Myös opetan kirjoittamista. Muutama virhe toistuu aloittelevilla kirjoittajilla niin usein, että päätin tehdä itseäni vähän työttömämmäksi kirjoittamalla muutaman nyrkkisäännön, joilla saa lauseista heti parempia.
* Älä käytä lauseenvastiketta, jos voit käyttää lausetta.
Lauseenvastike on lauseelle niin kuin margariini on voille. Korvike, vähän sinne päin, muttei kuitenkaan. Oikeassa lauseessa on predikaatti eli persoonamuotoinen verbi: minä teen tai sinä teet tai hän tekee, tai samat monikossa.
Lauseenvastikkeet ovat muotoa: tekevä, tehneen, tehdessä, tehtyä, tehden, tehdäkseen…
Näyttävät vähän verbeiltä, mutta ei niistä lausetta saa. Lauseenvastikkeita viljelemällä saamme tällaisia:
Tullessa aika nousta bussiin olin sisään astuessani lentää selälleni Chanelilta haisevan kuljettajan tervehtiessä minua nauramalla.
Joskus lauseenvastike on kätevä keino välttää pitkällinen sivulause, mutta ne voivat myös sekoittaa lauseen merkitystä:
Zombi törmäsi bussiin nousevaan Jaakkoon.
…tästä vielä ymmärtää, että zombi ei törmännytkään bussiin, vaan Jaakkoon. Mutta seuraava on kaksimielinen:
Zombi törmäsi pahaa-aavistamattomana bussiin nousevaan Jaakkoon.
Myös passiivimuotoinen verbi voi muodostaa lauseen. Passiivikin on siis parempi kuin lauseenvastike. Mutta:
* Älä kirjoita passiivista lausetta, jos voit kirjoittaa aktiivisen.
Sinulla on päähenkilö ja haluat varmaan, että lukija pääsee mukaan tämän elämään ja nahkoihin? Tämä vaatii sen, että henkilöhahmo on mukana tarinassa myös lausetasolla. Joten henkilösi on lauseen aktiivinen persoonamuotoinen toimija.
Joten:
Jaakko nousi bussiin
Hän ajatteli päivällistä.
Ei:
Jaakon oli aika nousta bussiin.
Seuraavaksi myös Jaakon osalta tapahtui bussiinnousu.
Noustiin bussiin, eikä Jaakko muodostanut poikkeusta.
Ajatukset olivat jo päivällisessä.
Muuten, tutkimusten mukaan valehtelijat käyttävät usein passiivia ja karttavat etenkin minä-pronominin käyttöä. Näin valehtelija etäännyttää itsensä tapahtumista, ei halua sotkea itseään mukaan. Jotkut harjaantumattomat kirjoittajat tekevät samaa: lauseista muodostuu passiivisia ja kapulakielisiä, ehkä jonkinlaisena alitajuisena osoituksena siitä, että kirjoittajalla ei ole mukavaa. Kapulakielisyys on yksi abstraktiuden muoto.
* Älä kirjoita abstraktia lausetta, jos voit kirjoittaa konkreettisen.
Kirjoittajan mielikuvissa kaikki on niin selvää: miltä näyttää se ovi, jonka läpi kreivitär kulkee, miltä portaat, miltä yläkerrassa odottava kreivi. Kirjoittaja unohtaa helposti, ettei lukija aina tiedä edes kuka tässä kulkee ja onko tällä mahdollisesti kengät jalassa vaiko sorkat.
Koputus oveen. Ruoste oli valloittanut lukonreikää ympäröivän metallin. Hiljaisuus peitti Jaakon, joka unohtui hetkeksi menetettyä päivällistä koskeviin ajatuksiinsa. Sitten ovi tulvahti takaisin mielen pinnalle – pitää varmaan uusia koputus. Avaajaa ei näkynyt mailla halmeilla. Kuului narahdus, kun ovi aukesi. Tuntui kuin ilma olisi vaihdettu ummehtuneemmaksi ulkoa sisään verrattaessa. Jaakon kysymykseen läsnäolosta ei vastattu.
Vrt.
Jaakko koputti oveen. Lukko oli ruosteessa. Olisi pitänyt kuitenkin syödä se tilliliha ennen kuin lähdin, Jaakko mietti, ja koputti uudestaan. Ovi narahti, kun hän työnsi sen auki. Sisäilma haisi ummehtuneelta. ”Onks täällä ketään?” Jaakko huikkasi. Kukaan ei vastannut.
