Mitä kirjailija muistaa omasta tuotannostaan vuosien takaa

Viime vuonna oli kulunut kymmenen vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Mietin jo syksyllä, josko olisi aika kirjoittaa jonkinlaista katsausta taaksepäin. Meni kevääseen.

Tämä blogaus ei ole hiottu valmis artikkeli, kunhan ajattelen ääneen. Ehkä tämä kiinnostaa. Ainakin tämä on itselleni talteen.

*

Kirjailijat sanovat usein, etteivät lue omia kirjojaan. Se tuntuu ehkä… jonkinlaiselta epäluottamuslauseelta: eikö se pidä omasta tuotannostaan. Siitä tuskin on useinkaan kyse.

Ensinnä, siinä vaiheessa kun kirja on valmis, siihen on läpeensä kyllästynyt. Siitä tietää, että kirja on valmis. Kun sitä ei jaksa, ei pysty, ei kestä enää käydä läpi uudestaan. Se tekee fyysisesti pahaa. Lauseita on jo tuijottanut niin monta kertaa, ettei se enää vie muualle kuin hulluuteen. Muutokset alkavat tässä vaiheessa olla jo myöhäisiä muutenkin tai sitten hätäisiä viime hetken lipsumisia linjasta.

Kun kirjan valmistumisesta on kulunut riittävästi aikaa, vuosia, se alkaa tulla taas uudeksi, oudoksi. Pikkuhiljaa sisältöä alkaa unohtaa. Joidenkin henkilöiden nimiä, jos ne eivät olleet tärkeitä (nimet, ei henkilöt – henkilöt unohtaa viimeisten joukossa). Pieniä kohtauksia. Ajan myötä suurempiakin, kokonaisia lukuja, osioita. Kun sitä lukee, jos uskaltaa, huomaa usein positiivisia yllätyksiä: koska on unohtanut sen, minkä silloin tiesi. Nyt sen oppii itseltään. Minä kirjoitin tämän? Mutta monesti ei uskalla lukea, koska pelkää näkevänsä virheitä, lapsuksia tai niitä pahimpia, yleistyksiä tai valehtelua. Ja muutenkin: se oli yksi vaihe elämässä. Nyt on toinen vaihe. Kun aikaa menee tarpeeksi, edellistäkin vaihetta voi alkaa taas katsoa hyväksyvin silmin. Näin on kulttuurihistoriassa, yksilön historiassa ja kirjoissa.

Olen ensimmäisten teosteni kohdalla siinä tilanteessa, että ne ovat alkaneet häipyä muistista. Ahneet ja viattomat tuli 2008, novellikokoelma, Kaikki on sanottu tuli 2011. Muistaisin varmaan ulkoa jokaisen Ahneiden novellin pääidean, jos jäisin oikein miettimään. Mistä siinä oli kyse. Mikä idea tuli mistäkin, mihin olin tyytyväinen, mikä vaati töitä. Työtä vaatineet kohdat muistaa paremmin. Ne kohtaukset, jotka ovat vain virranneet, näyttävät nyt vieraan kirjoittamalta. Kanavoinnilta.

Olen lukemalla lukenut vain muutamia novelleja sen jälkeen – Pajunkissoja, kun se meni ylioppilaskokeeseen, niitä muita joita on käännetty, Kauriiden taivas kai viimeksi. Se on novelli, jonka ensimmäisen version kirjoitin syksyllä 2002. Se on ensi vuonna täysi-ikäinen. Se lähti Mishiman pienoisromaanista Kunnia on katkera juoma. Ja kouluampujista.

*

Kun rupesin kirjoittamaan romaaneja, tein sen novellien pohjalta. Novellissa on kaikki jo. Siitä laajentaa sitten romaaniksi. Tai ihan ensin on lause, ja se syntyy runoudesta, runoutta lukemalla ja kirjoittamalla. Jätin runojen kirjoittamisen kun aloin kirjoittaa novelleja ja novellit kun romaaneja.

Kaikki on sanottu oli palmikko. Siinä on kolme pitkää novellia, pienoisromaania, kolmen sisaruksen tarinat, jotka kirjoitin erikseen erillisiin tiedostoihin. Loppuun asti jännitin, toimiihan se yhdessä, kun tarinat palmikoi yhteen. Muistan vieläkin helpotuksen, kun luin käsikirjoitusta ensi kertaa läpi kokonaisuutena ja tajusin että se toimii. Se toimii. Ei mennyt kaikki hukkaan. Ja että: onko romaani näin taipuisa? On…

Kirjoitin Sanottua nautinnolla, tarinan kertomisesta ja romaanin maailman luomisesta nauttien. Se oli innostusta. Tajusin silloin, että haluan tehdä tätä, haluan kirjoittaa.  Mitä kaikkea romaanissa voi tehdä? Siinä on sellaista kuulasta kerronnan luonnollisuutta, viattomuutta, joka oli mahdollista vain kerran. Nyt jos lukisin sen, ehkä miettisin lyhentämistä, en tiedä. Mutta joka luvussa on ehkä muutos… Kuten novellissa. Ehkä luvut ovat siis perusteltuja kaikki.

