkeuksellisen uutta luoneita taiteilijoita ja tieteilijöitä historiassa, kovin moni heistä on joutunut vaikeuksiin ympäristönsä kanssa. Kieltä näyttävä Einstein tulee helposti mieleen, tai ilmeisesti antisosiaalinen luonne Galileo*) taikka lukuisat maanpakoon joutuneet kirjailijat Ovidiuksesta Danteen ja James Joyceen. Erno Paasilinna kuvasi tätä jo elämäkertansa nimessä: Riita maailman kanssa.
Kenestäkään ei silti tule luovaa saavuttajaa pelkällä luonnevialla, eikä pelkkä huonosti käyttäytyminen varmastikaan tee kenenkään töistä parempia. Päinvastoin, Fürstin, Ghislettan ja Lubartin mallin mukaan näiden hajottavien ja impulsiivisten ominaisuuksien tulisi liittyä yhdistäviin ominaisuuksiin, Konvergenssiin.
Konvergenssi koostuu korkeasta Tunnollisuudesta, tarkkuudesta, sinnikkyydestä ja kriittisestä tajusta. Tämä on asia, joka turhan harvoin osataan yhdistää luovuuteen. Tällaiset porvarilliset hyveet ohjaavat luovaa ihmistä hiomaan teoksistaan ja teorioistaan sinnikkäästi yhä parempia. Itse sanoisin, että ne korostuvat sitä enemmän, mitä kauemmas siirrytään pelkästään kokeellisesta ja lyhytmuotoisesta taiteesta, kuten vaikka avantgarderunoudesta. Realistisen romaanin kirjoittaminen tai tieteellisen vallankumouksen luominen on tulosta vuosien säntillisestä työstä, jossa omaa tekelettä tulee voida arvioida yhä uudestaan tarkasti ja kriittisesti. Työhuoneen tuolissa pitää pystyä istumaan tunnollisesti kuin virkamies.
Gustave Flaubert ohjeisti: ”Ole elämässä säännöllinen ja järjestelmällinen kuin porvari, että voit olla työssäsi väkivaltainen ja omaperäinen.”
Big Five -luonteenpiirre Tunnollisuus (engl. Conscientiousness) on usein kuin vastakkainen Avoimuuden kanssa. Korkeasti Avoimet ihmiset ovat kiinnostuneita kaikesta uudesta. He ovat luontaisia tutkijoita ja opiskelijoita ja uusien elämysten etsijöitä. Tunnolliset ihmiset taas ovat usein porvarillisia virkamiehiä, pedantteja lakimiehiä ja tarkan markan talousihmisiä. Poliittisestikin he ovat usein eri linjoilla: liberaalit saavat korkeita pisteitä avoimuudessa, konservatiivit tunnollisuudessa. (Haidtin tutkimus).
Mutta parhaisiin tuloksiin päästäkseen näiden kahden pitäisi yhdistyä samassa ihmisessä. Se voi tapahtua eri vaiheessa luovaa prosessia. Fürstin, Ghislettan ja Lubartin malli jakaa luovan prosessin kahteen vuorottelevaan osaan.
Generointi koostuu omaperäisyydestä ja ideoiden tuottamisesta. Tässä vaiheessa on hyväksi hiljentää sisäinen kriitikko ja kuunnella sisäisen punaviinirunoilijan ”liukkaita assosiaatioita”. Tärkeintä on aivoriihimäisesti saada aikaan suuri määrä ideoita. Tämä on välttämätöntä luovuudelle, muttei yksin yleensä riitä kaikkein parhaisiin tuloksiin asti.
Toinen vaihe, Valinta, taas päästää sisäisen tilintarkastajan asialle. Valintavaiheessa arvostellaan, hylätään ja hiotaan ideoita ja jatkokehitellään niitä soveltuviksi. Nyt tärkeää on ideoiden laatu ja sen parantaminen. Valinnan lopputavoite on muodostaa koherentti lopputulos tarkistelemalla sen kehitystä jatkuvasti. Tai kuten runoilija T. S. Eliot korkean taideteoksen ominaisuudet kiteytti, se on kompleksi mutta koherentti: monimutkainen mutta rakenteeltaan eheä, hallittu.
