Luin Idioottia 90-luvun lopulla. Lähdin sitten Skellefteåån festareille ja palautin kirjan kirjastoon, enkä sitä matkalta palatessa enää hakenut. Muistin nyt romaaniin palatessani, että olin aika ihastunut yhteen kirjan naishenkilöistä, mutta en muistanut keneen. Oli jännittävää lähteä lukemaan odottaen, kukahan se vanha ihastus oli tai tunnistanko häntä ollenkaan.

Kyllä vain tunnistin, ja aika ihana yhä on.

Tätä ei muuten tapahdu usein. Minulla ei suoralta kädeltä tule mieleen kuin ehkä yksi naishenkilöhahmo, johon olisin kirjassa ihastunut. Kai se on tämä miehen visuaalinen luonne. Woody Allenilla oli aikoinaan pakina, jossa mieshenkilö sai toivoa eloon yhden kirjallisen sankarittaren. Mies toivoi tietysti rouva Bovaryn, mutta häntä taisi vitsissä puhutella rouvan… promiskuöösi luonne pikemminkin kuin sydämellisemmät tunteet. Kuulisin kyllä mielelläni lukijoilta esimerkkejä kirjallisuuden hahmoista, joihin olet ihastunut – kerro kerro?

Minulle Dostojevskilla on Neljä Isoa kypsän loppukauden romaania, eli vankeusrangaistuksen jälkeen kirjoitettuja romaaneja. Varhaistuotanto ei tehnyt minuun koskaan vaikutusta: Köyhää väkeä esimerkiksi on jotenkin ulkoa opittua yhteiskunnallista realismia, Valkeat yöt taas paljastaa nuoren Dostojevskin olevan onnettoman pihalla naisten kanssa – mikä on aina repulsoivaa, sen verran tärkeää naisten ymmärtäminen kirjailijalle on. Mutta Siperian-karkoituksen jälkeen kelpo Fedor on eri kirjailija. Siperia opettaa.

Idiootti on niistä Isoista ehkä toiseksi tai kolmanneksi paras. Olin pitkästyä jossakin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta sitten painoin läpi tylsän välivaiheen, ja kyllähän se kannatti. Jo yksin lopun takia. Kaikki juonet pilaantuvat lopussa, totesi Forster, ja ihan syystäkin. En edes kovin usein muista, miten kirjat loppuivat, mikä todistanee väitteen puolesta, mutta Idiootissa on monin tavoin nerokas lopetus. Harmi, etten viitsi sitä liikaa analysoimalla spoilata.

Idiootissa on hyvin pitkälti kohtausrakenne. Luvut ovat kuin näyttämölle kirjoitettuja. Kulisseissa ja näytösten välissä tapahtuu asioita, jotka sitten käsitellään ”näyttämöllä”. Nykyään Dostojevskia moitittaisiin liian elokuvamaisesta kerronnasta.
Idiootissa on myös kiinnostava kertoja, jota voisi kutsua ”melkein kaikkitietäväksi kertojaksi”: ajoittain hän paljastaa tietonsa rajallisuuden: ”Meidän on vaikea tulkita hänen ajatustensa kulkua”, tai ”jostakin tuntemattomasta syystä” Lizaveta tarrasi toista kädestä kiinni.

Nuorena kun sitä luki näitä vakavia klassikoita, ei huomannut ollenkaan niiden runsasta huumoria. Lähdin em. Rouva Bovaryakin lukemaan sillä mielellä, että tässä on nyt todella rankkaa eli kuivaa realismia. Taisin olla maatalousnäyttelykohtauksessa asti kun tajusin, ettei realismi tarkoita huumorintajuttomuutta muualla kuin ajoittain Suomessa. Dostojevskikin on tavattoman hauska, etenkin kuvatessaan ihmisten pikkumaisuutta. Lebedevin (nimi tarkoittaa joutsenta) hahmo tästä hyvänä esimerkkinä.