Joka tapauksessa silloin jokainen kirjoitettu sivu oli riemuvoitto, ei koska se oli vaikeaa, vaan koska se oli helppoa. Sittemmin olen miettinyt pidäkkeellisemmin, kuinka paljon tarvitaan, mitä tarvitaan. Ihmisten jännekin on ehtinyt lyhentyä vuodesta 2011. Joskus vielä luen Sanotun. Sitten kun en enää muista, sitten kun se yllättää.

Työhuoneeni oli silloin kellariloukku Pohjoisella Hesperiankadulla. Huvitti nähdä Martti Ahtisaari kadulla menossa kotiinsa, kun olin tullut ulos kellariloukustani ja kirjoittanut hänet juuri henkilöksi Afganistaniin. Hermostutti nousta metroportaita Kampin metroasemalle, kun oli ollut loukussa kirjoittamassa syrjäytyneistä päihderiippuvaisista.

*

Kun pidin julkkareita Totuuteen naisista 2013, muistan selittäneeni sen eroa edelliseen siihen tapaan, että KOSissa kokeilin, mitä kaikkea romaanissa voi tehdä, Totuudessa haluan näyttää, miten se tehdään. Kirjailijalla on oltava luottamusta kykyihinsä. Totuus oli paljon hallitumpi, aristoteelisempi paketti. Suunnittelin sille rakenteen etukäteen, taas kuin yhtä isoa novellia, samaa novellin rakennetta.  Se on kurimus rakenteeltaan. Syöveri viettää yhä vahvempaan virtaukseen, nopeammille kierroksille.

Totuus perustui tositapahtumaan Amerikasta: kolmiodraama, paha poika ja kaksi tyttöä, jotka tätä tavoittelivat ja lopulta kävivät toisia vastaan.  Mietin ensin tarinan kertomista melko niukasti vain tytön näkökulmasta, novellimaisesti taas, mutta kunnianhimo lähti käyntiin. Isän näkökulma tuli siitä, että minulla oli tässä vaiheessa kaksi tytärtä. Ensi kertaa tuli kuolevaisuus mieleen.

Toisena tuli muovi. Muovista se lähti laajenemaan tapahtumaketjusta romaaniksi, muovista ja Jonathan Haidtin teoriasta maailmankuvista, joissa toisessa tehdään luontoa parempaa ja toisessa tyydytään siihen, mikä toimii. Siinä on romaanin rakennuspalikat, muovi ja villa. Se yhdistettynä teinikolmiodraamauutiseen, johon törmäsin netissä joutilaasti surffaillessa. Niistä Totuus lähti.

En tiedä kuinka näkyvää lukijalle oli Totuuden kertojaratkaisut. Teini-Roosa kerrotaan elokuvakamerakerronnalla, isä Tapio eläytymisesityksellä. Roosan kertoja on silti Roosa: hän ei kerro mitään, mihin Roosa ei kiinnittäisi huomiota. Hän ei kerro miltä kaverit näyttävät tai miltä röökipaikka näyttää, koska se on hänelle itsestäänselvää. Hän kertoo, että kaverilla on uusi vaate, se on uutta, sen hän sanoisi. Joku lukija sanoi, että kertojahan on lopulta sama. Tavallaan, ainakin 50-prosenttisesti sama,  se on isän ja lapsen samankaltaisuus.

Totuuden ensimmäinen luku muuten oli vaikein, se meni aivan uusiksi. Olen siitä ylpeä, sen juonellisesta helminauhasta. Siinä on biljardipeli, jonka pallot kopsahtavat toisiin ja laittavat toisensa liikkeelle: läntti lattialla, kahvakuula, riita, sohva, yösaapumiset jne. Kaikki tapahtuu salavihkaa, ikään kuin vihreän veran alla. Tällaiset muistan. Muita kohtauksia on alkanut häipyä muistista jo.

*

Perkeleen kirjoittamista kaipaan, ja se on hullua  koska se oli kaikkein painavin romaanini. Aloitin sen samassa kellariloukussa, jossa kirjoitin Totuuden, kellariloukku numero kaksi jo siis, tämä kakkonen oli Kasarmikadulla. Lopetin sen Tapiolassa oikeassa työhuoneessa, jossa on ikkunat ja kaikki. Se lähti siis maan alta ja nousi valoon. Se on Perkeleen rakennekin.  Binge and purge.

Oikeastaan sen pohdinnat olivat suoraa jatkoa Totuuden loppumonologille. Tässäkö kaikki? Ei se voi olla kaikki.

