Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.