Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II

Ensimmäiset kirjat ja Yliruusin esittely täällä

Rikosetsivien vapaapäivä (1963, oma painokseni Salamasarjasta, Gummerus 2002) on nykyään luetuimpia Yliruusin kirjoista, suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoksi kuvattu. Rikospoliisin komisario Manki kokoaa kahdeksan etsiväänsä autioon huvilaan. Mankin tarkoituksena on käyttää viikonloppu vähän piiskaten puhtia alaisiinsa, joiden työhön hän on tyytymätön, ”kerrata asioita, jotka herroilta näyttävät unohtuneen”. Päähenkilökertoja kokee sen egoistisen pomon kettumaisena rangaistuksena. Viikonloppu saa uuden suunnan, kun yksi etsivistä kuolee ja sen jälkeen tämän ruumis katoaa. Ja sitten kuolee seuraava. Ja seuraava.

Kirja sekoittaa dekkarin ja kauhun genrejä. Ensimmäisen murhan jälkeen etsivät alkavat epäillä toisiaan, ja minäkertojakin (jonka epäluottamus omiin poliisinkykyihinsä tuo hyvän psykologisen lisän, ja yliluonnollisen pohdinta uuden ulottuvuuden sekin) harhailee hermostuneena yksin Jaakonlinnan huoneesta toiseen uskaltamatta luottaa kehenkään. ”Talossa ei enää ollut seitsemän poliisin muodostama ryhmä vaan seitsemän yksinäistä ihmistä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin epäluulo.”

Talolla tuntui olevan sielu, pahansuopa ja ilkeä sielu, joka henki vastaan jokaisesta seinästä ja huonekalusta ja jonka oli täytynyt kehittyä vähitellen vuosien kuluessa. … Sanomat, joita lattiat ja seinät kuiskivat minulle, olivat selviä uhkauksia. ”Tungettelija” ne tuntuivat sanovan, ”Mene tiehesi tungettelija, tai…”

… Silloin tällöin ohitin jonkun, he eivät enää olleet ystäviä vaan vihamielisiä olentoja, joiden silmät pälyilivät. Ihmettelin, kuiskiko Jaakonlinna heillekin jotakin vai olinko minä ainoa tungettelija.

Asetelmallisuus ei heikentänyt kirjan jännittävää tunnelmaa. Kummitusmaisessa huvilassa pelkäävät etsivät herättivät minussa fyysisen reaktion: syke nousee jne. Loppua kohti ei kirjaa voinut jättää enää käsistään, vaan sivuja käänteli kuumeisesti saadakseen selityksen kaikelle. Loppuratkaisua on muuten googlailun perusteella pidetty parempana kuin samantyyppisessä Agatha Christien Kymmen Ja yksikään ei pelastunut ollutta.

Yliruusin käännetyin (kahdeksalle kielelle) dekkari on Leikkimurha (1959), joka on ainakin näytelmä ja radiokuunnelma. Romaani Joulu Toijalan takana vuodelta 1963 mainitaan myös usein hyvänä osoituksena Yliruusin dekkaristitaidoista.

*

Tekstikokoelma Umpikuja – Punaisista pilvistä sinisistä silmistä (1969) sisältää runoja, novellin Huomenna tulevat työläiset, jonka päähenkilöinä ovat Prahaan saapuneet neuvostosotilaat, sekä otteita näytelmästä Uusi Luther. Kustantaja on Kauko Karen Alea-kirja, joka oli harvoja kustantajia, jotka tuohon aikaan suostuivat esittämään kriittisiä ääniä Neuvostoliittoa kohtaan. Yliruusin hieno saatekirje kustantamolle on painettu kirjasen takakanteen:

IMG (2)

”Tarkoitukseni on osoittaa, ettei perusvika koskaan ole ideologian konkreettisessa sovelluksessa… vaan ideologiassa itsessään.”

Tämä on tärkeä havainto, jonka tein äskettäin itsekin: jos aatteen ihmiskuva on väärä, mikään aika ei riitä saamaan sitä toimimaan. Sata vuotta kommunismin jalostavaa vaikutusta ihmiseen ei olisi riittänyt saamaan sitä toimimaan, jos/kun kommunismi ei ole ihmiselle sopiva järjestymisen muoto.

