Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa

Hahmottelen tässä käsitettä, joka auttaa arvottamaan kirjallisuutta objektiivisella mittarilla. Taiteen siunaus ja ajoittain kirous on siinä, että kokemus on niin subjektiivinen. Makuasioita. Joillekin kolahtaa, toisille ei. Sitä taide tulee aina olemaan, ja niin olkoonkin. Mutta koska taidetta silti arvotetaan, olisi hyvä olla edes joitain yhteismitallisia arvoasteikkoja pelkkien makuasioiden ja itseluottamuksen lisäksi.

Tarjoan tiheyden käsitettä yhdeksi objektiiviseksi keinoksi arvottaa kirjan vaikeusastetta ja näin ollen merkittävyyttä. Ajatus on, että kuten uimahypyissä, kirjassakin arvostellaan paitsi sitä, kuinka sulavasti suoritus onnistui, myös hypyn vaikeusastetta. Sekä yrityksen vaikeus että toteutuksen onnistuminen ovat luomassa kirjan lopullista ”arvosanaa”.

Tässä artikkelissa tarkoitan vaikeudella vain kirjan tiheyttä.

Ceteris paribus, tiheämpi kirja on parempi. Ceteris paribus eli muut asiat muuttumattomina on tieteestä tuttu oletus, jossa koetetaan pitää osa muuttujista vakiona, jotta niitä loppuja voitaisiin verrata.

Totta kai se soveltuu taiteeseen vain heikosti.

Niin usein ei romaanissa voi muuttaa yhtä asiaa ilman että kokonaisuus muuttuu. Tietynlaiseen tarinaan tarvitaan esimerkiksi tietynlainen kieli ja kertoja. Camus’n Sivullista ei voi kuvitella Tom Wolfen kertomana. Mutta on silti parempi tavoitella edes heikkoa ohjenuoraa kuin nostaa kädet ilmaan ja lullua epämääräisen mutun hetteikössä. Haitallinen on myös vaikutelma kriitikosta objektiivisen laadun vartijana, kun hänen arvioonsa kuitenkin vaikuttavat makuasiat ja arvot yhtä lailla kuin muillakin lukijoilla.

Tiheys tarkoittaa työtä kirjan takana, kirjailijan tekemää esityötä, josta lukijalle on nähtävissä vain lopputulos. Luonnostelen tässä joitain tiheyden eri muotoja.

– Kielen tiheys

Jo oli Siviäkin vierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa oli nuorten käsivartten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä. (Volter Kilpi)

Tässä vasta tiheää kieltä! Vertaa sitä seuraavaan, jonka sisältö nyt on vain viitteellisesti identtinen:

Tarjoilija Siviä oli kaunis nuori nainen. Hän kantoi täyden tarjottimen tuoppeja pöytään ja iski miehille silmää.

On selvää, että Kilven versioon on tehty huomattavasti enemmän työtä. Se on ikään kuin vain ottanut lähtökohdakseen nuo tietyt ideayksiköt, joihin jälkimmäinen versio jää, ja ponnistanut niistä aivan uudelle kielelliselle tasolle. (Tässä yhteydessä ei ole nyt olennaista, että edellinen versio on määrättömän paljon vaikeampi ymmärtää – se on toinen muuttuja sitten. En itse ole kielellisen keikaroinnin ystävä.)

Ehkä voisi erotella vielä tyylin tiheyden kielestä. Esimerkki tiheästä ilmaisutyylistä:

Ja vihdoin Lowell, jonka kasvoilla oli syvimmän surun ilme ikään kuin kaikki tämä sekasotku olisi lopultakin liian muodotonta hänen omien aivojensa ankaralle puritaaniselle sepälle, aivojen jotka totisesti halkeaisivat, ellei tuo seppä voisi takoa hänen kokemustaan kaikkein parhaiden sanojen rautaiseen terään ja sanojen katoamattomimpiin suhteisiin, Lowell kohotti katseensa kuin kaatumatautinen, jonka pyörimisliikkeen näkymän muutos on pysäyttänyt – ja kaatui taaksepäin, pää iskeytyi lattiaan, eikä mikään viime hetken epäröinti pehmentänyt iskua, vaan oli kuin lapsi olisi äkkiarvaamattoman nopsasti omista syistään raivoissaan ottanut kurpitsan ja pudottanut sen puolen metrin korkeudelta läiskis lattiaan.” (Norman Mailer, Yön armeijat, suom. Eero Mänttäri)

Miten tämä ilmaistaisiin mahdollisimman vähäisellä tiheydellä: ”Lowell näytti surulliselta. Äkkiä hän kaatui maahan ja löi päänsä lattiaan.”

