Totaalinen romaani II: Manifesti

Osa I täällä. Kolmas osa täällä.

Totaalisen romaanin manifesti julkaistiin Parnassossa 1/2012.

*****

Nykyrunous ei kiinnosta ihmisiä. Runoilijapiirien ulkopuolella sitä ei käytännössä lue kukaan, osta kukaan, kukaan ei jäljennä sitä päiväkirjaansa, opettele sitä ulkoa, lausu ystäville. Nykyrunous ei kosketa 2000-luvun yleisöä, joten se ei lue uusia runoja, vaan tyydyttää lyriikan tarpeensa laulujen sanoituksina: poppina, rockina, räppinä. Inhimillisen elämyksen välittäjinä, tunteiden liikuttajana ja nimeäjänä Morrissey, Martti Syrjä ja Method Man ovat ihmisille äärettömästi tärkeämpiä kuin meidän aikamme runoilijat.

Tämä on seurausta tietyistä esteettisistä valinnoista, joihin runopiirit ajautuivat modernismin pitkittyessä ja muuttuessa umpikujaksi. Minulta on mennyt tämän myöntämiseen vuosikymmen, koska minä rakastan runouden modernisteja. Mutta myönnettävä se on, sillä romaanille on käymässä samoin.

Kuten laulusanoitukset ovat korvanneet runouden, on romaani joutunut elokuvan syrjäyttämäksi. Kilpailulaji on tarinankerronta, ja siinä lajissa liikkuva kuva on kuningas. Elokuvat ja tv-sarjat puhuttelevat ihmisiä paljon laajemmin kuin romaani. Tästä voi joko syytellä ihmistä tai jälkimodernia yhteiskuntaa – tai sitten kirjailijat voivat kantaa oman osansa vastuusta.

Kirjailijat ovat jakautuneet kahteen leiriin. Toisessa on viihdekirjallisuus, dekkaristit, bestselleristit; toisessa akateemiset älyköt heiluttavat puhtaan taiteen lippua.

Jotta romaanitaide pysyisi elossa, sen olisi löydettävä kolmas tie.

On totta, mitä Tommi Melender sanoo taiteesta: sen on opetettava lukijaansa kuolemaan tai vähintäänkin elämään. Mutta se ei riitä. Kirjallisuuden on myös palkittava lukijansa, kiinnostettava ja viihdytettävä ja kosketettava. Ideaalini on kirja, joka on helppo lukea mutta mahdoton unohtaa.

Minkälaista 2000-luvun romaanitaiteen on oltava, jotta se eläisi ja jopa kasvaisi sen sijaan että joko käpertyisi pienten änkyräpiirien itseriittoiseksi mytyksi tai odottaisi vain soittoa Markus Seliniltä? Tarjoan vastaukseksi seuraavan, kolmannen tien manifestin.

1. Romaanikirjailijan tulee suhtautua itseensä käsityöalan huippuammattilaisena. Ammattitaitoon kuuluu alan historian ja sen välineistön opiskelu sekä taidon jatkuva kehittäminen, vaaliminen ja hiljainen kunnioitus. Lukija arvostaa ammattitaitoa ja vaivannäköä, ei omakehulta haisevaa kikkailua.

2. Lukija on nähtävä kirjailijan ystävänä. Ystävä, ei oppilas, vihamies tai ärsyttävä pikkusisko, ei naapuri tai esimies, jonka kanssa pidetään yllä kohteliaita, diplomaattisia fasadeja. Kirjailija saattaa koetella lukijaa (ja lukija saattaa koetella kirjailijaa), mutta kunnioittaa tätä vaikeinakin aikoina, koska tietää, ettei häntä olisi olemassa ilman lukijaa. Kunnioitus tarkoittaa myös, että kirjailija jättää lukijalle tilaa tulkita ja oivaltaa.

