Kaikki on sanottu

They join the Taleban, they get guns, they get respect – Kaikki on sanotun Afganistanin-muistojen selailua

/ JK

Viimeaikaiset tapahtumat Afganistanissa saivat minut selailemaan pitkästä aikaa esikoisromaaniani Kaikki on sanottu (Gummerus 2011). Siinä yksi kolmesta päähenkilöstä, Samu, lähtee rauhanturvaajaksi Afganistaniin. Luin Samun tarinaa varten aikoinaan paljon kirjallisuutta ja nettilähteitä Afganistanista ja Yhdysvaltain ja ISAFin (kansainvälinen rauhanturva) osallisuudesta. Haastattelin kolmea miestä, jotka olivat olleet Afganistanissa rauhanturvaajina, kahta suomalaista ja yhtä ulkomaalaista.

En saanut, eikä Kaikki on sanottu tarjonnut optimistista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Vaikka sinne yritettiin tietysti opettaa länsimaisia arvoja ja demokraattisia vaaleja rakentaa länsimaisempia rakenteita, kuten kansallista armeijaa (ANA) ja poliisia (ANP), en nähnyt, miten armeijalla voitaisiin muuttaa syväänjuurtunutta ikiaikaista kulttuuria. Romaanissa päähenkilöt turvaavat maan ensimmäisiä vaaleja. Ehdokkailla ei ole nimiä tai numeroita, koska niin moni on lukutaidoton. He äänestivät ikoneita, he äänestivät lampaita tai lehmiä. Kuinka selittää demokratian käsite ihmiselle, jota ei ole opetettu vielä lukemaan?

Mutta tässä otteessa Samun luvusta 37 suomalaiset rauhanturvaajat vierailevat amerikkalaisten valtavassa pääleirissä.


He saivat nähdä baseball-kentän komeine valonheittimineen, neljäsataapaikkaisen elokuvateatterin ja tavaratalon, jossa myytiin kaikkea mitä Stockmannilta saa ja vähän enemmänkin. …Ruoka-alueella olivat Pizza Hutin ja Burger Kingin omat rakennukset.

Heidän saattajansa kysyi [suomalaisilta] olivatko he koskaan jutelleet talebanien kanssa.

– You know what they want, se kysyi. He eivät tienneet.
– This, mies sanoi ja osoitti kymmenen metriä pitkää pitsatiskiä. – They want pizza? Leiska kysyi.
– Throw in a couple of Playstations and you have a nation at peace. Seriously, what does anyone need? You need a job. you need a woman.
Se kertoi että niiden lääkintämies oli sitonut vangiksi jääneen talebanin ja kysynyt lopuksi, tarvitsiko tämä vielä jotakin. Talebani kysyi kiltisti, olisiko sillä antaa lääkettä finneihin.
– They join the Taleban, they get guns, they get respect, mies sanoi unohtuneena katselemaan jonoa ruokalinjastolla.”

Kohtauksessa kuvasin sitä amerikkalaistyyppiä, joka ei ollut ymmärtänyt oman kulttuurinsa ja arvojensa ja talebanin eroa. Lapsenuskoa siihen, että he ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia kuin hänkin: kun heille antaa samaa kuin mitä hän itse haluaa, heistä paljastuu ihan samanlainen. Sitten Afganistanissa on pysyvä peace and liberty.

Camp Marmal oli saksalaisten leiri, amerikkalaisten leiriä paljon pienempi. Se luovutettiin Afganistan National Armylle saksalaisten poistuttua. Kuva Wikipedia.

