Dostojevskin Idiootti, eli Kuinka nähdä tulevaisuuteen

Luin Idioottia 90-luvun lopulla. Lähdin sitten Skellefteåån festareille ja palautin kirjan kirjastoon, enkä sitä matkalta palatessa enää hakenut. Muistin nyt romaaniin palatessani, että olin aika ihastunut yhteen kirjan naishenkilöistä, mutta en muistanut keneen. Oli jännittävää lähteä lukemaan odottaen, kukahan se vanha ihastus oli tai tunnistanko häntä ollenkaan.

Kyllä vain tunnistin, ja aika ihana yhä on.

Tätä ei muuten tapahdu usein. Minulla ei suoralta kädeltä tule mieleen kuin ehkä yksi naishenkilöhahmo, johon olisin kirjassa ihastunut. Kai se on tämä miehen visuaalinen luonne. Woody Allenilla oli aikoinaan pakina, jossa mieshenkilö sai toivoa eloon yhden kirjallisen sankarittaren. Mies toivoi tietysti rouva Bovaryn, mutta häntä taisi vitsissä puhutella rouvan… promiskuöösi luonne pikemminkin kuin sydämellisemmät tunteet. Kuulisin kyllä mielelläni lukijoilta esimerkkejä kirjallisuuden hahmoista, joihin olet ihastunut – kerro kerro?

Minulle Dostojevskilla on Neljä Isoa kypsän loppukauden romaania, eli vankeusrangaistuksen jälkeen kirjoitettuja romaaneja. Varhaistuotanto ei tehnyt minuun koskaan vaikutusta: Köyhää väkeä esimerkiksi on jotenkin ulkoa opittua yhteiskunnallista realismia, Valkeat yöt taas paljastaa nuoren Dostojevskin olevan onnettoman pihalla naisten kanssa – mikä on aina repulsoivaa, sen verran tärkeää naisten ymmärtäminen kirjailijalle on. Mutta Siperian-karkoituksen jälkeen kelpo Fedor on eri kirjailija. Siperia opettaa.

Idiootti on niistä Isoista ehkä toiseksi tai kolmanneksi paras. Olin pitkästyä jossakin ensimmäisen kolmanneksen kohdalla, mutta sitten painoin läpi tylsän välivaiheen, ja kyllähän se kannatti. Jo yksin lopun takia. Kaikki juonet pilaantuvat lopussa, totesi Forster, ja ihan syystäkin. En edes kovin usein muista, miten kirjat loppuivat, mikä todistanee väitteen puolesta, mutta Idiootissa on monin tavoin nerokas lopetus. Harmi, etten viitsi sitä liikaa analysoimalla spoilata.

Idiootissa on hyvin pitkälti kohtausrakenne. Luvut ovat kuin näyttämölle kirjoitettuja. Kulisseissa ja näytösten välissä tapahtuu asioita, jotka sitten käsitellään ”näyttämöllä”. Nykyään Dostojevskia moitittaisiin liian elokuvamaisesta kerronnasta.
Idiootissa on myös kiinnostava kertoja, jota voisi kutsua ”melkein kaikkitietäväksi kertojaksi”: ajoittain hän paljastaa tietonsa rajallisuuden: ”Meidän on vaikea tulkita hänen ajatustensa kulkua”, tai ”jostakin tuntemattomasta syystä” Lizaveta tarrasi toista kädestä kiinni.

Nuorena kun sitä luki näitä vakavia klassikoita, ei huomannut ollenkaan niiden runsasta huumoria. Lähdin em. Rouva Bovaryakin lukemaan sillä mielellä, että tässä on nyt todella rankkaa eli kuivaa realismia. Taisin olla maatalousnäyttelykohtauksessa asti kun tajusin, ettei realismi tarkoita huumorintajuttomuutta muualla kuin ajoittain Suomessa. Dostojevskikin on tavattoman hauska, etenkin kuvatessaan ihmisten pikkumaisuutta. Lebedevin (nimi tarkoittaa joutsenta) hahmo tästä hyvänä esimerkkinä.

Tosin Lebedevin suuhun on kirjoitettu myös hieno puhe, jossa ”selitetään” Ilmestyskirjaa. Pitkään on tiedetty mainita, että Lebedev on Ilmestyskirjan tulkitsemisen asiantuntija, joten kun muille hahmoille lopulta selviää, että hänen mielestään Ilmestyskirjassa mainittu Kointähti tarkoittaa rautatieverkostoa, seuraa yleistä pilkkanaurua. Mutta tuleepa tämän koomisen hahmon humalaisesta puheesta hieno, voi pojat, Lebedev saa viimeisen naurun ainakin minulta. Tässä hänen selityksensä loppunousu:

Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, ruttotaudit, pitaali ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestää ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet. Näyttäkää minulle jotakin samanlaista kuin tuo voima meidän ajaltamme, joka on paheiden ja rautateiden aikakautta. … Esittäkää minulle ajatus, joka yhdistäisi nykyisen ihmiskunnan edes puoliksi sillä tavoin kuin noina menneinä vuosisatoina. Ja loppujen lopuksi rohjetkaa sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikentyneet, eivät sotkeutuneet sameiksi tuon ”tähden” alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkää pelotelko minua omalla hyvinvoinnillanne, varallisuudellanne, nälän harvinaisuudella ja nopeilla liikennevälineillä! Rikkautta on enemmän, mutta voimia vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki ovat veltostuneita, kaikki on haudottu kypsiksi ja kaikista on tullut ylikypsyneitä! (3.IV)

Ja sitten – miten Lebedev tämän puheen lopettaa: ”ovelalla asianajotempulla”. Erinomaista tiheyttä kirjoittajalta, ettei hänellä riitä pelkkä hieno puhe.

*

Dostojevskihan näki ennalta Neuvostoliiton ja stalinismin. Tässä ei ole mitään mystistä tai varsinaisen profeetallista. Jos premissit ovat oikein, lopputulos on niistä melko helposti pääteltävissä ja kellä silmät on, se näkee. Paljastan tässä samalla keinon ennustaa erinäisten aatteiden tulevaisuutta kauan ennen niiden soveltamista. Keino on lapsellisen helppo:

Tutki aatteen ihmiskuvaa. Jos aatteen käsitys ihmisestä on väärä, aate ei tule koskaan toimimaan.

Vaatiiko aate onnistuakseen yleisinhimillistä veljeyttä? Ei tule toimimaan. Vaatiiko suuri suunnitelmasi jatkuvaa inhimillistä kehitystä ja edistystä? Ei tule toimimaan, tulee kärsimystä. Pitääkö kaikkien olla samaa mieltä? Ei tule toimimaan, tulee sensuuri ja gulagit.

Huono puoli on se, että menee vuosikymmeniä ennen kuin pääset/joudut sanomaan ”mitä minä sanoin”, koska muut joutuvat odottamaan aatteen tuloksia.