Tosin Lebedevin suuhun on kirjoitettu myös hieno puhe, jossa ”selitetään” Ilmestyskirjaa. Pitkään on tiedetty mainita, että Lebedev on Ilmestyskirjan tulkitsemisen asiantuntija, joten kun muille hahmoille lopulta selviää, että hänen mielestään Ilmestyskirjassa mainittu Kointähti tarkoittaa rautatieverkostoa, seuraa yleistä pilkkanaurua. Mutta tuleepa tämän koomisen hahmon humalaisesta puheesta hieno, voi pojat, Lebedev saa viimeisen naurun ainakin minulta. Tässä hänen selityksensä loppunousu:

Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, ruttotaudit, pitaali ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestää ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet. Näyttäkää minulle jotakin samanlaista kuin tuo voima meidän ajaltamme, joka on paheiden ja rautateiden aikakautta. … Esittäkää minulle ajatus, joka yhdistäisi nykyisen ihmiskunnan edes puoliksi sillä tavoin kuin noina menneinä vuosisatoina. Ja loppujen lopuksi rohjetkaa sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikentyneet, eivät sotkeutuneet sameiksi tuon ”tähden” alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkää pelotelko minua omalla hyvinvoinnillanne, varallisuudellanne, nälän harvinaisuudella ja nopeilla liikennevälineillä! Rikkautta on enemmän, mutta voimia vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki ovat veltostuneita, kaikki on haudottu kypsiksi ja kaikista on tullut ylikypsyneitä! (3.IV)

Ja sitten – miten Lebedev tämän puheen lopettaa: ”ovelalla asianajotempulla”. Erinomaista tiheyttä kirjoittajalta, ettei hänellä riitä pelkkä hieno puhe.

*

Dostojevskihan näki ennalta Neuvostoliiton ja stalinismin. Tässä ei ole mitään mystistä tai varsinaisen profeetallista. Jos premissit ovat oikein, lopputulos on niistä melko helposti pääteltävissä ja kellä silmät on, se näkee. Paljastan tässä samalla keinon ennustaa erinäisten aatteiden tulevaisuutta kauan ennen niiden soveltamista. Keino on lapsellisen helppo:

Tutki aatteen ihmiskuvaa. Jos aatteen käsitys ihmisestä on väärä, aate ei tule koskaan toimimaan.

Vaatiiko aate onnistuakseen yleisinhimillistä veljeyttä? Ei tule toimimaan. Vaatiiko suuri suunnitelmasi jatkuvaa inhimillistä kehitystä ja edistystä? Ei tule toimimaan, tulee kärsimystä. Pitääkö kaikkien olla samaa mieltä? Ei tule toimimaan, tulee sensuuri ja gulagit.

Huono puoli on se, että menee vuosikymmeniä ennen kuin pääset/joudut sanomaan ”mitä minä sanoin”, koska muut joutuvat odottamaan aatteen tuloksia.

Meillä olisi nykyään luonnontieteissä aika hyviä keinoja tutkia ihmisluontoa, mutta näistä asioista ääntä pitävät lähinnä humanistit ja poliitikot, kaksi ryhmää, joiden osumatarkkuuden huonous kilpailee vain heidän vastuuttomuutensa kanssa.

Joidenkin meikäläisten neitosten ei tarvinnut muuta kuin leikata hiukset lyhyiksi, ottaa siniset silmälasit ja ruveta kutsumaan itseään nihilisteiksi, kun he jo alkoivat uskoa, että hankittuaan silmälasit he saman tien saivat myös todellisia ”omia vakaumuksia”. Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään hiukkasen jotakin yleisinhimillistä, kun hän tuli jo vakuuttuneeksi ettei kukaan tunne niin kuin hän ja että hän sitä onkin aivan yhteiskunnan kehityksen kärjessä. (4.I)

Miten Dostojevski sitten onnistui ennustamaan oikein? Olen kirjoittanut siitä, kuinka realistinen ja onnistunut kristinuskon ihmiskäsitys on.

