Poets of the Fall ja Perkele

Perkeleen lopussa seisoo kiitos myös Poets of the Fall & crew’lle. Sain bändiltä tärkeää apua kirjan tekoa varten. Kun sain aikoinaan idean musiikin maailman sijoittuvasta romaanista, soitin vanhalle ystävälleni Olli Tukiaiselle, jonka Eruptionia olen saanut kuunnella jo teini-iässä etkoilla. Hevaria hänestä ei tullut mutta tulipahan sittemmin kitarasankari  ja kansainvälinen rokkitähti Poetseissa. Kysyin olisiko mahdollista päästä tutustumaan heidän työhönsä. Bändin miehistö oli hyvin vieraanvaraista ja otti minut mukaan kulissien taakse. Pääsin omin käsin kokemaan miten hommat toimivat konttorilta roudaukseen, sound checkiltä keikalle ja bäkkärille. Tein muistiinpanoja ja paljon tyhmiä kysymyksiä koko henkilökunnalle. Kokemus toi olennaista ymmärrystä ja itseluottamusta Perkeleen luomiseen.

Sen verran hienoja tyyppejä Poetsit vielä ovat, että muistivat minua ja valmista Perkelettä äsken Facebookin fanisivuillaan:

https://www.facebook.com/poetsofthefall/posts/10153185229292896

Kiitos, ilo ja kunnia oli minun puolellani.

Disclaimer:  Kirja on fiktiota ja siinä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat ovat kuvitteellisia, paitsi ne jotka ovat oikeita.

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän silloin

Poetsien kuvaaja Tiia Öhman otti tämän kuvan minusta silloin

Mainokset

He eivät tiedä mitä tekevät

Pääsin vihdoin lukemaan ja kirjoittamaan Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät. Kirjalla on huomattavia ansioita, mutta ei pelkkiä ansioita.

Koska romaani on voittanut isoimman palkinnon ja pomosijan, sitä sopii (sen etiikan mukaan, joka on yhteistä sekä kristinuskolle että sen heresialle, vasemmistolle) ruotia myös erityisen kriittisesti.

Aluksi siitä, mitä pidin kirjassa erityisen ansiokkaina. Nämä ovat niin ilmiselviä, että mainitsen nämä vain lyhyesti:

Amerikkalaisen ja suomalaisen kulttuurien välisten erojen kuvausta.

Osuvaa satiiria suomalaisuutta (”on tärkeää että keskustellaan”!) ja suomalaista yliopistomaailmaa kohtaan (ihmisiä pakoileva kansainvälisten asioiden vastaava!).

Amerikkalaista elämää kuvataan nähdäkseni uskottavasti, mikä on suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista ja jo näin ollen arvokasta. Kirja herättikin ajoittain tunnun, että tässä lukee amerikkalaista romaania. Platonisti minussa mietti välillä, miksi suomalaisen pitää sellainen kirjoittaa, mutta se on sivuseikka – pääasiassa ”amerikkalaismainen romaani” on kyllä minun sanakirjassani ehdottomasti kehu.

Yliopistoelämää, tiedemaailmaa ja tutkimuksen liike-elämän kytköksiä kuvataan ansiokkaasti. (Lopun kiitoksissa mainitaankin mm. Ben Goldacre.)

Romaani on myös melko totaalinen, kuten minulle joku osasi huomauttaakin. Senkin lasken luonnollisesti kirjan eduksi.

Sitten huonompiin puoliin. Kerronta on joskin perushyvää ja sujuvaa, melko harseaa ja ajoittain vallan ylenpalttista. Mietin tätä jo luettuani aloitusluvun, jossa kuvattu Joen ja Alinan suhde vie 53 kookasta sivua (vielä enemmän normaalitaitolla), ja jonka melko vähäiseen sisältöön olisi minusta riittänyt tästä puolet. Mutta tämän lisäksi suhteeseen vielä palataan jatkuvasti kirjan myötä. Jossain vaiheessa tajusin, että tämä ei olekaan vain venynyttä taustoitusta vaan tarinaa kerrotaan yhtenä kirjan päätarinoista. Ei se huono tarina ole, mutta ei minusta kaikkien niiden sivujen arvoinenkaan.

Paljon sivuja käytetään myös esimerkiksi tunnepuheeseen, eli hahmojen kaikkien mielenliikahdusten kertomiseen. ”Alinaa loukkasi Julian tapa olla tietävinään, mikä hänelle oli parasta. … Julian tapa loukkasi Alinaa… Alinaa kadutti, että oli antanut kaikkien muiden ystävyyssuhteidensa näivettyä, kun oli jäänyt Samuelin synnyttyä kotiin.” (esimerkit aukeamalta 218-9). Moneen tällainen käsittääkseni kuitenkin vetoaa. Ja esim. firman mies ja nainen, jotka puhuvat teini-Rebeccaa ympäri, olisi tullut selväksi vähemmällä sivumäärällä, kuten myös Alinan seikkailut kirkon keskustelupalstalla. Tiivistäminen on tärkeä osa kirjailijantyötä – siis olennaisen valitseminen. Määrä muuttaa laatua, kuten Engelskin tiesi. Valitaan parhaat repliikit, ei kirjoiteta jokaikistä (ellei tarkoitus ole kuvata keskustelun erityisen ankeaa laatua tms.).

Ei kirja muutu sillä paremmaksi, että asioita kerrotaan pitempään. (Se voi kyllä luoda vaikutelman, että kirja olisi ”parempi”: ceteris paribus pidempi kirja ja sen lukemiseen käytetty pidempi aika jää helpommin lukijan mieleen. (Ks. myös Veblenin romaani.)

Jos kirjaa olisi tiivistetty, sen sisältöä olisi ollut helpompi myös tihentää. Nyt kirjan detaljit sekä vertaukset jäävät suboptimille tasolle. Tiiviys on yhteydessä tiheyten siten, että käytännössä suureen tekstimassaan yksittäiset rivit jäävätkin helpommin hätäisiksi. Detaljeja kirjassa on paljon, mutta ne ovat usein sitä tyyppiä, että mainitaan kaupat nimeltä. Saa vaikutelman, että varmaankin Baltimoressa on noin, mutta ei se ole vielä kovin tiheää työtä. (Makrotasolla kirja on tiheämpi, siis juonellisine elementteineen ja juonenpunontoineen.)

Toinen suuri ongelma romaanissa minulle oli, että en suuremmin pitänyt kenestäkään hahmosta. Alinan hahmo varsinkin oli aika tylsä ja ankea tyyppi (anteeksi suoruuteni – hän ei ole oikea ihminen, kukaan ei loukkaannu). Ajoittain perhe-elämän kuvaus lipsahti vähän tyypilliseen nykyamerikkalaiseen ”liberaalit sotkevat elämänsä ja sitten huutavat toisilleen” -osastolle.  (Tiedättekö lajin? Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät vaadi perheenjäseniltään kunnioitusta ja kummastelevat sitten mikseivät heidän perheenjäsenensä kunnioita heitä.)

Joen hahmosta tulee minusta kiinnostava oikeastaan vasta sitten kun koko eläinoikeushäirintäkuvio puolen välin jälkeen nousee täyteen mittaansa ja Joen avuttomuus tehdä mitään selviää hänelle ja lukijalle ja hän menettää hermonsa.  Samuelin luku ”Elikkä juuri sinä voisit olla se onnellinen” on nimensä tasoisesti kirjan parhaita.  Näihin aikoihin olin kirjasta innostunein. Lukukokemukseni kaari nousi näihin aikoihin innostukseksi haalean, jopa koettelevan alkupuolen jälkeen.

Loppu taas oli minulle pettymys. Lopussa jännitteet jännitetään aika kaarelle ja ehkä vähän liikaa sykeröllekin. Ehkä isompi ongelma oli kuitenkin pettymys lopun sisältöön.

Olin pitänyt kovasti siitä romaanin virkistävästä audiatur et altera parsista, että kuvataan eläinkokeiden tekijän näkökulmaa tuomitsematta. Pettymyksekseni kirjan loppu ottaa nähdäkseni sitten lopullisen näkökulman, joka on poliittisesti paljon naiivimpi, jopa imelä. Me ollaan nuoriso,  me ollaan tulevaisuus, räppäsi Pikku-G. Ekoaktivistit ovatkin sitten ylivertaisia nuoria neroja, jotka tietävät paremmin kuin aikuiset. Se on minusta kyllä höpöhöpöä. Nuorisolla on avuja, mutta nuoriso tietää keskimäärin huonommin kuin aikuiset – sen takia he ovat nuoriso.

Liikuin itse ekoaktivistiporukoissa 90-luvulla, ja tässä on se ikävä henkilöhistoriallinen juttu, että taustani saa romaanin maailmankuvan muistuttamaan omasta senaikaisesta maailmankuvastani ja näin ollen teini-ikäisen tasoiselta. Emme me mitään neroja silloin olleet emmekä edes miellyttäviä tyyppejä. Jonkinlainen kirkas ideaali aktivistin edessä näyttäytyy, mutta tämä ei tee aktivistista yleismoraalisempaa, ehkä pikemminkin päinvastoin: aktivismi/anarkismi saattaa vedota nuoriin juuri koska se antaa luvan käyttäytyä häpeällisesti (kuten Maksim Gorki huomautti bolsevikeistä). Jälkeenpäin moni meistä on aika hiljaa niistä ajoista, ei kovin ylpeä.  Ehkä syystäkin, nyt olemme sen verran viisaampia. Omat rikokseni lienevät vanhentuneet, mutta vaurioita maapalloa saastuttaville moottoriliikenneajoneuvoille tuli tehtyä.

Tähän 90-luvun nuoruuteen taantuminen lopussa oli sitäkin suurempi pettymys, kun kirja vaikutti niin kypsältä aiemmin.

Olin lopussa myös pettynyt paljastukseen [spoiler alert!], kuka naulapommin lähetti. Se ei ratkaisuna ollut erityisen hyvä. Siinä oli myös diabolus ex machina -henkeä.

Ja suomalainenhan tämä romaani loppujen lopuksi kyllä on – suomalainen kanta amerikkalaisten aseisiinhan on, [spoiler alert] että pahat aseet tappavat aina vahingossa viattomat. Näin siis nähtävästi jopa Baltimoressa – joka on USA:n väkivaltaisen rikollisuuden kärkiä ja jossa huumejengit surmaavat toisiaan päivittäin.

Yksittäisiä huomioita vielä lopuksi:

-iAm-aihio oli minusta hyvä ja ennustuksena uskottava. Scifiä paremmin tuntevat osannevat kertoa, kuinka uusi ajatus on, mutta hyvä idea se minusta oli. Jäikö se aihio vähän sitten lopussa…? No ei kaiken ole laajassa romaanissa tarkoituskaan mennä liian siististi rusetilla pakettiin. Noin muutenkin se sai ajattelemaan, mikä ihmiskunnan tulevaisuus on: saammeko me vielä joskus ihmiset takaisin? Vai pyyhkivätkö ihmiset tästä eteenpäin aina ruutuja sormillaan neliösilmäisinä zombeina – kunnes tulee jokin iAm tai GGlass korvaamaan inhimillisen käytöksen yhä tehokkaammalla apsilla?

-Joku parjasi kirjan anglistista kieltä, mutta ei se töksähtänyt pahasti omaan silmääni : ajoittain sanajärjestykset ehkä vähän sekä ”snubnosed” suomennettuna  ”lyhytnenäiseksi” revolveriksi.

-Tykkäsin siitäkin, että nimim.  Sathiyataeuruksen/Sathityaeuruksen henkilöllisyys huomaamattomasti paljastuu.

Ettei tärkein unohtuisi

Kuten sanottua, romaanin kohotettu asema sallii sen tarkemman kritisoimisen: He eivät tiedä mitä tekevät on jo voittaja monin tavoin, joten siitä saa ja kehtaakin hakemalla hakea viat päivän valoon. Kritiikistäni huolimatta ei tule silti unohtaa kokokuvaa. He eivät tiedä mitä tekevät on joka tapauksessa kansainvälinen kunnianhimoisuudessaan, laajuudessaan ja laadukkuudessaan.  Tällaista viitoittajaa kirjallisuutemme kaipaa. Minunkin kiitokseni Jussi Valtoselle sen kirjoittamisesta.

Perkele painoon

Kolmas romaanini Perkele lähti nyt painoon. Kahden ja puolen vuoden vuorokaudenympärinen urakka on nyt minulta takana – en saa enkä voi tehdä kirjalle enää mitään.

Käytän russistista adjektiivia ’vuorokaudenympärinen’ koska sitä romaanin kirjoittaminen minulle on. Aktiivista työtä, siis työtä sormet näppiksellä, teen virastoaikaan arkisin, sen päälle tulevat sitten kaikki ideointi ja taustatyö, jota teen iltaisin ja joskus öisin: lukeminen taustatyöksi ja inspiraatioksi ja aiheiden hallintaan ottamiseksi, taustatyö netissä ja ihmisiltä kyselemällä, tässä tapauksessa myös esim. musiikin kuuntelu. Passiivinen työ tulee aktiivisen päälle, se on ideoiden odottelua ja etsimistä. Minulla on muistivihko myös sänkyni vieressä ja kynä, jossa on pieni taskulamppu – ­kirjoitan sillä ylös unettomina hetkinä ennen nukahtamista tai aamulla herätessä mieleen tulleet ideat. (Koska olen oikeakätinen, minun on nukuttava aina jalkopäädystä katsoen sängyn oikealla puolella.)

Tsehovilla on Lokin toisessa näytöksessä se kohta, jossa kirjailija Trigorin kuvaa työtään:

Nyt minä olen teidän kanssanne, olen levoton ja samalla joka hetki muistan, että minua odottaa keskeneräinen kertomus. Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi. … Vaanin itseäni ja teitä kuulostamalla jokaista lausetta, jokaista sanaa minkä sanomme ja kiiruhdan heti sulkemaan lauseet ja sanat kirjalliseen aittaani: ehkäpä kelpaavat johonkin! Kun lopetan työn, kiiruhdan teatteriin tai ongelle. Siellä sitä muka lepää, unohtaa – eipäs vain, päässä kieriskelee raskas rautakuula…

(Tsehovin neroutta on, että flyygelin muotoinen pilvi ei ole suinkaan erikoinen idea ja hänen julkaistuissa muistikirjoissaan on paljon parempia: hän kuvaa sillä hahmoa pikemminkin kun esittelee parhaita ideoitaan.)

Perkeleen urakka on itse asiassa kestänyt kolme vuotta, jos lasketaan siitä hetkestä syksyllä 2012 kun keksin idean ja aihe lähti muhimaan päässä. Hyvän romaanin tekemiseen menee vuosia, yleensä vähintään vuosi, mutta ehdottomasti enemmän, jos romaani on laajempi, kuten tämä on. Passiivista työstöaikaa ei voi hoputtaa: immersio tarinan aiheeseen ja maailmaan vaatii sitä, että syksyllä voi tulla vastaan idea ja keväällä toinen välttämätön. (Toisaalta viiden–kymmenen vuoden työ yhden romaanin eteen ei ole käytännössä realistista ja siinä saattaa lopputuloskin jo alkaa levitä. Pari kolme työteliästä vuotta on ollut sopiva aika.)

Irtautuminen urakasta on alkanut jo kesän alussa, hidas luopuminen kirjan hahmoista ja maailmasta. Hassu juttu omassa työskentelytavassani on, että parin vuoden jälkeen on vaikea sanoa, missä menevät omien ajatusteni ja kirjan päähenkilöiden ajatusten rajat. Ne menevät limittäin. Hahmot vaikuttavat minuun niin, että sitä vähän alkaa muuttua hahmoikseen, nähdä maailma heidän kauttaan ja mitähän Mike tai Anna tai Reko tästäkin ajattelisi. Tätä voisi melkein varoa: kirjailija voi työnsä mukana lähteä kasvamaan eri suuntiin, hänen hahmojensa suuntiin.

Urakka on minulta takana ja lukijoilla vasta edessä. Se on tämän ammatin outous: pari vuotta tekee työtään yksin lähes salassa maailmalta ja kun se näkee päivänvalon, se on itseltä jo mennyttä ja työn alla on jotain uutta. Kaikki ne kysymykset, joita olen puskista esittänyt ystäville – niiden syy ehkä valkenee heille nyt, jos he edes muistavat kysymykseni toissa syksyltä. Muusikot lähtevät nyt soittamaan uutta tuotantoaan keikoille ja esittävät niitä mahdollisesti loppu-uransa ajan. Kirjailijalla on yhtenä syksynä haastatteluja ja esiintymisiä, joissa voi raapaista murto-osaa kaikesta siitä, mitä on kirjaa tekiessään miettinyt ja käynyt läpi. (Voisin puhua pitkään lähes jokaisesta kappaleesta, joistain yksittäisistä repliikeistäkin, kertoa mitä olen siinä miettinyt, miksi se on siinä ja sellainen kuin on, mistä ideat tulivat jne.)

Kansi Jussi Karjalainen

Perkeleen pitäisi tulla ulos syyskuun alussa, kalenteriin on merkitty 3.9. Julkkarit aion pitää sen jälkeen. Vastaanottoa koetan olla miettimättä. Tietysti toivon, että Perkele löydetään ja se arvo, jossa itse sitä pidän, tunnistetaan, mutta se ei ole minun käsissäni. Voimme vaikuttaa omaan tuotokseemme (output), mutta emme sen tulokseen (outcome). Jonkin verran joudun kuitenkin miettimään vastaanottoa, koska haluaisin jatkaa romaanien kirjoittamista ja koen että minulla on annettavaa kirjallisuudelle jatkossakin. Urheilija voi harjoitella ja tehdä työtä ja hänen tuloksensa on suoraan numeroina nähtävissä: ehkä hän juoksee kierroksensa nopeammin tai hitaammin ja jossitteluille ei välttämättä ole tilaa. Taiteilijan tulokset päättävät muut. Mutta joka ammatissa on toki niin sanotusti puolensa ja puolensa.

Menemättä nyt liian syvälle tuohon miten kirja muuttaa kirjoittajaansa, yksi konkreettinen muutos elämässäni on kirjan myötä ollut, että olen alkanut taas kuunnella musiikkia. Minulla oli vaihe nuoressa aikuisuudessa, jolloin kuuntelin lähinnä vain Leonard Cohenia. Nyt löysin paitsi nuoruuteni hevin ja punkin uudestaan (ja näissä on ehkä vielä vahvemmin kuin muissa musiikin lajeissa se, että mikä oli nuorena hyvää, on yhä parasta), olen kuunnellut myös musiikkia laajemmin The Doorsista ja Bruce Springsteenista Bachiin. Minun täytyy laittaa myöhemmin blogiin samanlaisia soundtrack-artikkeleja kuin tein jo Totuus naisistaan, mutta liitän tähän nyt lopuksi vain yhden hevin klassikon (kirja ei muuten todellakaan edellytä lukijaltaan  hevifaniutta).

Perkeleessä on tällä taitolla 588 sivua. Se on toistaiseksi paras romaanini. Se ei ole ihan tyypillinen. Uskon ettei se jätä lukijaansa haaleaksi.

Luettuja: Nabokov, Saunders & yritys kirjoittaa niistä

Olen lukenut hyvin vähän vertaisproosaa tänä keväänä – tässä vaiheessa oman romaanin kirjoittamista en enää halua riskeerata tyylitartuntaa. Nyt kun Perkeleen kirjoittaminen on hetken tauolla, lukaisin kuitenkin pari hyvää kaunokirjaa. En jotenkin osaa kirjablogata – se tekstilaji ei vain tule minulta itsestään, muut osaavat sen paremmin, joten tässä hajanaisia ajatelmia.

Vladimir Nabokovin Kalvaassa hehkussa Shade–Kinbote-kuvio on hauska ja muutenkin mainio. Minua vain vaivaa koko tämä Zembla-aihio. Aina kun kommentaattori katoaa sinne fantasiavaltakuntaansa, alan torkkua. Sääli, että zemblailu sai tästä niin suuren roolin. Siinä on vähän jotain sellaista hassunhassua ”katsokaa kuinka kreisi olen”-henkistä keikarointia, jonka takia en ole saanut Jari Tervon tai Salman Rushdien kirjojakaan juuri luetuksi (toki Tervon hassuus ja Rushdien keikarointi on hyvin erilaista). Käytän preesensiä, koska en ole lukenut Hehkua ainakaan vielä loppuun.

Nabokov on maaginen kirjailija – siinä arvostavassa merkityksessä, että hän tekee jatkuvasti erilaisia pieniä silmänkääntötemppuja ja suuria illuusioita. Hän on, sanottakoon ilmeinen, ensiluokkainen kirjailija, ja Lolita maailmankirjallisuuden parhaita romaaneja, mutta ehkä juuri tämän takia olenkin pettynyt, että hän on halunnut lähteä vetämään Hehkun uimahypyn (maagisen uimahypyn!) sijasta pellehypyksi. Monien mielestä valinta on varmasti onnistunut, mutta tämä lukija vähän pettyi. (Nyt sen puolustaminen, että kertoja on epäluotettava ja fabuloiva ja se on koko kirjan juju, ei ole varsinainen puolustus, koska on kirjailijan valinta tehdä kertojasta tietynlainen – muistuu mieleen nuoruuden roolipeli, missä eräällä pelaajalla oli hahmo, joka haastoi koko ajan riitaa ja kylvi kaaosta peliryhmän keskellä, mistä syytteistä hän puolustautui vetoamalla, että tällainen tämä hahmo on, hän vain pelaa sitä hyvin – totta, mutta tarvitsiko nyt ihan tuollainen hahmo luoda.)

Edit: Luin sittemmin Hehkun loppuun, ja hyvä niin – olisi hemmoteltua jättää hieno teos kesken oman ajoittaisen tylsyyteni takia – älköön se myöskään olko kannustamasta ketään tarttumaan Hehkuun.

Sen sijaan George Saundersista innostuin. Joulukuun kymmenes on novellikokoelma, jonka liepeessä on sata kehua kirjailijoilta, eivätkä kehut olleet ansiottomia, kirja on erinomainen.

Semplica-päiväkirjat-novelli liikutti minua valtavasti ja aiheutti sitten vastaavasti ehkä sen ainoan isomman pettymyksen kirjassa. Sen kuvaus pienestä Simplicissimus-hahmosta, joka koettaa saada elettyä pientä elämäänsä oli koskettava, tai ainakin alkoi koskettavasti. Mutta scifi-henkinen (scifi on usein myös yhteiskunnallista) nimi-aihio ”ST-ripustustuksista” vei tarinan vähän syrjään ja tuhosi samaistuttavuutta. (Hienosti hän kyllä annostelee tietoa siitä, mitä nämä ovat.) Ikään kuin Saunders ei olisi ihan luottanut satiirisen mutta silti sympaattisen pienen elämän kuvauksen tässä nyt riittävän.

Satiirinen mutta silti sympaattinen on osuva kuvaus Saundersin kirjalle laajemminkin. Hieno, vaikea, tärkeä yhdistelmä. Saundersia mainostetaan ”hauskimmaksi satiirikoksi sitten Twainin”, mutta ehkäpä mainostaja Zadie Smith ei hyväksy Tom Wolfea. (Tai, ehkä, Wolfen piikikkyys oli hänelle liikaa? Saunders jättääkin paremmin vaikutelman, että syvimmiltään hän silti on hahmojensa puolella.)

Saundersia ylistetään hänen kielellisestä osaamisestaan (kyvystä liikkua erilaisten puhujien rekisterissä), mutta saan vaikutelman, että tämä on hänen luontainen lahjakkuutensa, joka ei vaadi häneltä hirveästi efforttia (suhteeni dialogiini on sama). Sen sijaan olen vaikuttuneempi hänen kyvystään kuvata ns. matalan tunnollisuuden hahmoa: Low Conscientousness. Tämä on kirjailijoilta melkein aina hyvin vaativaa, koska (proosa)kirjailijat ovat yleensä itse korkean tunnollisuuden luonteita, ja matala tunnollisuus on hyvin vaikea tavoittaa, kun se on kaukana omasta persoonallisuudesta. Matala tunnollisuus=”vastuuton” ihminen, ei rationaalinen ja rakentava ja piittaava. Ei kierrätä, eikä ainakaan poista niittejä paperinkeräyspapereista. Tällaisen Saunders kuvaa etenkin Kotiin-novellin päähenkilössä. (Kotiin toi mieleen Hemingwayn suurenmoisen novellin Sotilaan koti.)

Saunders on myös omalla tavallaan tiheä kirjailija. Kuvittelen, että hänen muistikirjansa ovat täynnä kiinnostavia havaintoja, joita tarinoihinsa ammentaa.

Yhdenlaisena ansiona pidin myös sitä, että Joulukuun kymmenes sopii nähdäkseni sekä ammattilaisille että niille, jotka lukevat vähemmän. (Aika totaalista sekin). Tarkkuutta Saunders lukijalta vähän vaatii, mutta tyylillisesti ja maailmallisesti sisältö on sellaista, että voisin kuvitella antavani tämän lahjaksi jollekulle satunneisemminkin proosaa tai etenkin novelleja lukevalle.

Saunders

Hyvin rullaavat kaulukset Saundersilla

 

 

Ehkä kerron kesän lukulistastani enemmän toisessa postauksessa. Kesäni ei kyllä varsinaisesti tunnu alkavan, ennen kuin Perkele on painokunnossa.

*

PS: Kirjoitin eilen tämän postauksen työtietokoneella – kotinettikoneellani en osaa kirjoittaa. Kun yritin siirtää sen tälle kotinettikoneelle, koneen Open Office ei onnistunut avautumaan. Installoin OO:n uudestaan, mutta se ei onnistunut, koska – selvisi – ohjelma oli sittenkin vielä olemassa. Siinä avattua tiedostoa ei vain näkynyt missään, se ei ollut näkyvä, se ei auennut, mutta se oli silti auki, se oli olemassa, mutta tieto sen olemassaolosta ei välittynyt aistein. Installoin OO:n uudestaan poistaakseni OO:n (näin siellä nimittäin sellaisen valintavaihtoehdon, jossa lataamalla ohjelman voi poistaa sen), ja sitten installoin OO:n uusiksi, mutta ei se toiminut.