Minulla on paljon kauniita muistoja Perkeleen kirjoittamisen vuosista. Pyöräilin Perkkaalla kesällä tapahtumapaikkoja etsien. Kävin Sellon leffateatterissa katsomassa dokumentin Kurt Cobainista: se avasi oman nuoruuteni pysäyttävällä tavalla, olin äkkiä suoraan siellä Espoonlahdessa unettomina öinä 90-luvun puolivälissä. Kävin keikoilla, festareillakin. Luin kirjoja kuolemisesta, Jumalasta ja Nikki Sixxistä. Etsin esimerkiksi lokaatiota hotellikohtaukselle Los Angelesiin. Nikki Sixx oli poikana hylättynä Sunset Towerissa yksin kun äiti sekoili, Iggy Pop hyppi huoneensa ikkunasta sen uima-altaaseen. Ja kas, Sunset Tower sijaitsee Sunset Bulevardilla, juuri siinä missä bändi on voinut keikkansa vetää. Palaset loksahtivat paikoilleen. Serendipiteetti tai jokin poeettinen kohtalo, sellaista oli paljon Ilmoittauduin silloin Sunset Towerin postituslistalle ja saan sieltä vieläkin pari kertaa vuodessa uutiskirjeen. Hymyilyttää aina kun meilaavat, tulee hyvä mieli. Jos joskus matkustan Los Angelesiin, haluan yöpyä Sunset Towerissa.

Se oli pieni kohta kirjasta, tällaisia on sata. Dashwood Manor esimerkiksi on Halsway Manor. Siellä oli oikeasti villihevosia.

Perkele vain lähti hevistä, rockista prismana. Siihen meni 38 vuotta elämää, pakkomiellettä ymmärtää ihmistä ja kulttuuria. Mikä on ihmistä ja mikä vain hänen kulttuuriaan, tätä aikaa ja paikkaa, ehkä erikoista sellaista eikä kestävää? Erityislaadulle on tavallisesti sokea. Kalakaan ei ymmärrä, mitä tämä ”vesi” on.

Perkele lähti hahmoista siinä missä Totuus juonesta.  Sitten tulivat kohtaukset: mitä kohtauksia tarvitaan, mitä halutaan. Linja oli, mutta pysäkit piti rakentaa. Luuranko oli, jokunen kylkiluukin, mutta lihasta vain käsityksiä. Perkele on epäkeskoinen, tarkoituksella, riskillä, ehkä liian suurella riskillä. Mutta kun eräs lukija sanoi, että juuri siinä vaiheessa kun päähenkilö sanoi Dashwood Manorissa olleensa kyllästynyt näihin jätkiin, juuri siinä vaiheessa hänkin tajusi olevansa itse jo kyllästynyt näihin jätkiin, se oli parhaita mahdollisia palautteita, että olin onnistunut.

Muuten. Siitä luvusta puuttui vielä kliimaksi, tuntui että jotain puuttuu, mutta en ensin tajunnut miksi.  Kirjoitin sen luvun toiseen versioon suudelman, suuren yrityksen, joka oli ollut tuloillaan ja joka meni. Se oli pyramidin huippu. Sitten luin John Yorken Into the Woodsin narratiiviset teoriat midpointista, tarinan keskipisteestä. Nappasin Perkeleen hyllystä ja katsoin kirjan keskikohdan. Se on juuri se suudelma. Kirjoittaminen voi olla käsittämättömän palkitsevaa.

Ja kamalaa. Sen hahmon tappaminen oli vaikeinta mitä olen joutunut kirjoittamaan. Oli alusta asti selvää, että näin käy. Mutta kun tulin siihen lukuun, tuntui etten saa henkeä. Sitä kesti monta päivää. Ikävöin häntä yhä. Ehkä eniten kaikista hahmoistani.

Outoa, että kaipaan Perkeleen kirjoittamista, sillä se oli raskas kaksivuotinen. Liian paljon kirjoittamista liian nopeasti, 2011 – 2015, liian vähän muuta. Olin sen jälkeen syksyllä varmaan patologisessa tilassa. Kun Perkele upposi aalloitta, jätin kirjallisuuden maailman ja aloin tehdä sitä mitä haluan. Silloin se oli pelata lautapelejä. Henkku Kaikki on sanotussa sanoi niin – kirjoitin sen noin 2010. ”Oikeastaan haluaisin pelata.” Se oli minulla sisällä vuosikaudet.  Anna-Leena Härkönen sanoi psykiatrilleen, että oikeasti haluaisin vain nukkua. Tämä oli vastannut, että nuku sitten. Mikä estää. Härkönen oli nukkunut päivät pääksytysten. Minä aloin pelata.

Kirjoitin sentään Pyhän ruoan, se oli asiatekstinä riittävän kaukana romaaneista.  Ja sitten sain kaiken sanottua ruoasta. Todella. Loppu olisi toistamista, joten en ole kauheasti jatkanut aiheesta. En tykkää toistaa itseäni. Ja sitten tuli Vuosi herrasmiehenä ja siitä tuli seuraava fokus.