*

Toinen helposti aukeava esimerkki on:

– Juonen tiheys

Tämä on trilleristien bravuuri. Koko ajan tulee yllätyksiä ja käänteitä ja, erityisen kuvaavana esimerkkinä, paljastuu, että ”Jack olikin koko ajan ollut petturi emmekä tienneet sitä!” Kirjailija on siis punonut taustalle tiheän juonen/tapahtumaketjun, joka lukijalle aukeaa vasta pikkuhiljaa. Asiat loksahtavat sitten hitaasti paikoilleen ja paljastavat taustalla piilevän maailman monimutkaisuuden, eli kirjailijan tekemän työn.

Juonellista tiheyttä eivät taideproosakriitikot yleensä arvosta, pikemminkin päinvastoin se usein heikentää kirjan arvoa heidän silmissään. Paljon käytettynä se onkin kyllä usein itsetarkoituksellista, vaikuttaa maneerimaiselta, ja jättää lähes pakosti muut elementit jalkoihinsa. Mutta halllitusti käytettynä, ei itsetarkoituksellisena yllätysarvona, juonellinen tiheys voi ehdottomasti parantaa korkeaakin kaunoa. John Irving esimerkkinä. Garpin maailmassa on se mahtava traaginen auto-onnettomuus, jossa nitoutuvat yhteen muutamakin aiemmin pedattu juonen kehitys osuvan tiheällä tavalla.

*

– Yksityiskohtaisuus, eli yksityiskohtien tiheys

Helposti voisi luulla, että yksityiskohtainen kuvailu on työläämpää ja näin ollen tiheämpää kuin ylimalkainen ”huoneeseen astui uusi mies”. Mutta on melko helppoa vyöryttää vain pitkää, mekaanista kuvausta päästä varpaisiin: ”hänen silmänsä olivat… huulet… hiukset… vaatteet…”. (Samalla lailla jos kirjailijan erityislahjakkuus on kielellinen, pelkkä erikoisten ilmaisujen keksiminen ei vaadi häneltä työtä.) Enempi ei ole tässä paremman synonyymi. Erityisen osuvien, kuvaavien ja oivaltavien yksityiskohtien käyttö onkin usein tiheämpää siinä mielessä, että kirjailija on ikään kuin kondensoinut hahmon essenssin yhteen tai kahteen määreeseen.

Vertauskuva tiheydelle: tiheä kirja on demi-glacea, eli lihalientä, josta on höyrytetty pois vettä. Jäljelle jää entistäkin tiheämpi koostumus, maku ja ravinteikkuus.

– Ideatiheys

Kuinka paljon ”koukkuja”, ideoita, aforismeja, kuvaavia vertauksia, jne. teksti sisältää, kuinka paljon kirjailija on tyhjentänyt siihen muistikirjansa muistiinpanoja. Olen aiemmin käyttänyt Don DeLillon Alamaailmaa esimerkkinä parhaimmillaan hyvin ideatiheästä romaanista: https://joonaskonstig.com/2012/09/07/totaalinen-romaani-iii-yllata-mut/

Toinen esimerkki: Turhuuksien roviossa päähenkilö Sherman McCoyta viedään poliisiautossa oikeustalolle. Wolfe on lisännyt yhden lisäelementin tiheyttä: toinen poliiseista on sotkenut aiemmin takapenkin täyteen pakkauksessa käytettäviä valkoisia styrokspähkinöitä, jotka sitten tarttuvat McCoyn vaatteisiin. Tämä juonellisesti tarpeeton elementti on herkullinen ja oivallisen tiheä lisä McCoyn alennustilaan.

