narratologia

Esiintymisiä talvella ja keväällä 2016

/ JK

Tässä erilaisia esiintymisiäni lopputalvelta ja keväämmältä.

Ti 2.2. klo 18.00 vedän Villa Kivessä Helsingin kirjailijoiden järjestämässä illassa alustuksen keskustelulle draaman kaaresta ja juonellisesta rakenteesta.  Tilaisuus on avoin ainakin kaikille Helsingin kirjailijoiden jäsenille, mutta en usko että sieltä heitetään muitakaan kollegoita ulos?

Lainan päivänä ma 8.2. saan keskustella Perkeleestä Espoon Tapiolan kirjastossa. Mikko Airaksinen haastattelee. Klo 18.00. Tervetuloa kuulemaan ja tapaamaan!

Perjantaina 12.2. minulla on kunnia esiintyä melko harvinaisessa tilaisuudessa. Vanha peruskouluni Kivenlahdessa, Mainingin koulu, täyttää nimittäin 40 vuotta ja täysremontista selvinneenä viettää syntymäpäiväjuhliaan. Saan pitää tilaisuudessa pienen puheen. (Voin paljastaa, että se tulee liittymään jotenkin näihin juttuihin.)

Kevättä kohti katsoessa: keskiviikkona 16.3. 23.3. puhun Ernest Hemingwaysta Tammen Keltaisen kirjaston juhlatilaisuudessa Yhdysvaltain suurlähetystössä. Tilaisuus alkaa 17.30 ja siellä puhuu myös Hemingwayn kääntäjä Hilkka Pekkanen. Tästäkin kutsusta olen otettu.

Ti 12.4. pääsen puhumaan lisää Perkeleestä ja lukemaan siitä otteita Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubilla Helsingissä Kansallisteatterin Lavaklubilla 19.30 alkaen.  Marko Gustafsson haastattelee, iIllan toinen esiintyjä on Anna-Leena Härkönen. Ilta on erikois-Prosak, sillä Kirjailijaliitto ja Finlands svenska författareföreningen ovat illan järjestelyissä mukana juhlistamassa Kirjailijakuvia dvd-sarjaansa. Näemme siis mm. tallenteen Anna-Leena Härkösestä vuodelta 1991. Niihin aikoihin minä kävin Mainingin koulua ja luin ekoja oikeita romaanejani, kuten Häräntappoasetta. Se teki suuren vaikutuksen (mistä Härkönen tiesi millaista on olla nuori mies?) ja muistan siitä monta kohtaa ulkoa vieläkin.

Kaikenlaista mukavaa edessä siis. Tervetuloa mukaan.

Lautapeleistä, eli Värikkäiden puupalojen suomista iloista

/ JK / 4 kommenttia

Tässä hieno harrastus: Istut pöydän ääressä, tuijotat pahvilautaa, jolla on värikkäitä puupaloja, ja kertaat mielessäsi sääntöjä, jotka joku saksalainen tyyppi on kehittänyt värikkäiden puupalojen liikuttamiseen. Sinun on omaksuttava nämä tekaistut palikanliikutussäännöt niin hyvin, että osaat seuloa palikallesi parhaat vaihtoehdot.  Aivokuoressasi tapahtuu seuraavaa hupia: sisäinen monologisi laskelmoi, kannattaako tätä puupalaa siirtää tuohon ruutuun nyt vai ehkäpä odottaa toisen pelaajan palikan liikkeitä ensin? Jos siirrät nyt, saat neljä keltaista pylpyrää. Jos odotat, saatat kerätä kuusi oranssia kuutiota – mutta jos toisen pelaajan palikka ehtii ensin, saat vain kaksi harmaata tikkua.

Huippupuuhaa! Ei ehkä ihan kaikkia varten, mutta jotkut etenkin meistä protestanttisen sääntöjennoudattamiskulttuurin kasvateista saatamme huomata rakastavamme puupalikoiden pähkäilyä.

Olen aina pelaillut, nuorena kovia olivat D&D ja RuneQuest, Blood Bowlia tuli tahkottua aikuisiälläkin. Se päätyi sitten Kaikki on sanottuunkin, jossa Henkku miettii hoitolavaiheen jälkeen, mitäs hän nyt oikeastaan haluaisi tehdä elämässään. Hän toteaa, että oikeastaan haluaisi nyt vain pelata Blood Bowlia.

En ole enää lähtenyt BB-addiktioon, mutta olen löytänyt lautapelit monenkirjavuudessaan. Tässä joitain pelailuja viime kuukausilta. Kuva liittyy osittain.

DSCF3361

Aloitan Villagesta (Inka&Markus Brand), koska se oli ensimmäinen peli, jonka ostin omaksi viime vuonna, kun aloitin harrastuksen parissa. Siinä on kiehtova idea: pelaaja ohjaa sukua neljän sukupolven ajan, ja kun aika kuluu, peliukot kuolevat vanhimmista alkaen. Miespolvet eivät kuitenkaan vaivu unholaan, vaan töillään he voivat kerätä suvulleen mainetta ja vaurautta kaupankäynnillä, matkustamalla tai saavuttamalla asemaa kirkossa tai kaupunginvaltuustossa.  Lisäksi Villagessa on kaunis lauta, mikä on minulle olennaista.