En itse pystynyt uskomaan kuvauksiin (ne perustuivat tosiasioihin, vaikka dialogi on fiktiivinen). Oma arvioni oli lähempänä suomalaisen Riihimäen kommenttia Afganistanin jatkosta. Em. kohtauksen jälkeen suomalaiset katselevat ympäriinsä ja puhuvat amerikkalaisista lopulta arvostaen ja kunnioittaen, jos ei muuta, ainakin näiden sotilasvoimaa. Riihimäki lopettaa puheensa amerikkalaisista näin:



– No ei mulla niitä kateeks käy, jos sitä haetaan. Jos hyvin käy, ne saa [Hamid] Karzain hallituksen pystyyn ja ANA ottaa homman haltuun kun ne lähtee. Mutta jotkut sanoo että ANA:n pojista ja ANP:n pojista koulutetaan vaan seuraavan sukupolven Al-Qaidaa. Kun jenkit lähtee pois, ne alkaa taas käydä heimosotaa keskenään sillä erolla et nyt niillä on enemmän aseita.

Samu miettii tämän jälkeen kohtaamiaan afgaaneja eri silmin:



Ehkä ne halusivat samoja asioita kuin he, mutta samaan aikaan ne oli tehty eri aineesta. He olivat nähneet vihamielisten afgaanien katseita. Rutiköyhä afgaani pystyi yhdellä katseella ilmaisemaan heille, että he eivät olleet yhtään mitään, että he olivat kunniattomia koiria ja että kaikki kalliit autot ja aseet eivät tuoneet heille mitään valtaa – kuolemalla ei ollut valtaa niiden yli. Ylpeys, vakaumus, ne tekivät niistä immuuneja pelolle. Se oli pelottavaa.


Tunnen  kymmenen vuotta Kaikki on sanotun kirjoittamista myöhemmin yhä myötätuntoa afganistanilaisia kohtaan. Nyt otan osaa heidän tulevaisuudensa vuoksi,  etenkin naisten ja lasten. Oli kestämätöntä, että USA käyttäisi loputtomiin lisää miljardeja maan turvaamiseen sotilaallisesti, enkä osaa neuvoa, miten maa olisi saatu pysyvästi pelastettua, mutta tietysti sitä toivoo, että jotakin edes hetken kestävää olisi saatu rakennettua niinä vuosina, kun länsimaat maassa olivat. Mitään valtiota maassa ei ollut eikä sitä koskaan syntynyt, ei sellaista voi aseilla maasta polkaistakaan. Oli klaaneja ja heimoja, lahkoja ja klikkejä. Vahvin niistä otti maan saman tien taas valtaansa.

Toisaalta ei ole arvotonta sekään, että sentään maa eli kaksikymmentä vuotta (2001 – 2021) ehkä hieman parempaa elämää.  Ainakin näin länsimaisesta näkökulmasta.

Mitä kirjailija muistaa omasta tuotannostaan vuosien takaa

/ JK

Viime vuonna oli kulunut kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Mietin jo syksyllä, josko olisi aika kirjoittaa jonkinlaista katsausta taaksepäin. Meni kevääseen.

Tämä blogaus ei ole hiottu valmis artikkeli, kunhan ajattelen ääneen. Ehkä tämä kiinnostaa. Ainakin tämä on itselleni talteen.

*

Kirjailijat sanovat usein, etteivät lue omia kirjojaan. Se tuntuu ehkä… jonkinlaiselta epäluottamuslauseelta: eikö se pidä omasta tuotannostaan. Siitä tuskin on useinkaan kyse.

Ensinnä, siinä vaiheessa kun kirja on valmis, siihen on läpeensä kyllästynyt. Siitä tietää, että kirja on valmis. Kun sitä ei jaksa, ei pysty, ei kestä enää käydä läpi uudestaan. Se tekee fyysisesti pahaa. Lauseita on jo tuijottanut niin monta kertaa, ettei se enää vie muualle kuin hulluuteen. Muutokset alkavat tässä vaiheessa olla jo myöhäisiä muutenkin tai sitten hätäisiä viime hetken lipsumisia linjasta.

Kun kirjan valmistumisesta on kulunut riittävästi aikaa, vuosia, se alkaa tulla taas uudeksi, oudoksi. Pikkuhiljaa sisältöä alkaa unohtaa. Joidenkin henkilöiden nimiä, jos ne eivät olleet tärkeitä (nimet, ei henkilöt – henkilöt unohtaa viimeisten joukossa). Pieniä kohtauksia. Ajan myötä suurempiakin, kokonaisia lukuja, osioita. Kun sitä lukee, jos uskaltaa, huomaa usein positiivisia yllätyksiä: koska on unohtanut sen, minkä silloin tiesi. Nyt sen oppii itseltään. Minä kirjoitin tämän? Mutta monesti ei uskalla lukea, koska pelkää näkevänsä virheitä, lapsuksia tai niitä pahimpia, yleistyksiä tai valehtelua. Ja muutenkin: se oli yksi vaihe elämässä. Nyt on toinen vaihe. Kun aikaa menee tarpeeksi, edellistäkin vaihetta voi alkaa taas katsoa hyväksyvin silmin. Näin on kulttuurihistoriassa, yksilön historiassa ja kirjoissa.

Olen ensimmäisten teosteni kohdalla siinä tilanteessa, että ne ovat alkaneet häipyä muistista. Ahneet ja viattomat tuli 2008, novellikokoelma, Kaikki on sanottu tuli 2011. Muistaisin varmaan ulkoa jokaisen Ahneiden novellin pääidean, jos jäisin oikein miettimään. Mistä siinä oli kyse. Mikä idea tuli mistäkin, mihin olin tyytyväinen, mikä vaati töitä. Työtä vaatineet kohdat muistaa paremmin. Ne kohtaukset, jotka ovat vain virranneet, näyttävät nyt vieraan kirjoittamalta. Kanavoinnilta.

Olen lukemalla lukenut vain muutamia novelleja sen jälkeen – Pajunkissoja, kun se meni ylioppilaskokeeseen, niitä muita joita on käännetty, Kauriiden taivas kai viimeksi. Se on novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin syksyllä 2002. Se on ensi vuonna täysi-ikäinen. Se lähti Mishiman pienoisromaanista Kunnia on katkera juoma. Ja kouluampujista.

*

Kun rupesin kirjoittamaan romaaneja, tein sen novellien pohjalta. Novellissa on kaikki jo. Siitä laajentaa sitten romaaniksi. Tai ihan ensin on lause, ja se syntyy runoudesta, runoutta lukemalla ja kirjoittamalla. Jätin runojen kirjoittamisen kun aloin kirjoittaa novelleja ja novellit kun romaaneja.

Kaikki on sanottu oli palmikko. Siinä on kolme pitkää novellia, pienoisromaania, kolmen sisaruksen tarinat, jotka kirjoitin erikseen erillisiin tiedostoihin. Loppuun asti jännitin, toimiihan se yhdessä, kun tarinat palmikoi yhteen. Muistan vieläkin helpotuksen, kun luin käsikirjoitusta ensi kertaa läpi kokonaisuutena ja tajusin että se toimii. Se toimii. Ei mennyt kaikki hukkaan. Ja että: onko romaani näin taipuisa? On…

Kirjoitin Sanottua nautinnolla, tarinan kertomisesta ja romaanin maailman luomisesta nauttien. Se oli innostusta. Tajusin silloin, että haluan tehdä tätä, haluan kirjoittaa.  Mitä kaikkea romaanissa voi tehdä? Siinä on sellaista kuulasta kerronnan luonnollisuutta, viattomuutta, joka oli mahdollista vain kerran. Nyt jos lukisin sen, ehkä miettisin lyhentämistä, en tiedä. Mutta joka luvussa on ehkä muutos… Kuten novellissa. Ehkä luvut ovat siis perusteltuja kaikki.

Joka tapauksessa silloin jokainen kirjoitettu sivu oli riemuvoitto, ei koska se oli vaikeaa, vaan koska se oli helppoa. Sittemmin olen miettinyt pidäkkeellisemmin, kuinka paljon tarvitaan, mitä tarvitaan. Ihmisten jännekin on ehtinyt lyhentyä vuodesta 2011. Joskus vielä luen Sanotun. Sitten kun en enää muista, sitten kun se yllättää.

Työhuoneeni oli silloin kellariloukku Pohjoisella Hesperiankadulla. Huvitti nähdä Martti Ahtisaari kadulla menossa kotiinsa, kun olin tullut ulos kellariloukustani ja kirjoittanut hänet juuri henkilöksi Afganistaniin. Hermostutti nousta metroportaita Kampin metroasemalle, kun oli ollut loukussa kirjoittamassa syrjäytyneistä päihderiippuvaisista.

*

Kun pidin julkkareita Totuuteen naisista 2013, muistan selittäneeni sen eroa edelliseen siihen tapaan, että KOSissa kokeilin, mitä kaikkea romaanissa voi tehdä, Totuudessa haluan näyttää, miten se tehdään. Kirjailijalla on oltava luottamusta kykyihinsä. Totuus oli paljon hallitumpi, aristoteelisempi paketti. Suunnittelin sille rakenteen etukäteen, taas kuin yhtä isoa novellia, samaa novellin rakennetta.  Se on kurimus rakenteeltaan. Syöveri viettää yhä vahvempaan virtaukseen, nopeammille kierroksille.

Totuus perustui tositapahtumaan Amerikasta: kolmiodraama, paha poika ja kaksi tyttöä, jotka tätä tavoittelivat ja lopulta kävivät toisia vastaan.  Mietin ensin tarinan kertomista melko niukasti vain tytön näkökulmasta, novellimaisesti taas, mutta kunnianhimo lähti käyntiin. Isän näkökulma tuli siitä, että minulla oli tässä vaiheessa kaksi tytärtä. Ensi kertaa tuli kuolevaisuus mieleen.

Toisena tuli muovi. Muovista se lähti laajenemaan tapahtumaketjusta romaaniksi, muovista ja Jonathan Haidtin teoriasta maailmankuvista, joissa toisessa tehdään luontoa parempaa ja toisessa tyydytään siihen, mikä toimii. Siinä on romaanin rakennuspalikat, muovi ja villa. Se yhdistettynä teinikolmiodraamauutiseen, johon törmäsin netissä joutilaasti surffaillessa. Niistä Totuus lähti.

En tiedä kuinka näkyvää lukijalle oli Totuuden kertojaratkaisut. Teini-Roosa kerrotaan elokuvakamerakerronnalla, isä Tapio eläytymisesityksellä. Roosan kertoja on silti Roosa: hän ei kerro mitään, mihin Roosa ei kiinnittäisi huomiota. Hän ei kerro miltä kaverit näyttävät tai miltä röökipaikka näyttää, koska se on hänelle itsestäänselvää. Hän kertoo, että kaverilla on uusi vaate, se on uutta, sen hän sanoisi. Joku lukija sanoi, että kertojahan on lopulta sama. Tavallaan, ainakin 50-prosenttisesti sama,  se on isän ja lapsen samankaltaisuus.

Totuuden ensimmäinen luku muuten oli vaikein, se meni aivan uusiksi. Olen siitä ylpeä, sen juonellisesta helminauhasta. Siinä on biljardipeli, jonka pallot kopsahtavat toisiin ja laittavat toisensa liikkeelle: läntti lattialla, kahvakuula, riita, sohva, yösaapumiset jne. Kaikki tapahtuu salavihkaa, ikään kuin vihreän veran alla. Tällaiset muistan. Muita kohtauksia on alkanut häipyä muistista jo.

*

Perkeleen kirjoittamista kaipaan, ja se on hullua  koska se oli kaikkein painavin romaanini. Aloitin sen samassa kellariloukussa, jossa kirjoitin Totuuden, kellariloukku numero kaksi jo siis, tämä kakkonen oli Kasarmikadulla. Lopetin sen Tapiolassa oikeassa työhuoneessa, jossa on ikkunat ja kaikki. Se lähti siis maan alta ja nousi valoon. Se on Perkeleen rakennekin.  Binge and purge.