Meillä olisi nykyään luonnontieteissä aika hyviä keinoja tutkia ihmisluontoa, mutta näistä asioista ääntä pitävät lähinnä humanistit ja poliitikot, kaksi ryhmää, joiden osumatarkkuuden huonous kilpailee vain heidän vastuuttomuutensa kanssa.

Joidenkin meikäläisten neitosten ei tarvinnut muuta kuin leikata hiukset lyhyiksi, ottaa siniset silmälasit ja ruveta kutsumaan itseään nihilisteiksi, kun he jo alkoivat uskoa, että hankittuaan silmälasit he saman tien saivat myös todellisia ”omia vakaumuksia”. Ei tarvittu muuta kuin että joku tunsi sydämessään hiukkasen jotakin yleisinhimillistä, kun hän tuli jo vakuuttuneeksi ettei kukaan tunne niin kuin hän ja että hän sitä onkin aivan yhteiskunnan kehityksen kärjessä. (4.I)

Miten Dostojevski sitten onnistui ennustamaan oikein? Olen kirjoittanut siitä, kuinka realistinen ja onnistunut kristinuskon ihmiskäsitys on.

Yksi todistusaineiston kappale, jossa Dostojevski näkee tulevaisuuteen:

Idiootin kolmannen osan ensi luvussa kerrotaan kuuden henkilön murhasta, josta syytettiin nuorta miestä. Miehen puolustusasianajaja piti puheen, jossa sanottiin, että koska rikoksentekijä on köyhistä oloista, ”oli luonnollista että hänen päähänsä pälkähti tappaa nuo kuusi ihmistä juuri köyhyyden tähden, ja kenen päähän ei hänen asemassaan olisi pälkähtänyt samanlainen ajatus”.

Jevgeni Pavlovits Radomski huomauttaa tästä oman käsityksenä: ”[P]uolustajan esitettyä näin kummallisen ajatuksen, hänen on täytynyt olla itse aivan varma siitä, että nyt hän ilmaisee kaikkein liberaaleimman, kaikkein humaaneimman, kaikkein edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin meidän aikanamme voi ilmasta”.

Idiootin hahmot vielä ihmettelevät puolustajan väitettä ja nauravat sille, mutta nykyään on ihan tavanomaista ajatella, että vaikeista oloista tulevalta ei voi vaatia yhtä vastuullista käytöstä, ja hänelle pitää antaa liekaa ei muita vähemmän vaan muita enemmän. 1950-luvulla tämä puolustajan kanta oli jo niin voitolla, että West Side Storyn nuorisorikollisjengikin oli oppinut ”perustelemaan” sillä käytöksensä psykologeja ja sosiologeja ivaten:

Dear kindly Sergeant Krupke,
You gotta understand,
It’s just our bringin’ up-ke
That gets us out of hand.
Our mothers all are junkies,
Our fathers all are drunks.
Golly Moses, natcherly we’re punks!

Gee, Officer Krupke, we’re very upset;
We never had the love that ev’ry child oughta get.
We ain’t no delinquents,
We’re misunderstood.
Deep down inside us there is good!

DIESEL: (Spoken, as Judge) In the opinion on this court, this child is depraved on account he ain’t had a normal home.

ACTION:(Spoken) Hey, I’m depraved on account I’m deprived!

No nimihenkilö ruhtinas Myskinilta kysytään sitten, onko tämän murhaajan tapaus hänen mielestään yksittäinen, vai voiko sen yleistää olevan laajemminkin kuvaava? Ei ole yksittäinen, ruhtinas toteaa, hänen mielestään tämä on erityisen kuvaavaa nousevalle nuorisolle. Ruhtinas jatkaa:

Tiedän toki, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja aivan yhtä julmia; minä kiertelin hiljattain vankiloissa ja minun onnistui tutustua muutamiin rikollisiin ja syytteessä oleviin. On jopa julmempia rikollisia kuin äsken mainittu – sellaisia jotka ovat murhanneet kymmeniäkin ihmisiä katumatta lainkaan. Mutta minä huomasin siellä erään asian: paatuneinkin rikollinen, katumattominkin murhaaja tietää olevansa rikollinen, siis hänen omatuntonsa myöntää, että hän on menetellyt pahasti vaikka ei tunnekaan katumusta. Jokainen heistä on sellainen. Mutta ne, joista Jevgeni Pavlovits puhui, eivät pidä itseään rikollisina ja ajattelevat, että heillä on ollut oikeus ja… että he ovat menetelleet suorastaan mainiosti, siis miltei oikein. Ja huomatkaa, nämä kaikki kuuluvat nimenomaan nuorisoon, siis ovat siinä iässä, jolloin on helpointa ja kyseenalaisinta joutua aatteiden vääristyneen vaikutuksen alaiseksi.

Tämähän otettiin sittemmin bolsevikkien etiikan kulmakiveksi: koska kommunismi oli summum bonum, kaikki mikä edesauttoi tätä oli hyväksi. Tarkoitus pyhitti keinot, joten kommunisteilla ei ollut ainoastaan oikeus vaan mainio velvollisuus tehdä mitä päämäärä vaati. Sama etiikka elää monissa vaatteissa.

Cohen varoittaa siitä loppulaulussa:

Mitä Gordon Gekko opettaa kirjallisuudesta

eli Kuinka tehdä taidetta muillekin kuin omille kavereille

Katsoin pitkästä aikaa sen Oliver Stonen alkuperäisen Wall Streetin (1987). Ei se elokuvana kovin hyvä ole, mutta herätti pari hyödyllistä ajatusta kirjoittajan näkökulmasta.

wall_street__1987_Ensinnäkin: kuinka kehno keino elokuva on kuvaamaan ihmisen sisäistä maailmaa. Sisäinen näkökulma puuttuu, koska kamera ei pääse henkilön pään sisään kuten kirjailija pääsee. Charlie Sheenin esittämän päähenkilön mielentiloja kuvataan Wall Streetissä lähinnä sillä, kuinka alhaalla hänen solmionsa solmu roikkuu – mitä matalampi, sen matalampi. Vielä tökerömpi esimerkki on kohtaus, jossa Charlie Sheen kohtaa sisäiset ristiriitansa – tämä hoidetaan sillä, että Charlie menee lukaalinsa parvekkeelle ja kysyy öiseltä Manhattanilta: ”Who am I?”

Kaupunki ei vastaa.

Mutta oli elokuvalla ansionsa. Puvustus oli hienoa ja nyanssirikasta. Vertaa vaikka Charlien soft roll -nappikaulusta elokuvan alussa ja Gordon Gekon päällikköpukeutumista – miestenpukeutuminen ei ole tylsää kuin harjaantumattomalle silmälle. Elokuvan puvustuksen hoiti Alan Flusser, jonka Dressing The Man -kirja muodostaa jälkimmäisen puolen jokamiehen välttämättömästä pukeutumiskirjastosta.

Elokuvan toinen ansio on se Gekkon ikoninen Greed is good -puhe. Ennen sitä pari muuta hienoa puhetta kirjallisuudessa.

Seitsemässä veljeksessä on retorisesti huikea puhe, lukkarin kirjaimellisesti tulikivenkatkuinen saarna 13. luvussa: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapurusten sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin…”

McCarthyn Vereen ääriin -romaanissa Tuomari Holden pitää paljon maailmaaselittäviä pikkupuheita. Niissä on kiinnostavinta se kuinka vähän kiinnostavia ne oikeastaan ovat. Minä luin ne nonsensena, eli ne ovat hienon kuuloista puhetta, joka ei pidä mitään sisällään. Sellaista on yllättävän vaikea kirjoittaa, ellei ole ammattifilosofi.

Olisiko kaunokirjallisuuden suurin saarna (mikä on parempi?) kuitenkin Ivan Karamazovin kertoma tarina Suurinkvisiittori, erillinen kertomus keskellä kirjaa. Se lumosi minut nuorena miehenä ja taitavalta se vaikutti vielä kun sen keväällä uudestaan luin. Ivanin tarinan lopetus on sekin hyvä, siis Vangin vastaus, mutta minä en ymmärtänyt sitä nuorena. Sen sijaan samaistuin heti Ivanin kapinalliseen, älylliseen argumentointiin. Ivan oli samaa tyyppiä kuin minä ja tuntui silloin puhuvan minulle. (Teologeilla on muuten tarjota Ivanille hyviä vastauksia, mutta en tiennyt sitä silloin.)

Olennaista on, että Dostojevski, kristitty, laittoi parhaat vuorosanat ateistin suuhun. Siis lahjoitti vastustajalleen parhaat replat.

Mistä päästäänkin Gordon Gekkoon.

Gekko pitää puheensa lentoyhtiön osakkaiden kokouksessa, jossa hän on suurimpana osakkeenomistajana taivuttelemassa yhtiötä haluamiinsa muutoksiin. Kun tulee Gekon vuoro puhua, kateederin viskaalit ovat juuri maalailleet häntä suurin piirtein paholaisena. Paholaiselta hän näyttääkin mustissa vaatteissaan, hiukset suittuna taakse ja kääritty korvan taakse kuin pukin sarvet. Tilanne näyttää hyvin huonolta Gekkolle, mutta hänen puheensa niin sanotusti kääntää pöydät. Draaman tennistä siis, hyvä. Mutta puheen suurin ansio on muualla.

Gekon saarna ei ole hyvä sen sanoman takia, vaikka varmasti jotkut nyökyttelevätkin sille hyväksyvästi. Vaikka en itse uskokaan puheeseen, se on silti uskottava. Toinen käsikirjoittajista on Oliver Stone itse (toinen on Stanley Weiser), ja tunnetusti vasemmalle kallellaan oleva Stone tuskin jakaa Gekon sanomaa. Mutta ei ole keskeistä, mikä käsikirjoittajien oma eetos IRL on. Teoksen pitää toimia itsenäisesti, ja kirjoittajan omat mielipiteet ovat teoksen ulkopuolella. Sen sijaan elokuvalla on oma sisäinen eetos, ”taideteoksen oma mielipide”. Se näyttäytyy esimerkiksi juonen muodossa. Ja Gekon puheen suurin ansio on siinä, että puhe on niin hyvä, vaikka se ei ole totta elokuvan oman eetoksen kannalla. Itse elokuva ei usko Gekon sanomaan. Ahneus ei pelasta lentoyhtiötä eikä Gekkoakaan. Charlie Sheenin hahmo katselee Gekkoa ihastuneesti, mutta hänet ahneus vie vankilaan. Hyvin kristillistä oikeastaan.

Tämän takia Gekon puhe onkin niin taitavaa kirjoittamista. Kirjoittaja on mennyt niin hahmonsa nahkoihin, että pystyy kanavoimaan tätä demonia, puhumaan hahmon suulla uskottavasti sellaisiakin asioita, jotka ovat ehkä hänelle itselleenkin mutta todistettavasti muulle teokselle vastakkaisia.

Näin. Kun minulta kysytään, mitkä kirjassani lausutut mielipiteet itse allekirjoitan, vastaan että kaikki. Päinvastaisetkin. Niin sen on oltava, koska kirjoittajan pitää itse uskoa niihin niitä kirjoittaessaan, jos aikoo tehdä niistä uskottavat. Joten sillä hetkellä, oli sitten mitä tahansa muussa elämässään, sillä hetkellä kun kirjailija kirjoittaa puhetta hahmolleen, hän on tulenpalava sosiaalidarvinisti, kuten Stone & Weiser Gekon tapauksessa, tai ateisti, kuten Dostojevski Ivan Karamazovin tapauksessa.

(Klikkaa ratas-symbolia ja valitse Merkinnät – Ei käytössä)

Pikku nyanssina muuten, minusta on tavattoman hienoa, että Gekko tekee tarpeettoman, puheaktille ominaisen kiilalauseen ”Greed… for lack of a better word … is good.” Paholainen on yksityiskohdissa.

Dialogin kirjoittamisesta

Siinä missä kirjoitettu lause on ajatustyön tulos, puhunta on ajatustyötä. Dialogin kirjoittaja tekee hyvin kun tiedostaa puhumisprosessin raskauden. Paitsi että puhuminen on työtä, dialogi tapahtuu yleensä kirjan kohtauksissa, jotka ovat draamallisia tilanteita. Niihin liittyy inhimillinen konflikti, edes pieni henkilöiden intressien kolahdus. Keskusteluissa voi voittaa tai hävitä, nousta tai laskea. Tämän takia kohtaus on ylipäätään kirjoitettu kohtausmuotoon. Muuten se kannattaa yleensä tiivistää yhteenvedoksi. (”He viettivät kolme tuntia Veijo Esson baarissa väitellen julkkis-Diilistä ja kotiin päästyään Jaakko nukahti eteisen matolle miettien valtavia puisia mammutteja.”)

Seuraava pätee niihin, joita kiinnostaa realistisen puhekielen kirjoittaminen ja lukeminen. Kaikki kirjoittajat eivät tavoittele realistisuutta repliikeissään, eikä tarvitsekaan. Silti uskon, että puhekielen päälle ymmärtäminen olisi heillekin hyödyllistä. Realistinen puhekieli voi itse asiassa olla kauniin poeettista ja hyvin kuvaavaa ihmiseläimen käyttäytymiselle.

*

Puhekieltä kirjoittavan kannattaa tuntea ideayksikön käsite. Ideayksikkö tai ajatusyksikkö on kielitieteilijä Wallace Chafen klassinen esitys puheen järjestymisestä, mutta allaoleva on minun omaa, sovellettua tulkintaani siitä. (Chafe alkoi esim. myöhemmin korostaa intonaation merkitystä puheyksiköissä, mutta intonaatio ei ole romaanikirjailijalle hyödyllinen käsite.)

Ideayksikkö on kognitiivinen möykky, joka sisältää yhden ajatuksen, yhden pääasian. Puhe järjestyy näiden mielenkiinnon keskuksien ympärille. Ne ovat epäselviä, jäsentymättömiä ja hyvin alkeellisia tunteellis-älyllis-ruumiillisia mielleyhtymiä, joita teemme paitsi aktiivisesti, myös reaktiivisesti eli reaktiona toisen keskustelijan sanoihin. Puhuminen on näiden pukemista sanoiksi sosiaalisessa tilanteessa. Sanoiksi puettuna IY on lyhyt, yleensä muutaman tai puolen tusinan sanan mittainen.

Yksi ideayksikkö per repliikki on hyvä lähtökohta varsinkin kirjoittaessa sellaisten hahmojen puhetta, jotka eivät ole erityisen lukeneita. Repliikeistä tulee tällöin lyhyitä, mikä on hyvä:

Ihanan lämpimält näyttää toi sun Goose.

Puhuja (lukiolaistyttö) sanoo ääneen oman kokemuksensa sellaisenaan: kaverin takki näyttää mukavan lämpimältä. Kokemus on pikemminkin fyysinen ja empatiaan perustuva kuin älyllinen, minkä takia preferoin sanaa ideayksikkö ajatusyksikön sijaan.

Kysymys-vastausparit ovat yleensä selkeitä ideayksikön mittaisia puhuntoja. Tässä nuori mies ja vanhempi asiantuntijamies keskustelevat viineistä:

Nää maksaa varmaan ihan hulluna.

Nää on tällasta keskikastia.

Jotain pari kymppiä?

Vähän enemmän.

Mother of God.

Tässä yhden repliikin sisältämät eri ideayksiköt on alleviivattu ja erotettu kauttaviivalla. Puhuja on 17-vuotias nainen, Roosa Koskikari.

Välil mä mietin et onkse oikeesti sen Ninin kans / kun se on niin vaikee aina.

Ideayksiköt ovat 1) Se [Mico] on ehkä Ninin kanssa [sillai], ja 2) Se [Mico] on vaikee [luonne]. Hän esittää jälkimmäisen yksikön selittävän ensimmäistä, mikä osoittaa, että hän on miettinyt tätä jo aiemmin ja muotoillut tulkintansa valmiiksi. Tällainen loogisesti kausaalinen ja kieliopillisesti alisteinen virke on vähän työläämpi tuottaa spontaanisti. Silloin se menisi esim. näin kömpelösti: ”Se on niin vaikee aina… / ja aina sen Ninin kaa… / ei kai… niil oo mitään…?”

*

Seuraavassa esimerkissä ideayksikkö on epävarmalle puhujalle sosiaalisesti liian raskas esittää. Hän kiertelee sitä kainosti eikä saa ajatuksiaan sanottua ollenkaan. Hän koettaa kysyä uuden johtajansa Tapanin aiempaa työkokemusta:

”Minkälaiset sulla on… että mistä tullaan… saa vähän yleiskuvaa”, Pöyskö sanoi ja punastui.

Hän kokeilee kolmea eri yksikköä tämän kysymiseen, epäonnistuu kunkin verbalisoimisessa ja punastuu: ”minkälaiset [työ]taustat sulla on... / mistä tulet [erityisesti työelämällisesti]… / [koetan kysyä tätä koska haluaisin saada] vähän yleiskuvaa [sinusta].

*

Tässä nopeatahtinen dialogi, jossa puhuminen on sosiaalista sukimista ja yhteyden muodostamista, oman ja toisten statusten testailua, pikemminkin kuin puhuntojen sisältöihin keskittymistä. Puhujat ovat 17-vuotiaat kaverukset Roosa, Safia, Hande ja Miisa:

Tanssitsä sen Muhiksen kaa?” Hande sanoi. [Tässä on ”rehellinen” ideayksikkö, jonka tarkoitus on saada tietoa kaverin vanhaintanssiparista].

”Joo”, Safia sanoi. ”Mut entiiä tykkääkse ees tanssii mun kaa.” [Tämä voi olla ajatus itsen heikosta arvosta, mutta todennäköisesti vain pyyntö saada kavereilta sukimista.]

”Hullu”, Roosa sanoi. [Roosa kiistää toiselle pahaa mieltä aiheuttavan itseuskomuksen. Tämä ei ole varsinainen ajatus saati mikään faktuaalinen väite. Kavereiden kesken ymmärretään, ettei se tietysti ole tarkoitettu loukkaavaksikaan.]

”Niin kai se nyt tykkää”, Miisa sanoi. [Miisa osallistuu Safian statuksen nostamiseen. Tanssipari Muhis tuskin on edes vilahtanut Miisan mielessä.]

”No mistä sen nyt tietää”, Safia sanoi. [Safia tykkää tästä sukimisesta, joten pyytää lisää.]

”No sä oot niin nätti”, Roosa sanoi. [Safia on nätti mutta voisi olla olemattakin, se ei ole olennaista.]

”Oot säkin hullun nätti”, Safia sanoi. [Roosan kilttinä kaverina Safia maksaa kohteliaisuuden heti takaisin.]

”No en nyt tiiä.” [Mun vuoro.]

”No oot.”

”En yhtä nätti kuin sä”, Roosa sanoi. [Roosa on kalastanut kohteliaisuuksia kieltäessään oman nättiytensä, mutta hän menee vähän turhan pitkälle, koska seuraavaksi Safia kyllästyy jankkaamaan:]

”No…”

Kenen kaa sä tanssit”, Miisa kysyi. [Roosa on kuitenkin onnistunut pitämään keskustelun itsessään. Tässä Miisalla on ajatuksena saada vastaavanlaista tietoa kuin pätkän alussa. Syvätasolla ehkä olennaisempaa kuitenkin on, että hän nostaa Roosan statusta pitämällä Roosan kiinnostavana puheenaiheena.]

Roosa nosti hartioitaan.

Ketä vaan haluis tanssii sun kaa!” Hande sanoi. [Menestys: Handen innokas (epäkieliopillinen) kehu varmasti piristää Roosaa.]

*

Kun ideayksiköitä on repliikissä useampia, ne on ketjutettava. Tämä voi olla raskas kognitiivinen työ, joten ihmiset ”koristelevat” ideayksiköt täytesanoilla, tauoilla, empimisellä. Tämä lisää puhekielen rönsyilyä ja roskaisuutta. Yleisiä täytteitä ovat konnektorit (ja, tai, mutta…), tyhjät faattiset ilmaisut (niinku, kato, tai siis, öö,) tai viittaukset ajatusprosessiin (emmä tiiä, välil mä mietin et)

Seuraava puhunta on pitkä ja kognitiivisesti sekä emotionaalisesti raskas. Äänessä on vanhempiaan muisteleva 55-vuotias talousjohtaja Tapani Koskikari.

Kyllä joskus sitten 80-luvulla kun isä oli kotonakin vielä, saatto olla liivipuku päällä, olihan se sillon jo vähän poikkeavaa. Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua, mä muistan et isä sano monta kertaa kuinka häntä ei vanhainkodin pyjamiin viedä. Mummi hoiti sitten kotona… Mulla on nyt tilaisuuden kunniaks isän vanha solmio.

Ensimmäiset ajatusmöykyt ovat ”isä oli kotona liivipuku päällä” (voimme kuvitella hänen mielessään häilähtävän visuaalisen muistikuvan) ja ehkä jopa erikseen ”vielä 80-luvulla”. Sitten seuraa puhujan jo aiemmin tekemä tulkinta tästä: ”olihan se poikkeavaa”. Puhekielelle ominainen katkeama osoittaa lauseen kognitiivista raskautta: Tapani aloittaa ”oli kotona” mutta katkoksen jälkeen sanookin ”saattoi olla”.

”Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua” on repliikissä poikkeuksellisen kirjakielinen. (Vrt. täysin puhekielinen muoto ”sit kun sen tila alko huonontuu”.) Tälle on syynsä: isän dementia on puhujalle vaikea aihe, ja hän etäännyttää sitä pakenemalla muodolliseen,  keinotekoiseen kieleen. (Aikoinaan kun kosin vaimoani, tilanne oli sen verran jännittävä, että pakenin helppoon kirjakieliseen fraasiin ”Tuletko vaimokseni” – kirjakieltä jota en normaalisti käyttäisi.) ”Mä muistan” on tyypillinen tyhjä ajatusprosessiin viittaava (ja lähes itsesuggestiivinen) täyte, jolla ostetaan lisää aikaa ja pidetään puheväylä auki. Se toimii siltana seuraavaan yksikköön, jonka ydin on käytännössä sitaatin muotoon puettu väite, jonka voi kuvitella soivan Tapanin mielessä isän äänenpainoilla: ”minua ei vanhainkodin pyjamiin viedä”. Tässä jää pinnan alle isän luonteenkuvaus, hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa, ehkä jopa petoksen tunne siitä että hänen läheisensä ehdottavatkin moista.

”Mummi hoiti sitten kotona”. Puhuja alkaa olla uupunut tämän päättävän lauseen kohdalla. Hän pitää tauon (…) ja vaihtaa lopuksi uuteen aiheeseen, joka on emotionaalisesti mukavampi ja kognitiivisesti huojentavan konkreettinen: ”Mulla on isän vanha solmio [nyt kaulassa]”. Puhuja osaa katkaista IY:n abstraktilla välihuomautuksella ”tilaisuuden kunniaks”, mikä osoittaa jonkinlaista älyllistä kapasiteettia ja oppineisuutta. Yksinkertaisempi puhuja (tai hermostuneempi) ilmaisisi saman asian ketjuttamalla nämä kaksi yksikköä : ”Mulla on isän vanha solmio kaulassa. Vähän niin kuin tän tilaisuuden kunniaks.”

Todettakoon muuten samalla, että Totuus naisistassa ei ole kirjoitusvirhettä repliikissä:

Se oli se Miko jonka piti tanssii sen kanssa.

Lauseen kuulija, näkökulmahenkilö Tapani, olettaa nimen kirjoitusmuotoa tietämättä, että nimi kirjoitetaan kirjaimella ’k’. Tapania seurataan kirjassa vapaalla epäsuoralla esityksellä, joten kyseessä on kerrontatekninen leikki.

*

No, dialogi ei tietenkään ole elävän puheen nauhuri, vaan se on parhaimmillaan tyyliteltynä. Turha toisto ja liika mutkutotanoinniiku on poistettu. Myös ylenpalttinen murre, kiroilu tai änkytys jne. voi olla raskasta luettavaa. Parhaimmillaan dialogi lähenee runoutta. Mutta vielä keskeisempää on, että se kuvaa puhujien sosiaalisia suhteita ja dynamiikkaa. Se on ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle tavattoman kiinnostavaa.

En kirjoita dialogia sen tarkemmin kuin muitakaan lauseita. Silti saan useammin kuulla kirjojeni tarkasta dialogista kuin tarkasta lauseesta. Syy lienee yleisestä epäsuhdasta kirjallisuudessamme. Jostain syystä nekin kirjailijat, jotka ovat lauseestaan tarkkoja, usein torkahtelevat repliikkien kohdalla. Epäilen artikkelissani Dialogin jama Suomessa, että emme taida ihan ymmärtää suomen kielen poikkeuksellisuutta siinä kuinka täysin jakautunut se on kirjakieleen ja puhuttuun kieleen. Meillähän käännetään ja kirjoitetaan jopa näytelmiä kirjakielelle. Kotimaisissa elokuvissa tai tv-fiktiossa puhutaan harmittavan usein paperia.

Minusta kotimainen kulttuurimme on tässä asiassa epäonnistunut.

Kuinka voittaa kuolema neulesolmiolla

Kirjoitin Totuus naisista -romaanin Tapanin osuudet hyvin eläytyvällä kertojalla. Kertoja kuvaa tapahtumat päähenkilön sisäisen maailman kautta, joten ajatukset, mielipiteet ja tunteet ovat päähenkilön omia. Osa lukijoista on aina kiinnostuneita myös kirjailijan mielipiteistä ja siitä missä määrin nämä ovat samoja kuin päähenkilöllä. Joten seuraa paljastus.

Kun Tapani on toisessa luvussa yksin työpaikallaan ja häntä kuvataan näin

Hänellä oli solmio kaulassa nytkin. Se sai hänet tehokkaaksi. Asioilla oli merkitystä kun kaulassa oli solmio. Aika oli ladatumpaa, nykyhetki tärkeämpää.

nämä ovat Tapanin omia mielipiteitä, mutta voin yhtyä niihin itsekin. Pidän solmioista. Vaatteena solmio on turha, mutta mikäpä ei olisi? Solmion turhuus tekee siitä tärkeän. Solmion kantaja taistelee kaiken turhuutta vastaan lataamalla turhuuden keskelle merkitystä. Solmio roikkuu alaspäin, mutta kohottaa ylöspäin: ajan, tilaisuuden, läsnäolijat. Vaikka solmio roikkuu alaspäin, se vetää katseen ylöspäin. Kohti kasvoja, kohti jotain korkeampaa. Solmio on voittoa alhaisesta.

Sadan vuoden ajan solmio oli kaikkien miesten asuste kaikkiin tilaisuuksiin, mutta nykyään sitä pidetään sopivana vain tiettyjen alojen miehille. Erityisesti älymystö vastustaa näitä tietynlaisia miehiä. Nykymieskirjailijamme näyttävät siltä, kuin he kokisivat olevansa sitä syvällisempiä kirjailijoita, mitä huonommin he pukeutuvat. (Tai sitten he eivät ole ajatelleet koko asiaa, mutta se johtaisi niin synkkiin johtopäätöksiin, etten halua uskoa tätä.)

Joten mitä tekee mies, joka haluaa taistella kuolemaa vastaan kohottamalla päivänsä solmiolla, mutta ei halua ylipukeutua?

Hän käyttää neulesolmiota.

Neulesolmio on kaksinkertainen väliinputoaja, eri syistä. Aiemmin neulesolmio oli erityinen siksi, että se oli epämuodollinen: pehmeä, rouhea ja tasapäätyinen, erotuksena tavallisesta silkkisolmiosta, joka on formaalin kiiltävä, korskeasti kaulasta ponnistava ja miekan muotoinen. Neulesolmio, etenkin villaisena, onkin solmio rennoimmillaan.

Nykyään taas solmioita käytetään niin harvoin, että olemme kadottaneet nyanssien tajumme. Neulesolmio näyttää koulimattomaan silmään vain solmiolta. Toisin sanoen: erityisen tyylikkäältä asusteelta, joka saa miehen näyttämään niin hyvältä kuin hänen on mahdollista näyttää. Siksi jotkut voivat pitää sitä turhan hienona. Silti neulesolmio sopii melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, koska se on neulesolmio eikä voi siis koskaan olla liian tärkeilevä.

Tekstuuri tekee neulesolmion immuuniksi tylsyydelle. Vaikka se on silkkiä, se ei kiiltele turhan prameasti. Neulos voi olla tiheä taikka tällainen perinteinen väljä, jonka valmistaminen on kuulemma vaativampaa:

Kuvioituna neulesolmion tunnistaa vaakaraidasta, siinä missä tavallisissa solmioissa raidat ovat yleensä diagonaalissa. Pallot ovat toinen klassinen neulesolmiokuvio:

Ja tässäpä ratkaiseva nyanssi: siinä missä tavallisesti solmioissa musta väri on tarkoitettu yksinomaan hautajaisiin, neulesolmioissa musta on korrekti aina ja yllättäen ehkä väreistä klassisin. Kuuluisin mustan neulesolmion käyttäjä lienee James Bond. Flemingin romaani From Russia with Love kuvailee Bondin näin:

It was a dark, clean-cut face, with a three-inch scar showing whitely down the sunburned skin of the right cheek. The eyes were wide and level under straight, rather long black brows. The hair was black, parted on the left, and carelessly brushed so that a thick black comma fell down over the right eyebrow. The longish straight nose ran down to a short upper lip below which was a wide and finely drawn but cruel mouth. The line of jaw was straight and firm. A section of dark suit, white shirt and black knitted tie completed the picture.

On se nähty elokuvaversioissakin ajoittain Bondin päällä. Tämä tosin näyttää minun näytölläni vihertävältä:

500

Kasvot kuvaruudussa -elokuvassa vihainen Howard Beale julisti tuomiota mustassa neulesolmiossa, joka roikkui hänen päällään sopivan huolettomasti. Benjamin Braddock käytti mustaa neulesolmiota ravintolassa.

1310_the_graduate_08a.jpeg

Neulesolmioissa on sekin etu, että ne eivät rypisty. Ne ovat siis matkustajan luotettavin kaveri. Perillä hän purkaa matkalaukusta neulesolmiorullan, solmii sen kaulaansa, ja hänen illallisensa maistuu paremmalta.

Klassisen Herrasmies-tyylikäsikirjan kirjoittaja Bernhard Roetzel asemoi neule- ja villasolmion näin:

Villasolmioilla ja neulesolmioilla ei ole sijaa lontoolaisen gentlemannin pukeutumisessa. Hän suostuu panemaan villasolmion kaulaansa korkeintaan maaseudulla, ja neulesolmion hän jättää kernaasti taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien haltuun.

Sopii mainiosti. Enemmän neulesolmioita taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien kaulassa viestittäisi, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka välittävät. Luottamus ihmisyyteen ja usko tulevaisuuteen kohoaisi heti.

Kirjallisuuden sopimattomuudesta

Tommi Melenderin postaus Näitä kirjailijoita en voi hyväksyä inspiroi uuteen vertauskuvaan kirjallisuudesta. Jatkakoon se tästä kirjoituksesta, jossa aloitin kirjallisuuden sopimattomuudesta.

Minusta parasta kirjallisuutta luennehtii ja jopa määrittelee epäkorrektius. ”Määrittelee” tarkoittaa, että epäkorrektius ja kiusallisuus ja vaaran tuntu on kirjallisuudelle leimallista, ydinosaamisaluetta, ekolokero.

Tämä saattaa johtua omista ensimmäisistä kokemuksistani nuorena kundina ns. aikuisen kirjallisuuden parissa. Äidinkielen kirjassa esiteltiin tärppeinä liuta kirjailijoita, joita ei ollut tarkoituskaan ehtiä tunneilla käsitellä. Siellä mainittiin sellaisia tekijöitä kuin Philip Roth, ja kun sitten menin lukemaan Portnoyn taudin, olin järkyttynyt. Minun oppikirjassani! Tällaista! Suositellaan! Verorahoilla! Tietävätkö nämä mitä ne tekevät?

Olin kuullut sellaisesta, että antiikissakin oli kirjallisuutta. Kun sain ensi kerran käteeni Catulluksen, paljastui että ne marmoripatsaat runoilivatkin tällaista:

Täyshomot Aurelius ja Furius,

puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.

Kaikkien nuorten runopoikien suosikki Neruda oli sitten sitä mieltä, että runouden tulee olla epäpuhdasta:

Niin olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien tavoin hapon syövyttämä, savun ja hien kyllästämä, virtsan- ja liljantuoksuinen… runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia, villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia…

Ja korjatkaa jos muistan väärin, mutta mielikuvissani jossain Henry Millerin kirjassa on kohtaus (se saattaa olla jopa THE mielikuvani Henry Millerin tuotannosta), jossa kaveri tulee huvikseen kutittelemaan päähenkilön pakaroita juuri kun tämä on yhtymässä johonkin prostituoituun. Jonka elimestä on varmaan käytetty ilmaisua kuten ”dityrambinen vittu”. Eikä kyse ole pelkästä irstaudesta, kuten Millerkään ei ollut pelkkä irstailija. (Vituista puhuminen on helppoa, dityrambisista vituista jo jotain muuta.) Miller oli vaarallinen ei rivoutensa takia, vaan koska hän kirjoitti:

Minusta tuntui että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo…

Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. Minä olen kuollut ainoastaan henkisesti. Fyysisesti minä olen elossa. Moraalisesti minä olen vapaa…

Jos minä olen hyeena, minä olen laiha ja nälkäinen hyeena. Minä lähden lihottamaan itseäni.

Vertaa tätä Stephen Dedaluksen credoon: ”Non serviam. I will not serve that in which I no longer believe whether it call itself my home, my fatherland or my church”.

Joku voisi hätääntyä varjelemaan nuoria mieliä tällaiselta, jos ymmärtäisi millaisia kumouksia ne voivat aiheuttaa.

Kun kirjoista tehdään filmatisointeja, kaikki tämä siivotaan pois. Lolitasta Nabokov itse teki mustaa, mutta harmitonta slap stickiä. Tottahan elokuviakin on sensuroitu, mutta elokuva ei ole kirjan tavoin vaarallinen väline, koska siitä puuttuu kirjan intiimiys. Läheinen, yksityinen suhde kirjan henkilöihin, jotka käyttäytyvät sopimattomasti ja paljaasti. Siinä he ovat, pääset heidän ajatuksiinsa ja voit koskettaa heitä paperilla. Eikä kukaan muu tiedä mitä luet.

*

Se vertaus. Osallistut juhliin: ystäväsi menee naimisiin tai setäsi juhlii viisikymppisiään pitkän kaavan mukaan. Kaikki tälläytyvät edustaviksi, juhlapaikka on puunattu ja pöydille siroteltu ruusunlehtiä tai juomalauluvihkoja. Nostellaan maljoja, moikkaillaan tuttuja, on mukavaa. Juhlassa järjestetään ohjelmaa: serkkutyttö laulaa, joku soittaa viulua, pidetään tietovisa juhlakalun elämänvaihesta, isäntä pitää puheen, poikamiesjätkät ovat järjestäneet loppuillaksi hassun sketsin, jota esittäessä on kiedottava pään ympärille kaulahuivi, solmio tai paita.

Esitykset ovat hienoja, olet viihdyttynyt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole illan kiinnostavin anti.

Kiinnostavinta on se mitä tapahtuu yksityisesti, kulisseista huolimatta. Sopimattomat katseet, tupakkapaikan juorut. Se kun Raija lähentelee sinua, tai Raimo. Se kun Ari selittää sinulle matalalla äänellä, ettei Maria kutsuttu, koska se oli taannoisella Teneriffan-lomalla haukkunut juhlakalun lapsia äpäriksi. Kaikkien suosikkiserkun tunnustus, että oikeasti hän inhoaa elämäänsä – mutta hänellä on suunnitelma… Kun Kerkko juo liikaa ja tarttuu Herkkoa kraivelista ja uhoaa tappavansa. Ne paljastukset loppuyöstä kahden kesken hämärässä nurkassa yhden liiallisen viinilasin jälkeen. Ne ovat juhlissa kiinnostavinta. Sopimaton ja intiimi, vaarallinenkin.

Sinä päivänä kun kirjallisuudesta poistetaan sopimattomuus ja vaarallisuus, voimme saman tien lopettaa koko lukemishomman ja tyytyä katsomaan Vain elämää.

Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.
Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.

Dialogin jama Suomessa

Rajallisten resurssien maailmassa kotimainen kirjallisuus kilpailee lukijoista ulkomaisen kirjallisuuden kanssa. Ulkomaisella kirjallisuudella on etunaan nimenomaan se, että se tulee ulkomailta, eli on valmiiksi kansainvälistä ja esivalittua ja suuren maailman tuulahdusta Impivaarassa ja wau miten ihana aksentti sillä on. Kotimainen kirjallisuutemme voisi käyttää omana etunaan tuttuutta.

Tuttuudella en tarkoita tylsää arkisuutta, vaan tuttua sillä tavalla kuin taide parhaimmilllaan on: se on tuttua jälkeenpäin. Ts. asia on ollut ihan silmieni edessä, mutta enpä ole tullut sitä tuolla tavalla huomanneeksi – noinhan se menee.

Viktor Jerofejev kertoo Tsehovin kirjeistä, joissa tämä arvioi ystävälleen sitä, miten paljon vaikeampi on harjoittaa rakkautta sohvalla – sängyssä se on paljon mukavampaa. Jerofejevin mielestä tässä on Tsehovin nerous:

Ja lukiessani tätä suurenmoista mietelmää sängystä ja sohvasta […] mietin, miksi Tsehov on suuri.

Koska hän puhuu totta. Todellakin, kuten hän kirjoittaa, naista on mukavampi ”jylkyttää” sängyssä kuin sohvalla, joka on milloin liian pehmeä milloin liian kapea. […]

Mutta on yksi asia myöntää ja toinen asia todeta ja kirjoittaa itse. Ei riitä tyyliä, ei yksinkertaisesti ole lahjakkutta. Toiset kirjailijat taas eivät viitsi hukata aikaa tähän. He ovat kiinni paradoksaalisten ajatusten esittämisessä, he väittävät mieluummin, että on mukavampaa maata naisten kanssa sohvalla kuin sängyssä, ja sehän on täysin käsittämätöntä postmodernismia tai jotain vielä arvoituksellisempaaa.

He ovat sidottuja, mutta Tsehov on vapaa. Hän on vapaa kirjailija. Hän on vapaa puhumaan mistä banaalista seikasta tahansa. (Kokoelmasta Miehet, suom. Jukka Mallinen)

Hyvä kirjallisuus on usein lähellä Trivial Pursuitin ahaa-elämystä: niinpä tietysti, olisihan tuo pitänyt tietää.

Kotimaisella kirjallisuudella olisi tässä kilpailuetu. Sattuneesta syystä suomalaiset kirjailijat tuntevat lukijoidensa maailman.

Yksi asia, missä suomalainen kirjallisuus on mielestäni tämän suhteen epäonnistunut, on puheen tallentaminen. Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet kirjoittamaan puhetta. Se johtuu siitä, että meillä on kaksi kieltä, puhekieli ja kirjakieli. Tämä on suomen kielen ja kirjallisuuden erikoisleima, jonka erikoisuutta emme taida ihan ymmärtää. Englanniksi kirjoitettu on englanniksi puhuttu. Suomessa puhumme puhekieltä ja kirjoitamme kirjakieltä, ja tämä tärvelee myös dialogimme.

Kun käyt teatterissa, kiinnitä huomiota siihen millaista paperia hahmot puhuvat. Sekaan eksynyt aito puhekielinen repliikki, usein koomisen huudahduksen muodossa, saa yleisön välittömästi puolelleen. Tämä pätee riippumatta siitä onko teksti käännetty vai kotikielinen.

Katso pronomineja: kirjasuomessa ne ovat minä sinä hän, me te he. Puhesuomessa esim. mä sä se, me te ne – tai sitten millä tahansa suomen murteella mie, mää, jne. Pääkaupunkiseudun nuoressa puhekielessä jotkut pronominit myös katoavat ja korvautuvat persoonan kiertävällä ilmaisulla:

Mihin olet matkalla? -> Mihin tyyppi/teitsi/jäbä/muija/äijä on menos?

Me olimme hämmästyneitä. -> Jengi oli ihan et hä…?

Yksi syy miksi suomalainen yleisö kuluttaisi suomalaista eikä esim. brooklynilaista kulttuuria olisi se tuttuus, joka tekee tekstistä aidon, samaistuttavan, läheisen, yllättävällä tavalla tutun. Se menetetään, koska hahmot eivät puhu niin kuin lukija puhuu. Hahmot etäännytetään lukijasta tahattomasti, ilman että tilalle saataisiin korvaavia ulkomaalaisuuden avuja.

*

Me puhumme puhekielisemmin kuin kuvittelemme. Edelleen pronominit esimerkkinä: tarkkaile joskus niin huomaat kuinka harvinainen ”minä” on: ”mä” esiintyy kaikissa ikä- ja yhteiskuntaluokissa. Kirjakieltä puhuvat lähinnä poliitikot. He harjoittelevat sitä. Myös muut uutistärkeilevät ihmiset (tutkijat, viranomaiset jne.) käyttävät – kameran edessä – kirjakieltä. Julkinen puhe on usein väännetty kirjakieliseen suuntaan, ainakin jos halutaan vaikuttaa tärkeiltä ja etäisiltä. Joskus myös ikävä kyllä siksi, että kuvitellaan niin pitävän tehdä, koska uutistärkeilijätkin tekevät sitä. Nyrkkisääntö: Kirjakieltä käytetään suomessa kun teeskennellään. Esitetään muuta kuin ollaan. Piilotetaan aitous.

Siinä kirjakielen käyttö puheessa suunnilleen onkin. Muuten suomessa puhutaan aina puhekieltä. Kun pääsee kuulemaan tai lukemaan oikeaa puhetta dialogissa, kokee välittömän tsehovilaisen palkinnon: noinhan tämä menee. Miksei näin kirjoiteta aina?

Tämä oli kokemukseni aikoinaan kun tv-sarja Irtiottoja tuli. Aku Louhimiehen ohjaama, Paavo Westerbergin ja työryhmän kirjoittama, työstämä, improvisoima ja hahmojen suuhun sovittama Irtiottoja oli huippua myös puheen esittämisessä. Se oli minulle mieleenjäävä elämys myös siksi, että sain kuulla työryhmän opiskelleen David Mametin dialogia. Tunnistin vaikutteet, koska olin itse samaan aikaan opiskelemassa Mametia: tein kirjallisuustieteen seminaarityöni nimellä Mamet-speak – David Mametin kadun kieli.

Sittemmin harjoittelin dialogia kirjoittaessani näytelmän Queensberryn säännöt yliopiston harrastajateatterille. Osana suomen kielen opintojani opiskelin keskustelunanalyysiä. Kaiken tämän seuraus oli, että aloin nähdä ihmisten puheen sanoina paperilla. Miltä puhe todella näyttäisi mustana valkoisella. Ja se näyttää erilaiselta kuin mitä kirjailijamme yleensä kirjoittavat.

*

Kantani ja käytäntöni dialogin kirjoittamiseen on tämä.

Paras dialogi on stilisoitua puhetta, tyyliteltyä realismia. Dialogin ei ole tarkoitus olla nauhurimaista arkipuheen tallentamista. Se on käytännössä lukukelvotonta: tässä  . esimerkiksi litteroitu versio aitoa puhetta. Kuten murteellisuudessa, johonkin on vedettävä raja. (Täysin eri asia on sitten jos dialogin ei ole tarkoituskaan olla realistista. Vrt. Kaurismäen dialogi. Draaman dialogilla on myös toki eri tarpeet kuin proosan.)

Tärkein yksittäinen oivallukseni Mametia lukiessa, näytelmää kirjoittaessa ja keskustelunanalyysiä opiskellessa on tämä: kieli kuten runouskin perustuu tavutukseen.

Mamet kirjoittaa englantia, ja englantia puhutaan ”jambimaisesti”, eli ensi tavu on usein painoton kuten jambi-runomitassa. Suomi on trokeemainen kieli: ensi tavu painollinen, toinen painoton ja niin edelleen. En jaksa kaivaa muistiinpanojani suomen kielen historian kurssilta, mutta muistan tämän näin: varhaisimman suomalaisugrilaisen kielen sanat muodostuivat tavuista, jotka koostuvat KV-pareista: konsonantti+vokaali.  Kala. Kyy oli varhaismuodossaan kyje.

Tästähän on hyvin lyhyt matka kalevalamittaan, jota usein luonnehditaan nelipolviseksi trokeeksi (vaikkei se ihan niin yksinkertaista ole):

Vaka vanha Väinämöinen

elelevi aikojansa

noilla Väinölän ahoilla

Kalevalan kankahilla.

Suomalaisen suuhun sopii mainiosti nelipolvinen trokee. Vrt. vanha sotahuuto: ”Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä ryssät voita”

Tai Tuomas Vimman hahmon repliikki: ”Vedä akka v-ttu päähäs”

Tai: ”Face meni pilalle kun sinne tuli kaikki kävyt”

Oma kompromissini realismin ja luettavuuden välillä perustuu tavutukseen. Kirjoitan yleensä tavut, jotka puheessa äännettäisiin, ja jätän pois tavut, joita ei äännettäisi. Kirjoitan tavut kokonaisina: ”niin kuin” vaikka hahmo oikeasti lausuukin puhunnon ”niinku”. Tietäköön siis lukija, ettei niitä viimeisiä änniä ole tarkoituskaan ääntää. Saatan jättää kirjaimia pois tavun sisältä:  diftongit helposti lyhenevät puheessa (”punanen”) ja d-kirjaimen lausuminen on harvinaista ”en mä ehi”.

*

Lopulta se, missä muodossa dialogi on, on kuitenkin pieni asia kirjan kokonaisuudessa. Lukija voisi keskittyä tärkeämpiinkin, kuten että miksi nämä hahmot keskustelevat näin – puhumattakaan suuremmista arvoista kuten rakenteen  tai hahmojenluonnin kysymyksistä. Mutta elättelen toivetta, että lukijat tottuvat lukemaan minunkin dialogiani hämmästelemättä ja että puhekieleen pohjatuva dialogi yleistyisi kirjallisuudessamme sen verran, että sitä pidettäisiin huomaamattomana. Näin arkikielinenkin dialogi voisi olla samaan aikaan tuttua mutta silti yllättää lukijansa.

Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:

Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.

Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.

Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.

Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong (ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.

Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:

– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen

– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.

– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari

– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä

– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä

– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin

– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.

– loppuratkaisuista puhumattakaan.

Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.

Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)

Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään  – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).

Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.

Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.

Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.

Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.

Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.

King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.

***

Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.