Kuva Wikimedia

OdottelenVillagen laajennusosia Inn ja Port näinä viikkoina.

*

Kuva geekgirls.fi.stä

Menolippu (Alan R. Moon) on hauska peli, jonka oppii nopeasti. Se on Carcassonnen tapainen porttipeli, eli toimii väliasteena siirtymisessä Monopolin kaltaisista peleistä näihin uuden aallon lautapeleihin, joissa on värikkäitä puupaloja. Menolippu on ilmeisesti myynyt kymmenen vuoden aikana noin kuusi miljardia kappaletta. Pelasin pari ensimmäistä peliäni  siinä luulossa, että pelissä rakennetaan rautatieverkostoja, mutta ilmeisesti pelaajat vain matkustelevatkin kilpaa junissa –  missä ei ole paljon järkeä, koska junareittejä voi rakenta matkustaa siellä täällä ensin etapin Palermosta Roomaan ja heti perään Kiovasta Smolenskiin, eli luultavasti hahmot lentävät välimatkat helikopterilla. Ja jos käytössä on nopeammat lentovälineet, miksi hahmot kilpailevat juuri junilla matkustamisessa? Odotan jatko-osaa Ticket to Ride: ’Nam, jossa voi lentää Saigonista Pnom Phenhiin viidellä oliivinvihreällä propellilla.

Menolipun lauta on kartta, mistä tulee minulta aina plussaa. Mikä on kivempaa kuin tutkia karttoja? Ei mikään, paitsi siirrellä värikkäitä puupaloja kartalla. (Nyt kun vielä vaihtaisivat nuo kilisevät muovijunat puupaloihin.)

*

Kuva Thirstymeeples.co.uk

Rokokoossa (Cramer-Malz-Malz) pelaaja pyörittää vaatturimestarin puljua ja valmistaa asuja, joissa kerma sitten näyttäytyy kuninkaan tanssiaisissa. Asujen lisäksi prestiisiä hankitaan myös osallistumalla juhlien sommistamiseen, muusikoiden palkkaamiseen ja ilotulitteisiin. Yllättäen pidin Rokokoosta enemmän kuin vaimoni. Näen sen nättinä aluehallintapelinä, jossa tapahtuu paljon ja teema elää vahvasti.

Vaimosta tuli mieleen, että pelit on rakennettu nykyään niin timmeiksi, että pelaajien välinen piste-ero tuntuu aina jäävän hyvin pieneksi. Voitto kahdella pisteellä ei ole ainutlaatuisen täpärä huh huh, vaan aika normaali tulos. Tämä on tietysti kivempi kuin murskatappiot, ja on pakko arvostaa pelintekijöiden ammattitaitoa siinä onnistumisessa. Vähän kuin aikoinaan kirjoittamista aloittaessa joutui tajuamaan, kuinka paljon näkymätöntä taitoa pienessäkin kertomuksessa on (mitä hahmoja tarinassa pitää olla, milloin heidät kannattaa tuoda esille?), pelintekijätkin osaavat nykyään välttää esim. karanneen johtajan ongelman tasapainoittamalla pelin niin, että tappiollakin oleva silti haluaa pelata pelin loppuun, koska tietää hänellä olevan mahdollisuuksia voittaa – tai piilottamalla pistetilanteen niin, ettei kukaan tiedä olevansa toivottomasti tappiolla. Eikä pelaajia elimininoida enää. Se vasta olikin hölmöä, että tiput pelistä pois ja saat seurata sivusta toisten peliä kaksi tuntia.

*

Stone Age (Bernd Brunnhoffer) on paleopeli, jossa on lihaisa puutuntuma. Pelaajat ohjaavat omaa kivikautista heimoaan kohti neoliittista aikaa keräämällä luonnosta resursseja (puuta, savea, kiveä ja kultaa), joilla sitten rakentavat kyläänsä taloja tai kehittävät sivilisaatioon liittyviä olennaisia taitoja, kuten maanviljelystä, keramiikkaa sekä rintavien naishahmojen muotoilemista kivestä.  Yhdellä oikealla sivilisaatiokortilla voi olla melko suuri vaikutus loppupisteisiin puhumattakaan siitä, että tässä pelissä melko poikkeuksellisesti heitellään noppia. Voittamiseen siis vaaditaan tasaväkisten kesken tuuriakin.

*

Lords of Waterdeep (Peter Lee – Rodney Thompson)

Kuva Wired

Vanhana (pöytä)roolipelaajana halusin kokeilla tätä työläistenasettelupeliä, joka sijoittuu D&D-maailmaan. Tällä kertaa ei seikkailla örkkejä dekapituloimassa, vaan lähetetään seikkailijoita dekapituloimaan örkkejä ja kerätään maine ja kunnia oletettavasti nojatuolissa takan äärellä istuen ja mustaa kissaa silitellen. Pelataan siis kaupunkia pyörittäviä merkkihenkilöitä, joiden identiteetti pysyy muilta pelaajilta salassa pelin ajan.  Aina kun lähetät seikkailija-puukuutiosi tehtävään, menetät puukuution lopullisesti. Et saa sitä/häntä enää takaisin, mikä kai tarkoittaa, että seikkailjat kuolevat kaikki tehtävillään, tai sitten he vain häipyvät tehtävän jälkeen ja ymmärtävät olla enää koskaan palaamatta luoksesi.