Kuten arvata saattaa, Plastisiteetti ja Divergenssi olivat läheisiä Generointi-vaiheen kanssa ja Konvergenssi Valinta-vaiheen. Merkittävässä luovassa työssä ja luovissa saavutuksissa toteutuu siis hedelmällinen ja jatkuva vuorovaikutus Generoinnin ja Valinnan välillä.
*
Tämä on minusta kiehtova esitys. Se on paras minun näkemäni psykologinen esitys luovuudesta. Sen ”ongelma” on, että lopputulos esittää luovuuden olevan sekava vyyhti vastakkaisiakin piirteitä ja tekoja.
Mutta jos luova prosessi ON sitä – ristiriitaista ja sekavaa pyrkimystä luoda villistä kaaoksesta uutta järjestystä? Silloin luovan prosessin teoriankin pitäisi olla vähän sekava ja ristiriitainen.
Osaamme usein yhdistää luovuuden romanttiseen näkemykseen taiteilijasta poikkeusyksilönä, joka saa ideoita kuin ylimaallisena kaukokirjoituksena, inspiraationa eli sisäänhengityksenä. Sen sijaan on tärkeää muistaa tämän poikkeuksellisuuden sosiaalinen hinta – luovat ihmiset ovat usein hankalia, heidän on voitava olla sitä ajatellakseen vapaasti. Taiteellista omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia, siis fakkiutuneita, yleisesti hyväksyttyjä ajatusmalleja. Tämä voisi ehkä olla se uloshengitysosuus, ekspiraatio: uloshengityksen osana tulee välillä sammakoitakin.(Käytöstavat ja suihkussa käyminen eivät silti heikennä kenenkään taiteilijan töitä.)
Ja liian usein unohtuvat ne porvarilliset tunnollisuuden, tarkkuuden ja korkean työmoraalin hyveet luovan prosessin ainesosina. Inspiraatioon pitää liittyä perspiraatio. Hikoilu.
Ehkä tämä kuva toimisi hyvänä loppukevennyksenä kuvaamassa omalla tavallaan luovuuden ristiriitaisuutta:
Where the magic happens
***
*) Galileosta David Bentley Hartin kuvaus : ”On sanottava, että Galileo koetteli toisten hyvää tahtoa harvinaisen huolettomasti. Hän oli suoraan sanoen itsekäs, kiivasluonteinen, ylimielinen ja hieman kostonhaluinen. Hän ei sietänyt kilpailijoita, suuttui toisten keksinnöistä, kieltäytyi antamasta tunnustusta niille astronomeille, jotka olivat tehneet havaintoja samoista taivaan ilmiöistä kuin hänkin, ja vähätteli niitä, joiden teoriat erosivat hänen omistaan (hänen asenteensa esimerkiksi Kepleriä kohtaan oli hirvittävä)…” (Totta puhuen en tiedä missä määrin Danten maanpako johtui hänen luonteestaan, joku paremmin tietävä kertokoon.)
Tämän torstain 25.2. 16 Sana-lehdessä on toimittaja Janne Villan haastattelu minusta. Luonnollisesti siinä oltiin kiinnostuneita uskonnon asioista. Koska joku toinenkin kysyi minulta äskettäin kantaani niihin, jatkan aiheesta parin sanan verran tänne blogiinkin. Edelliset kirjoitukset aiheesta ovat jo pari vuotta vanhoja.
Ensinnäkin kirjoitin aiheesta esseekirjaan Mitä mieltä Suomessa saa olla retorikkaan esseen, jonka voisit lukea esim. tilaamalla täältä.
Toiseksi voin säästää lisäkirjoittamisaikaani jakamalla tämän äskettäisen Alister McGrathin haastattelun, koska olen monessa asiassa samaa mieltä:
http://www.valomerkki.fi/aiheet/usko/jumala-kysymysta-ei-voi-vaistaa
Pääpointti lie, että uskonnollinen tarve on ihmisessä sisäsyntyinen. Sitä voi olla tunnistamatta itsessään, se on yleistäkin nykyään, mutta se ei ole silti kadonnut: aiheuttaapahan vain yleistä ahdistusta, päämäärättömyyttä, merkityksettömyyden tunnetta, eksistentialismia, nihilismiä ja viihdyttäviä tositv-sarjoja. Tämä tarve voi olla evoluution kautta meihin syntynyt, mikä ei ole sen parempi dawkinseille, koska silloin sille ei voi mitään. Sitä on turha kiistää, sitä on rumaa ihmisiltä kieltää. Koettakaa nyt hyvät kiihkoateistit elää sen kanssa. Ei se niin kauheata ole. Katsokaa Paratiisihotellia, siellä voi näkyä tissit.