Yksi todistusaineiston kappale, jossa Dostojevski näkee tulevaisuuteen:

Idiootin kolmannen osan ensi luvussa kerrotaan kuuden henkilön murhasta, josta syytettiin nuorta miestä. Miehen puolustusasianajaja piti puheen, jossa sanottiin, että koska rikoksentekijä on köyhistä oloista, ”oli luonnollista että hänen päähänsä pälkähti tappaa nuo kuusi ihmistä juuri köyhyyden tähden, ja kenen päähän ei hänen asemassaan olisi pälkähtänyt samanlainen ajatus”.

Jevgeni Pavlovits Radomski huomauttaa tästä oman käsityksenä: ”[P]uolustajan esitettyä näin kummallisen ajatuksen, hänen on täytynyt olla itse aivan varma siitä, että nyt hän ilmaisee kaikkein liberaaleimman, kaikkein humaaneimman, kaikkein edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin meidän aikanamme voi ilmasta”.

Idiootin hahmot vielä ihmettelevät puolustajan väitettä ja nauravat sille, mutta nykyään on ihan tavanomaista ajatella, että vaikeista oloista tulevalta ei voi vaatia yhtä vastuullista käytöstä, ja hänelle pitää antaa liekaa ei muita vähemmän vaan muita enemmän. 1950-luvulla tämä puolustajan kanta oli jo niin voitolla, että West Side Storyn nuorisorikollisjengikin oli oppinut ”perustelemaan” sillä käytöksensä psykologeja ja sosiologeja ivaten:

Dear kindly Sergeant Krupke,
You gotta understand,
It’s just our bringin’ up-ke
That gets us out of hand.
Our mothers all are junkies,
Our fathers all are drunks.
Golly Moses, natcherly we’re punks!

Gee, Officer Krupke, we’re very upset;
We never had the love that ev’ry child oughta get.
We ain’t no delinquents,
We’re misunderstood.
Deep down inside us there is good!

DIESEL: (Spoken, as Judge) In the opinion on this court, this child is depraved on account he ain’t had a normal home.

ACTION:(Spoken) Hey, I’m depraved on account I’m deprived!

No nimihenkilö ruhtinas Myskinilta kysytään sitten, onko tämän murhaajan tapaus hänen mielestään yksittäinen, vai voiko sen yleistää olevan laajemminkin kuvaava? Ei ole yksittäinen, ruhtinas toteaa, hänen mielestään tämä on erityisen kuvaavaa nousevalle nuorisolle. Ruhtinas jatkaa:

Tiedän toki, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja aivan yhtä julmia; minä kiertelin hiljattain vankiloissa ja minun onnistui tutustua muutamiin rikollisiin ja syytteessä oleviin. On jopa julmempia rikollisia kuin äsken mainittu – sellaisia jotka ovat murhanneet kymmeniäkin ihmisiä katumatta lainkaan. Mutta minä huomasin siellä erään asian: paatuneinkin rikollinen, katumattominkin murhaaja tietää olevansa rikollinen, siis hänen omatuntonsa myöntää, että hän on menetellyt pahasti vaikka ei tunnekaan katumusta. Jokainen heistä on sellainen. Mutta ne, joista Jevgeni Pavlovits puhui, eivät pidä itseään rikollisina ja ajattelevat, että heillä on ollut oikeus ja… että he ovat menetelleet suorastaan mainiosti, siis miltei oikein. Ja huomatkaa, nämä kaikki kuuluvat nimenomaan nuorisoon, siis ovat siinä iässä, jolloin on helpointa ja kyseenalaisinta joutua aatteiden vääristyneen vaikutuksen alaiseksi.

Tämähän otettiin sittemmin bolsevikkien etiikan kulmakiveksi: koska kommunismi oli summum bonum, kaikki mikä edesauttoi tätä oli hyväksi. Tarkoitus pyhitti keinot, joten kommunisteilla ei ollut ainoastaan oikeus vaan mainio velvollisuus tehdä mitä päämäärä vaati. Sama etiikka elää monissa vaatteissa.

Cohen varoittaa siitä loppulaulussa: