eli Kuinka tehdä taidetta muillekin kuin omille kavereille

Katsoin pitkästä aikaa sen Oliver Stonen alkuperäisen Wall Streetin (1987). Ei se elokuvana kovin hyvä ole, mutta herätti pari hyödyllistä ajatusta kirjoittajan näkökulmasta.

Ensinnäkin: kuinka kehno keino elokuva on kuvaamaan ihmisen sisäistä maailmaa. Sisäinen näkökulma puuttuu, koska kamera ei pääse henkilön pään sisään kuten kirjailija pääsee. Charlie Sheenin esittämän päähenkilön mielentiloja kuvataan Wall Streetissä lähinnä sillä, kuinka alhaalla hänen solmionsa solmu roikkuu – mitä matalampi, sen matalampi. Vielä tökerömpi esimerkki on kohtaus, jossa Charlie Sheen kohtaa sisäiset ristiriitansa – tämä hoidetaan sillä, että Charlie menee lukaalinsa parvekkeelle ja kysyy öiseltä Manhattanilta: ”Who am I?”

Kaupunki ei vastaa.

Mutta oli elokuvalla ansionsa. Puvustus oli hienoa ja nyanssirikasta. Vertaa vaikka Charlien soft roll -nappikaulusta elokuvan alussa ja Gordon Gekon päällikköpukeutumista – miestenpukeutuminen ei ole tylsää kuin harjaantumattomalle silmälle. Elokuvan puvustuksen hoiti Alan Flusser, jonka Dressing The Man -kirja muodostaa jälkimmäisen puolen jokamiehen välttämättömästä pukeutumiskirjastosta.

Elokuvan toinen ansio on se Gekkon ikoninen Greed is good -puhe. Ennen sitä pari muuta hienoa puhetta kirjallisuudessa.

Seitsemässä veljeksessä on retorisesti huikea puhe, lukkarin kirjaimellisesti tulikivenkatkuinen saarna 13. luvussa: ”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapurusten sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin…”

McCarthyn Vereen ääriin -romaanissa Tuomari Holden pitää paljon maailmaaselittäviä pikkupuheita. Niissä on kiinnostavinta se kuinka vähän kiinnostavia ne oikeastaan ovat. Minä luin ne nonsensena, eli ne ovat hienon kuuloista puhetta, joka ei pidä mitään sisällään. Sellaista on yllättävän vaikea kirjoittaa, ellei ole ammattifilosofi.

Olisiko kaunokirjallisuuden suurin saarna (mikä on parempi?) kuitenkin Ivan Karamazovin kertoma tarina Suurinkvisiittori, erillinen kertomus keskellä kirjaa. Se lumosi minut nuorena miehenä ja taitavalta se vaikutti vielä kun sen keväällä uudestaan luin. Ivanin tarinan lopetus on sekin hyvä, siis Vangin vastaus, mutta minä en ymmärtänyt sitä nuorena. Sen sijaan samaistuin heti Ivanin kapinalliseen, älylliseen argumentointiin. Ivan oli samaa tyyppiä kuin minä ja tuntui silloin puhuvan minulle. (Teologeilla on muuten tarjota Ivanille hyviä vastauksia, mutta en tiennyt sitä silloin.)

Olennaista on, että Dostojevski, kristitty, laittoi parhaat vuorosanat ateistin suuhun. Siis lahjoitti vastustajalleen parhaat replat.

Mistä päästäänkin Gordon Gekkoon.

Gekko pitää puheensa lentoyhtiön osakkaiden kokouksessa, jossa hän on suurimpana osakkeenomistajana taivuttelemassa yhtiötä haluamiinsa muutoksiin. Kun tulee Gekon vuoro puhua, kateederin viskaalit ovat juuri maalailleet häntä suurin piirtein paholaisena. Paholaiselta hän näyttääkin mustissa vaatteissaan, hiukset suittuna taakse ja kääritty korvan taakse kuin pukin sarvet. Tilanne näyttää hyvin huonolta Gekkolle, mutta hänen puheensa niin sanotusti kääntää pöydät. Draaman tennistä siis, hyvä. Mutta puheen suurin ansio on muualla.

Gekon saarna ei ole hyvä sen sanoman takia, vaikka varmasti jotkut nyökyttelevätkin sille hyväksyvästi. Vaikka en itse uskokaan puheeseen, se on silti uskottava. Toinen käsikirjoittajista on Oliver Stone itse (toinen on Stanley Weiser), ja tunnetusti vasemmalle kallellaan oleva Stone tuskin jakaa Gekon sanomaa. Mutta ei ole keskeistä, mikä käsikirjoittajien oma eetos IRL on. Teoksen pitää toimia itsenäisesti, ja kirjoittajan omat mielipiteet ovat teoksen ulkopuolella. Sen sijaan elokuvalla on oma sisäinen eetos, ”taideteoksen oma mielipide”. Se näyttäytyy esimerkiksi juonen muodossa. Ja Gekon puheen suurin ansio on siinä, että puhe on niin hyvä, vaikka se ei ole totta elokuvan oman eetoksen kannalla. Itse elokuva ei usko Gekon sanomaan. Ahneus ei pelasta lentoyhtiötä eikä Gekkoakaan. Charlie Sheenin hahmo katselee Gekkoa ihastuneesti, mutta hänet ahneus vie vankilaan. Hyvin kristillistä oikeastaan.

Tämän takia Gekon puhe onkin niin taitavaa kirjoittamista. Kirjoittaja on mennyt niin hahmonsa nahkoihin, että pystyy kanavoimaan tätä demonia, puhumaan hahmon suulla uskottavasti sellaisiakin asioita, jotka ovat ehkä hänelle itselleenkin mutta todistettavasti muulle teokselle vastakkaisia.

Näin. Kun minulta kysytään, mitkä kirjassani lausutut mielipiteet itse allekirjoitan, vastaan että kaikki. Päinvastaisetkin. Niin sen on oltava, koska kirjoittajan pitää itse uskoa niihin niitä kirjoittaessaan, jos aikoo tehdä niistä uskottavat. Joten sillä hetkellä, oli sitten mitä tahansa muussa elämässään, sillä hetkellä kun kirjailija kirjoittaa puhetta hahmolleen, hän on tulenpalava sosiaalidarvinisti, kuten Stone & Weiser Gekon tapauksessa, tai ateisti, kuten Dostojevski Ivan Karamazovin tapauksessa.

(Klikkaa ratas-symbolia ja valitse Merkinnät – Ei käytössä)

Pikku nyanssina muuten, minusta on tavattoman hienoa, että Gekko tekee tarpeettoman, puheaktille ominaisen kiilalauseen ”Greed… for lack of a better word … is good.” Paholainen on yksityiskohdissa.