Dialogin jama Suomessa

Rajallisten resurssien maailmassa kotimainen kirjallisuus kilpailee lukijoista ulkomaisen kirjallisuuden kanssa. Ulkomaisella kirjallisuudella on etunaan nimenomaan se, että se tulee ulkomailta, eli on valmiiksi kansainvälistä ja esivalittua ja suuren maailman tuulahdusta Impivaarassa ja wau miten ihana aksentti sillä on. Kotimainen kirjallisuutemme voisi käyttää omana etunaan tuttuutta.

Tuttuudella en tarkoita tylsää arkisuutta, vaan tuttua sillä tavalla kuin taide parhaimmilllaan on: se on tuttua jälkeenpäin. Ts. asia on ollut ihan silmieni edessä, mutta enpä ole tullut sitä tuolla tavalla huomanneeksi – noinhan se menee.

Viktor Jerofejev kertoo Tsehovin kirjeistä, joissa tämä arvioi ystävälleen sitä, miten paljon vaikeampi on harjoittaa rakkautta sohvalla – sängyssä se on paljon mukavampaa. Jerofejevin mielestä tässä on Tsehovin nerous:

Ja lukiessani tätä suurenmoista mietelmää sängystä ja sohvasta […] mietin, miksi Tsehov on suuri.

Koska hän puhuu totta. Todellakin, kuten hän kirjoittaa, naista on mukavampi ”jylkyttää” sängyssä kuin sohvalla, joka on milloin liian pehmeä milloin liian kapea. […]

Mutta on yksi asia myöntää ja toinen asia todeta ja kirjoittaa itse. Ei riitä tyyliä, ei yksinkertaisesti ole lahjakkutta. Toiset kirjailijat taas eivät viitsi hukata aikaa tähän. He ovat kiinni paradoksaalisten ajatusten esittämisessä, he väittävät mieluummin, että on mukavampaa maata naisten kanssa sohvalla kuin sängyssä, ja sehän on täysin käsittämätöntä postmodernismia tai jotain vielä arvoituksellisempaaa.

He ovat sidottuja, mutta Tsehov on vapaa. Hän on vapaa kirjailija. Hän on vapaa puhumaan mistä banaalista seikasta tahansa. (Kokoelmasta Miehet, suom. Jukka Mallinen)

Hyvä kirjallisuus on usein lähellä Trivial Pursuitin ahaa-elämystä: niinpä tietysti, olisihan tuo pitänyt tietää.

Kotimaisella kirjallisuudella olisi tässä kilpailuetu. Sattuneesta syystä suomalaiset kirjailijat tuntevat lukijoidensa maailman.

Yksi asia, missä suomalainen kirjallisuus on mielestäni tämän suhteen epäonnistunut, on puheen tallentaminen. Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet kirjoittamaan puhetta. Se johtuu siitä, että meillä on kaksi kieltä, puhekieli ja kirjakieli. Tämä on suomen kielen ja kirjallisuuden erikoisleima, jonka erikoisuutta emme taida ihan ymmärtää. Englanniksi kirjoitettu on englanniksi puhuttu. Suomessa puhumme puhekieltä ja kirjoitamme kirjakieltä, ja tämä tärvelee myös dialogimme.

Kun käyt teatterissa, kiinnitä huomiota siihen millaista paperia hahmot puhuvat. Sekaan eksynyt aito puhekielinen repliikki, usein koomisen huudahduksen muodossa, saa yleisön välittömästi puolelleen. Tämä pätee riippumatta siitä onko teksti käännetty vai kotikielinen.

Katso pronomineja: kirjasuomessa ne ovat minä sinä hän, me te he. Puhesuomessa esim. mä sä se, me te ne – tai sitten millä tahansa suomen murteella mie, mää, jne. Pääkaupunkiseudun nuoressa puhekielessä jotkut pronominit myös katoavat ja korvautuvat persoonan kiertävällä ilmaisulla:

Mihin olet matkalla? -> Mihin tyyppi/teitsi/jäbä/muija/äijä on menos?