Tärkeintä mitä LoW:issa pitää tietää on: rakenna Yawning Portal. Rakenna se ja seuraa kuinka kallisarvoiset seikkailijat tippuvat tavernaasi. Jos saat vielä lisäpojoja Arcane ja Piety-tehtävistä, voit Yawning Portalin rakentamisen jälkeen alkaa jo miettiä voittojuhlia.

Tosin lautapeleissä voittaminen ei oikeastaan tunnu erikoiselta. Tunnin verran voittoa kohti taistellaan aivokuori yskien, ja jos voitto lopulta saavutetaan, huomataan, ettei se mitään muuttanutkaan – onnellisuus jota tavoittelit olikin illuusiota, kangastus, fata morgana –

IHAN KUIN ELÄMÄSSÄ

Peleissä voittaminen on tavoite, mutta tavoite on tärkeämpää kuin voittaminen. Oikeastaan tärkeintä on, ettei häviä. Ainakaan liian usein. Vaimolle.

Koska kaikki yo. pelit edustavat yhdenlaista, noin tunnin mittaista eurohenkistä puupalikkainsiirtelyä, nappasin vaihtelun vuoksi välillä lyhyemmän pelin, joka on samalla toimintaperiaatteeltaan toisenlainen: päättelypeliksi kai tämä Mr. Jack Pocket luokitellaan, vaikka enemmän siinä joutuu harjoittelemaan toisen asumaan astumista. Peli on asymmetrinen eli kummallakin pelaajalla on eri tavoite: toinen on Sherlock, joka koettaa selvittää Jack (the Ripperin) henkilöllisyyden, toinen on arvaatte jo. Paloja käännellään vaihtelevassa järjestyksessä, joten pitää harjoittaa sekä avaruudellista hahmottamista että ennakoida vastustajan liikkeet. Huomattavasti kokoaan ja varttitunnin kestoaan lihaisampi pähkinä tämä, ja mahtuu hyvin matkalle mukaan. (Mr. Jackin lautaversioita en ole kokeillut.)

Kuva Hurricangames.com

*

Pelaamme myös lasten kanssa paljon. Tämä kuva on joululoman pelimaratoniltamme. Pelimaratonissa kukin saa valita kaksi peliä, ja kaikki pelataan sitten peräkkäin. Lasteni kasvoista ei oikeasti puutu mitään, ATK:ta on digitalistisesti käsitelty.

DSCF3311

Kuvassa puuttuu myös joitain tämänhetkisiä lastenpelisuosikkejamme, kuten Taikatorni (Inka&Markus Brand) ja Mucca Pazza (Iris Rossbach).  Afrikan tähteäkin menee. Pelitekniikaltaan se on tylsä heitä-ja-liiku, mitä me afficionadot ja cognoscenti ja peli-intelligenzia olemme oppineet inhoamaan, mutta siinä on hieno kartta, jota pitkin voi seikkailla ja onhan se jännää aina kääntää uusi laatta. Olemme tehneet vähän lisätäytteitä tyhjiin laattoihin: ”ilmainen laivamatka” tai ”anna sata köyhimmälle” ovat jännempiä kuin ei mitään. Vielä kun Kari Mannerla tekisi Frozen- Afrikan tähden.

Itse ehdotan lapsille aina pelattavaksi Kilpikonnarallia (Reiner Knizia), koska se tarjoaa aikuisellekin jotain. Siinä värikkäät puupalat ovat kilppareita, jotka koettavat päästä ekana maaliin. Juju on, että kuka tahansa voi liikuttaa mitä tahansa kilpparia vaikka taaksepäinkin, ja pitää yrittää salata muilta, kuka kilppareista olet.

Parasta lautapelaamisessa perheen kanssa on, että parhaat ajat ovat vasta edessä. Jostain tuosta kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin alkaa tarjolla olla paljon sellaisia pelejä, joita aikuinenkin pelaa mielellään. Odotan innolla tulevaisuutta perhepelien kanssa.

Loppuun nostan vielä yhden pelin. Tosin Rory’s Story Cubesit eivät oikeastaan ole peli, vaan tarinankerronta-apuväline. Nopissa on kuvia, jotka toimivat inspiraationa tarinalle, jota alat kertoa. Ostin sellaiset taannoiselta ulkomaanmatkalta tytärten viihdykkeeksi hotellihuoneessa. He ovat pitäneet hölmöistä tarinoistani ja osallistuvat niihin itsekin, pienempi kertomalla vinkkejä (”hei mä keksin, se vois olla kilpikonna”), isompi kertomalla itsekin tarinoita.

 

Sivumennen sanottuna tällainen suullinen improvisoitu tarinankerronta (joka kuulostaa Jutulta, jos sille kehittää oman akronyyminsä, kuten SIT) on aivan oma tarinankerronnan lajinsa, johon kirjailijuus tarjoaa vain rajallisesti valmiuksia. SIT on siis kulmasoutu kirjojen kirjoittamisen maastavedolle – kumpikin kehittää selkää vahvemmaksi, mutta toisen tulokset siirtyvät toiseen vain osittain. Ensimmäisillä kerroilla aloittaessa vähän pelotti jäätymisen vaara, mutta harjoituksella tässäkin kehittyy varmemmaksi ja paremmaksi. Kirjailijalle on myös tyydyttävää kertoa välillä tarinoita niin että näkee yleisön reaktiot.