Ehkä tärkein tiheyden muoto on kuitenkin

– kirjan sisäisen maailman tiheys

On luotu kirjan maailma, hahmojen elämäntarina, nähty se vaiva. Kirjailija tuntee hahmonsa ja miljöönsä ja aiheensa ja historiansa, joten hän voi ammentaa sieltä tarpeen tullen osuvaa tiheyttä. Hahmoissa on psykologista monipuolisuutta. Todennäköisesti on tehty taustatyötä elämänalueista, jotka eivät ole kirjailijalle entuudestaan tuttuja. Työpöytä on täynnä palikoita, joista kirjailija sitten pystyy valitsemaan ne kaikkein sopivimmat linnaansa. Lopputulokseen tulee ison kirjan tuntua, kuin kirja olisi sivumääräänsä laajempi. Hoc opus, hic labor est.

Tätä minä kutsun yhteen kirjoitettuna ”kirjailijantyöksi”: vaivannäköä. Vaivannäkö yleensä johtaa korkeampaan tiheyteen, ainakin se mahdollistaa sen.

*

Tiheyden muotoja voi löytää enemmänkin. Jonkinlainen sommitelman tiheys on olemassa, ja jos edellä kuvattu ”kirjailijantyö” on understated eli läpinäkyvää taitoa ja sprezzaturaa, sommitelma vasta onkin sprezzamainen ja aliarvostettu tiheyden laji: siis kirjan rakenteen taustalle piilotettu harmonia, elementtien vastaavuus ja oikeasuhtaisuus. Esimerkki sommitelman lineaarisesta muodosta Totuus naisista -romaanin aloitusluvussa. Sommitelmaketju menee: Riita Karin ja Tiinan välillä Roosasta – tinojen valanta – kahvakuula – Harmon märkä läntti – liukastuminen ja loukkaantuminen – sohvalle jääminen – Roosan itku (paluu Roosaan).

Tai entäpä sellainen magian tai fantasian taso, jota sekä Nabokov että Forster ovat tahoillaan ihailevasti kuvailleet? Mutta ehkä nämä riittävät tässä vaiheessa.

*

Mikä on tiheän vastakohta?

Olkoon se harsea. Sanana se ei sisällä ohuuden, ilmavuuden tai väljyyden harhaanjohtavia merkityksiä ja on tarpeeksi harvinainen pystyäkseen toimimaan tunnistettavana käsitteenä. Se rimmaakin kivasti. Käytän sitä toistaiseksi. Joka tapauksessa tällainen heppoinen eli harsea teksti on kuin improvisaatiota, ex tempore -kirjoitusta: tulee vaikutelma, että kirjailija kirjoittaa samalla kuin keksii ja huoneen toisessa päässä painokone jo odottaa. Asiat tapahtuvat lineaarisesti, yksi asia ensin ja sitten toinen, ja ne käsitellään saapumisjärjestyksessä ja unohtuvat sitten. Lause on simppeliä, hahmoilta puuttuu elämäntarina ja tausta: kaikki on ikään kuin pinnalla, syvyydessä ei mitään. Kuvataan pariskunta yhdessä, seuraavassa luvussa sitten tulee riita ja erotaan, kuvataan päähenkilön elämän ja ajatusten jatkoa töissä ja kotona. Hän löytää uuden miehen tai paranee taudista, ja tarina loppuu.

Harseassa kirjassa on tunne, että kaikki on mennyt yhdellä istumalla purkkiin, ja sitä toivoo, ettei kirjailija ole tarvinnut monivuotista apurahaa sen naputteluun. Sellaisen voi kirjoittaa hyvin nopeasti, kun kirjoittamisessa on jo rutiini ja sanomisen tapa on vanha tuttu. Capoten suomennuskelvotonta fraasia lainatakseni: ”It is not writing, it is merely typing.”

Toisaalta yhdeltäkin istumalta voi kirjoittaa tiheää tavaraa, jos sitä ammentaa riittävästä valmiista aineistosta, kuten Kerouac Matkalla-romaaniin, joka on naputettu lähes kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Mutta taustatyö on silti jo tehty, elämä eletty, hahmot olemassa. Matkalla on melko tiheä. (Tästä syystä kirjailijan on helpompi kirjoittaa yksi hyvä kirja kuin monta hyvää: hän saattaa tyhjentää kaiken omaelämäkerrallisen varastonsa yhteen hyvin tiheään kirjaan, ryöstökalastaa ammeensa tyhjäksi. Sen jälkeen pitäisi alkaa keksiä, ja sepä onkin työläämpää: ajoittain mato-ongintaa troolaukseen verrattuna.)