Oikeastaan sen pohdinnat olivat suoraa jatkoa Totuuden loppumonologille. Tässäkö kaikki? Ei se voi olla kaikki.

Minulla on paljon kauniita muistoja Perkeleen kirjoittamisen vuosista. Pyöräilin Perkkaalla kesällä tapahtumapaikkoja etsien. Kävin Sellon leffateatterissa katsomassa dokumentin Kurt Cobainista: se avasi oman nuoruuteni pysäyttävällä tavalla, olin äkkiä suoraan siellä Espoonlahdessa unettomina öinä 90-luvun puolivälissä. Kävin keikoilla, festareillakin. Luin kirjoja kuolemisesta, Jumalasta ja Nikki Sixxistä. Etsin esimerkiksi lokaatiota hotellikohtaukselle Los Angelesiin. Nikki Sixx oli poikana hylättynä Sunset Towerissa yksin kun äiti sekoili, Iggy Pop hyppi huoneensa ikkunasta sen uima-altaaseen. Ja kas, Sunset Tower sijaitsee Sunset Bulevardilla, juuri siinä missä bändi on voinut keikkansa vetää. Palaset loksahtivat paikoilleen. Serendipiteetti tai jokin poeettinen kohtalo, sellaista oli paljon Ilmoittauduin silloin Sunset Towerin postituslistalle ja saan sieltä vieläkin pari kertaa vuodessa uutiskirjeen. Hymyilyttää aina kun meilaavat, tulee hyvä mieli. Jos joskus matkustan Los Angelesiin, haluan yöpyä Sunset Towerissa.

Se oli pieni kohta kirjasta, tällaisia on sata. Dashwood Manor esimerkiksi on Halsway Manor. Siellä oli oikeasti villihevosia.

Perkele vain lähti hevistä, rockista prismana. Siihen meni 38 vuotta elämää, pakkomiellettä ymmärtää ihmistä ja kulttuuria. Mikä on ihmistä ja mikä vain hänen kulttuuriaan, tätä aikaa ja paikkaa, ehkä erikoista sellaista eikä kestävää? Erityislaadulle on tavallisesti sokea. Kalakaan ei ymmärrä, mitä tämä ”vesi” on.

Perkele lähti hahmoista siinä missä Totuus juonesta.  Sitten tulivat kohtaukset: mitä kohtauksia tarvitaan, mitä halutaan. Linja oli, mutta pysäkit piti rakentaa. Luuranko oli, jokunen kylkiluukin, mutta lihasta vain käsityksiä. Perkele on epäkeskoinen, tarkoituksella, riskillä, ehkä liian suurella riskillä. Mutta kun eräs lukija sanoi, että juuri siinä vaiheessa kun päähenkilö sanoi Dashwood Manorissa olleensa kyllästynyt näihin jätkiin, juuri siinä vaiheessa hänkin tajusi olevansa itse jo kyllästynyt näihin jätkiin, se oli parhaita mahdollisia palautteita, että olin onnistunut.

Muuten. Siitä luvusta puuttui vielä kliimaksi, tuntui että jotain puuttuu, mutta en ensin tajunnut miksi.  Kirjoitin sen luvun toiseen versioon suudelman, suuren yrityksen, joka oli ollut tuloillaan ja joka meni. Se oli pyramidin huippu. Sitten luin John Yorken Into the Woodsin narratiiviset teoriat midpointista, tarinan keskipisteestä. Nappasin Perkeleen hyllystä ja katsoin kirjan keskikohdan. Se on juuri se suudelma. Kirjoittaminen voi olla käsittämättömän palkitsevaa.

Ja kamalaa. Sen hahmon tappaminen oli vaikeinta mitä olen joutunut kirjoittamaan. Oli alusta asti selvää, että näin käy. Mutta kun tulin siihen lukuun, tuntui etten saa henkeä. Sitä kesti monta päivää. Ikävöin häntä yhä. Ehkä eniten kaikista hahmoistani.