Luin pari vuotta sitten muutaman kirjan onnellisuustutkimuksesta (sitä kutsutaan nimellä positiivinen psykologia, mikä on eri asia kuin positiivinen ajattelu). Melko mutkatta niissä toistettiin havaintoa, että uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia. Ei se oikeastaan ihmetytä muita kuin ateistien juttuihin uskovia ihmisiä. En tiedä/muista millä tätä onnellisuutta niissä kirjoissa selitettiin, mutta ajatus siitä, että ”joku tuolla jossain pitää huolta minusta ja elämälläni on merkitystä” on helppo nähdä onnellistuttavampana kuin ajatus, että me ollaan v-ttu tähtipölyä vaan jätkät. (”Mutta hei se on tosi siistiä tähtipölyä, kattokaa vaikka mun hienolla kaukoputkella.”)
Tämän lisäksi uskonnollisuus lie etenkin omiaan luomaan kiitollisuutta. Ja kiitollisuus on mitä voimakkain onnellistuttaja.
Otetaan suhtautuminen lapsiin esimerkiksi. Tyypillinen ateistinen tapa suhtautua lapsiin on jotain tällaista: ”Tuollaisen sinappikoneen menin sitten vehkeelläni tekaisemaan jatkaakseni itsekkäitä geenejäni. Välillä se on kyllä ihan söpö, mutta sitten se taas alkaa vaikeuttaa elämääni.”
Minä minä minä siis. Myös kakka ja pippeli mainittu. Ilman jumalaa ihminen ja hänen kakkansa ja pippelinsä on maailman napa. Itse asiassa tämähän oli humanismin julkilausuttu ideaali: putsataan jumalat pois, että voidaan olla tyytyväisiä itseemme. Jostain syystä sitä pidetään hienona ideaalina siinä kummallisessa piirissä ihmisiä, jotka on yliopistokoulutettu 1970-luvun jälkeen.
Kristillinen tapa suhtautua lapsiin: ”Kiitos Isä tästä ihmeellisestä lahjasta.” Toistetaan joka ilta.
Ei minä minä minä, vaan lahja lahja lahja jostain korkeammalta, jostain paremmasta. Itse asiassa melkein jotain tärkeämpää kuin minä, koska lahja joltain paljon korkeammalta ei ole minun poisheitettävissäni.
Toinen esimerkki, tällä kertaa ei fiktiivinen, kristillisestä suhtautumisesta lapsiin voisi olla tämä lainaus Juha Sipilän haastattelusta vuonna 2014:
Elämä on lahja, ja se on pyhä.
*
Mitä sitten uskontojen eroihin tulee:
Jos on saanut marxilaiset silmälasit, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla huijausta, joten eroja niiden välillä ei juuri näe.
Näin ollen: Ei puhuta uskontojen eroista, vaan että samanlaista huijaustahan ne on kaikki eikä toinen sen parempi kuin toinenkaan. ”Pitäis lopettaa kaikki uskonnot nyt kun noi [yhden uskonnon] kannattajat taas telotti sata.”
Jos taas on ottanut silmilleen kulttuurirelativismin silmälaput, kaikki uskonnothan ovat yhtä lailla hyviä ja huonoja eikä niitä voi verrata, joten eroista niiden välilä ei voi juuri puhua.
Näin ollen: ”Kyllähän meilläkin oli ristiretkiä, ja 900-luvulla sentään islamilainen kulttuuri oli hyvin korkealla ja parempi kuin meillä, eli oikeastaan he ovat yhtä hyviä kuin mekin eli parempia. Ja koska kaikki on suhteellista ja todellisuus on proffani mukaan sosiaalisesti konstruoitua, hehän ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin.”
Nämähän ovat nykyään kaksi hyvin yleistä tapaa nähdä uskonnot. Ehkä hallitsevat, ainakin jos lukee Hesaria sun muuta.
Valtaosa koulutetuista alankin ihmisistä, humanisteista, kuten uskontotietelijöistä ja valtiotieteilijöistä, on ainakin jossain määrin antanut itselleen opettaa näitä kahta. Tämän seurauksena he ovat usein poikkeuksellisen huonosti varautuneita ymmärtämään uskontojen eroja. Heidät on siis koulutettu kouluttamatonta huonommiksi siinä asiassa, johon heidät on koulutettu. Tämä voi kuulostaa paksulta väitteeltä äkkiseltään, mutta on vain luonnollista seurausta siitä, että lähtöparadigma on väärin. Paradigmalle asiat rakentuvat. No, sellaista sattuu.
Jos uskontoja taas pystyy tarkastelemaan objektiivisesti ideologioina voi huomata, että niissä on kussakin vaihtelevia määriä järkevän tuntuisia ja hölmön tuntuisia piirteitä. Ja voi huomata, että niillä näyttää olevan erilaisia seurauksia. Tätä jälkimmäistä ei ainakaan korosteta tarpeeksi. Kristinuskossa näyttää minusta olevan enemmän järkeä kuin muissa uskoissa (se näyttää sentään luoneen perustat tieteelle ja liberaalille demokratialle). Ja kristinuskon seuraukset näyttävät olleen keskivertoa selvästi paremmat. (Ks. Eurooppa, ks. Suomi. Vrt. .) Seuraukset eivät ole täydelliset, minkä se itsekin myöntää ja maailmankuvassaan koettaa opettaa: ihminen on epätäydellinen. Hän sössii vielä asiat. Varautukaa sitä varten.
Tässä kristinusko muistuttaa ns. aikuisten maailmaa, jossa siinäkään ei uskota täydellisyyteen.
Mutta historiallinen näyttö, ihmiset. Pyytäkää sitä. Kun teille myydään uutta ja 220% parempaa maailmankuvaa, kysykää kauppiaalta millaista historiallista näyttöä siitä on. Kuinka moni on kokeillut, kuinka kauan? Mitä sillä on saatu aikaan? Ellei tällaista historiallista näyttöä ole tarjota, kysykää kauppiaalta, miksi teidän kannattaisi luovuttaa ainutlaatuinen elämänne koekaniiniksi.
Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä presidenteistä ja mahdollisesti kaikista heistä älykkäin John Adams sanoi tämän loppusitaatin, ja koen ymmärtäväni mitä hän sillä tarkoitti:
The Christian religion is, above all the religions that ever prevailed or existed in ancient or modern times, the religion of wisdom, virtue, equity and humanity.
John Adams 1735 – 1826
Nyt kun vielä saisimme sen kuuskytlukulaisten sukupolven eläkkeelle jankkaamasta sitä vanhaa diibadaabaansa, niin voisimme palata taas järkevien asioiden pariin.
Erityisen hankalaksi turvapaikanhakijakriisistä kirjoittamisen tekee yksi yleinen väärinkäsitys, jota tässä koetan oikaista. Moni luulee, että haluttomuus ottaa turvapaikanhakijoita vastaan tarkoittaa haluttomuutta auttaa hädänalaisia. Ei tarkoita. Kaikki nimittäin haluavat auttaa. Kukaan ei halua, että ihmisiä kuolee. Kukaan ei ole kyseenalaistamassa kenenkään ihmisarvoa, kuten Laura Huhtasaari (ps) sanoo tässä MTV3:n keskustelussa heti aluksi, keskellä sekä lopussa.
Kaikki vakavasti otettavat maahanmuuttokriitikotkin haluavat auttaa hädässä olevia. Ero on vain siinä missä ja miten. Professori Timo Vihavainen kirjoittaa:
…Suomeen siirtyvän pakolaisen aiheuttamat kustannukset ovat niin suuret, että samalla rahalla voitaisiin lähtömaissa tai niiden lähellä auttaa monikymmenkertaista määrää ihmisiä. Toisin sanoen, jokaista maahamme otettavaa pakolaista kohti jää suuri määrä ihmisiä ilman ainakin meidän apuamme….
Humanitaarista apua on syytä antaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Mikäli se järjestetään rationaalisesti, voidaan tragediat minimoida. Mikäli sitä yritetään ratkaista tavalla, joka jo ennakkoon tiedetään mielettömäksi, voidaan olla varmoja siitä, että tragediat monikertaistuvat.