Laskettakoon tämän säännön alle myös personifikaation holtiton käyttö. Personifikaatio tarkoittaa sitä, että elollistetaan jokin eloton aktiiviseksi toimijaksi. Tämä voi olla kätevä keino vieraannuttaa lukija tilanteesta ja saada se tuntumaan epätodelliselta: ”Kaupunki heräsi. Autot pysähtyivät liikennevaloihin ja jatkoivat taas matkaa. Teepussit heiluivat mukeissa.” Yleensä se kuitenkin vain… vieraannuttaa lukijan tilanteesta ja saa kaiken tuntumaan epätodelliselta.
Moni aloitteleva kirjoittaja luulee, että hyvä lause on jotenkin erikoinen tai ”kirjallinen” tai ”luova”. Liikakäytettynä tällainen korukielisyys vain vie huomion pois siitä, mitä tässä nyt oikeasti tapahtuu ja kuka tässä oikeasti tekee mitä – eli juuri siitä, mikä lukijaa yleensä kiinnostaa. Ajan myötä kirjoittaja yleensä jollain tasolla ymmärtää tämän viimeisen säännön kuvaaman nollasummapelin:
* Valitse toinen: joko lukija huomaa mitä sanotaan, tai lukija huomaa miten se sanotaan.
Esimerkki: tämän postauksen ensimmäinen lause.
Näitäkin sääntöjä voi ja tulee rikkoa heti kun säännöt ensin taitaa.
Joonas Konstig 
Olisikohan ollut Petri Tamminen, joka myös kovasti vastusti lauseenvastikkeita. Ymmärrän, jos syy vastustaa lauseenvastikkeita on niiden virheellinen käyttö, joka aiheuttaa väärinymmärryksiä. Toisaalta oikein käytettynä lauseenvastikkeella voidaan esimerkiksi saada tuhotuksi että-lauseiden armeija. Itse olen aina pitänyt lauseenvastikkeista suomen kielessä (omalta taustaltani olen fennisti), enkä näe niiden viljelemisessä mitään pahaa, jos ei mene sitten ihan metikköön.
On kieltämättä mielenkiintoista, että usein kirjoittajat tuntuvat kokevan lauseenvastikkeita hyödyntävät ilmaisut lauseiksi. Tämän paljastaa etenkin monien tapa pilkuttaa pieleen. Jännittävästi ilmiö on havaittavissa niin Aino Kallaksen päiväkirjoissa kuin monissa uusissakin julkaisuissa.
Terve Elina,
monikin kollega on ilmaissut epäluottamuksensa lauseenvastikkeita kohtaan, kyllä vain. On totta, että joskus ne ovat elegantimpia kuin lause: ”Menin sinne kävellen” esimerkiksi on aika näppärä. Siksi en lähde lauseenvastikkeita kategorisesti kieltämäänkään. Mutta ne kannattaa tunnistaa ja olla niiden kanssa varovainen. Kaksoismerkityksisyyden aiheuttamat ongelmat ovat harmillisen yleisiä harjaantumattomilla kirjoittajilla.
Älkää nyt hyvät kirjailijat ja kirjoittamisen opettajat tappako suomen kielen loistavaa ilmaisukeinoa eli lauseenvastikkeita! Niillä saadaan loistavaa vaihtelua muuten tasapaksuun ilmaisuun, ja ne elävöittävät tekstin kieltä suomalaiseen korvaan sopivasti. On sitten aivan toinen asia, jos ei osata muodostaa lauseenvastikkeita oikein. Kieli harjaantuu käyttämällä, eikä lauseenvastikkeiden oikea käyttö ole mitään rakettitiedettä.
Ei tapeta. Ei edes yritetä!
Vähän ehkä kyräillään niitä, että oppivat olemaan.
Moi Joonas.
Hyvä poiminta tuo lauseenvastike ja epäselvät kimurantit lauseet. Käännösproosassa on muuten ihan kamalan paljon lauseenvastikkeita. Joskus sellainen saattaa kuljettaa tekstiä soljuvammin eteenpäin, mutta yleensä ne näyttävät melko kömpelöiltä. Ja kun niitä on runsaasti, saatan jopa jättää kirjan kesken.
Se on turhauttavaa, jos joutuu liian monen lauseen kohdalla peruuttamaan takaisin alkuun ymmärtääkseen sen. ”Hän halasi isäntäänsä odottavaa hevosta.” Siis ei halannutkaan isäntää, vaan hevosta. Tämä on vielä niin lyhyt lause, että sen näkee ennalta, mutta jos lause tuosta pitenee, se aiheuttaa ihan tarpeetonta hämmennystä: ”Hän halasi talleilla isäntäänsä aivan liian pitkään odottamaan joutunutta ruskeaa uskollista hevosta.”