Lyhyen kokoelman poliittisista runoista löytyy muutamia helmiä:

Kun kuulen sanan idealismi

poistan kannen kirjoituskoneesta

ja kirjoitan:

kaikkien maiden idealistit,

painukaa helvettiin

Sanoessani että kaikki ideologia on taantumusta

tarkoitan että kaikki taantumus

nojaa johonkin ideologiaan.

Enkä minä teitä silloin säästä, toverit,

kun puhun ihmisistä, ystävistäni,

jotka tukahtuvat helpommin puhdas aate päässään

kuin likainen seteli kädessään.

***

Kun ymmärrämme, ettei oikeudenmukaisuus

voi koskaan toteutua,

että vääryys on aina siellä

missä oikeuskin,

että inhimillisyys on ristiriidassa

itsensä kanssa,

että usko on luonnostaan voimakkaampi

kuin järki,

että käsitteiltä puuttuu vastine

todellisuudessa,

silloin meillä on jonkinlaiset edellytykset

ryhtyä luomaan oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää

ja järkevämpää maailmaa.

***

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

***

Näiden jälkeen on helppo ymmärtää, jos Yliruusi oli punaisella 70-luvulla kulttuuripiireissä non grata. Näin haastavan selväjärkistä tekstiä ei moni kaipaa tänä päivänäkään. Kun piirit ovat niin pienet kuin Suomessa oli/on, riittää kun on eri mieltä muiden kanssa, niin ei leikitä sen kaa. 70-luvun politisoitunut ilmapiiri oli omiaan korostamaan eroja, iskemään kiilaa pieniinkin rakoihin. Polarisoituminen käynnistyy saman tien, ja pian se joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan. Elämä on yläaste plus raha. Luin tammikuussa psykologi Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesin (Basam 2011), joka kuvaa tätä laumautumisilmiötä taitavasti.

Mainittu Uusi Luther syyttää Lutheria juutalaisvastaisuudesta. Liittämällä sen tähän yhteyteen Yliruusi esittää, että luterilaisuus on sisältänyt sellaisia jäänteitä perustajansa 1500-lukulaisesta juutalaisvastaisuudesta, jotka olivat hedelmällistä maaperää 1930-luvun Saksassa. Yliruusi kävi aiheesta kuulemma debattia Kanava-lehdessä v. 1976 kirkkohistorian professori Kauko Pirisen kanssa.

*

Näytelmät.fi Yliruusista:

Vahvoista mielipiteistään tunnettu Yliruusi ei poliittisesti sitoutumattomana konservatiivina oikein löytänyt itselleen sopivaa paikkaa 1960- ja 1970-lukujen voimakkaan vasemmistolaisessa Suomessa. Kenties Yliruusi myös osui muistelmateoksellaan Juopunut ramppi (1970) teatterintekijöitä liian herkkään paikkaan? Yliruusin 1960-luvulla hyvin alkanut näytelmäkirjailijan ura ei nimittäin edennyt kotimaassa lainkaan 1970-luvulla, eikä Yliruusin näytelmiä esitetty Suomen teattereissa 13 vuoteen.

Farssi Vastapalvelu (Littera 1990) on omistettu Yliruusin näytelmien englannintajalle Steve Stonelle. Se on näytelmästä ilmeisesti suoraan proosaversioksi vedetty satiiri, jossa nimeämätön näytelmäkirjailija piinaa olemassaolollaan liutaa vihollisiaan, jotka teeskentelevät, että häntä ei ole olemassa. Hän koettaa todistella, että häntä arvostetaan ja esitetään ulkomailla, mutta vastapuoli punoo juonia miten pääsisi hänestä lopullisesti eroon:  helsinkiläinen teatterinjohtaja Mika Tertunen (kaljun päälaen ympärillä hiukset sojottavat kuin töyhtöhyypällä), kirjallisuuden apulaisprofessori Kalevi Malka (viisissäkymmenissä, pyylevä, frakissa), teatterikriitikot maisteri Sullevi Syksylä (tumma) ja maisteri Kaija Kotimaa (vanhempi) sekä runoilija Lauri Hymni (viisissäkymmenissä, hieman harmaata ohimoilla) lie kaikki tunnistettavissa, mutta minusta ei ole siihen. Apuja otetaan vastaan! (Edit. Sain veikkauksia, ks. alla.)