Me olimme hämmästyneitä. -> Jengi oli ihan et hä…?

Yksi syy miksi suomalainen yleisö kuluttaisi suomalaista eikä esim. brooklynilaista kulttuuria olisi se tuttuus, joka tekee tekstistä aidon, samaistuttavan, läheisen, yllättävällä tavalla tutun. Se menetetään, koska hahmot eivät puhu niin kuin lukija puhuu. Hahmot etäännytetään lukijasta tahattomasti, ilman että tilalle saataisiin korvaavia ulkomaalaisuuden avuja.

*

Me puhumme puhekielisemmin kuin kuvittelemme. Edelleen pronominit esimerkkinä: tarkkaile joskus niin huomaat kuinka harvinainen ”minä” on: ”mä” esiintyy kaikissa ikä- ja yhteiskuntaluokissa. Kirjakieltä puhuvat lähinnä poliitikot. He harjoittelevat sitä. Myös muut uutistärkeilevät ihmiset (tutkijat, viranomaiset jne.) käyttävät – kameran edessä – kirjakieltä. Julkinen puhe on usein väännetty kirjakieliseen suuntaan, ainakin jos halutaan vaikuttaa tärkeiltä ja etäisiltä. Joskus myös ikävä kyllä siksi, että kuvitellaan niin pitävän tehdä, koska uutistärkeilijätkin tekevät sitä. Nyrkkisääntö: Kirjakieltä käytetään suomessa kun teeskennellään. Esitetään muuta kuin ollaan. Piilotetaan aitous.

Siinä kirjakielen käyttö puheessa suunnilleen onkin. Muuten suomessa puhutaan aina puhekieltä. Kun pääsee kuulemaan tai lukemaan oikeaa puhetta dialogissa, kokee välittömän tsehovilaisen palkinnon: noinhan tämä menee. Miksei näin kirjoiteta aina?

Tämä oli kokemukseni aikoinaan kun tv-sarja Irtiottoja tuli. Aku Louhimiehen ohjaama, Paavo Westerbergin ja työryhmän kirjoittama, työstämä, improvisoima ja hahmojen suuhun sovittama Irtiottoja oli huippua myös puheen esittämisessä. Se oli minulle mieleenjäävä elämys myös siksi, että sain kuulla työryhmän opiskelleen David Mametin dialogia. Tunnistin vaikutteet, koska olin itse samaan aikaan opiskelemassa Mametia: tein kirjallisuustieteen seminaarityöni nimellä Mamet-speak – David Mametin kadun kieli.

Sittemmin harjoittelin dialogia kirjoittaessani näytelmän Queensberryn säännöt yliopiston harrastajateatterille. Osana suomen kielen opintojani opiskelin keskustelunanalyysiä. Kaiken tämän seuraus oli, että aloin nähdä ihmisten puheen sanoina paperilla. Miltä puhe todella näyttäisi mustana valkoisella. Ja se näyttää erilaiselta kuin mitä kirjailijamme yleensä kirjoittavat.

*

Kantani ja käytäntöni dialogin kirjoittamiseen on tämä.

Paras dialogi on stilisoitua puhetta, tyyliteltyä realismia. Dialogin ei ole tarkoitus olla nauhurimaista arkipuheen tallentamista. Se on käytännössä lukukelvotonta: tässä  . esimerkiksi litteroitu versio aitoa puhetta. Kuten murteellisuudessa, johonkin on vedettävä raja. (Täysin eri asia on sitten jos dialogin ei ole tarkoituskaan olla realistista. Vrt. Kaurismäen dialogi. Draaman dialogilla on myös toki eri tarpeet kuin proosan.)

Tärkein yksittäinen oivallukseni Mametia lukiessa, näytelmää kirjoittaessa ja keskustelunanalyysiä opiskellessa on tämä: kieli kuten runouskin perustuu tavutukseen.