Outoa, että kaipaan Perkeleen kirjoittamista, sillä se oli raskas kaksivuotinen. Liian paljon kirjoittamista liian nopeasti, 2011 – 2015, liian vähän muuta. Olin sen jälkeen syksyllä varmaan patologisessa tilassa. Kun Perkele upposi aalloitta, jätin kirjallisuuden maailman ja aloin tehdä sitä mitä haluan. Silloin se oli pelata lautapelejä. Henkku Kaikki on sanotussa sanoi niin – kirjoitin sen noin 2010. ”Oikeastaan haluaisin pelata.” Se oli minulla sisällä vuosikaudet.  Anna-Leena Härkönen sanoi psykiatrilleen, että oikeasti haluaisin vain nukkua. Tämä oli vastannut, että nuku sitten. Mikä estää. Härkönen oli nukkunut päivät pääksytysten. Minä aloin pelata.

Kirjoitin sentään Pyhän ruoan, se oli asiatekstinä riittävän kaukana romaaneista.  Ja sitten sain kaiken sanottua ruoasta. Todella. Loppu olisi toistamista, joten en ole kauheasti jatkanut aiheesta. En tykkää toistaa itseäni. Ja sitten tuli Vuosi herrasmiehenä ja siitä tuli seuraava fokus.

Perkele miettii romaanina niitä asioita, jotka sitten johtivat Vuoteen herrasmiehenä. Perkeleen nimi on oikea sen sisällölle, mutta en ole varma oliko se oikea nimi yleisölle. ”Tuuli kulkee missä tahtoo”. Se kilpaili ”Perkeleen” kanssa.

*

Olen kertonut näiden kirjoittamisesta paljon koherentimmin luennoilla, joita olen pitänyt kirjoittamisen opiskeiljoille Kriittisessä korkeakoulussa. ”Making of.” Ehkä näistä olisi voinut kertoa muuallakin. Mutta se vaatii aikaa. Elämänkokemuksissa menee helposti viisi, kymmenen vuotta, ennen kuin ne käsittää niin että niistä voi kirjoittaa. Näkee kaaren, mihin asiat johtivat, riittävän etäältä. Ehkä kirjoista puhumisessakin on sama.

Kaikki on sanottu Viikon kirjana HS Kirjastossa

/ JK

Ensimmäinen romaanini Kaikki on sanottu on Viikon kirjana Helsingin Sanomien digikirjakirjastossa. HS Kirjastoon kuuluvat tai liittyvät saavat siis nyt lukea sen ilmaiseksi.
Suosittelen muuten. Kyllä sen eteen on työtä tehty. Ajoituskin on oivallinen. Kaikki on sanottu sopii nimittäin hyvin johdannoksi tai etko-osaksi (prequel) tässä kuussa ilmestyneelle Perkeleelle. KOSissa on muun muassa Perkeleen päähenkilön Rekon vaiheet rauhanturvaajana Afganistanissa kymmenisen vuotta sitten, ja Kaikki on sanotun päähenkilöitä esiintyy Perkeleessä.

Tällainen mainos oli tänään lehdessä.

WP_20150926_17_10_40_Pro

 

 

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

/ JK

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle

/ JK

Kun viettää päivänsä yksin kuin majakanvartija, kuulkaahan nyt, pakko siinä on itseään koettaa viihdyttää. Kirjailija julkaisee kirjan, siitä tehdään juttuja ja kriitiikkejä, joissa sen näkyvimmät rakenteet kuvaillaan lyhyesti, kuulee ihmisiltä, että kiitos kirjasta, luin sen, tykkäsin. Harvoin kukaan tuo esille sitä, mitä kirja tarkkaan ottaen edes sisältää. Ja silti sitä on nyprännyt niitä lauseita juuri täsmälliseen muotoon.

Nypräämistä jaksaa kun ajattelee tekevänsä sen itselleen.

