Soundtrack Perkele III, luvut 5 – 7

 

158
…siis Flyntin mukaan Keith Richards oli asunut siellä, ja koska kartano sijaitsi maaseudulla länsi-Englannissa, jonka kukkuloilla todellakin asui villihevosia (ne eivät kuuluneet kenellekään eivätkä englantilaiset syöneet hevosia), varmasti Keef oli saanut siellä  inspiraation Wild Horsesiin, joka mitä slovareihin tulee, oli bändin hyväksymiä Sabbathin Solituden, Kingston Wallin Shinen ja tietysti Lionel Richien Hellon ohella.

116

 

”We are taking over this town!”

Pubi aukesi puiseen saliin, kuutisen pöytää penkkeineen, baaritiski etuvasemmalla, vessat takaoikealla ja vessojen edessä parin neliömetrin lavantapainen, jossa jakkaralla istui kiharatukkainen nuorimies. Se soitti akustista kitaraa ja lauloi mikkiin

Mike alkoi heti soittaa:
”Uh-oh, we’re in trouble, something’s come along and it’s burst our bubble…”

Koska kaikki ajatukset johtaa lopulta kuolemaan. Kaikki liittyy ajan kulumiseen, kuolemaan ja unohtamiseen. Everyone I know, goes away, in the end.

Veli oli vaitonainen, väritteli värityskirjoja, katsoi piirrettyjä, vanhoja Merrie Melodies ja Silly Symphonies -pätkiä: oli vanha talo, joka jäi pilvenpiirtäjien varjoon ja uhattiin purkaa, toisessa oli karnevaalit, joissa erilaiset keksit ja leivokset lauloivat ja tanssivat. Noissa on loistavat musat, Mike sanoi.

(Viimeinen osa täällä)

Mainokset

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Romaanikilpailun voittaja Aku Ojala: Antelias kaupunki

Olin viime vuonna Gummeruksen ja Elisan järjestämän Suuren romaanikilpailun tuomaristossa, ja lukemistani käsikirjoituksista yksi nousi lupaavuudessaan ylitse muiden. Onnekseni en ollut yksin tätä mieltä, ja käsikirjoitus voittikin kilpailun. Kirjoittajaksi paljastui kolmekymppinen helsinkiläinen Aku Ojala – sen jälkeen kun hänet tavoitettiin, sillä Ojala ei ollut liittänyt kässärin mukaan yhteistietojaan.

Tänä keväänä romaani ilmestyi nimellä Antelias kaupunki. Luin kirjan vasta nyt saatuani oman kässärini taittoon: Kaupungin sisäinen maailma on sen verran tenhoava, etten halunnut riskeerata tyylitartuntaa.

Kaupungin ansio ei ole aiheenvalinnan omaperäisyydessä. Nuorehkon kirjallisesti lahjakkaan helsinkiläismiehen hortoilujen seuraamisella ei tienaa leipätyökseen lukevien kriitikoiden ”ah miten uutta” -pisteitä. Oikeastaan Kaupungin ansio on juuri siinä, että se on tästä huolimatta niin virkistävä. Ojala on poikkeuksellisen kiinnostava lahjakkuus. Hänen ajattelunsa persoonallisuus, omaleimaisuus ja tinkimättömyys sekä fabulointikykynsä ovat piristäviä ja tervetulleita.

Antelias kaupunki

Vaikka Ojala on muistaakseni lukenut kirjallisuustiedettä yliopistolla, hän tulee nähdäkseni ulkopuolelta. Hän osaa katsoa kaupunkilaisten kulturelleja(kin) piirejä fiksulla ironisella etäisyydellä ja nähdä ne uudessa valossa. Otetaan esimerkiksi päähenkilön, kaksi unohduksiin painunutta runokirjaa julkaisseen rentun Anteron, kehittämä visio politiikasta:

Vasemmalla oltiin näköjään epäkäytännöllisiä idealistisia höpisijöitä ja oikealla kuivakoita mielikuvituksettomia jurnuttajia. Kaikki politiikan puoluetaistelut voi pelkistää yksinkertaiseen kaavakuvaan, jonka Antero Meijulle eräänä päivänä piirsi.