Mamet kirjoittaa englantia, ja englantia puhutaan ”jambimaisesti”, eli ensi tavu on usein painoton kuten jambi-runomitassa. Suomi on trokeemainen kieli: ensi tavu painollinen, toinen painoton ja niin edelleen. En jaksa kaivaa muistiinpanojani suomen kielen historian kurssilta, mutta muistan tämän näin: varhaisimman suomalaisugrilaisen kielen sanat muodostuivat tavuista, jotka koostuvat KV-pareista: konsonantti+vokaali.  Kala. Kyy oli varhaismuodossaan kyje.

Tästähän on hyvin lyhyt matka kalevalamittaan, jota usein luonnehditaan nelipolviseksi trokeeksi (vaikkei se ihan niin yksinkertaista ole):

Vaka vanha Väinämöinen

elelevi aikojansa

noilla Väinölän ahoilla

Kalevalan kankahilla.

Suomalaisen suuhun sopii mainiosti nelipolvinen trokee. Vrt. vanha sotahuuto: ”Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä ryssät voita”

Tai Tuomas Vimman hahmon repliikki: ”Vedä akka v-ttu päähäs”

Tai: ”Face meni pilalle kun sinne tuli kaikki kävyt”

Oma kompromissini realismin ja luettavuuden välillä perustuu tavutukseen. Kirjoitan yleensä tavut, jotka puheessa äännettäisiin, ja jätän pois tavut, joita ei äännettäisi. Kirjoitan tavut kokonaisina: ”niin kuin” vaikka hahmo oikeasti lausuukin puhunnon ”niinku”. Tietäköön siis lukija, ettei niitä viimeisiä änniä ole tarkoituskaan ääntää. Saatan jättää kirjaimia pois tavun sisältä:  diftongit helposti lyhenevät puheessa (”punanen”) ja d-kirjaimen lausuminen on harvinaista ”en mä ehi”.

*

Lopulta se, missä muodossa dialogi on, on kuitenkin pieni asia kirjan kokonaisuudessa. Lukija voisi keskittyä tärkeämpiinkin, kuten että miksi nämä hahmot keskustelevat näin – puhumattakaan suuremmista arvoista kuten rakenteen  tai hahmojenluonnin kysymyksistä. Mutta elättelen toivetta, että lukijat tottuvat lukemaan minunkin dialogiani hämmästelemättä ja että puhekieleen pohjatuva dialogi yleistyisi kirjallisuudessamme sen verran, että sitä pidettäisiin huomaamattomana. Näin arkikielinenkin dialogi voisi olla samaan aikaan tuttua mutta silti yllättää lukijansa.

Advertisements

5 kommenttia artikkeliin ”Dialogin jama Suomessa

  1. Kiitos viisaasta kirjoituksesta, siinä oli montakin terävää havaintoa. Oli todella kiinnostavaa lukea myös omista dialogikirjoittamisen periaatteistasi.

    Harvoin sitä tosiaan löytää suomalaista kirjallisuutta, jonka stilisoitu puhekieli toimisi luettuna JA samaan aikaan herättäisi jatkuvasti aitoja tunnistamisen tunteita. Ainakaan minä en löydä vaikka haluaisin, voi kyllä hyvin olla että vika on etsijässä. Vinkkejä otetaan vastaan. Yleensä puhe on joko kovin paperinmakuista tai sitten se on häiritsevän stilisoimatonta puhemattoa, jonkinlaista velttoa sanavirtaa vailla taideteelmän kaipaamaa iskevyyttä ja rytmiä.

    Harvoja viime vuosilta mieleen tulevia poikkeuksia on ollut Juha Jokela, hänkin näytelmäkirjailija. Esimerkiksi ”Fundamentalisti” on muun hyvän ohella dialogin kirjoittamisen taidonnäyte.

    Oma erityiskiinnostukseni (kirjoittajana ja kirjoittamisen opettajana) liittyy puhekielen mielekkääseen käyttöön muualla kuin kaunokirjallisuudessa. Esimerkiksi monologimuotoon kirjoitetuissa muistelmissa ja elämäkerroissa, jotka joku toinen henkilö on keskustelutallenteiden pohjalta kirjoittanut.

