Romaanin kirjoittamista verrataan joskus maratonin juoksemiseen, mutta vertaushan on huono. Maratoniin menee jokunen tunti ja juokseminen on helppoa. Oikeasti romaanin kirjoittaminen on bodausta. Se vaatii vuosien itsekuritusta, jonka aikana joka toisto ja ruoanmurena lasketaan. Jos kaikki menee hyvin, lopussa seistään lavalla jännittämässä.

Muutakin yhtäläistä on. Bodarille kehitys on riippuvaista syömisestä. Syöminen on treeni, joka tapahtuu viisi kertaa päivässä, siinä missä kuntosalilla bodari treenaa vain muutamia kertoja viikossa. Lukeminen on kirjailijalle samassa asemassa. Sanoja tulee luettua moninkertaisesti enemmän kuin kirjoitettua.

Lukeminen on kirjailijalle työtä, mutta ei se haittaa. Pidän työstäni, ja osaan silti nauttia hyvien kirjojen lukemisesta, vaikka niitä ruotiikin sillä ahnaalla silmällä, että mitä tästä voi oppia ja hyötyä.

Lukeminen treeninä kehittää näkemystä paitsi kirjallisuuden keinoista, myös sen aiheesta, ihmisestä ja yhteiskunnasta. Ja tämä on minusta liian harvoin ymmärretty: omaa yhteiskuntaansa ei opi ymmärtämään vain sisältä käsin, lukemalla sen tyypillisten edustajien tyypillisiä tuotteita. Niistä ei nimittäin ymmärrä perspektiiviä, sitä mitä muuta voisi olla. Mitä meiltä puuttuu, miten muuten tätä voi lähestyä? Näkymätöntä ei merkitä.

Opiskelin aikoinaan kulttuuriantropologiaa, joka perustuu tapaan tarkastella ulkoa sisäänpäin. Yhtä yhteiskuntaa ymmärtämällä ei ymmärrä vielä yhtään, koska ei osaa erottaa erityisjärjestelyä ja anomalioita siitä, mikä on yleistä tai jopa universaalia.

Niinpä tekee hyvää lueskella vieraiden kulttuurien tavoista järjestää asiansa.

Ja kannattaa lukea vanhaa kirjallisuutta, koska siitä saa historiallista perspektiiviä siitä, miten meillä on asiat aiemmin järjestetty. Minä luen ennemmin vanhaa kirjallisuutta kuin uutta kirjallisuutta vanhoista ajoista, koska on tavattoman vaikeaa kuvata menneitä aikoja sotkematta mukaan nykyaikaisia käsityksiä. Niinpä en ole koskaan ollut innostunut historiallisista romaaneista tai edes historiantutkimuksesta. Ne on kirjoitettu silmälasien läpi, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. (Silmälasien konkreettinen viesti: nykyaika on pilannut silmäni ja nykyaika on yrittänyt korjata ne.)

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin demokraattinen, kannattaa lukea kirjallisuutta esidemokraattisilta ajoilta, ajoilta ennen tällaista parlamentaarista, luokatonta, tasa-arvoista jne. yhteiskuntajärjestystä, joka näyttää meille ainoalta mahdolliselta.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin liberaali, kannattaa lukea konservatiivista kirjallisuutta. Käytän termejä tässä laveasti, ja lasken konservatiiviseksi suurimman osan kaunokirjallisuudesta ennen 1960-lukua sekä esim. Tom Wolfen, Cormac McCarthyn ja Michel Houellebecqin. Tämä on erityisen tärkeää siksi että liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja niin hyvin kuin toisinpäin.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin maallinen, kannattaa lukea uskovaista kirjallisuutta, siis sellaista, jonka kirjoittaja uskoo korkeampaan voimaan. Melkein kaikki esimoderni kirjallisuus on tämän määritelmän mukaan uskonnollista. On siis monta hyvää syytä lukea klassikoita.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin optimistinen (se uskoo että kaikki on paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa aina vain paranee), kannattaa lukea kirjailijoita, jotka vaikuttavat pessimisteiltä ja vastarannankiiskeiltä. Totuus löytyy keskimäärin lähempää pessimistiä, koska ihmisellä on tarve kuvitella asiat paremmiksi kuin ne ovat.

Ja niin edelleen. Listaa yhteen raapimalla tulee selväksi, ettei tässä jää liikaa aikaa päiväperhojen lukemiseen. Sen kysyminen kirjailijalta, oletko jo lukenut uuden Finlandia-voittajan, onkin sama kuin kysyisi bodarilta paljon penkki. Kysymys paljastaa harrastelijan. Bodari tietää, että pitäisi puhua jalkakyykystä.