Argumentti 1: jokin on retuperällä ja pitää muuttaa. Se on retuperällä koska joku on yrittänyt liikaa / liian vähän. Aina seuraa vasta-argumentti 2: On yritetty liikaa koska oltiin typeriä haihattelijoita. Tai sitten ei ole yritetty tarpeeksi koska oltiin tylsämielisiä jurnuttajia.

Kaupunki elää Célinen hengessä, jotain samaa on sen iskuvoimassa ja hävyttömyydessä, häpeämättömyydessä (kuinka kaipaankaan kirjallisuuteemme häpeämättömyyttä näinä korrekteina aikoina). Kielikuvat ovat persoonallisia, tietty roiskiva tyyli on silti salakavalan tarkkaa ja onnistunutta. Kirja on täynnä pieniä persoonallisia havaintoja (”Kävelin selistä ja kasvoista koostuvien väliseinien ohi muodostaen käytävän joka oli ainutkertainen ja vain minun kulkemani”).

Edellä mainitulla fabulointikyvyllä tarkoitan Ojalan kykyä lähteä yllättäen viistoon iskemään tarinaa miehestä, joka syö tomaatin ja mitä siitä seuraa, tai Latesta, joka haluaa tulla maailman parhaaksi rakastajaksi (”Nussimisesta oli tullut meri ja siitä tuli vuori jota kiivettiin. Jokainen työntö oli askel, jokainen sively uusi kieleke. Lakanakuviot levisivät ihoon kuin kymmenet ajatuksen kulkemat polut”), tai muuttaa päähenkilö rotaksi ja kirmata putkiston rottamaailmassa. Tällainen fabulointi ei ole suinkaan liian yleistä suomalaisessa kirjallisuudessa, jossa elää yhä vahvana ivallisesti sanottuna tiskirättirealismi. (Tiskirättirealistisessa romaanissa äiti itkee keittiössä tiskirättiin, koska lehmät ovat ummessa ja ukko kännissä.)

Antelias kaupunki ei ole kustantamon myyntiosaston unelma. Sen omin kohdeyleisö ei ole valtava: kirjallisuutta rakastavat ihmiset, joille miehinen fallosentrinen maailma ei ole vastenmielinen (ts. pillunnälkä). Ojala ei bloggaa saati ole edes somessa (shokki). Minulle tällainenkin ulkopuolisuus on kyllä ansio. En pidä sattumana, että parhaat kirjat tulevat niin usein ulkopuolelta. Kiinnostuneena jään odottamaan Ojalan seuraavia tuotoksia.

Valittuja paloja varhaisnuoruudesta

Sunnuntai, 18 lokakuuta.

Pyöräilin nolla-asteisessa Laurinlahdessa. Kävin E:n talolla. Tapasin Kimmon, se näytti ihan krapulaiselta. Katsoin Miehen joka tiesi liikaa. Käy luonnolle -juontajalta näkyi pikkuhousut.

*

Tein varmaan ihan positiivisen vaikutelman (ei kun mieleenpainuvan) E:hen kun kuviksentunnilla teimme kipsikäsiä niin kuljin välkällä kahdesti hänen ohitseen vasen käsi Spock-kipsissä. Lisäksi juttelin Jaanan kanssa hänen luokkansa kulkiessa ohi.

52 kiloa. Luku tosin heittelehtii.

*

Päivä toisensa jälkeen menee ohi, enkä ole vieläkään edes tuttu hänelle. Pitäisiköhän mennä partioon jos hän on kerran siellä. Ainakin siitä päätellen, että hän joskus kulki bussipysäkin ohi kädessään jotain, jota luulin makuupussiksi. (ZZ Top). Olen nyt pitänyt tätä päiväkirjaa viikon oikeastaan vain hänen takiaan.