Perkele miettii romaanina niitä asioita, jotka sitten johtivat Vuoteen herrasmiehenä. Perkeleen nimi on oikea sen sisällölle, mutta en ole varma oliko se oikea nimi yleisölle. ”Tuuli kulkee missä tahtoo”. Se kilpaili ”Perkeleen” kanssa.

*

Olen kertonut näiden kirjoittamisesta paljon koherentimmin luennoilla, joita olen pitänyt kirjoittamisen opiskeiljoille Kriittisessä korkeakoulussa. ”Making of.” Ehkä näistä olisi voinut kertoa muuallakin. Mutta se vaatii aikaa. Elämänkokemuksissa menee helposti viisi, kymmenen vuotta, ennen kuin ne käsittää niin että niistä voi kirjoittaa. Näkee kaaren, mihin asiat johtivat, riittävän etäältä. Ehkä kirjoista puhumisessakin on sama.

Mainokset

Runebergin päivänä Parikkalassa, tervetuloa kuulemaan

Olen Runebergin päivänä, tiistaina 5.2.2019, puhumassa Parikkalassa ensin opiskelijoille ja sen jälkeen kaikille avoimessa tilaisuudessa Parikkalan kirjastossa. Kahvitarjoilu kello 17.00 ja puhe 17.30 alkaen.  Aiheet liittyvät Vuoteen herrasmiehenä.

Tervetuloa kuulemaan, jos asut sillä suunnalla!

Luentoja tradenomeille ja kirjailijoille

Mainitsenpa lyhyesti muutamia loppuvuoden kuulumisia. Kävin viime kuun puolella Vantaan Laureassa pitämässä tradenominopiskelijoille luennon otsikolla Pukeutuminen ja käytös ammatillista viestiä tehostamassa.  Minulla oli puheessa pari pääpointtia: miten pukeutuminen ja käytös kuvaavat niin kutsumaani ”salaseuralakia” (et tiedä, mitä et tiedä), ja se positiivinen takaisinkytkentäkierre, josta kirjassakin puhutaan: kun kunnioittaa itseä ja muita, saa heiltä kunnioitusta, joten on helpompi kunnioittaa heitä ja niin edelleen.  Mottona oli Chesterfieldiä: ”Voit olla maailman arvokkain timantti, mutta jos et ole hiottu, kukaan ei saa tietää sitä.”

Nuorille puhuessa on tärkeää olla nukuttamatta heitä, joten pidin särmikkään luennon, joka oli saanut kuulemma monet ajattelemaan omia tapojaan uusiksi. Olipa kirjaakin kuulemma lainattu opiston kirjastosta.

Kysymyksiä ja keskustelua olisi riittänyt pitemmäksin aikaa, mutta siirryin luennon jälkeen vielä opiston kirjaston puolelle, jossa minua haastateltiin paitsi herrasmieskirjasta, myös Tarina-akatemiasta ja tarinallistamisesta – kuulijoina nyt markkinoinnin opiskelijoita. Kaikin puolin mukava päivä Tikkurilassa. Nuoriso on hienoa, koska heistä voi tulla vielä vaikka mitä.

Vähän samaa, mutta eri: Viime viikolla minut oli kutsuttu Espoon Kirjailijoiden kirjallisuusillalliselle puhumaan pöytätavoista. Ensin kuitenkin laitoimme yhdessä ruokaa, tässä tapauksessa makeita ja suolapaloja, kuten savulohitäytteisiä ruissipsejä:

Puhuin ruoan päälle sitten herrasmieskirjastani ja siitä, mitä olen ymmärtänyt pöytätapojen ja etiketin filosofiasta. Niissä on järkeä ja hiljaista tietoa, ja niiden tarkoitus on (oli?) helpottaa, ei hankaloittaa. Nykyäänkin, kun hallitsee tavat, niistä ei tarvitse murehtia ja voi keskittyä olennaiseen – yhdessäoloon ja toisiin ihmisiin.

Minulla on ensi vuodelle sovittu jo liuta puhujankeikkoja näistä asioista eri puolille maata – mikä on muuten oikein mukavaa. Lisäksi kuvasimme tänään ensimmäisen osan bisnestarinankerronnan videokurssista, joka tulee Editalta ensi vuonna. Siitäkin lisää toiste. Taisin toivottaa hyviä jouluja jo edellisessä blogauksessa, joten onnea nyt myös uudelle vuodelle 2019!

Vuosi herrasmiehenä optioitu elokuvaksi

Takana on vuosi kaikenlaisia suunnitelmia ja neuvotteluja Vuosi herrasmiehenä -kirjan muuttamisesta liikkuvan kuvan muotoon. Ideoita ja toimijoita on ollut mukavan kirjava joukko. Kaikki on johtanut siihen, että kirjan elokuvaamisoikeudet on nyt myyty. Jos kaikki käy hyvin, kirjasta tulee siis fiktiivinen elokuva.