*

Hätäisesti ajateltuna lautapelit voivat vaikuttaa jotenkin vanhentuneelta teknologialta nykyään kun ATK-pelit ovat niin kehittyneitä. Mutta tietokonepelit ovat yksinäistä puuhaa. Hikikomero vaanii ilotikun hakkaajaa. Vanhana Sid Meier’s Civilizationin pelaajana ymmärrän sen. Lautapelejä varten taas tarvitsee ihmisiä. Ihmisiä on hyvä olla.

Kotona oleilu on tulevaisuutta, kysykää vaikka Robert Putnamilta. Myös itsensä viihdyttäminen on tulevaisuutta. Ihmiset eivät myöskään ole katoamassa muodista. Tulevaisuuden junaan mahtuu siis monenlaisia pelejä, lautapelit vieläpä varsin hyvin. Käsittääkseni harrastuksen suosio onkin nousussa niin maailmalla kuin Suomessakin.

***

– Loin sittemmin oman lautapeliblogin Puutyöläinen

Poets of the Fall ja Perkele

/ JK

Perkeleen lopussa seisoo kiitos myös Poets of the Fall & crew’lle. Sain bändiltä tärkeää apua kirjan tekoa varten. Kun sain aikoinaan idean musiikin maailman sijoittuvasta romaanista, soitin vanhalle ystävälleni Olli Tukiaiselle, jonka Eruptionia olen saanut kuunnella jo teini-iässä etkoilla. Hevaria hänestä ei tullut mutta tulipahan sittemmin kitarasankari  ja kansainvälinen rokkitähti Poetseissa. Kysyin olisiko mahdollista päästä tutustumaan heidän työhönsä. Bändin miehistö oli hyvin vieraanvaraista ja otti minut mukaan kulissien taakse. Pääsin omin käsin kokemaan miten hommat toimivat konttorilta roudaukseen, sound checkiltä keikalle ja bäkkärille. Tein muistiinpanoja ja paljon tyhmiä kysymyksiä koko henkilökunnalle. Kokemus toi olennaista ymmärrystä ja itseluottamusta Perkeleen luomiseen.

Sen verran hienoja tyyppejä Poetsit vielä ovat, että muistivat minua ja valmista Perkelettä äsken Facebookin fanisivuillaan:

https://www.facebook.com/poetsofthefall/posts/10153185229292896

Kiitos, ilo ja kunnia oli minun puolellani.

Disclaimer:  Kirja on fiktiota ja siinä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, paitsi ne jotka ovat oikeita.

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän silloin

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän kuvan minusta silloin

Kirjailijoista ja heidän nyrkkisäännöistään

/ JK / 2 kommenttia

Muistelen lukeneeni Troyat’n Tsehov-elämäkerrasta anekdootin, jossa Tsehov kirjoitti jonkin näytelmänsä hahmolle pitkän monologin siitä, minkälainen venäläinen nainen on. Monologi oli tietysti hieno, vuolassanainen ja viisas, mutta saatuaan sen valmiiksi Tsehov katseli sitä, veti kaiken yli ja korvasi koko monologin repliikillä: ”Vaimo on vaimo.” Koska monologi ei sopinut hahmon suuhun. Tämä sopi.

Koetin äsken löytää tuon kohdan Troyat’lta enkä onnistunut. Saatan muistaa aivan väärin, mutta silti tämä anekdootti on ollut minulle ties kuinka pitkään tärkeä opetus kirjoittamisesta. Sääli, kyllä: olisin mielelläni kuullut Tsehovin monologin venäläisyydestä/vaimoudesta/naiseudesta – mutta miten tinkimätön asenne hänellä olikaan. Hän jätti karkin tarjoamatta, ja näytelmä-aterian kokonaisuudesta tuli sitä terveellisempi.

Tästä minulla on vahvempi muistijälki:  Veijo Meri kertoi jossain haastattelussa Manillaköytensä johtotähdestä. Lähtiessään kirjoittamaan kertomusta hän oli päättänyt, että ”kertaakaan en kirjoita, että Joosella on paha olo”.

Tarinassa Joose Keppilä salakuljettaa köyden kotiinsa kietomalla sen ympärilleen takkinsa alla, ja hänen olonsa käy enenevästi tukalaksi. Siinä on itse asiassa vähän koko  pointti.  Mutta että kertaakaan ei sano sitä suoraan.

Tämä oli minulle jonkinlainen heureka-hetki aikoinaan. Luulin heti ymmärtävinäni, miksi. Ei siksi, että on näppärää ja nokkelaa tai kiva kiusoitella lukijaa, vaan että kuinka tylsää, helppoa ja latteaa olisi kirjoittaa se auki, ja mitä kaikkea tulee kirjoitetuksi, jos siihen ei turvaudu.