Vaihtoehdot ovat: autammeko yhtä prosenttia ruhtinaallisesti ja hylkäämme 99 prosenttia, vai kaikkia utilitaristisesti tuottamalla maksimimäärä apua jaettavaksi näiden kesken. Voimme auttaa antamalla turvapaikkoja niille muutamille, jotka sattuvat pääsemään Suomeen, tai voimme auttaa hädänalaisia heidän lähtömaissaan tai niiden seutuvilla. Kriitikoiden perustelu siellä auttamiseen perustuu logiikkaan, että se on paljon kustannustehokkaampaa. Samalla rahalla, jolla autamme yhtä maahan päässyttä kustantamalla tälle suomalaisen elintason, voisimme ostaa lukemattomille ihmisille riisiä, vettä, telttoja ja sairaanhoitopalveluita siellä. Kyse on vaihtoehtoiskustannuksista: jos annan perunan esikoiselle, en voi antaa samaa perunaa kuopukselle, vaikka se tärkeää ja oikein olisikin.
Tunteellisimmat kommentaattorit eivät ehkä ota tätä huomioon. Hätä ei tunne hintalappua, he sanovat, vaikka juuri hätä vasta hintalaput tunteekin. Jos minulla on perunoita yllin kyllin, voin jakaa niitä surutta kaikille lapsilleni. Mutta jos perunasta on pulaa – niin kuin reaalimaailmassa on, ja näinä talousaikoina erityisesti – niiden jakamisessa pitää olla tarkempi ja rationaalisempi.
Välimeren tuolla puolen avun voi myös jakaa tasavertaisemmin ja oikeudenmukaisemmin auttamalla niitä, jotka eniten hätää kärsivät. Nyt jaamme apua jättipotteina satunnaisten ja epäoikeudenmukaisten periaatteiden (matkustuskyvykkyys, riittävä varakkuus ja fyysinen rohkeus) nojalla. Tänne asti pääsevät vahvimmat, eli kyseessä on jonkinlainen darwinistinen vahvimpien eloonjääminen. Se ei ole humaania, tasavertaista, tasa-arvoista eikä oikeudenmukaista.
Säästämme myös henkiä, kun hädänalaiset eivät joudu maksamaan järjestäytyneelle rikollisuudelle rahaa joutuakseen hengenvaaraan laittomilla aluksilla, koska tästä käytöksestä ei palkita turvapaikalla. Palkittu käytös lisääntyy. Jos palkintona on mahdollisuus lottovoittoon, länsimaiseen elintasoon, yritykset vain lisääntyvät, ja ihmisiä tulee kuolemaan lisää turhaan. Tämä ei ole kenenkään toive. Ei edes Wille Rydmanin, joka hänkään ei halua ihmisten kuolevan:
Aidosti humaaneinta turvapaikkapolitiikkaa olisi se, että turvapaikkaa olisi mahdollista hakea vain EU:n ulkopuolelta / YK:n pakolaisleireiltä käsin. Tällöin aiheettomat hakijat – joita hylkäyspäätöstilastojen perusteella turvapaikanhakijoista on kaikkialla selvä enemmistö – todennäköisesti jättäisivät kokonaan hakematta, eikä aidosti hädänalaisten tarvitsisi lähteä kyynisten ihmissalakuljettajien kyytiin.
Hyvää tarkoittava politiikka voi saada aikaan pahaa. Välimeren meripelastusoperaatiot – se kuuluisa meritaksipalvelu – on ollut keskeinen syy sille, miksi ihmiset uskaltavat nykyisin nousta huonompienkin paattien kyytiin. Jos turvapaikkahakemusten käsittely siirrettäisiin lähtösatamiin, katoaisi ihmissalakuljettajilta bisnes ja apu kohdentuisi niille, jotka aidosti ovat sen tarpeessa. (FB 3.9.15 – kursivointi omani)
Ymmärtävätköhän innokkaimmat turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajat, että vaihtoehtoina eivät ole auttaminen tai itsekkyys, vaan auttaminen tavalla tai toisella?