Vuosi herrasmiehenä on muuten hyvä lahjakirja, vaikka itse sanonkin.

Kaunista ja rauhallista joulua itse kullekin!

Yhdessäoloa lautapelien parissa – kirjoitukseni Valkonauhaan

Valkonauha on Suomen Valkonauhaliiton perinteikäs, jo vuodesta 1909 ilmestynyt lehti. Kirjoitin  ao. kirjoituksen tilauksesta lehden numeroon 4/2018.

Yhdessäoloa lautapelien parissa

Yhteinen aika on elämän arvokkainta valuuttaa. Minulla on vaimo ja kolme lasta, ja sentään tämän valuutan suhteen perheemme on rikas. Jaan mielelläni konstin, jolla sitä kerrytämme.

Kokoonnumme keittiön pöydän äärelle pelaamaan lautapelejä. Me lätkimme korttia, asettelemme pelimerkkejä tai heitämme noppaa melkein joka päivä.

Vielä muutama vuosi sitten tämä olisi kuulostanut hassulta minustakin. Kun ajattelin lautapelejä, minulle tulivat mieleen ne lapsuudesta tutut: loputtomat Monopoli-sessiot tai pelkkään noppatuuriin perustuvat Yatzyt eivät ole tarpeeksi lumoavia vangitsemaan mielenkiintoa tällä lailla. Mutta modernit lauta- ja korttipelit ovat aivan toista maata.

Samoin kuin harva kai kuvittelee, että videopelit ovat yhä Pacmania ja Tetristä, myös lautapelit ovat kehittyneet aika tavalla Riskin ja Scrabblen ajoista. Modernit lautapelit ovat täynnä kiperiä päätöksiä, joiden kanssa pähkäillessä pääsee flow-tilaan. Ne kertovat tarinoita. Esimerkiksi pelissä Village pelaajat kehittävät sukunsa arvostusta ja varallisuutta neljän sukupolven ajan käymällä torilla kauppaa ja nousemalla arvostettuihin asemiin kylänvaltuustossa ja kirkossa. Vanhin sukupolvi kuolee pelin aikana ja heidän tekonsa ikuistetaan kylän kronikkaan. Tämä kaikki yhdessä tunnissa oman keittiön pöydällä: parempaa konstia nollata stressiä en tiedäkään.

Mitä lapsiin taas tulee, pidän pelejä erinomaisen kasvattavina. Pohjimmiltaan pelit opettavat yhteisiä sääntöjä ja keskittymistä: mitä tehdään, miksi ja milloin. Kolmivuotias poikani opettelee vielä oman vuoron odottamista. Nopat pitää antaa välillä isosiskolle! Siitä se lähtee.

Pelit opettavat myös matematiikkaa ja rationaalista ajattelua: jos pelaan tämän kortin, voin saada kolme pistettä, mutta ensi vuorollahan kortti on vielä arvokkaampi. Entä mitä sitten muut pelaajat aikovat tehdä? Jos Anna tarvitsee tiiliä talonsa rakentamiseen, hän ei varmaankaan ole seuraavaksi viemässä pelilaudalta puuta. Tällä lailla peleissä oppii psykologiasta tuttua mielen teoriaa: toisin sanoen asettumaan toisen asemaan.

Lisäksi pelit kasvattavat luonnetta. Voittaminen on pelin tavoite, mutta tavoite on lopulta tärkeämpi kuin voittaminen. Häviäjille ei ole tyylikästä ilkkua. Oma tappio pitää niellä arvokkaasti ja kiukuttelematta ja ehkä miettiä, mitä virheistä voisi oppia. Niin peleissä kuin elämässäkään ei voi voittaa, jos pelkää kuollakseen häviämistä, eikä kukaan tykkää huonoista häviäjistä.

Mökötyksen silti hyökätessä opettelemme nousemaan siitä ylös. Loppujen lopuksi hyvä peli ei koskaan ole haalea, vaan liikuttaa tunteita. Samahan pätee taiteeseen.

Lautapelien ansiosta vietän nyt enemmän aikaa etenkin lasteni ja vaimoni kanssa kuin koskaan. Keittiön pöydällä pelailu on lähentänyt meitä niin, että suorastaan harmittaa niiden perheiden puolesta, joilta vastaava yhteinen harrastus puuttuu. Nykymaailma on täynnä digitaalisten ruutujen upottavia mustia aukkoja. Näiden kilpailijaksi täytyy kehittää analogisia tapoja pitää hauskaa yhdessä.

Sillä ennen kaikkea lautapelaaminen on kuitenkin hauskaa, ja se on sitä yhdessä. Ystävyys ei yhden määritelmän mukaan tarkoita paljon kummempaa kuin jaettuja hyviä kokemuksia, ja juuri niitä lautapelit tarjoavat.