Kuinka hauskaa kirjailijalla voi olla työnsä parissa, valkeni minulle erityisesti parin kolmen teoksen kautta, jotka aikoinaan luin viittein varustettuina. Laurence Sternen Tristram Shandy oli yksi, Vladimir Nabokovin Lolita toinen. Se Gilbertin kartta Joycen Odysseuksesta oli kolmas, se joka osoitti joka luvun symboliikan ja vastineen Homerokseen. Opetus oli: jos kirjoittaa kirjan, miksei saman tien pidä hauskaa sen kanssa.

Joten kun Kaikki on sanottuun piti nimetä ”kunnollisen perheen” lapsia, nimesin heidät Peppi Pitkätossun superkunnollisten kavereiden mukaan. Annikasta tosin tuli Henriikka.

Kaikki on sanotussa hain sisarusten välistä yhteyttä samoilla johtomotiiveilla, kuten mustat silmät, helikopteri ja ennen kaikkea heräämisen johtomotiivi, jotka seikkailevat ristiin. Kullakin sisaruksella oli myös oma pääasiallinen aistinsa, jota hän käytti. Sovelsin heissä surutta niin freudilaista, jungilaista kuin evoluutiopsykologiaakin: Kirjassa on esimerkiksi yksi oidipaalinen tai sanotaanko elektramainen luku. Hahmojen kehitys menee tiettyjen jungilaisten arkkityyppien mukaan: kehittyminen on uusien, nykyisille vastakkaisten arkkityyppisten elementtien tuomista osaksi persoonaa, tulemista monipuolisemmaksi.

Ja koska pidän kertojan roolia proosassa ratkaisevan tärkeänä, koetin pysyä ehdottoman tiukasti kertojassa, joka kokee ja kuvaa kaiken näkökulmahenkilön tajunnan läpi: eli kirjoitin sen mitä kunkin luvun päähenkilö tietäisi, aistisi, ajattelisi, tuntisi ja mitä välittäisi eteenpäin lukijalle – ja kun Samu ei ole älyllinen tyyppi, hänen ajatusketjunsakaan eivät saa olla sofistikoituneita, vaikka sitten joku ikävä lukija pitäisi kirjailijaa sen takia yksinkertaisena. Ja kun kerran Toman viidennen lopussa meinasin livetä tästä piruuttani, kauhistelin, että kaikki pitävät tätä virheenä, joten lisäsin sinne johtolauseen ”hän mietti, että”, että mietintä menee hänen omaan piikkiinsä eikä ulkopuolisen kertojan. Hannasin.

Tämän jälkeen ja tämänkin takia oli luonnetta kehittävää lukea sitäkin kekseliästä aikakausilehtikriitikkoa, jonka mielestä kirjassa kaikki on sanottu turhan suoraan. Puolensa ja puolensa, ammateissa.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kantava ajatus on, että kirjailijan pitää pystyä perustelemaan joka ikinen ratkaisunsa. Perustelujen ei tarvitse olla tieteellisesti taikka oikeustuvassa kestäviä, mutta kirjailijan omantunnon tulee hyväksyä ne ja selittää itselleen. Ne ovat poeettisia perusteluja. Eli liikkuvat vähintään temaattisella tasolla.

Perustelujen ensimmäinen tehtävä on auttaa ja helpottaa kirjoittajaa. Niiden avulla hän pääsee eroon luovan ihmisen päävihollisesta, äärettömästä vapaudesta. Jos hahmon takki voi olla minkä värinen tahansa, miksi kirjoittaa hänen takkinsa väri? Miksi hänellä olisi takkia ollenkaan? Miksi hän olisi olemassa, jos hän voi haahuilla täällä yhtä lailla ilman takkia kuin takissa? Ongelma on sama kuin täyspysähdys kehotuksen ”press any key” edessä, koska näppäimistössä ei ole any-näppäintä. Joten sitä perustelee monia asioita, jotka voisivat olla täyttä sattumaakin, koska sattuma on yleensä ”any key”.