Ymmärretäänkö niitä lisäkustannuksia, jotka auttaminen turvapaikkojen myöntämisellä (ja vain turvapaikkojen myöntämisellä) tuo mukanaan? Turvapaikansaajat eivät vielä ole monilukuisia: vaikkapa kymmenentuhatta maahanmuuttajaa ei kuulosta paljolta. Mutta he tulevat tänne saadakseen tänne perheensä, mikä moninkertaistaisi heidän määränsä. Jos/kun lähtömaa on jatkossakin huonompi maa kuin Suomi, he eivät palaa sinne. Kustannukset ovat valtavat, eikä niitä ole annosteltu oikeudenmukaisesti heikoimmille. En tiedä detaljeja siitä, kuinka apu olisi parasta järjestää Välimeren tuolla puolen ja koko kriisit tulisi hoitaa. Se on ammattilaisten ja asiantuntijoiden tehtävä, ja poliitikkojen tehtävä on ottaa se selville ja toimia sen mukaan.
Turvapaikanhakijoiden tervetulotoivottajia ajaa hyvä tahto. Se on oikein. Sydän vain on heikompi ilman järjen apua.
Ongelma lie siinä, että näiden kriitikoiden ajattelua ei tunneta heidän kuoronsa ulkopuolella. Se on medialle häpeä ja yhteiskuntarauhalle vakava epäsuhta. Liian usein törmää kuvitelmaan, että maahanmuuttopolitiikka ei olisikaan vain politiikkaa, jota saa liberaalissa demokratiassa aina kritisoida. Ja että kritiikin taustalla ei olisikaan perusteltu ajattelu, vaan varmaan oikeasti salaa jokin paha rasismi tai muu valuvika sielussa – ja näin ollen he ovat epäihmisiä, joiden puheelta tulee sulkea korvansa, ettei pahuus leviä. (1) Tämä on sulkeutunutta ja häijyä, väärän todistuksen lausumista, eikä se auta meitä eikä se auta hädänalaisia. Rajakontrolli ei ole rasismia.
Kaikille tolkullisille ihmisille on ilmiselvää, että tämä uusin ratkaisumalli, vaikeuksissa olevien maiden väestöjen siirtäminen toiselle puolelle maailmaa, ei voi ikinä auttaa edes kovin suurta osaa ihmisistä. Jos otamme vaikkapa afrikkalaisista miljoona tai kymmenenkin miljoonaa Eurooppaan, olemme silti auttaneet vasta 0.1% tai 1% maanosan miljardista ihmisestä.
Meille kristillisten arvojen lävistämässä kulttuurissa kasvaneille on itsestäänselvää, että jokainen ihmishenki on arvokas. Edellä esitetty matematiikka tuntuu loukkaavan tätä käsitystä: voimmehan pelastaa edes osan, onhan sekin arvokasta. Niin on. Mutta matematiikka ja sydän eivät tässä ole vastakkaisia, vaan liittolaisia. Voimme auttaa huomattavasti useampia ihmisiä oikeudenmukaisemmin ja tasavertaisemmin kohdistamalla avun järkevästi. (2)
Olen tämän akuutin kriisin suhteen itse asiassa aika toiveikas, ainakin toiveikkaampi kuin moni näyttää olevan internetissä, jossa ihmisten turhautuminen näyttää lähestyvän mielenterveyttä ja yhteiskuntarauhaa uhkaavia määriä. Olemme Euroopassa rakentaneet liberaalia demokratiaa vuosisatoja välttyäksemme tällaiselta: suojellaksemme kansaa sekä arbitraariselta hallitsijan vallankäytöltä (tehdä kansalaisten tonteille mitä tahansa) että turvataksemme oman kulttuurisen identiteettimme ja elämäntapamme jatkuvuuden, siis meidän jatkuvuutemme (mihin tarvitaan myös rajakontrollia). Tämä turvapaikanhakijakriisi loukkaa niin syvästi niin monen ihmisen oikeudenmukaisuuden ja tolkun tajua, että ei se voi pitkään jatkua. Toivotaan vain, että hallitus toimii ajoissa ja päättäväisesti ennen kuin kansakunta sekoaa.