Onneksi yhä useammat ihmiset ovat löytäneetkin lautapelit. Ne elävät parhaillaan varsinaista kulta-aikaa: ala kasvaa kohisten, ja uusia kiinnostavia pelejä mitä erilaisemmista aiheista ilmestyy lähes päivittäin. Aina ei tarvitse edes kilpailla toisten kanssa. Yhteistyöpelit ovat suosittu nykygenre. Esimerkiksi Pandemiassa pelaajat torjuvat maailmaa uhkaavia virusepidemioita ja voittavat tai häviävät kaikki yhdessä. Myös palomiespeli Flash Point: Fire Rescuessa taktiikat pitää suunnitella yhteistuumin: kuka sammuttaa liekit eteisestä, kuka menee pelastamaan uhrin palavasta keittiöstä. Mutta pelisuunnittelijat käyvät aina vain kekseliäämmiksi. The Mind esimerkiksi on sinänsä yksinkertainen: pelaajilla on kädessään numerokortteja, ja ne pitää pelata yhteiseen pinoon nousevassa järjestyksessä. Ongelma vain on siinä, ettei sanaakaan saa sanoa! Pelaajien täytyy ainoastaan toisiaan lukemalla kehittää yhteinen ajantaju ja aavistaa, milloin korttinsa lyö pöytään. Onnistuessaan kokemus on lähes taianomainen…

Kun ihmiset katsovat ehtoovuosinaan elämäänsä taaksepäin, yleisin katumuksen syy on kuulemma se, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa rakkaimpiensa kanssa. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, lautapelien ansiosta olen luottavainen, että ainakaan tätä virhettä en tee.

Jordan Petersonista jälleen – nyt AlfaStudiossa tänä iltana

Olen tänään 8.11. mukana AlfaStudiossa keskustelemassa Jordan Petersonista. Suora lähetys alkaa klo 20.00, ja Matti Korhosen isännöimässä studiossa on mukana myös Sanna Ukkola, Tere Sammallahti ja Emil Anton.

Tästä tulikin mieleen, että olin aiemmin Alfalla Dosentti Luukkasen vieraana keskustelemassa kirjoistani ja henkilöhistoriastani ja vierailin myös YLEn Sannikka & Ukkola -ohjelmassa Jaksossa 2 noin kuukausi sitten.

Näetkö maailman sellaisena kuin se on vai sellaisena kuin se voisi olla?

Jotkut ihmiset tuntuvat olen etupäässä kiinnostuneita siitä, millainen maailma todella on; toisia leimaa taipumus nähdä maailma sellaisena kuin se voisi olla.

Ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se on, leimaa realismi. Ihminen on tietynlainen ja sille on syynsä, joista jotkut jopa ymmärretäänkin. Tätä voi käyttää ”hyväksi”, jos tietää mistä vivuista ihmisiä kannattaa vetää, jos haluaa tiettyjä lopputuloksia. Muun muassa kaupallisilla aloilla tämä on elinehto.

Toisaalta realismin vaarana voi olla kyynisyys. Joillekin ihmisille tätä fokusta tuntuu nimittäin seuraavan tarve korostaa elämän ja ihmisen raadollisuutta aivan tarpeettomasti. Ei nähdä kauneutta ja hyvyyttä, jos rumuutta ja pahuutta pitää alleviivata. Inter faeces et urinam nascemur ja siinä kaikki.

Toinen vaara voi olla se, että joskus omassa elämässä oikeasti kannattaisi nousta arjen yläpuolelle ja miettiä sitä, miten minä ja minun arkeni voisi järjestäytyä. Minä voisin elää toisin, minun ehkä jopa kannattaisi toimia eri tavalla. Joskus jopa yhteiskuntakin voisi toimia toisin. On se mahdollista.

Niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman etupäässä sellaisena kuin se voisi olla, leimaa idealismi. Tosimaailma, de facto, vallitsevat olot, ovat vain lähtökohtana sille, miten kaikki voisi toimia. Parhaimmillaan tämä on visionäärisyyttä: Mitä jos… toimii ponnistuslautana jollekin, mikä sitten todella toimii myös reaalimaailmassa. Oma visio voi myös antaa elämälle tuota onnellisuuttakin tärkeämpää, merkitystä.