Tai niin kuin zen-tarinassa, jossa nuori vastavalaistunut munkki kulkee vanhan viisaan (kuten he ovat) munkin kanssa metsässä, osoittelee kiviä ja kantoja ja ihailee niitä, kuinka ne ovatkin niin jotenkin kivi ja jotenkin niin kanto…zomg! Mihin vanha munkki toteaa:

”Niin… mutta mikä sääli sanoa se.”

Minulla on aina ollut liuta omia ohjenuoria. Kirjoittamisurani alkuvaiheessa minulla oli en periaatteesta laittanut hahmoja tupakoimaan. Tupakointi on niin helppoa puuhan keksimistä hahmoille kohtauksessa, ja halusin keksiä jotain luovempaa sen tilalle. (Olen kyllä sittemmin tämän hylännyt. Tupakka on tupakka. )

Ehkä kauaskantoisimpia ja painavimpia ohjenuoria – sekin kai tuolta modernismin suunnasta tarttunut – minulla on ollut estetiikka, jossa muodon pitää tukea sisältöä. Tapahtumien ja tavan kuvata niitä pitäisi sopia yhteen keskenään kuten housujen ja sukkien. Yksinkertaisimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että kiihkeät tapahtumat kuvataan kiihkeästi ja nopeatempoisesti, rauhallisempina hetkinä tempo hidastuu ja palettiin tulee päävärien lisäksi muitakin värejä. Ja jos joku hahmo on fakkiutunut toistamaan vanhaa levyä, silloin on hyvä synnyttää lukijassa hahmoa vastaava tunne kuvaamalla hahmon vanhanlevynsoittoa vähän turhan pitkään.  Tästähän saa jatkoa vanhalle ”näytä, älä kerro” -ohjeelle:

Kertominen: ”Jaska oli suuri humoristi / uuvuttava tyyppi.”

Näyttäminen: Kuvaa Jaska olemassa hauska / jorisemassa uuvuttavia.

Tunteen synnyttäminen: Saa lukija nauramaan jo Jaskan hahmolle / turhautumaan koko tyyppiin.

*
Tsehovin ja Meren nyrkkisääntöjä olen yhä muistanut, vaikken ehkä enää orjallisesti. Tietty pragmaattisuus esimerkiksi on hiipinyt mukaan. Mikä sopi Tsehoville, hänen näytelmälleen ja yleisölleen ei välttämättä ole paras tässä ja nyt. Itse asiassa juuri Perkelettä kirjoittaessa pidin mielessä myös Stam1inan kitarismivelho Pexi Olkkosen ohjeen: ”Kunhan ei tylsistytä yleisöä.”

Lähde: Demi

 

Edit. Lukija (ks. alla) osasi kertoa, että kyseessä on näytelmä Kolme sisarta.

He eivät tiedä mitä tekevät

/ JK

Pääsin vihdoin lukemaan ja kirjoittamaan Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjalla on huomattavia ansioita, mutta ei pelkkiä ansioita.

Koska romaani on voittanut isoimman palkinnon ja pomosijan, sitä sopii (sen etiikan mukaan, joka on yhteistä sekä kristinuskolle että sen heresialle, vasemmistolle) ruotia myös erityisen kriittisesti.

Aluksi siitä, mitä pidin kirjassa erityisen ansiokkaina. Nämä ovat niin ilmiselviä, että mainitsen nämä vain lyhyesti:

Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurien välisten erojen kuvausta.

Osuvaa satiiria suomalaisuutta (”on tärkeää että keskustellaan”!) ja suomalaista yliopistomaailmaa kohtaan (ihmisiä pakoileva kansainvälisten asioiden vastaava!).

Amerikkalaista elämää kuvataan nähdäkseni uskottavasti, mikä on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista ja jo näin ollen arvokasta. Kirja herättikin ajoittain tunnun, että tässä lukee amerikkalaista romaania. Platonisti minussa mietti välillä, miksi suomalaisen pitää sellainen kirjoittaa, mutta se on sivuseikka – pääasiassa ”amerikkalaismainen romaani” on kyllä minun sanakirjassani ehdottomasti kehu.

Yliopistoelämää, tiedemaailmaa ja tutkimuksen liike-elämän kytköksiä kuvataan ansiokkaasti. (Lopun kiitoksissa mainitaankin mm. Ben Goldacre.)

Romaani on myös melko totaalinen, kuten minulle joku osasi huomauttaakin. Senkin lasken luonnollisesti kirjan eduksi.

Sitten huonompiin puoliin. Kerronta on joskin perushyvää ja sujuvaa, melko harseaa ja ajoittain vallan ylenpalttista. Mietin tätä jo luettuani aloitusluvun, jossa kuvattu Joen ja Alinan suhde vie 53 kookasta sivua (vielä enemmän normaalitaitolla), ja jonka melko vähäiseen sisältöön olisi minusta riittänyt tästä puolet. Mutta tämän lisäksi suhteeseen vielä palataan jatkuvasti kirjan myötä. Jossain vaiheessa tajusin, että tämä ei olekaan vain venynyttä taustoitusta vaan tarinaa kerrotaan yhtenä kirjan päätarinoista. Ei se huono tarina ole, mutta ei minusta kaikkien niiden sivujen arvoinenkaan.