    Yleensä nämä on joko editoitu tarpeettoman kirjakielisiksi tai sitten jätetty häiritsevän puhekielisiksi. Kielen paperisuus hävittää tekstistä kertojan äänen, laiska sanelukoneelta paperille purkaminen taas tekee tekstistä ärsyttävän löysää puuroa, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa.

    Jälkimmäinen piirre on esimerkiksi monissa viime aikojen muusikko- ja bändimuistelmissa. Hyvin stilisoitu teksti voisi jalostaa hyvän kertojan elävää kerrontaa entisestään, mutta kirjoittaja, jolla on liian kiire (ja liian vähän kirjallista kunnianhimoa ja näkemystä), haaskaa saamansa hyvän materiaalin suoltamalla sitä sellaisenaan paperille.

    Jäin miettimään kirjoituksessasi yhtä kohtaa. Sanot, että tottumattomuus puheen kirjoittamiseen Suomessa ”johtuu siitä, että meillä on kaksi kieltä, puhekieli ja kirjakieli”. Sanot myös, että kyseessä ”on suomen kielen ja kirjallisuuden erikoisleima, jonka erikoisuutta emme taida ihan ymmärtää”. Ehtisitkö avata tätä ajatustasi hiukan. Eikö monessa kulttuurikielessä ole vielä isompi kuilu puhekielen ja kirjakielen välillä, osaksi kirjakielen paljon pitemmän historian takia? Vai tarkoitatko jotain muuta?

    • Kiitokset kommentista. Jokela tuli minullekin mieleen.
      Hyvin kiinnostava aihe tuo muistelmien kirjoittaminen. Ensin pitäisi koettaa tunnistaa puhujalle ominaiset lausemuodot ja rytmi ja sanavalinnat (töksäytteleekö vai puhuuko monipolvisia virkkeitä täynnä sivulauseita). Sitten pitäisi miettiä joku oma kompromissi, yleislinjaus, että mikä kirjoitetaan puheenomaisesti ja missä määrin pysytään kuitenkin hallitussa ja luettavassa kielessä. Olen omaan linjaani ollut tyytyväinen, vaikkei sekään ongelmaton ole.
      Pronomineista on hyvä alkaa, niillä on suhteellisen suuri vaikutus. Hessu Hopo puhuu tunnistettavaa kieltä yksinomaan siksi, että ainoana Ankkalinnassa hänen suuhunsa on laitettu ”mä”.

      Käsitykseni mukaan monissa muissa kielissä tapana on, että on olemassa jokin yksi muita oikeampi tapa puhua kieltä – se jonka pohjalta kirjakieli on kehittynyt, ja jota (yläluokka) puhuu ja vaalii ja johon muita koulitaan. Oxford English, Pariisin ranska, Toscanan italia. Tämä on lähellä puhekieltä siis ainakin siinä porukassa, joka sitä luonnostaan puhuu. Murteet sitten ovat yleensä kauempana, mutta ne ovat murteita ja jonkinlaisia ”poikkeuksia”. Murre, slangi jne. on minusta eri asia kuin puhekieli vs kirjakieli. Oli murre mikä tahansa, englanninkielinen kirjoittaa I love you ja sanoo jotain hyvin läheistä. Suomalainen ei missään tosissaan sano ”minä rakastan sinua”.

      Suomen kirjakieli ei vain ole niin vakiintunut. Voi jopa olla, että suomen kirjakieli on jossain määrin epäonnistunut luomus. Agricolan suomeen ottama d-kirjain esim. ei esiinny perinteisesti missään puhutussa suomessa.

      Kirjoituksen ääntäminen on sitten eri asia. Sehän suomessa on hyvin lähellä kirjoitusasua ja esim. ranskassa ja englannissa kaukana siitä, mutta äänteiden ja kirjoitusasun ero ei tässä ole olennainen.

  2. Paluuviite: Dialogin kirjoittamisesta | Joonas Konstig

  3. Paluuviite: Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle | Joonas Konstig

  4. Paluuviite: Dialogi kaunokirjallisuudessa | Joonas Konstig

Kommentointi on suljettu.