Aiheeseen liittyvä kuva

Jos ajattelit tämän kirjoituksen otsikon perusteella, että tämä tapa on jotenkin automaattisesti parempi, se todistaa vain siitä, että tämä tendenssi on nyky-yhteiskunnassamme verraten voimakas. Idealismin vaarat ovat kuitenkin vähintään yhtä suuret kuin realismiin hukkumisessa. Ensimmäinen vaara on ilmeinen ainakin edellisen ryhmän ihmisille. Jos ei ymmärrä, millainen maailma todellisuudessa on, siellä ei osaa toimia. Ei osata elää. Jos ihmisluonnolle kääntää selkänsä, se puree takamukseen. Idealistin elämästä tulee ihmiskoe, jos ei ymmärretä, että monesti on ihan syynsäkin sille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Hybris valtaa hänet, oman suuruuden kuvitelmat. Kuitenkin yksilön järki on harvoin viisaampi kuin kollektiivinen järki. On epätodennäköistä, että juuri sinä tietäisit enemmän siitä, miten luoda parempi maailma, kuin muut koskaan eläneet sata miljardia ihmistä.

Toinen idealismin vaara on vielä haitallisempi. ’Voisi’ muuttuu niin kovin helposti muotoon ’pitäisi’, ja aletaan vaatia, että maailman pitäisi olla tietynlainen. Vaarana on totalitarismi, vähintään omassa elämässä, mutta monesti vaatimukset ulottuvat muihinkin ihmisiin, koko yhteiskuntaan ja historiaan. Oma elämä on ihmiskoe, ja kun se ei teekään onnelliseksi, käydään vihaiseksi maailmalle ja syytetään sitä. Käydään vihaisiksi ensimmäisen ryhmän ihmisille ja syytetään heitä: jos he vain taipuisivat sinun puolellesi, maailma olisi jo paratiisi. Tämähän on uskonnollinen maailmankuva, sanan laajimmassa merkityksessä.

Kirjailijan ammatti on perinteisesti ollut sen ymmärtämistä ja kuvaamista, millaisia maailma ja ihminen ovat. Avaa kirja, mene teatteriin ja ecce homo, katso ihmistä. Romaani kuvaa sitä, millaista on olla ihminen. Onnistuessaan se auttaa lukijaa ymmärtämään itseään paremmin. Eikä tämä suinkaan tarkoita pelkkää realistista kirjallisuutta. Samuel Beckett kertoo paljon ihmisenä olemista.

Idealismi on tietysti sekin kuulunut aina osaan kirjallisuutta. Se voi olla viihteen muodossa (näin hauskoja tyyppejä ja tapahtumia voisi olla, näin taitavia sankareita voisi olla, näin voisimme asuttaa avaruuden) tai se voi ottaa yhteiskunnallisesti kantaa ottavan  kirjallisuuden muodon. Esimerkiksi sosialistit eivät aina tyytyneet kuvaamaan sitä raadollisuutta, jota he kapitalismissa näkivät, vaan maalasivat kuvia vaihtoehdosta. (Tshernysevskin Mitä on tehtävä tulee mieleen.) Onnistuneesti tehtynä tendenssi perustuu kuitenkin aina todelliseen maailmaan – aivan kuten hyvä scifikin kertoo ihmisestä, ei vain mahdollisista tulevaisuuksista. Mutta yleensä pelkkä reaalisen kuvaaminenkin riittää: raadollisuuden uskottava kuvaus saa lukijan kuvittelemaan sille vaihtoehtoja.

Minulla ei ole tähän lopputulemaa, joka kertoisi, miten pitää olla. Uskon vain, että voi olla hyvin valaisevaa koettaa ymmärtää itsestä ja muista ihmisistä, kuuluvatko he toiseen näistä ryhmistä: onko heidän fokuksensa siinä, millainen maailma on, vai siinä, millainen maailma voisi olla.

Löydä lautapelit on arvokas pikakurssi lautapelisivistykseen

Innostuin moderneista lautapeleistä marraskuussa 2015. Sen jälkeen olen paitsi pelannut niitä hurjasti, perustanut lautapeliblogin ja ollut mukana luomassa Pelaajien valinta -palkintoa, myös lukenut valtavasti peleistä ja niiden historiasta yrittäessäni kartuttaa sivistystäni alalta. Tälläinen nykyaikainen artikkeli sieltä, blogipostaus täältä -tyylinen oppi on väistämättä pirstaleista. Aina niin tärkeät suuret linjat jäävät helposti hahmottumatta.

Siksi tartuin kärkkäästi vastikään Avaimelta ilmestyneeseen Mikko Saaren kirjaan Löydä lautapelit.

Saarihan on suomalaisen analogisen pelaamisen ja pelituntemuksen avainhenkilö. Hän pitää johtavaa suomenkielistä pelisivustoa Lautapeliopasta ja on kirjoittanut aiemmin kirjat perinteisistä korttipeleistä (150 korttipeliä) sekä tietääkseni ainoan suomenkielisen tätä edeltävän lautapelikirjan Uudet lautapelit (2007).