Paljon sivuja käytetään myös esimerkiksi tunnepuheeseen, eli hahmojen kaikkien mielenliikahdusten kertomiseen. ”Alinaa loukkasi Julian tapa olla tietävinään, mikä hänelle oli parasta. … Julian tapa loukkasi Alinaa… Alinaa kadutti, että oli antanut kaikkien muiden ystävyyssuhteidensa näivettyä, kun oli jäänyt Samuelin synnyttyä kotiin.” (esimerkit aukeamalta 218-9). Moneen tällainen käsittääkseni kuitenkin vetoaa. Ja esim. firman mies ja nainen, jotka puhuvat teini-Rebeccaa ympäri, olisi tullut selväksi vähemmällä sivumäärällä, kuten myös Alinan seikkailut kirkon keskustelupalstalla. Tiivistäminen on tärkeä osa kirjailijantyötä – siis olennaisen valitseminen. Määrä muuttaa laatua, kuten Engelskin tiesi. Valitaan parhaat repliikit, ei kirjoiteta jokaikistä (ellei tarkoitus ole kuvata keskustelun erityisen ankeaa laatua tms.).

Ei kirja muutu sillä paremmaksi, että asioita kerrotaan pitempään. (Se voi kyllä luoda vaikutelman, että kirja olisi ”parempi”: ceteris paribus pidempi kirja ja sen lukemiseen käytetty pidempi aika jää helpommin lukijan mieleen. (Ks. myös Veblenin romaani.)

Jos kirjaa olisi tiivistetty, sen sisältöä olisi ollut helpompi myös tihentää. Nyt kirjan detaljit sekä vertaukset jäävät suboptimille tasolle. Tiiviys on yhteydessä tiheyten siten, että käytännössä suureen tekstimassaan yksittäiset rivit jäävätkin helpommin hätäisiksi. Detaljeja kirjassa on paljon, mutta ne ovat usein sitä tyyppiä, että mainitaan kaupat nimeltä. Saa vaikutelman, että varmaankin Baltimoressa on noin, mutta ei se ole vielä kovin tiheää työtä. (Makrotasolla kirja on tiheämpi, siis juonellisine elementteineen ja juonenpunontoineen.)

Toinen suuri ongelma romaanissa minulle oli, että en suuremmin pitänyt kenestäkään hahmosta. Alinan hahmo varsinkin oli aika tylsä ja ankea tyyppi (anteeksi suoruuteni – hän ei ole oikea ihminen, kukaan ei loukkaannu). Ajoittain perhe-elämän kuvaus lipsahti vähän tyypilliseen nykyamerikkalaiseen ”liberaalit sotkevat elämänsä ja sitten huutavat toisilleen” -osastolle.  (Tiedättekö lajin? Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät vaadi perheenjäseniltään kunnioitusta ja kummastelevat sitten mikseivät heidän perheenjäsenensä kunnioita heitä.)

Joen hahmosta tulee minusta kiinnostava oikeastaan vasta sitten kun koko eläinoikeushäirintäkuvio puolen välin jälkeen nousee täyteen mittaansa ja Joen avuttomuus tehdä mitään selviää hänelle ja lukijalle ja hän menettää hermonsa.  Samuelin luku ”Elikkä juuri sinä voisit olla se onnellinen” on nimensä tasoisesti kirjan parhaita.  Näihin aikoihin olin kirjasta innostunein. Lukukokemukseni kaari nousi näihin aikoihin innostukseksi haalean, jopa koettelevan alkupuolen jälkeen.

Loppu taas oli minulle pettymys. Lopussa jännitteet jännitetään aika kaarelle ja ehkä vähän liikaa sykeröllekin. Ehkä isompi ongelma oli kuitenkin pettymys lopun sisältöön.

Olin pitänyt kovasti siitä romaanin virkistävästä audiatur et altera parsista, että kuvataan eläinkokeiden tekijän näkökulmaa tuomitsematta. Pettymyksekseni kirjan loppu ottaa nähdäkseni sitten lopullisen näkökulman, joka on poliittisesti paljon naiivimpi, jopa imelä. Me ollaan nuoriso,  me ollaan tulevaisuus, räppäsi Pikku-G. Ekoaktivistit ovatkin sitten ylivertaisia nuoria neroja, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset. Se on minusta kyllä höpöhöpöä. Nuorisolla on avuja, mutta nuoriso tietää keskimäärin huonommin kuin aikuiset – sen takia he ovat nuoriso.

Liikuin itse ekoaktivistiporukoissa 90-luvulla, ja tässä on se ikävä henkilöhistoriallinen juttu, että taustani saa romaanin maailmankuvan muistuttamaan omasta senaikaisesta maailmankuvastani ja näin ollen teini-ikäisen tasoiselta. Emme me mitään neroja silloin olleet emmekä edes miellyttäviä tyyppejä. Jonkinlainen kirkas ideaali aktivistin edessä näyttäytyy, mutta tämä ei tee aktivistista yleismoraalisempaa, ehkä pikemminkin päinvastoin: aktivismi/anarkismi saattaa vedota nuoriin juuri koska se antaa luvan käyttäytyä häpeällisesti (kuten Maksim Gorki huomautti bolsevikeistä). Jälkeenpäin moni meistä on aika hiljaa niistä ajoista, ei kovin ylpeä.  Ehkä syystäkin, nyt olemme sen verran viisaampia. Omat rikokseni lienevät vanhentuneet, mutta vaurioita maapalloa saastuttaville moottoriliikenneajoneuvoille tuli tehtyä.