Minulla esimerkiksi oli mielessä ihan konkreettinen selitys sille, mikä teki Ronjasta Ronjan. Ja Ahneiden ja viattomien novellissa Sielun hauta minulla oli mielessä tieteellinen selitys päähenkilön pariutumisongelmille. (Novellissa esiintyy myös henkilöiden niminä viittaus sen inspiraatioon, Maiju Lassilan Rakkautta-satiiriin. Yllättävän harva on edes huomannut novellin olevan puhdas satiiri.)

Sitten tapahtuu sellaisia asioita, joista tuntee jääneensä kiinni omatuntonsa vaientamisesta: ne englanninkieliset rocksanoitukset, joiden Tapani Koskikari miettii olevan synonyymejä seksille, olivat vuoden 1979 hittibiisien nimistä. Sitten minun piti muuttaa tapahtumien aikajanaa ja kyseiseksi vuodeksi tulikin 81, mutta olin totta puhuen liian tyytyväinen verbeihin lähteäkseni tekemään listaa uusiksi, joten lisäilin sinne muitakin ja idea hajosi.

Ja sitten on asioita, joiden suhteen on pannut vapaasti omiaan eikä edes välittänyt ovatko ne totta myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, kirjan maailmaan ne kuuluvat. Aivazovskin historiikki tällaisena. Mutta kas, kun ne laittaa hahmon suuhun, sittenhän virhe ei ole minun vaan hänen.

Totta puhuen pelkään, että olen alkanut jo unohtaa monia perustelujani Kaikki on sanottuun. Totuus naisista on vielä paremmassa muistissa. Tässä jotain pohdittavaa niille, jotka sellaisesta tykkäävät:

– Jaoin romaanin keskeisimmät henkilöt kahden johtomotiivin alaisuuteen. Mitkä nämä johtomotiivit ovat ja miten henkilöt järjestäytyvät suhteessa kumpaankin ryhmään?

– Luvun kaksi kaksi rinnakkaista tarinaa ovat verrannollisia. Sama sanasto toistuu niissä samassa järjestyksessä. Alkaa muffinssista, jota sanaa minun piti käyttää sitten Roosan tarinassakin, vaikka nuoriso puhuu nykyään kuppikakuista. Koko kirjan rakenteen tasolla on myös isompi verrannollisuus.

– Miksi juuri Firenze?

– Espoota tunteva lukija tunnistaa monia tapahtumapaikkoja. Itse lukio on kuitenkin fiktiivinen.

– Missä kohtaa Roosaa seuraava muuten täysin ulkopuolinen kertoja tekee lipsahduksen ja esittää tulkinnan, eli tunteilee?

– Onko Kari Koskikari olemassa? Muuallakin kuin Tapanin mielessä?

– Ja tietysti: Mikä on totuus naisista?

Kansi Tuomo Parikka

En tässä yritä esittää, että aivan kaikki olisi kirjassa loppuun asti mietittyä. Se on mahdotonta siitä syystä, että emme näe, mitä emme näe. Voimme nyprätä sitä minkä huomaamme, mutta jos sieltä toiselta puolelta vuotaa kirjaan jotain, se on meille näkymätöntä. Toisille se saattaa paistaa. Se pelottaa kirjailijaa vielä enemmän kuin kiireiset aikakauslehtikriitikot.

Enkä tässä odota näihin vastauksia. Nämä ovat tässä lukijan lisäharrasteena, sikäli kuin lukija innostuu tällaisista, ja sikäli kuin ne voivat inspiroida kirjoittajia. Lukijalla on täysi ja yhtäläinen vapaus olla innostumatta ja nauttia vain lukumatkasta.

Loppuun brittiläistä postpunkia bändiltä, jota Tapani Koskikari ei enää välitä kuunnella:

Ks. myös lukijahaaste yksi ja lukijahaaste kaksi, sekä logiikka, jolla merkitsen dialogia.