Ei nyt perusteta uutta keskinäisen kehun kerhoa. Minä kuulun jo neljään. Vaikka ei silti, minusta sinä olet maamme paras teatterinjohtaja ja ylivoimaisesti etevin ulkomaisten menestysnäytelmien löytäjä ja maahantuoja. Sinun näytelmälöytöjäsi ihmetellään Oulussa ja Rovaniemellä saakka.

Myös väkivaltaisella Jaakko Vakavalla, ”kriitikkojemme nuorella kuninkaalla” (laiha, vaaleat lyhyet hiukset, muodinmukainen pusero, tiukat housut, taivaansiniset kovat silmät) ja tämän marxilaista iskulausetta huutavalla naisystävällään Riitta Rautasella (kaunis, pitkät ruskeat kiharat hiukset) lie esikuvansa tosimaailmassa. Jos sinulla on veikkauksia, kerro toki.

Malkalla on kiinnostava ranking-lista kotimaan parhaista kirjailijoista:

Sinä ehkä tiedät että minulla on tapana kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa tervehtiä kirjailijoita siinä järjestyksessä jossa arvostan heitä. Siis ensin Väinö Linna, sitten Hannu Salama, Eeva Joenpelto, Laila Hietamies, Veijo Meri, Kaarina Helakisa, Paavo Haavikko, Aku-Kimmo Ripatti, Kaari Utrio ja niin edelleen. Jälkipään nimiä en kättele, minä vain nyökkään ja sanon vähän paremmille ”terve” ja huonommille ”hei”. Oikeassa järjestyksessä tietysti. Sitten on se pohjasakka johon en edes vilkaise. .. Monet pitävät sitä aika luotettavana kirjallisen elämämme mittarina. Jatkuvasti tapahtuu pieniä muutoksia samalla tavalla kuin arvopaperipörssissä. Esimerkiksi Heikki Turunen putosi äskettäin kahdenneltatoista sijalta kuudenneksitoista ja Veikko Huovinen puolestaan nousi pari pykälää. Hän on nyt kymmenes, älä käsitä väärin, en pyri ostamaan sinua mutta mitä sanoisit jos nostaisin sinut siihen ryhmään jolle nyökkään ja sanon ”terve”. Siitä on jo lyhyt matka niihin joita kättelen.

Loppukoukku tässäkin taas on. Se näyttäisi olevan Yliruusin tavaramerkki.

Minä tietysti luin Vastapalvelun Yliruusin kostona. Sikäli se oli riipaiseva enemmän kuin hauska.

Kuusi tai seitsemän vuotta sitten hän [”näytelmäkirjailija”] osallistui erääseen näytelmäkilpailuun jossa minä olin mukana palkintolautakunnassa. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuun yhtä tai kahta tekelettään. Hän oli lähettänyt viisi, Syksylä sanoi pidätetyn raivon vallassa. – Kolme niistä oli helppo tunnistaa hänen tekemikseen mutta ne kaksi muuta – ne saivat kunniamaininnan. Jopa minä erehdyin äänestämään niiden puolesta. Voi Jumalani, miksei kukaan ole ampunut häntä! No niin, minä laaidn siitä uutisen lehteen. Mutta pyyhin kaikki kunniamaininnan saaneet yli. Käsitättekö te? Kymmeneen vuoteen ei hänen ainoatakaan näytelmää ole käsitelty meidän kulttuuriosastossamme.

*

Niin monet muistot on ilmeisesti Yliruusin toiseksi viimeinen julkaisu vuodelta 1991, kolme vuotta ennen hänen menehtymistään sairauteensa, jolla oli psyykkinen osasyy. Muistot on omakustanne. Se sisältää seitsemän novellia vuosilta 1954 – 1978 ja ekassa osassa käsitellyn pienoisromaanin Käsi kädessä. Varhaisimmissa teksteissä on harjoitelman tuntua, mutta Kampaus (77) ja Herra ja rouva V. (65) ovat hyvin onnistuneita novelleja, pieniä ihmiskuvauksia ja psykologisesti tarkkaan osuvia. Jälleen tunnelma ja jännite on Yliruusin bravuuri: kesken ei jätä. Kerronta on lineaarista ja konstailematonta, mikä on tätä tarkoitusta varten nähdäkseni olennaista. Apurahoitta kirjoittava ammattilainen saa miettiä, mitä yleisö haluaa. Sillä on etunsakin.

Olen käsittänyt, että kokoelma Kiitoskirje (1990) sisältää novelleja, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat kaikki saaneet kutsun Presidentinlinnaan itsenäisyysjuhlille. Kampaus ja Neljäs kaupunki -antologiasta lukemani novelli sisältävät tämän saman lähtökohdan. Nämä ovat molemmat erinomaisia psykologisia novelleja (Alberto Moravia tuli mieleen vertailukohtana), joten pitänee Kiitoskirjekin lukea.

Edit. Kyllä vain, Kiitoskirje on hieno kokoelma pieniä novelleja, joita yhdistää linnan juhlat. Mainionkuivakkaa satiiria hierarkisesta eläimestä nimeltä ihminen.

Samoin kuin terveyden myös presidentin kutsun todellisen arvon ymmärtää vasta menetettyään sen.

Kiitoskirje sisältää myös viisi muuta novellia, mm. em. Huomenna tulevat työläiset.

*

Antikvaari.netistä löytämä niteeni Muistoja sisälsi Yliruusin nimikirjoituksen sekä monistelippusen, jossa oli kopio lehtimainoksesta. Liitän sen tähän. Kuvittelen, että se on Yliruusin itsensä tekemä, viesti mieheltä hänen elämänsä lopulta. Liikuttaa katsoa häntä silmiin lapsuuskuvasta.

IMG (3)

*

Opetus muuten: on hyvä tapa tutustua kirjailijaan lukemalla 3+ hänen kirjaansa lyhyessä ajassa. Se antaa paljon enemmän kuin lukemalla kuusi kirjaa vuoden välein. Saa kuvan tuotannosta ja kirjailijaan muodostuu ihan eri tavalla suhde.

*

Edit. Sain kirjallisuutemme veteraanilta arvaukset Vastapalvelun henkilöiden esikuviksi. Apulaisprofessori Kalevi Malka oletetaan Kai Laitiseksi, Jaakko Vakava Pekka Tarkaksi ja jos tämä on oikein, Riitta Rautanen olisi Auli Viikari. Alla on kommenteissa lisää.

Advertisements

6 kommenttia artikkeliin ”Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II

  1. Paluuviite: Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija | Joonas Konstig

  2. Mika Tertunen viitannee ainakin sukunimen osalta Eugen Terttulaan, ja Sullevi Syksylä on uskoakseni Sole Uexküll. Lauri Hymnistä minulle tulee ensimmäisenä mieleen Lassi Nummi. Kaija Kotimaa voisi olla naiseksi muutettu Kalevi Kalemaa, mutta toisaalta myös Kalevi Malka muistuttaa samaa nimeä (tosin Kalemaa ei koskaan ollut akateeminen kirjallisuudentutkija).

    Pekka Tarkkaa parempi vastine Jaakko Vakavalle olisi mielestäni Jukka Kajava siksikin, että Tarkka mainitaan Vastapalvelussa toisessa yhteydessä oikealla nimellään. Tässä skenaariossa Riitta Rautaseksi sopisi Kajavan hyvä ystävä Kaisa Korhonen.

    • Chapeau. Pitääpä katsella vielä tällä silmällä. Kajava vaikuttaa heti täsmäävän Vakavaksi.

      Joku muukin on lukenut Vastapalvelun?!

  3. Paluuviite: Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä | Joonas Konstig

  4. “Tarkoitukseni on osoittaa, ettei perusvika koskaan ole ideologian konkreettisessa sovelluksessa… vaan ideologiassa itsessään.”

    Hienosti sanottu. Itse olen viljellyt samaa toteamusta muodossa ”jos teoria ja käytäntö eivät kohtaa, on vika teoriassa”. Ideologisesti suuntautuneiden olisi hyvä ottaa siitä onkeensa.

Kommentointi on suljettu.