Tänään sammutin tämän tietokoneen ja sytytin sen uudestaan, ja nyt – OO aukesi normaalisti. Mutta nyt ei kuvakkeita OO:hon ole enää olemassa. En saa siis ohjelmaa auki muuta kuin klikkaamalla tekstitiedostoa. Onneksi edes niin. Mutta en tiedä missä OO-ohjelma jatkossa sijaitsee: Window Vistassa ei jostain syystä näy, mitä ohjelmia koneella on. En ymmärrä miksi näin halutaan tehdä ihmisille. Mikä heitä motivoi? Mitä tällainen tekee ihmiskunnalle? Miksi niin moni uskoo, että tiede on ainoastaan hyvä voima, kun päivittäin kohtaamme tieteen sovelluksia, jotka nöyryyttävät meitä ja tekevät meistä pienempiä ja alhaisempia? Minkälainen ihminen suostuu uskomaan, että tiede on ainoastaan hyvä voima, vastoin päivittäisiä vastakkaisia todistuksia? Sokea (tiede)uskovainen – niin täydellinen, ettei edes ymmärrä olevansa sellainen. En pidä heitä minään. Heissä ei ole rahtustakaan kivikauden ihmisen ihmisyydestä, vaikka kivikauden ihminen oli barbaari.

No koetin etsiä neuvoa Googlesta: ”where are my programs in Windows Vista” yms., mutta nettini ei jostain syystä nyt avannut niitä linkkejä, joita haulla löysin. Onneksi nettini avasi linkin tänne blogiini, joten käytettyäni tämän kesäkuun viimeisen aamupäivän ja heinäkuun ensimmäisen aamupäivän vuonna 2015 sain tämän postauksen tänne ilmaan. Olen taas pienempi tämän postausongelman takia, ja myös teidän käsityksenne minusta on pienempi.

Nyt minun pitää kysyä itseltäni, miksi jatkan tietokoneen kanssa, kun jatkuvasti käy näin? Koska niin ei käy joka päivä, ainoastaan välillä. Behaviorismin alkeita: jos haluaa koe-eläimen jatkavan käytöstä, ajoittainen palkinto riittää, jokakertainen sen ei tarvitse olla. Olen koerotta.

Perkele

Nyt saan tämän vihdoinkin julkistaa. Kolmas romaanini julkaistaan Gummerukselta elo-syyskuussa 2015. Romaanin nimi on Perkele, ja tässä on sen katalogiesittely sekä kansi.

Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afganistanin veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha.

Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.

Kansi Jussi Karjalainen

Kansi Jussi Karjalainen

Joonas Konstig on vanha vihreätukkainen punkkari, jonka julkiset esiintymiset muusikkona rajoittuvat Kolmen cowboyn säestykseen kitaralla kevätjuhlissa. Sittemmin Konstig on saanut lapsia ja muuttanut Espooseen. Perkele on hänen kolmas romaaninsa.

Raakaversio, ensiversio, toinen ja viimeinen – Romaani patsaana

Tämä romaani, jota kirjoitan (kutsun sitä vuorotellen nimillä ”tuleva romaani” ja ”nykyinen romaani” –  minulle se on nykyinen, lukijoille tuleva): sen raakaversio valmistui juuri. Raakaversio tarkoittaa tässä, että olen kirjoittanut sen linjat nyt kerran läpi alusta loppuun. Luuranko on valmis. Siitä puuttuu kaikki liha ja vaatteet ja tatuoinnit ja arvet, mutta nyt minulla on runko, johon niitä kiinnittää.

flat,550x550,075,f

Menetelmä on vähän erilainen kuin edellisissä romaaneissa. Etenkin Totuuden naisista kirjoitin niin, että en varsinaisesti tarvinnut luurankoa, kehikkoa. Sellainen oli minulla paperilla ja post-it-lapuilla ja mentaalisena muistikirjana. Tiesin melko varhain, mitä minkäkin vaiheen jälkeen edes suunnilleen tapahtuu. Näin siis patsaan valmiina, joten saatoin lähteä muovaamaan sitä heti.

Ajattelin sen oikeastaan niin, että romaani oli valmiina marmorimöykyn sisällä, kunhan hakkasin tarpeettomat osat vain pois.

marble

Tässä nykyisessä romaanissa en nähnyt patsasta valmiina heti. Tavallaan minulla oli alussa ne vaatteet ja tatuoinnit jne., mutta ei selvää muotoa, jonka päälle ne asettuvat. Joten olen lähtenyt hahmottamaan muotoa kirjoittamalla ensimmäisen läpimenon, raakaversion. Siitä puuttuu valtavasti fyllinkiä, mutta luut ovat suunnilleen paikoillaan.

Tästä on vielä pitkä matka ’ensiversioon’, jossa patsas on jo ensimmäistä kertaa valmis, suunnilleen ihmisen näköinen ja toivottavasti jo elää. Ja jota sitten hiotaan uusilla versioilla kunnes päästään siihen lopulliseen versioon, jonka painokoneet monistavat. Ehkä ensi vuoden puolella. (Pelkään tässä vaiheessa, että romaani on niin edeltäjätön ja odottamaton, että se hankaloittaa sen vastaanottoa mutta sellaista se on.)

Mutta juhlistan nyt tätä välietappia tällä postauksella sekä huomisilla Gummeruksen Kukan päivän juhlilla.

Kuinka tulla paremmaksi kirjailijaksi?

Kun jälkiviisaana katson henkilöhistoriaani, kuvittelen voivani nostaa sieltä esiin monia sellaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka ovat auttaneet minua kehittymään korvaamattomalla tavalla kirjailijana. Puhun nyt tapahtumista, jotka ovat ulkokirjallisia – siis eivät liity siihen varsinaiseen kirjailijan käsityötaitoon, josta tässä blogissakin olen paljon kirjoittanut. Kirjoittamisen taito on osa kirjailijaa. Kuntosaliartikkelissani Elämäni levytangon kanssa kerroin jo yhdestä tällaisesta vaikeasti artikuloitavasta luonteen ja maailmankokemuksen kysymyksestä. Tässä neljä muuta asiaa, jotka ovat nähdäkseni kehittäneet minua kirjailijana liittymättä kirjoittamiseen.

1) Ensimmäinen oli isäni kuolema vuonna 2001. Se sai minut hylkäämään sen hylkäämisen, jota olin pitkään jo harjoittanut: siis hylkinyt kutsumusta kirjailijaksi. Muistan kirjoittaneen päiväkirjaani vakuutuksia itselleni, syitä miksi en varmasti ala kirjailijaksi, niin innokkaassa torjunnan tilassa, että ulkopuoliselle olisi ollut ilmiselvää mikä minusta tulee isona. (Yksi syy vuodelta 1994 kuului näin: kirjailijat ovat sellaisia inhottavia toisten ihmisten vakoilijoita. Se on totta, mutta ei riittävän hyvä syy olla ryhtymättä kirjailijaksi, ja jonkunhan se vakoilukin on tehtävä.)