*

Joten kirjallisen tiheyden laki:

Ceteris paribus tiheämpi kirja on parempi.

*

Hyvä lukija, jos tunnet teoreetikkoja tai kirjallisuusihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet näistä asioista aikaisemmin, vinkkaa. Kaikki vihjeet otetaan mielellään vastaan.

*

*

Lisäys: Katso myös Kirjakieli tiheä, puhekieli harsea

Mainokset

12 kommenttia artikkeliin ”Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa

  1. Erinomainen kirjoitus, jälleen kerran. Tästähän on tullut Suomen kiinnostavin kirjallisuusblogi. Ehkä se johtuu siitä, että täällä ei ”keskustella” vaan sanotaan mitä ajatellaan.

    Puolivälissä mietin, että tässäpä mainio sisarpostaus lihaliemitekstille — ja sitten otit itse esiin demi-glacen.

    Kysyit aiemmista vastaavista keloista. Yhtenä esimerkkinä mieleeni tuli Calvinon Kuusi muistiota, jossa tiheyden idea pilkahtelee monin paikoin esiin. Tekstien perusideassakin on sukulaisuutta: objektiivisten kriteerien hahmottelu jäsentämään subjektiivista kokemusta.

  2. Ezra Pound, Lukemisen aakkoset ( Otava 1967) ss. 79-84 esim. Terävän ajatonta kirjallisuusmiehen pohdiskelua näistä ja muista teemoista. ”Suuri kirjallisuus on yksinkertaisesti kieltä, joka on ladattu mahdollisimman täyteen merkitystä.” Tiheää?

    Älykkään analyyttisiä kirjoituksiasi on myös ilo lukea.

  3. Majakovskin ”Kuinka säkeitä valmistetaan”, siellä hän puhuu paljon siitä miten runoilija tarvitsee runollisia ”puolivalmisteita”, jotka sitten pitää viimeistellä valmiiksi runoiksi.

    • Tuota en olisi varmasti itse löytänyt – sen verran paljon on vettä virrannut Nevassa sen jälkeen kun olen viimeksi Vladdua lukenut. Kiitos vinkistä!

  4. Tämä sai minut oikein ajattelemaan, mikä on harvinaista. Nykymaailmassa harvoin tarvitsee ajatella mitään. 🙂
    Se, mitä jäin miettimään, onko kirjallisuus menossa siihen suuntaan, että ajatuksella tehtyä, näennäisesti hyvin vaatimatonta ”maalaamista” ei enää kaivata. Tahdotaan paljon koukkuja ja tiheyttä tekstiin, joka ehkä tekee siitä kaupallisempaa. Tahti on kova niin teeveessä kuin romaaneissa: entäpä ne yksinkertaiset maalailut, vaikkapa senkaltainen, jossa on se yksi vanhus ja yksi meri ja välillä puolikuollut kala, joka lätkäistään ruokapöytään kiitollisuudella?
    Vähän aikaa sitten lueskelin Le Clezion Alkusoiton, eikä siinä juuri mitään tapahdu. Nainen odottaa sotaa, hänellä on ystävä, joka on aika ilkimyskin välillä, sitten sota päättyy. The end. Ja silti se jäi mieleen ja oli tosi hieno, herätti paljon ajatuksia. Maalataanko sanoilla nykyisin vain nopeatempoista, kiihkeää romaanitekstiä, ei niinkään hiljaisuudenhuuraa täynnä olevaa, kuulostelevaa ja pohdiskelevaa tekstiä? Minä kaipaisin molempia.
    Molemmat vaativat toki hurjan määrän juuri tuota työntekoa, mutta lehtityötä tehdessä on oppinut, että usein se yksinkertainen vaatiikin enemmän vaivannäköä kuin se laveasti ja monisanaisesti ilmaistu.
    Yksinkertaisesti: mikä olisi objektiivisena mittana kirjan sisäiselle tunnelmalle, kokonaisuudelle?