*

Olen nyt siirtänyt kauniiden naisten listani näille sivuille. Mukaan pääsevät kaikki tarpeeksi kauniit naiset televisiosta ja elokuvista:

Elisabeth Shue (Adventures in Babysitting)

Nancy Valen (Hull High)

Madeleine Stowe (Kyttäyskeikka)

Meg Ryan (When Harry Met Sally)

Claudine Auger (Pallosalama)

Robin Wright (Toys)

Stefanie Powers (Seitsemän rohkeaa 2)

omena-Oil of Ulay -mainoksen lyhythiuksinen tyttö

Thunderball

Thunderball

*

Yksilöllisyys on avainsanani. En voi sietää massaa, stereotyyppejä, keskiälyisiä. Keskiarvolla ei ole mitään tekemistä älyllisyyden kanssa. Henkilön älyllisyyden näen kun tapaan henkilön. Ensivaikutelmakin kertoo suunnattoman paljon, ja jos viettää aikaa kauemmin henkilön kanssa uskon pystyväni tekemään täyden analyysin. Todet ja Epäaidot ihmiset erottuvat. Epäaitoutta en voi sietää. Se on typerille ihmisille.
Pidänköhän näitäkin kirjoituksia naurettavina – olenko keski-ikäisenä Massaa?

*

… Mutta then again, mikä on Yliluonnollista? Se mihin ei ole selitystä? Silloinhan kaikki olisi Luonnotonta. Pelottavaa ajatella omassa sängyssä näin syvällistä.

En vietä aikaani Ajatellen. Ajatuksia vain silloin tällöin syntyy, enkä halunnut niitä unohtaa.

Sokrates on ultimate wise dude.
*
Näin E:n tänään aika läheltä. Kävelimme vastakkain hyvin läheltä likeltä. Hän oli myös käytävävaksisijaisena vikan tunnin: pidimme melko kovaa ääntä joten hän varmaan kyllä tietää missä kokoontumispaikkani on. Olenkohan vain yksi tylsä kasvo väkijoukossa vai tietääkö hän minut?

Muistaako hän tanssimme?

Hänen hiuksensa olivat tänään poninhännällä.

Pitäisiköhän minun kirjoittaa joku runo tai jotain tähän loppuun. Se olisi kumminkin tuosta tytöstä. Miksi olen niin hulluna häneen?

Pohditaan huomenna en nyt jaksa enää.
*

All-stars band

Bass: Cliff Burton
Lead Guitar: Jimi Hendrix
Second Guitar:  Joe Mascis jr.
Drums:

Vocal: Weiland / Axl Rose / Greg Graffin

*

Axis: Bold as Love on maailman paras levy. Olen muuten fiksumpi koko ajan enemmän. Milloinkohan loppuu?

*
Hah! Sain aineesta 9 ja opettaja luki sen (tai minä oikeastaan luin, koska käsialani on mikä on) ja sanoi että kyllä se oli taputusten arvoinen. Voi kun E. olisi ollut kuulemassa.

Hän näyttää luonteeltaan juuri sopivalta minulle.

*
MOVIEBOOK: *****

Vankileiri 17, Billy Wilder, USA 1953
Mansikoita ja verta, USA 1970
Tarinoita Hollywoodista, USA 199?

Kun Harry tapasi Sallyn, Nora Ephron, USA 1993

Carrie, Brian di Palma, USA 1976

Olemisen sietämätön keveys, USA 1988,

Das Boot, Wolfgang Petersen, 1981 Saksa

*
Olen tuntenut laajenevaa mielenkiintoa tuota vaaleaa, poninhäntäistä tyttöä kohtaan. Hän on E:n kaveri ja olen nähnyt hänet useasti yksin. Se olisi helpompaa lähestymisen kannalta. Ei tuo poninhäntä niin hullu ole.

***

Olen tehnyt romaania työstäessä tiliä oman nuoruutenikin kanssa, ja ajattelin jakaa joitain otteita utile dulci.  Aloin pitää päiväkirjaa yläasteella. Suosittelen. Käyn näitä läpi aina silloin tällöin, ja ne ovat aina tuoreita. Päiväkirja on huvittava väline, koska se osoittaa yksilöllisyyden illuusioksi. Kliseet ovat kliseitä syystäkin. Asteikolla yhdestä kymmeneen en kehdannut näissä otteissa nousta seiskaa nolommaksi.
Älkää luottako minuun tässä, sillä minulla on taipumusta tarinallistaa, mutta on ilmeistä, että tämä tyttö ”E.” sai minut päiväkirjoittamaan ja päiväkirjoittaminen taas sai minut kirjoittamaan. Ei ole sanottua olisinko jatkanut kirjoittamista, jos olisin alkanut viettää iltojani E:n kanssa. Kirjailijan taustalla lie aina jonkinlainen faustilainen kauppa.

Jari Ehrnrooth, vapaus ja tulevaisuus

Halusin nopeasti jakaa tämän HS:ssa ilmestyneen Jari Ehrnroothin haastattelun. Jaakko Lyytinen kirjoittaa siinä Ehrnroothin kirjasta Toivon tarkoitus.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

”Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.”

Olen oppinut itse ymmärtämään tämän vasta viime vuosina enkä mitään muuta kautta kuin opiskeltuani sitä, mistä kristinuskossa on kysymys. Nähtävästi Ehrnrooth on oppinut tämän samaa tietä. Klassinen vapauskäsitys on vapautta pahasta ja vapautta tehdä hyvää. Nykyinen vapauskäsityksemme on, että kaikkien pitää saada tehdä mitä haluaa. Ajatus on tosiaan pakanallinen ja vieläpä esihelleeninenkin, merkityksessä: mitä taantumuksellisin. En jatka aiheesta enempää nyt, koska jatkan siitä tulevassa romaanissani, jota työstän nyt täysillä. Niin, keväällä ilmestyvissä esseissäni myös. Lainaan David Bentley Hartia:

”Klassisemman – niin pakanallisen kuin kristillisenkin – käsityksen mukaan todellinen vapaus oli erottamaton osa ihmisen luontoa: todella vapaa ihminen oli toisin sanoen vapaa toteuttamaan oikeaa ’olemustaan’ ja siten kukoistamaan sellaisena olentona kuin todella oli. Platonille ja Aristoteleelle tai kristityille ajattelijoille kuten Gregorios Nyssalaiselle, Augustinukselle, Maksimos Tunnustajalle, Johannes Damaskolaiselle ja Tuomas Akvinolaiselle ihmisen todellinen vapaus on vapautumista siitä, mikä estää häntä elämästä rationaalisten hyveiden mukaisesti tai kokemasta luontonsa täyttymystä. Ihmisiä rajoittavat muun muassa hänen omat hiomattomat intohimonsa, hänen tahallinen antautumisensa hetken mielijohteille, hänen omat typerät ja väärät valintansa. Tämän näkemyksen mukaan ihminen on vapaa silloin, kun hän saavuttaa sen päämäärän, jota kohti hänen sisin luontonsa on suuntautunut…  ja se, mikä erottaa häntä tuosta päämäärästä – vaikka se olisi peräisin hänen omasta tahdostaan – on orjuutta.” (Ateismin harhat 2009)

Kuva Heidi Piiroinen HS

Lyytisen juttu on täynnä kiinnostavia kohtia. Jaan Ehrnroothin kanssa paitsi monella tavalla henkilöhistoriallisen taustan ja nykytilanteemme, myös hänen näkemyksensä tulevaisuudelle.

Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.

”2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.”

Terveisiä marginaalista.

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1420782889868?jako=2322274d3232db0624eea715c84cd7b0&ref=fb-share

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

”Kasvava edistys on mahdollista vain materiaalisella alueella. Tällä hetkellä kasvavaa tietämystämme aineen rakenteesta ja yhä pidemmälle menevien keksintöjen valossa me selvästi näemme jatkuvan edistyksen kohti yhä suurempaa luonnon herruutta. Kuitenkin eettisen tietoisuuden ja moraalisen päätöksenteon alueella ei ole samanlaista mahdollisuutta karttumiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisen vapaus on aina uusi ja hänen on aina tehtävä ratkaisunsa uudelleen. Näitä ratkaisuja eivät koskaan muut voi tehdä meitä varten etukäteen. Jos näin olisi, emme enää olisi vapaita. Vapaus edellyttää, että perustavissa päätöksissä jokainen ihminen ja jokainen sukupolvi on uusi alku.

Luonnollisesti uudet sukupolvet voivat rakentaa aikaisempien tiedolle ja kokemukselle, ja he voivat ammentaa koko ihmiskunnan moraalisesta aarreaitasta. Mutta he voivat myös hylätä sen, koska se ei koskaan voi olla itsestään selvää samalla tavalla kuin materiaalisissa keksinnöissä. Ihmiskunnan moraalinen aarreaitta ei ole valmiina käytettäväksi niin kuin työkalut, joita käytämme. Se on läsnä vetoomuksena vapauteen ja mahdollisuutena siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että

a) ihmisten asioiden oikea tila, maailman moraalinen hyvinvointi ei koskaan voi olla taattu vain rakenteiden kautta, kuinka hyviä ne ovatkaan. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. SIlti ne eivät voi eikä niiden tule marginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elävöittävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoiman ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on se aina uudelleen saavutettava.

b) Koska ihminen aina pysyy vapaana ja koska hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti kestää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.”

*

Lainaus loppui, jatko on omaani.

Ihmiskunnan edistys alkaa uudestaan alusta joka sukupolvessa – joka lapsessa. Ihmisyksilön edistys saattaa olla tie, mutta ihmiskunnan edistys on aina paikallaan juoksua, oravanpyörä, juoksumatto. Voimme luoda ja ylläpitää hyväksi havaittuja rakenteita (hyviä tapoja ja kauniita perinteitä, instituutioita, klassista kulttuuria ja sivistystä, moraaliohjeita ja perusteluja näille, ymmärrystä ihmisestä, luonnosta ja historiasta) ja saada lapset ymmärtämään, että niitä kannattaa jatkaa, mutta jokaisen teinin on vuorostaan hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä ja opittava tai oltava oppimatta nämä alusta uudestaan. Heitä ei voi pakottaa tekemään mitä haluamme, eikä heitä voi pakottaa myöskään olemaan hyvä (jälkimmäistä taitaa nyky-Ruotsi yrittää).

Samoin kuin lapsi oppii lukemaan, hän oppii ”lukemaan” Hyvää Elämää, sellaisena kuin me osaamme tietojamme siitä välittää historiallamme ja kulttuuriperinnöllämme. (Ja tieto on usein hiljaista tietoa ja vaikeasti artikuloitavissa – me esimerkiksi tiedämme kuinka tärkeää on opettaa lapselle, että hänen pitää olla kiltti muille, mutta jos kohtaamme lapsen, joka inttää loputtomiin miksi, jossain vaiheessa argumentointimme alkaa hapertua ja alamme itsekin miettiä: Miksi pitää olla kiltti? Tämä tuntuu olevan yliopistojen tehtävä nykyään.)

Jos nämä rakenteet (järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta) pysyvät, ihminen voi oppia haluamaan pelata ”hyvempänä”, koska se kannattaa, mutta poista rakenteet, ja hän on taas moraalisesti nollapisteessä. (Cormac McCarthy on kirjoittanut tästä kirjan Tie.)

Tämä ei ole pessimististä, koska emme pidä pessimistisenä sitäkään, että joka sukupolvi pitää kasvattaa sisäsiistiksi ja opettaa lukemaan ja hankkimaan ammatti. Pessimistisenä tämän näkevät vain ne, jotka kuvittelevat, että ihmiset voi taivuttaa mihin vain. He voivat tehdä sen vain viemällä ihmisiltä vapauden, ja tämän tehtyään he eivät ainakaan voi pitää yhteiskuntaansa hyvänä.

(Oikeastaan voisi ajatusleikkinä miettiä, olisiko onnistuneen yhteiskunnan merkki se, että ihmisiltä joudutaan vaatimaan mahdollisimman vähän edistystä, ts. asiat hoituvat itsestään ja ihmiset saavat olla rauhassa. Jos näin olisi, se em. nyky-Ruotsi olisi pohjalla. Ihmisten kiusaaminen on ikävää ja sen vaihtoehtoiskustannukset ovat huomattavat.)