*************************
Loppuviitteet:
(1) Hädässä olevia tulee auttaa, vaikka he eivät olisikaan ”meitä”. Tämä on meille kristillisessä kulttuurissa kasvaneille se yleisin lähtökohta. Sen jakavat yleensä nekin, jotka eivät tunnusta sen alkuperää, kristillisyyttä ja sen universalismia. Periaate ei ole yhtä yleinen kristillisten kulttuurien ulkopuolella, jossa jako sisä- ja ulkoryhmiin eli meihin ja muihin on usein tiukempi, kuten arabimaissa. Mutta me otamme sen itsestäänselvänä, ja hyvä niin.
Vakavasti otettavien maahanmuuttokriitikoiden lisäksi samanlaisia kantoja kuin he esittää myös vähemmän vakavasti otettava porukka (älyllisesti vähemmän vakavasti – yhteiskuntarauhan kannalta heidätkin tulisi ottaa kyllä huomioon), joka lie aidosti epäinhimillisiä eikä halua auttaa. Heidän kanssaan keskustelu ei luonnistu, niin vähän yhteistä on. Mutta näitä asioita ja porukoita ei tulisi halpamaisesti sekoittaa. Jos vaikka Wille Rydman sanoo suljetaan rajat ja joku tyhmä rasisti sanoo suljetaan rajat, se ei todista, että Wille Rydman on tyhmä rasisti enempää kuin se, että koiralla on neljä jalkaa ja kissalla on neljä jalkaa todistaa, että koira on kissa. Rasistiksi huuteleminen ilman todisteita ja perusteita on epäinhimillistävää ja sivistymätöntä.
Sen sijaan tulisi keskittää huomio siihen relevanttiin pelkoon, että turhautuminen tilanteeseen tekee jatkuessaan ihmisistä epäinhimillisempiä. Turhautuminen saa ihmisistä pahimman esiin ja on vakava uhka. Siksikin sitä toivoisi selvää signaalia hallitukselta, että he pystyvät ottamaan asian haltuunsa ennen kuin turhautuminen saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja epätoivottuja tekoja.
(2) Moni sanoo, että konservatiivit (tai maahanmuuttokriitikot tai oikeisto) eivät oikeasti halua auttaa edes ”siellä”, koska ”Persuthan halusivat lopettaa kehitysavunkin”. Tämä on ymmärrettävä epäilys, mutta ei välttämättä osu ihan kohdalleen. Ensinnäkin nykyisen konservatiivihallituksen oikeistolainen kehitysministeri Toivakka haluaa lisää rahaa humanitaariseen apuun Syyriaan. (Suomi on jo antanut Syyrialle viitenä viime vuonna 60 miljoonaa euroa apua. ) Toiseksi, vasemmistossa ei aina ymmärretä oikeistolaista näkemystä kehitysavusta. Liberaalin taloustieteen mukaan kehitysapu ei auta kuin lyhyellä aikavälillä ja pitkällä aikavälillä se haittaa. Se haittaa antamalla keinotekoista tilapäistä apua, joka vähentää insentiiviä eli kannustinta kehittää maan taloutta toimimaan pysyvästi paremmin. Tästä näkökulmasta kehitysapu on nopeasti pilaantuvien kalojen kantamista köyhälle sen sijasta, että hänelle antaa vavan ja opettaa hänet kalastamaan. Nykyinen hallitus on kehitysavun sijasta lähestynytkin tätä asiaa oikeistolaisen avun näkökulmasta jakamalla vapoja eli sijoittamalla kehitysrahoitusyhtiöön. Eli kyseessä olisi kuin olisikin auttaminen, tosin eri tavalla kuin vasemmiston tapa. Mutta en tunne tätä kehitysapuasiaa tarpeeksi arvottaakseni sitä.
Sen sijaan voisin suositella tutustumaan siihen konservatiiviseen ajatteluun, joka ohjaa valtaosaa ihmiskunnasta ja Suomessa oikeistoa ja perussuomalaisia ja kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat nyt perusturvallisuudeltaan järkyttyneitä. Konservatiiviseen ajatteluun kuuluu sisäryhmäajattelu, jonka yksi keskeinen arvo on lojaalisuus omia kohtaan. Se ei ole moraalisesti kelvotonta, eikä se sulje pois muita arvoja, kuten muiden, ”niiden” auttamista. Se on luonut modernit valtiot, ja ilman sitä ne kaatuisivat. Tämän ymmärtämiseksi voisin suositella Jonathan Haidtia tai kirjaa Mitä mieltä Suomessa saa olla.
Joonas Konstig 