Toisin kuin tuo edellinen kirja, Löydä lautapelit ei ole jäänyt kiinni kirjoitushetkeensä. Saari on ottanut kirjoittaakseen modernien designer-lautapelien matkan tähän päivään, ja pääpaino on tämän matkan virstanpylväissä pikemminkin kuin nykyhetken hittipeleissä. Kirja esittelee pelipaljoutta nyt mekaniikkojen mukaan lajiteltuna. Kokonaisuutta voisi järjestää varmaan muillakin tavoin, mutta tämä toimii näinkin. Saaren lause on sujuvaa asiaproosatyyliä, jota lukee mielellään.

Sisällysluettelo ja samalla rakenne. Lopun sanasto palvelee harrastuksen aloittelijoita.

Miksi perinteinen Afrikan tähden ”heitä noppaa ja liiku” on niin vanhentunut pelimekaniikka? Miten saksalaisen koulukunnan ns. europelit löivät läpi 1990-luvulta alkaen ja mullistivat lautapelit?  Kuka keksi, että myös yhteistyöpelit voisivat olla aidosti kiehtova pelimuoto, eikä mitään hyvän mielen tiiminrakennuspuuhastelua kuten minäkin aluksi luulin? Miten kehittyi työläistenasettelu , pelityyppi, jossa pelaajat asettelevat vuorotellen pelimerkkejään laudan eri toimintoruutuihin?  Miksi modernien lautapelien kannessa on nykyään pelin suunnittelijan nimi?  Entä mikä oli viime vuosisadan tärkein pelikeksintö? Tällaisiin kysymyksiin Löydä lautapelit vastaa.

Kirja olisi ollut kovasti tarpeen kolme vuotta sitten peliharrastusta aloittaessani, mutta yhtä lailla se kiinnosti ja opetti minua yhäkin. Jos luette koskaan kirjallisuushistoriaa, tiedätte ehkä tunteen, kun joka aukeamalla esitellään joku kiinnostava kirja ja laitat nimiä talteen ”tuo pitää kyllä lukea” -listalle. Tai muistatteko saman, jos katsoitte Mark Cousinsin pitkää dokumenttisarjaa elokuvien historiasta?  Oho, tuo pitäisi nähdä…

Minulle kävi samoin pelien suhteen Saaren kirjan parissa. Kahlasin Löydä lautapelit melkein yhdessä illassa, ja kun tartuin siihen uudestaan, tein muistiinpanoja niistä peleistä ja pelityypeistä, jotka omasta pelisivistyksestäni vielä puuttuvat. Kirja on  eri genrejen merkittävimpien teosten peruskurssi. Monta niistä olen ehtinytkin jo pelata, mutta esimerkiksi 1960-luvun ehkä paras peli Acquire pitäisi ehdottomasti vielä kokeilla, osakepeleistä vähintään Chicago Express alkuun ja saisipa joskus kokeiltua sosiaalisen päättelyn pelejäkin. Ai niin, ja sen julkkispelin pistän pystyyn ensi vuonna mökillä.

Kirja on mustavalkoinen, mutta sisältää onneksi värikuvaliitteen.

Löydä lautapelit on pikemminkin viisaan konkarin luentosarja kuin myyntipitchi. Saarella on historiallinen kokemus aiheesta, ja sitä ei voi korvata jälkikäteen lukemalla. Kenelle kirja sitten on omiaan? Sanoisin, että kaikille lautapeleistä jo valmiiksi vähänkin kiinnostuneille, pelikokemuksesta riippumatta. Satunnaisen Aliaksen pelaajille kirja on aivan liian syvä,  mutta jos vaikka Carcassonne tai Catan on herättänyt uteliaisuuden katsoa, mitä muuta hyviä pelejä vielä on, Löydä lautapelit levittää harrastuksen auki kuin uuden mantereen. (Ja kertoo muuten samalla, mitä kotisääntöjä Carcassonnen suunnittelija Klaus-Jürgen Wrede itse käyttää.)

Kokeneemmallekin peliharrastajalle kirja tarjoaa oivalluksia. Esimerkiksi vuorojärjestyksen problematiikka työläistenasettelupeleissä tai abstraktien ja kombinatoriaalisten pelien erottelu tarjosivat minulle ahaa-elämyksiä. Lisäksi kirja kertoi paljon valaisevia tarinoita esimerkiksi pakanrakennuksen tai roolipelien historiasta.

Löydä lautapelit on nyt aiheen suomenkielinen perusteos, jota on helppo suositella kaikille värikkäiden puupalojen suomista iloista kiinnostuneille.

”Herrasmiesvinkit” romanttiselle risteilylomalle

Kuinka kohdella omaa naista maailman tärkeimpänä henkilönä? Annoin Tallink Siljalle haastattelun, jossa kerroin vinkkejä tällaista romanttista risteilyä varten.  Tarja Sinervon kirjoittama juttu löytyy nyt Tallink Siljan sivuilta osoitteesta:

https://www.tallinksilja.fi/helmet-silja-resort-herrasmiesmatka

Silja Serenaden promenadilla pitkästä aikaa. Etenkin lukiovuosina täällä tuli käytyä.