Alun lainaus on paavi Benediktus XVI:n Spe Salvi -kiertokirjeestä, kursivointi omaani. Sama on ilmaistu monesti klassisessa kirjallisuudessa. George Orwell ilmaisi sen monesti, esim. kullanarvoisessa esseessä The Prevention of Literature.

Kirjailija Tauno Yliruusi ilmaisi saman 1969 näin, ja voit korvata ’kommunismin’ millä utopialla tahansa:

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

Kirjailija Paavo Haavikko taas näin:

Pahin mahdollinen maailma. Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.

Oma elämäni todistaa tästä. Olen taas samassa pisteessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun teinipunkkarina hylkäsin kaikki yhteiskunnan tarjoamat hyvien rakenteiden opit. Minulla meni kaksikymmentä vuotta harhailemassa sen takia, että päätin olla tekemättä mitä minulle opetettiin ja kyseenalaistaa kaiken. (Onni onnettomuudessa että olen kirjailija. Niiltä ei mikään odysseia mene hukkaan, kaikki on materiaalia.) Näin käy jatkuvasti. Sitä saattaa käydä nykyään yhä useammin, koska olemme nykyään yksinäisempiä kuin ennen. Ihmiskunta siis saattaa pikemminkin olla taantumassa.

Romaanin kirjoittamisen vaiheista

”Ei hyvää päivää miten hyvä romaani tästä tulee. Ei hyvää päivää…”

Nämä ovat olleet tuntemukset viime arki-iltapäivisin työhuoneella. Kirjoittaminen on soljunut, mikä on suunnilleen parasta mitä tiedän. Taustatyökin tuntuu sujuvan: sitä etsii sopivaa hotellia sopivan läheltä sitä paikkaa ja pam, se löytyy sadan metrin päästä ja se ei voisi olla paljon sopivampi. Se on niin osuva että se luo jo lisämahdollisuuksia. Kaikki on mahdollisuutta, ei uhkia laisinkaan.

Mutta tämä on vielä ensiversiota. Kaikki mitä kirjoitan on uutta ja yllättää minutkin. Hahmottelemani palaset eivät ainoastaan saa muotoa, vaan loksahtelevat paikoilleen klik klak klok. Kun pääsen työstämään ja hiomaan toisia ja kolmansia ja neljänsiä läpikäyntejä, teksti on niin tuttu, että siihen kyllästyy. Etsii parempia paloja ja niille sopivampia paikkoja, paljon heittää roskiin. Mahdollisuudet katoavat; on enää uhkia. Pitää muistuttaa itseään, että lukija ei koe sitä samoin.

Romaani on valmis silloin kun sitä ei kestä katsoa enää.

Kun kirja on painettu, itse muistaa enää kuinka kyllästynyt sen työstämiseen oli ja ruoskii itseään, ettei enää kestänyt etsiä sieltä lisää vikoja tai keskinkertaisuuksia tai turhan helppoja ratkaisuja, varmaan niitä nyt sitten jäi, ei helv—. Kollega Juhani Syrjää mukaillakseni romaania vilkuilee enää täynnä pelkoa ja katumusta kuin murhatyötä.

Norman Mailer kertoo kirjoittamisopastestamentissaan The Spooky Art huomanneensa, että hän ei saa kunnollista työtä tehtyä muuten kuin ”miedon depression” tilassa. ”Jatkuva kehno mieliala voi olla olennainen osa prosessia, koska on vaarallista rakastua liikaa siihen mitä teet. Sitä menettää arvostelukykynsä.” Melankolisena ei enää innostuta vaan katsellaan tekstiä penseän ulkopuolisen kriitikon silmin. Jos teksti kestää sen, varmaan se on ihan tarpeeksi kelvollista.

Mutta tarkoittikohan Mailer kuitenkin lähinnä sitä jälkimmäistä, editointivaihetta.

Oli miten oli, pitää muistaa, ettei Mailer ollut sitä depressioon taipuvaa ihmistyyppiä. Polskiminen siniharmaassa lammessa häneltä on eri asia kuin syvän mustan veden kala, joka kokeilee, saisiko sitä raavittua vatsansa auki pohjakiviin. On hyvin mahdollista että melankolisen kirjoittajan kannattaisi suuntautua kirjoittamiseen etsien parasta luomisen tilaa ilahtumisesta tai innostuksesta. Inhimillisesti se on vuorenvarmasti parempi, mutta myös kirjalle vallan todennäköisesti. Vähintään sen ensiversion aikana.

 

Kaksitoista haja-ajatelmaa kirjoittajalle ja eläjälle

1. On olemassa tietynlainen kirjallinen vaikeaselkoisuuden tyyppi, joka suojaa kiireisiltä kriitikoilta, koska he epäilevät etteivät ymmärtäneet jotain olennaista, eivätkä halua riskeerata paljastaa sitä.

*

2. Pelastakaa sotamies Ryan -periaate: Lukija hyväksyy epäuskottavuuden, jos tarina alkaa sillä. Vastaavasti mitä lähempänä loppua ollaan, sitä epäuskottavampi epäuskottavuus on. (Jos kaikki ryhmän miehet selviäisivät Normandian maihinnoususta elokuvan lopussa, se olisi epäuskottavaa.)

*

3. Että ennen oli paremmin kuin nyt johtuu siitä, että entiset ongelmat ovat meille jo vanhoja tuttuja, kun taas nykyiset ongelmat uusia. Näin vanhat ongelmat saavat sympaattisen sävyn siinä missä uudet ongelmat ovat järkyttäviä.

*

4. Kirjailijantyö (yhdyssana). Määritelmä: Kaikki kirjan sisällön eteen tehty työ, joka ei ole kirjan kirjoittamista. Kirjan maailman, hahmojen, tarinan rakentaminen, taustatyö, esteettiset ja tekniset linjaukset… Kirjailijantyö tekee kirjasta tiheän.

*

5. Kuka sen sanoi: jos kirjoittaja yllättää itsensä, hän yllättää lukijankin. Mutta hän saattaa silti yllättää lukijan vaikkei yllättäisikään itseään, koska hän tuntee itsensä mutta lukija ei. Ja joskus lukija tuntee kirjailijan paremmin kuin tämä itse, eikä silloin ylläty mistään.

*

6. Jos ihmisluonto on jotain, jonka yli meidän tulee nousta, se luonto pitää ensin myöntää että sen yli voi nousta. Sen kieltäminen taas tekee meistä itsetyytyväisiä, kehitys tyssää tyytyväisyyteen.

*

7. Voisi kutsua kirjalliseksi keikaroinniksi sitä kirjoitustyyppiä, jonka tarkoitus on esitellä omaa erinomaisuuttaan silläkin seurauksella, että lukija jää statistiksi, jalkoihin.

*

8. Mutta ylipukeutuminen, tässäkin, on pienempi paha kuin alipukeutuminen, samoin kuin on pienempi virhe rakastaa liikaa kuin liian vähän.

*

9. Ei-realistinen kirjallisuus: ei tule olla realismin väistämistä vaan sen yli nousemista. Vaatii toimiakseen sen vaikeasti määriteltävän vaikutelman, että kertoja tietää hyvin mitä elämä realistisesti on ja osaisi halutessaan kuvata sen, mutta hän on valinnut ei-realismin tehdäkseen pointtinsa selvemmäksi. Ei-realistinen kirjallisuus allegoriaa.

*

10. Kaikilla on sokeita kohtia. Ihmisistä älykkäimmillä on sokeita kohtia, kokonaisilla kansoilla ja sukupolvilla on sokeita kohtia. Ei voi luottaa vain yhteen ihmiseen, aikaan, suuntaukseen. Sivistys on sokeuden tunnistamista.

*

11. ”Pyhä” on post it -lappu edellisiltä sukupolvilta meille. Siinä lukee: Pitäkää lapset tästä huolta. Vaikka ette juuri nyt ymmärtäisi tätä, tämä on niin olennaista, että halusimme muistuttaa siitä haudan takaa.

*

12. Mietittävä, missä määrin tämä kuvaa kirjailijaa. Se on ihan kielen päällä.