Varmaan olisin hylännyt tämän hylkäämisen muutenkin. Kirjoitin isäni kuoleman aikoihin jo runoutta muistikirjat ja päiväkirjat täyteen, mutta tuntien haahuilevan 20+vuotiaan itseni, isän yllättävä ja ennenaikainen kuolema varmasti pakotti kehitykseni nopeammaksi. Se aiheutti konkreettisen muutoksen: jätin yliopiston ja hain Oriveden opistolle, jossa tiesin nopeasti varmaksi, että minusta tulee kirjailija, se on vain ajan kysymys.

Kun isä kuolee, pojan pitää kasvaa. Romaanissa Kaikki on sanottu, joka on kirjoistani omaelämäkerrallisin, kerroin Samun tarinan loppupuolella persialaisen tarun Rostamista ja Sohrabista. Taru loppuu minusta väärin, ja ilmaisin pettymykseni siihen myös nuorten rauhanturvaajien suulla. En tiedä pysähtyikö kukaan lukija huomaamaan lyhyttä kohtausta, mutta minusta siinä oli kiteytettynä jotain olennaista kirjan sisällöstä.

2) Toinen oli lapseni syntymä, isäksi tuleminen itse. Vanhemmuus on kokemuksia, jotka halveksivat yritystä kuvata niiden opetusta sanoilla. Olen mennyt tässä välillä niin pitkälle, että suhtauduin jo epäluuloisesti lapsettomiin kirjailijoihin: voivatko he todella ymmärtää elämää todistamatta uuden elämän syntymää ja kasvua ja sitä rakkautta ja vastuuta ja pelkoa ja jatkuvuuden tajua? Jääkö heidän käsityksensä rakkaudesta romanttisen rakkauden leimaamaksi – eikö romanttinen rakkaus ole lähinnä pariuttamisvippaskonsti lasten saantiin? Mutta ei nyt niinkään. Onhan maailmassa ensiluokkaisia lapsettomiakin kirjailijoita. Kokemuksen ei tarvitse olla aina tismalleen sama.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti Sanna Einola.

Hippaa Suomenlinnassa. Kuvan otti ystäväni Sanna Einola.

 

3) Seuraavaa kohtaa on vaikeampi nimetä. Norman Mailer sanoi, että Marxin Pääoman lukeminen 50-luvulla teki hänestä paremman kirjailijan. Uskon ymmärtäväni mitä hän tarkoitti: ei niin, että hän nyt sitten soveltaisi marxilaista taloustiedettä romaaniinsa, vaan että se auttoi häntä ymmärtämään tekstien väistämätöntä ideologisuutta.

Kutsutaan sitä vaikka ideologian päälle ymmärtämiseksi. Politiikan ja arvojen ja vaikuttamisyritysten ja vaikuttumishalujen päälle ymmärtäminen. Sen oivaltaminen, kuinka moni älykäskin ihminen on poliittisesti naiivi (ja moni tyhmä viisas).

Kaikki teksti on ideologista (ei niinkään hahmojen puheiden yms. takia kuin tekstin rakenteiden ja sisäisen eetoksen). Tämän ymmärtämiseksi on pystyttävä näkemään omien arvojen ja oman viitekehyksen arvojen läpi. Jos tunnet vain yhden maailmankatsomuksen, et tunne yhtään. Olen kirjoittanut tästä (mm. Mitä kannattaa lukea ja miksi) ja olen tyytyväinen, että olen tällä kertaa noudattanut omaa ohjettani. Kirjailijan työnkuvaus on etsiä uusia tapoja nähdä sama maailma, ja ideologisuuden ymmärtäminen on siihen välttämätöntä. (Moni oppii paljon elämällä vieraassa maassa.)

Ja tällä kertaa viimeiseksi:

4) Pyhän ymmärtäminen.

Mutta minulle tämä on kaksijakoinen asia: Minusta on tärkeää, että kirjailija sekä a) ymmärtää ja arvostaa tieteitä ja tieteellistä metodia, että b) ei jää tieteellisen kaiken-kritiikin vangiksi, ja c) ei myöskään lähde sille äärimmäiselle tielle, joka redusoi ihmisen jonkin teorian muottiin,

sillä, selityksenä näihin kolmeen kohtaan,

a) Tiede auttaa pitämään jalat maassa. (Tiede auttaa jos ja vain jos se auttaa pitämään jalat maassa, mutta se ei ole välttämätöntä, jos jalkasi ovat jo maassa.) b) Tieteellinen kaiken-kritisoiva mieli voi olla luovan ihmisen pahin vihollinen ja faktisesti nihilismin muoto. c) Enkä oikein osaa sanoa tätä muuten kuin kliseellä, mutta maaperä ei ole kaikki ihmisessä, meidän pitäisi kohota siitä ylöspäin. Kohoamiseen tarvitaan pyhän kategorian ymmärtäminen ja kyky kokea se. Pyhä luo maailmaan uuden ulottuvuuden: ulottuvuuden, jonka näkevät vain pyhän näkevät. Sille sokeat eivät tiedä mitä menettävät.

Olisin voinut nostaa muitakin tapahtumia ja vaiheita ja vielä kauempaa kehityshistoriastani, mutta päädyin nyt näihin.

Tälle artikkelille saattaisi olla kiinnostava tehdä jatko-osa kymmenen vuoden kuluttua.

Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista

Valkea kani saa Ihmemaassa kuninkaalta tarinankerrontaohjeen:

Aloittakaa alusta, ja jatkakaa kunnes tulette loppuun. Sitten lopettakaa.

Mutta mistä tarina alkaa ja mitä kertoa, on mitä perusluonteisin kysymys kirjoittajalle.

Kurt Vonnegutilla oli tähän neuvo: Aloita niin läheltä loppua kuin mahdollista.

Se ei ole nokkeluus, vaan piilottaa syvällisen viisauden. Kerro vain ne tapahtumat, jotka ovat välttämättömiä loppuun pääsemiseen. Ts. ne jotka muuttavat jotain juonellisessa tarinassa, ne joita ilman ei kokonaisuutta voi ymmärtää. On nimittäin olemassa tapahtumien kuvausta ja sitten on tarina. Tapahtumien kuvauksen voi olla kirjoittamattakin eikä se haittaa. Tarinasta taas ei voi poistaa vaiheita, tai kokonaisuudesta tulee selittämätön.

Tapahtumien kuvausta on niissä kouluaineissa, joissa kerrotaan luokkaretkestä:

Lähdimme aamulla bussipysäkille. Villellä oli uusi reppu. Bussi tuli ajallaan ja menimme sisään istumaan penkeille. Minä istuin Villen vieressä. Eipä aikaakaan kun olimme perillä Helsingissä. Siellä oli tuulista ja Matin lippis lensi lätäkköön. Korkeasaaren laiturissa oli mies joka kysyi mihis pojat on mänössä. Lautalla tuuli vielä enemmän… jne.