Tähän 90-luvun nuoruuteen taantuminen lopussa oli sitäkin suurempi pettymys, kun kirja vaikutti niin kypsältä aiemmin.

Olin lopussa myös pettynyt paljastukseen [spoiler alert!], kuka naulapommin lähetti. Se ei ratkaisuna ollut erityisen hyvä. Siinä oli myös diabolus ex machina -henkeä.

Ja suomalainenhan tämä romaani loppujen lopuksi kyllä on – suomalainen kanta amerikkalaisten aseisiinhan on, [spoiler alert] että pahat aseet tappavat aina vahingossa viattomat. Näin siis nähtävästi jopa Baltimoressa – joka on USA:n väkivaltaisen rikollisuuden kärkiä ja jossa huumejengit surmaavat toisiaan päivittäin.

Yksittäisiä huomioita vielä lopuksi:

-iAm-aihio oli minusta hyvä ja ennustuksena uskottava. Scifiä paremmin tuntevat osannevat kertoa, kuinka uusi ajatus on, mutta hyvä idea se minusta oli. Jäikö se aihio vähän sitten lopussa…? No ei kaiken ole laajassa romaanissa tarkoituskaan mennä liian siististi rusetilla pakettiin. Noin muutenkin se sai ajattelemaan, mikä ihmiskunnan tulevaisuus on: saammeko me vielä joskus ihmiset takaisin? Vai pyyhkivätkö ihmiset tästä eteenpäin aina ruutuja sormillaan neliösilmäisinä zombeina – kunnes tulee jokin iAm tai GGlass korvaamaan inhimillisen käytöksen yhä tehokkaammalla apsilla?

-Joku parjasi kirjan anglistista kieltä, mutta ei se töksähtänyt pahasti omaan silmääni : ajoittain sanajärjestykset ehkä vähän sekä ”snubnosed” suomennettuna  ”lyhytnenäiseksi” revolveriksi.

-Tykkäsin siitäkin, että nimim.  Sathiyataeuruksen/Sathityaeuruksen henkilöllisyys huomaamattomasti paljastuu.

Ettei tärkein unohtuisi

Kuten sanottua, romaanin kohotettu asema sallii sen tarkemman kritisoimisen: He eivät tiedä mitä tekevät on jo voittaja monin tavoin, joten siitä saa ja kehtaakin hakemalla hakea viat päivän valoon. Kritiikistäni huolimatta ei tule silti unohtaa kokokuvaa. He eivät tiedä mitä tekevät on joka tapauksessa kansainvälinen kunnianhimoisuudessaan, laajuudessaan ja laadukkuudessaan.  Tällaista viitoittajaa kirjallisuutemme kaipaa. Minunkin kiitokseni Jussi Valtoselle sen kirjoittamisesta.

Raakaversio, ensiversio, toinen ja viimeinen – Romaani patsaana

/ JK

Tämä romaani, jota kirjoitan (kutsun sitä vuorotellen nimillä ”tuleva romaani” ja ”nykyinen romaani” –  minulle se on nykyinen, lukijoille tuleva): sen raakaversio valmistui juuri. Raakaversio tarkoittaa tässä, että olen kirjoittanut sen linjat nyt kerran läpi alusta loppuun. Luuranko on valmis. Siitä puuttuu kaikki liha ja vaatteet ja tatuoinnit ja arvet, mutta nyt minulla on runko, johon niitä kiinnittää.

flat,550x550,075,f

Menetelmä on vähän erilainen kuin edellisissä romaaneissa. Etenkin Totuuden naisista kirjoitin niin, että en varsinaisesti tarvinnut luurankoa, kehikkoa. Sellainen oli minulla paperilla ja post-it-lapuilla ja mentaalisena muistikirjana. Tiesin melko varhain, mitä minkäkin vaiheen jälkeen edes suunnilleen tapahtuu. Näin siis patsaan valmiina, joten saatoin lähteä muovaamaan sitä heti.

Ajattelin sen oikeastaan niin, että romaani oli valmiina marmorimöykyn sisällä, kunhan hakkasin tarpeettomat osat vain pois.

marble

Tässä nykyisessä romaanissa en nähnyt patsasta valmiina heti. Tavallaan minulla oli alussa ne vaatteet ja tatuoinnit jne., mutta ei selvää muotoa, jonka päälle ne asettuvat. Joten olen lähtenyt hahmottamaan muotoa kirjoittamalla ensimmäisen läpimenon, raakaversion. Siitä puuttuu valtavasti fyllinkiä, mutta luut ovat suunnilleen paikoillaan.

Tästä on vielä pitkä matka ’ensiversioon’, jossa patsas on jo ensimmäistä kertaa valmis, suunnilleen ihmisen näköinen ja toivottavasti jo elää. Ja jota sitten hiotaan uusilla versioilla kunnes päästään siihen lopulliseen versioon, jonka painokoneet monistavat. Ehkä ensi vuoden puolella. (Pelkään tässä vaiheessa, että romaani on niin edeltäjätön ja odottamaton, että se hankaloittaa sen vastaanottoa mutta sellaista se on.)

Mutta juhlistan nyt tätä välietappia tällä postauksella sekä huomisilla Gummeruksen Kukan päivän juhlilla.

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

/ JK

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

/ JK

Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Kokeellinen juoni

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Kaunis juoni

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.

Onko romaanilla tehtävä?

/ JK / 2 kommenttia

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.

Dialogi kaunokirjallisuudessa

/ JK

Kymmenisen vuotta sitten vietin pääsiäistä tyttöystäväni mökillä Pohjois-Karjalassa. Sain siellä idean novelliin nuorestaparista, joka, yllätys yllätys, viettää pääsiäistä mökillä. Novelli sittemmin julkaistiin nimellä Pajunkissat esikoiskirjassani 2008. (Novellin tapahtumat eivät kaikki ole täysin fiktiivisiä. Henkilöiden nimet on muutettu, paitsi koiran). Keväällä 2009 novelli oli ylioppilaskirjoitusten aineistona äidinkielessä ja kirjallisuudessa.

Nyt luin suomen kielen tutkijan kielitieteellisen analyysin Pajunkissoista SKS:n artikkelikokoelmasta Dialogi kaunokirjallisuudessa.

Jossain siinä välissä ehdin naida sen tyttöystävän.

Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto & Elise Nykänen) ilmestyi viime vuoden lopulla.

Artikkelikokoelma lähestyy kaunokirjallista dialogia kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen menetelmin. Poikkitieteellinen teos nostaa esiin vähän tutkitun kerronnan esitysmuodon ja valaisee sitä useista, toisiaan täydentävistä näkökulmista. Teoksen artikkelit ovat tapaustutkimuksia, jotka tarkastelevat yksityiskohtaisesti yhden tai useamman kaunokirjallisen teoksen dialogeja.
Kirja on laaja suomenkielinen esitys kaunokirjallisesta dialogista. Se tarjoaa uusia teoreettis-menetelmällisiä malleja dialogin tutkimukseen ja tuoretta tietoa kaunokirjallisen dialogin ilmiöistä.

Dialogi kaunokirjallisuudessa sisältää yhdeksän artikkelia, muun muassa tutkielman ohipuhumisesta Juha Seppälän novelleissa (ja miten nämä kuvastavat realistista, modernistista ja toisaalta postmodernista todellisuuskäsitystä), parikin analyysia Marja-Liisa Vartion teoksista sekä kokoavan artikkelin fiktiivisestä puheesta Näkökulmia kaunokirjalliseen dialogiin.

Mikko Rimminen joskus kertoi istuneensa kirjallisuustieteen luennolla, jonka aiheena oli hänen oma kirjansa. Oli vähän jännittänyt. Jotain pelottavaa siinä onkin, että ammattilainen ruotii tekstiäsi tieteellisellä tarkkuudella. Helsingin Yliopiston suomen kielen lehtori Markku Haakana tekee mikroanalyysin Pajunkissoista kielen- ja keskusteluntutkijan näkökulmasta. Näkökulmia on kolme: miten tekstissä osoitetaan, että kyse on puheesta ja dialogista; miten luodaan tuntu puheesta; miten dialogi kuvaa puhujien välistä vuorovaikutusta.

Huojentavaa huomata, että olin samaa mieltä hänen tulkintojensa kanssa. Esimerkiksi kun Karhu saunassa korjaa itseään ”Aika sopivaa kun on pitkäperjantai. Eiku eilen oli”, Haakana tulkitsee päivien sotkemisen kertovan tapahtumien ajankohdasta kuten minä sen itsekin näin. Mökillä aika menettää merkityksensä pääsiäisenäkin, jos on sillä tavalla kuin Karhu sanotaanko teologisesti hapuileva. Karhun ja Ellan harjoittamat lukuisat roolileikit kursivoituine leikkiäänineen oli tulkittu aivan kuten ne olin ajatellutkin. Artikkelissa myös tehdään tämän roolileikittelyn pohjalta hieno kokonaistulkinta novellista suhteen kuvauksena, analysoidaan heidän pariskuntuuttaan. 

Artikkelissa oli huomattu vaihtelevuus kirjoituskäytännöissä, joka em. Karhun repliikissäkin näkyy: ’kun’, mutta ’eiku_’. Siitä, miksi käytän puhekielisessä repliikissä kirjallisempaa muotoa ’kun’ (vrt. puhekielinen ’ku’), olen kirjoittanut täällä. Sen sijaan en kyllä muista huomanneeni ajatella, että ’eiku’ olisi pitänyt samassa linjassa kirjoittaa ’eikun’, joten tätä voisi pitää stiplunani.

Kiitokset FT Haakanalle työstä ja ymmärtämisestä. Dialogia kaunokirjallisuudessa voin suositella etenkin akateemisesti suuntautuneille kirjallisuuden ystäville.

*

Dialogista olen kirjoittanut blogissani täällä ja täällä.

Edit. Pitää varoa sanojani, etten auta lukiolaisia, jotka etsivät Pajunkissat-harjoitustehtävään valmiita analyyseja.