    • Terve Annika,
      olet asioiden ytimessä. Juuri tämän takia tuo ceteris paribus sopii niin rajoitetusti kirjallisuuteen. Juuri tuo nostamasi asia, tunnelma, ei oikein kestä sellaista vakiointia. Käytin Sivullista esimerkkinä kirjasta, joka on todella onnistunut, vaikka sen ”vaikeusaste” (ja tiheys) ei periaatteessa ole kovin korkea. (Oikeastaan Sivullinen on yhden vitsin kirja, se vitsi vain on nerokas.) ”Alkusoittoa” en tunne, mutta jos se on herättänyt ajatuksia, kai siinä on jotakin, joka ne ajatukset herättää? Vai onko se vain viipyilevä tunnelma?

      Loppupeleissä, jos marsilaiset tulevat kysymään meiltä, mikä on suurin saavutus, jonka olette tehneet tämän teidän keksintönne ”romaanin” alalla, ja me joudumme äänestämään mikä se kirja olisi… niin veikkaan että Sivullinen ja Vanhus ja meri saavat vähemmän ääniä kuin joku kirja, jonka vaikeusaste on kunnianhimoisempi. Ehkä kirja on laajempi ihan sivunumeroissa mutta varmaan myös tiheämpi. Se vain jotenkin osoittaa suurempaa ”kelpoisuutta”:
      https://joonaskonstig.com/2013/01/16/mita-donkey-kong-opettaa-taiteesta/

      Elliptisyys eli kertomatta jättäminen eli aukkoisuus voi olla asteen tiheämpää kuin suorasanainen kertominen. Siinä on ikään kuin 1.) luotu se, mitä ei kerrota, ja sitten 2.) jätetty se kertomatta (toinen pieni lisätaso tiheyttä). Tämä korostuu etenkin novellistiikassa.

      Noin yleisesti ottaen kotimainen kauno on paljon harseampaa kuin vaikka amerikkalainen. Ei ole tarkoitus matkia heitä, mutta kyllä heiltä voi oppia. Jos ei muuten kuin näyttääksemme, että kyllä tämäkin meiltä luonnistuisi jos haluttaisiin.

      Mutta tosiaan, etenkin kielen ja juonen suhteen enemmän tiheyttä ja paukkuja ei ole yksioikoisesti parempi. Finnegans Wake on supertiheän kielensä takia käytännössä lukukelvoton. Kirjan sisäisen maailman tiheys, joka on minusta tärkein, ei ehkä kärsi inflaatiota – paitsi esim. tunnelman suhteen. Mistä taas päästään ceteris paribus -oletuksen puutteellisuuteen.

      Monesti olisi parempi, jos kirjaan saisi vain vähän lisää tiheyttä kaikilla eri tavoilla: vähän kielellistä, juonen, idea-, sisäisen maailman jne. tiheyttä kutakin, ei hirveästi vain yhtä, etenkään kahta ensimmäistä. Seuraushan on melko totaalinen romaani.

  5. Antropologiassa on sama käsite, suomeksi juuri ”tiheä kuvaus” (thick description); klassinen viite on Clifford Geertzin teos ”The interpretation of cultures: selected essays” (1973). ”Tiheän kuvauksen” käsitettä käytetään metodologisena ohjeena ja tavoitteena sosiaalitieteissä yleisemminkin kun puhutaan etnografisen tutkimuksen raportoinnista. Fiktion maailma ja kulttuurisen etnografian maailma ovat toki eri asioita, mutta analyysiasi seuraten kulttuurin ”tiheä kuvaus” taitaa sisältää (mutatis mutandis) erityisesti kohdat ”kulttuuristen yksityiskohtien tiheys” ja ”kulttuurin sisäisen maailman tiheys”.
    Vastakohta-adjektiiviksi ”harsea” on mielestäni erittäin osuva. Kiitos kirjoituksestasi!

    • It’s all coming back to me now, kuten amerikkalaiset sanovat. Olen nimittäin lukenut Geertzin juttuja balilaisesta kukkotappelusta joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa, kun opiskelin antropologiaa. Oli päässyt unohtumaan, ainakin tietoisesta mielestä. Olin silloin kiinnostuneempi sellaisista harvinaisuuksista kuin ekologisesta ja talousantropologiasta. Pitipä vähän kertailla. Etnografia fiktiona… Ettei vain olisi vaikuttanut minuun kuitenkin jollain tasolla. Kiitoksia!

  6. Paluuviite: Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen | Joonas Konstig

  7. Paluuviite: Kaksitoista haja-ajatelmaa kirjoittajalle ja eläjälle | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.