 

Tapahtumat ovat vasta materiaalia tarinalle, ei tarina. Jos tästä huikeasta luokkaretkestä tehdään novelli tai romaani, pitää miettiä, mitä ilman ei pärjätä. Mistä siinä tehdään tarina, kausaalinen narratiivi. Mitkä muutokset on tarinassa läpikäytävä ennen loppua.

Arkinen esimerkki: hahmot nopeusjuovat kaljaa. (’Nopeusjuoda’ ei ole sanakirjassa.) Voi kuvata miten se tapahtuu:

Keke tarttui pulloon ja sihautti sen auki sytkärillään. Pullo tuntui sopivan haalealta kädessä. Hän tasasi hengitystä. Ludde oli valmiina kellon kanssa vieressä ja kysyi oletko valmis. ”Valmiita ollaan”, Keke sanoi, ”käynnistä vasta kun osuu huulille”. Hän rentoutti kurkunpäänsä, puhalsi ilmaa ulos ja nosti yhdellä nopealla liikkeellä pullon pystyyn huultensa väliin ja kalja ryöppysi hänen suuhunsa…

Tällä proosalla ei ole tarkoitus tehdä vaikutusta nyt, olennaista on se, että tämä nopeusjuonti on vain tapahtumien kuvausta, ellei siihen liity jokin tarinallinen elementti: hahmon pitää vaikka onnistua  kuvatussa aktissa voittaakseen Ludden ajan tai saavuttaakseen Lissun hyväksynnän.

Silloin nopeusjuontia ei kannata jättää kuvaamatta, koska ilman sitä ei ymmärretä nopeusjuontia seuraavia tapahtumia.

Merkittävistä juonellisista tapahtumista muodostuu helminauha. Tapahtumat/kohtaukset ovat helmiä, narratiivi on nauha, joka yhdistää ne.

Kokeellinen juoni

Jos nopeusjuonti ei ole juonellinen elementti, tulee miettiä, kannattaako sillä lukijaa sitten työllistää. Voisiko sen kertoa tiivistäen jälkikäteen: ”He olivat nopeusjuoneet kolme kaljaa mieheen ennen paikalle saapumista, joten…”

Vai onko nopeusjuonti tärkeää vaikka hahmojen luomisessa? Nämä ovat tällaisia jätkiä, että tämä nopeusjuonti on tärkeä kuvata, että lukija pääsee heidän nahkoihinsa. (Silloin kuvauksen pitää melkein olla aika tarkkaa ollakseen eläyttävää.) Tai onko nopeusjuonti tärkeää tunnelman luomisessa, taikka symbolisesti tai jonkinlaisella temaattisella tasolla? Vai onko kaljan nopeusjuonti ihan vain niin tärkeä etnologinen akti, että sen kuvaaminen on jo sinänsä itsessään kiinnostavaa ilman mitään muuta käyttöä, perusteluja ei tarvita?

Ehkä kaikkea tätä, mutta parempi siitä silti tulee, jos nopeusjuonti on samalla juonellinen elementti. Toisin sanoen, tärkein syy kuvata nopeusjuonti on se, että jokin on sen jälkeen vähän eri lailla kuin sitä ennen: mieluiten siinä mitä hahmot tietävät, tai vähintään siinä mitä me tiedämme hahmoista.

Juonen kanssa voi tehdä kaiken mitä ilmankin juonta, mutta juonen kanssa siitä tulee parempi.

Kaunis juoni

Jatko-osa täällä: Dumbo.

* Asiaankuulumaton uutinen: Tuoreessa Kerberos-lehdessä (4/2013) on esseeni Tauno Yliruusista. Vladimir Putin teki siitä juuri vähän ajankohtaisemman. Lehteä saa mm. Akateemisesta kirjakaupasta.

Mitä kirjailijat voisivat tehdä paremmin

eli Ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino

Äsken oli FB:ssä puhetta kirjailijoiden hyvinvoinnista ja siitä, miten suuri yleisö suhtautuu nykyään kirjailijoihin. Jotkut kollegat olivat havainneet suoranaista ”taiteilijoihin kohdistuvaa vihaa”: tälle olivat leimallisia vahvat mielipiteet kuten että kirjoittaminen on mukava harrastus, joten miksi siitä pitäisi maksaa; kehtaavat ahneet vaatia siitä rahaakin; kirjoittavat roskaa; tyytyisivät vähään; van Goghkaan ei myynyt eläessään mitään eikä Kafkallakaan ollut kivaa.

kafkaOsasyy tähän on sitkeä kärsivän taiteilijan myytti (”ei niillä kuulu hyvin mennäkään”). Mutta oma veikkaukseni on, että taiteilijoihin kohdistuva viha on pitkälti tiettyä monelti varioivaa peruskamaa, inhoa vapaamatkustajia kohtaan. Eli ei nähdä kirjailijaa tuottavana yhteiskunnan osana vaan loisena, joka elää taiteilijaelämää toisten kustannuksella: ”Siellä ne tytöt ja pojat kahviloissa kirjoittelevat minun verorahoillani jotain p-skaa. Menisivät oikeisiin töihin.”

Kirjailijoiden kannattaa etsiä osasyytä myös itsestään. Itsestä on hyvä löytää vikoja, koska päinvastoin kuin muiden viat, omat viat on mahdollista korjata. Olen miettinyt, ovatko nykykirjailijat marginalisoineet itseään liikaa suuresta yleisöstä. Koulutetuissa kulttuuripiireissä on ylimielisyyttä, ajatellaan itseä tulevaisuuden ihmisen esikuvana. Kouluttamatonta ja epäkulturellia kansaa katsotaan alaspäin, se lukee vääriä kirjoja tai ei lue tarpeeksi kirjoja, äänestää Persuja, rassaa mopoja vaikka pitäisi mennä julkisilla jne. Sitä tulee valistaa. Tämä on asenne, joka seuraa melko suoraan nykyisestä yliopistokoulutuksesta, vaikka harva sen tunnustaisi, moni ei edes tunnistaisi. Sillä asenteella ja näillä mielipiteillä pääsee sisään kulttuuripiireihin, on heti samaa porukkaa. Kirjailijat ovat keskimäärin hyvin yliopistolaisia ja hyvin helsinkiläisiä ja kaikki homogeenisyys, mitä ryhmäytymisestä seuraa.

Jos otetaan sata satunnaista nykykirjailijaa ja sata nykysuomalaista, väitän, että näiden välillä on huomattava arvojuopa. Tästä seuraa, että lukija yhä useammin ei löydä itseään, elämänkatsomustaan ja elämänkokemustaan romaaneista. Tarpeeksi monta kertaa kun pettyy, ei hän jaksa yrittää enää. Joten hän jättää romaanit toisille. Lakkaa lukemasta. Kirjallisuudesta tulee ”vasemmiston puuhastelua” tai yliopistollisten teorioiden kouluttamien esteetikoiden keskinäisen kehumisen kerho. Heidän mielestään sitten esim. nykyrunoudella menee tosi hyvin, vaikka kerhon ulkopuolella kaikki ovat nykyrunoudesta että EVVK.

1510451_594276487330582_1735296108_n

SK 42/1966. Klipistä kiitos Laura Honkasalolle

Sitten tämä: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää. Artikkelissa Antti Majander luonnehtii kirjallisuusalan nykytilannetta. Siinä on joitain samoja havaintoja, joihin satuin mutupohjalta osumaan joulukuussa, mutta jatkan nyt samalla teemalla, eli tarjoan peiliä meille kirjailijoille.

Kirjallisuuden ostaminen on laskenut. Trendi on hidas mutta selkeä.

Kun iskelmätähtien enkelikirjat myyvät enemmän kuin nimekkään poliitikon muistelmat, voi kysyä, onko lukevaa sivistyneistöä enää olemassa? Vai onko se vain kaventunut ja entistä haluttomampi maksamaan painotuotteista?

Tiedonvälittämisen puolella kirja on edelleen ainoa riittävän laaja, monitahoinen ja immersoiva kokonaisuus, että se pystyy todella muuttamaan maailmankuvaamme. Powerpointit, luennot, dokumentit eivät pysty samaan. Sama pätee myös fiktioon ja asiaproosaan, ja vaikka sillä ei ole samanlaista tiedonvälitystehtävää, romaani pystyy yhtä lailla muuttamaan ihmisen. Ajankäytön alalla proosalla on uusiakin kilpailijoita, esim. Internetin aikakuopassa, mutta tarkalleen ottaen kirjallisuuden kilpailunissi ei voi olla kaikki ajankäyttö, kirjallisuuden nissi on tarinankerronta. Tällä alalla, tarinankerronnassa, proosan kilpailijat ovat elokuvat ja televisiosarjat, nousevasti myös esim. tietokonepelit. Romaanilla on näihin nähden sekä vahvuuksia että heikkouksia – niistä olen kirjoittanut mm. estetiikassani, Totaalisen romaanin manifestissa.

Jos uskoo kuten minä, ettei ihmisluonto ole lähiaikoina muuttumassa, tarve tarinoille ei ole häviämässä mihinkään. Taloustilannekin parantunee vielä joskus. Sikäli hätä ei ole tämän näköinen. Mutta millä saada ihmiset lukemaan? Yksi keino on, että kirjoittaisimme parempia kirjoja yleisöllemme.

Karikatyrisoimillani helsinkiläiskirjailijoilla esiintyy sama romanttisen neron myytti, jonka kääntöpuoli se kärsivän taiteilijan myytti on: romanttinen nero kirjoittaa mitä haluaa, ja kaikki mitä hän kirjoittaa on oikein – jos sitä ei ymmärretä, tyhmiä ovat ja niiden moka.

Olen oppinut mielestäni ymmärtämään Suomea paremmin heti kun aloin ajatella sitä antropologisesti heimona, karua ympäristöä asuttavana metsästäjä-keräilijäheimona. Sellaiset ovat tarkkoja koheesiosta, tasa-arvoisuudesta ja esim. vapaamatkustajien inhoamisesta. (Vapaamatkustajia ovat vasemmistolle herrat, oikeistolle sosiaalipummit, persuille maahanmuuttajat jne.)

Kuvastaako nykykirjallisuutemme tällaista heimoa? Minusta harvemmin nyt kuin perinteisesti. Nykyään näen turhan usein tarinoita, jotka vaivihkaa ohjaavat tyhmää ihmistä elämään kuten meilläkin Helsingissä (tai New Yorkissa, sillä USA:sta nämäkin tulevat). Suuret kirjailijamme ovat perinteisesti taas olleet kansan puolella. Kirjallisuudentutkija Kai Laitinen puhui maamme proosan ”realismin suuresta traditiosta”, johon kuului se, että kirjallisuuden koetaan olevan kansan ja pienen ihmisen puolella. Suuren maailman elitismi ei metsästäjä-keräilijäheimoon sovi millään. Vanha kansatieteellinen gesunkenes Kulturgutin ajatus, että yläluokka näyttää esikuvaa myös esteettisessä maussa sitä jäljittelevälle alaluokalle, ei sovi nyky-Suomeen. Jos luokkia onkaan, kulttuuriyläluokkamme ei nauti muiden luokkien kunnioitusta eikä sitä totisesti olla jäljittelemässä. Mutta suuri yleisö kunnioittaa minusta yhä sellaisia kirjailijoita, jotka ovat kunnioittaneet suurta yleisöä. He ovat ansainneet tämän kunnioituksen hitaasti, sillä kunnioitusta ei voi vaatia.

Kirjailija on lukijalla töissä. Se ei tarkoita, että kirjoitetaan aina mitä lukija haluaa kuulla. Työsuhde ei ole pomon ja alaisen suhde muualla kuin ehkä kaikkein helpoimmassa viihdekirjallisuudessa – muussa kaunossa suhdetta voisi ajatella esim. lääkärin ja potilaan suhteena. Lukija-potilas maksaa kirjailija-lääkärille, että tämä pitäisi huolta, kuuntelisi, parantaisi, tekisi kokeita jos tarvitaan. Verenvuodatukselta ei aina vältytä ja välillä vaaditaan kemoterapiaa, mutta samalla puolella ollaan. Lääkäri on ansainnut kunnioituksen opiskelulla, työllä, käyttämällä valkoista takkia ja kampaamalla tukkansa. Jos vertaus haiskahtaa elitistiseltä, tarjoan toisen: kirjailija on lukijan narri. Narri on ainoa, joka saa sanoa kuninkaalle totuuden.

Majanderin artikkeli alkaa hyvillä uutisilla ja jatkuu huonoilla. Tämä lainaus on loppupuolelta, mutta se ei minusta kuitenkaan ole huono asia:

Suurin piirtein samaa tiskeille jäävää tekstisatsia samalta tekijältä ei yksinkertaisesti haluta, vaikka se olisikin periaatteessa ihan hyvä. ”Ihan hyvä” ei enää kelpaa kustantajille, koska se ei kelpaa lukijoillekaan.

Eikä tarvitse kelvatakaan. Kyllä kirjailijoiltakin saa vaatia parempaa työtä.

Onko romaanilla tehtävä?

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.