3. Synnyttämällä lukijassa tunnetiloja kuten pelkoa ja sääliä romaanin tulee aiheuttaa näiden tunteiden puhdistuminen (Aristoteles). Tähän tarvitaan juoni, oikea, rehellinen tarina-ja-miten-se-kerrotaan, joka on ollut tämän alan A ja Ω aina ensimmäisistä leirinuotioilloista asti. Juoni tekee kertojasta haavoittuvan kuulijan edessä: tässä, tätä tarjoan, ota tai jätä. Haavoittumisen pelossa monet kirjailijat eivät edes yritä kertoa tarinoita. He valitsevat lajikseen pienen ja tapahtumattoman, mahdollisesti ”absurdin” taideproosan, jossa vain kuvaillaan kertojan vaihtelevia oivalluksia kohosteisin korulausein. Tällainen taideproosa on suhteessa tarinankerrontaan kuin pukkihyppy on suhteessa uimahyppyyn: arvostelu on sen edessä voimaton, koska se ei yritä mitään, ei väitä ymmärtävänsä maailmasta mitään kuten aito tarina väittää.

4. Romaanin on hyödynnettävä proosan ainutlaatuista kilpailuetua elokuvaan nähden: sisäistä näkökulmaa. Viemällä lukijan päähenkilön pään sisään kirjailija pystyy luomaan ainutlaatuisen samastumisen kokemuksen, johon elokuva on kykenemätön. Tämä on romaanin ydinosaamisalue, se voima, joka saa henkilöt muuttumaan todellisiksi lukijan mielessä.

5. Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia (tunnustan velkani Tom Wolfelle). Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu. Tämä on liikkuvan kuvan leipälaji vain siksi, ettei se pysty proosan tavoin käyttämään kertojaa, mutta proosa ei ole tässä yhtään huonompi.

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

Kutsun tällaista romaania totaaliseksi romaaniksi, koska se toisaalta nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen, ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian aikana kehittynyttä ammattitaidon arsenaalia. Kyllä, jopa keinoja, joilla lukijan mielenkiinnon saa pysymään yllä muunkin kuin vakaumuksen varassa.(Meille pitää sallia joitain kikkoja sitä epäreilua etua vastaan, että elokuvaohjaaja pystyy aina palkkaamaan Meryl Streepin tai Jessica Alban luomaan kertomukseensa sanatonta vetovoimaa.)

Totaalista romaania, kuten kaikkea merkityksekästä ja haastavaa, tullaan koettelemaan. Siihen kohdistetaan seuraavia vastalauseita, jotka on hyvä jo ennakoida:

– Jotkut pitävät sitä elokuvallisena, vaikka sen keinot on keksitty 1800-luvulla ja kehitetty huippuunsa niihin aikoihin kun elokuva vasta opetteli puhumaan.

– ”Puhtaan taiteen” leiri tulee haukkumaan sitä viihteelliseksi ja halpamaiseksi, koska se tyydyttää lukijan tarpeen uppoutua kirjan maailmaan, eläytyä sen hahmoihin ja jäädä kaipaamaan heitä kirjan loputtua. Nämä taiteen eugeenikot eivät arvosta mitään, mistä lukija nauttii ilman sadan opintoviikon alustusta. Tämä ylimielisyys on vain jätettävä omaan arvoonsa.

– Jotkut tulevat pitämään totaalista romaania sopimattomana, jopa vaarallisena. Se ei ota kantaa Kaikkien Hyvien Asioiden puolesta eikä näin ollen edistä näitä asioita, vaan antaa tuomitsematta äänen sellaisillekin ihmisille, jotka eivät maailmaa sulostuta. Se luo uskottavia, todentuntuisia hahmoja, jotka eivät ajattele kaikesta samoin kuin korrektin akateemisen lukijan koko turvallinen lähipiiri. Se haastaa joitain ortodokseja kuten väärille keskustelufoorumeille joutuminen. Tätä kritiikkiä tuo esiin vain pieni osa koko lukijakunnasta, mutta osa on vaikutusvaltainen. Suuri lukeva yleisö pitää tällaista totaalisuutta vain elämänmakuisena ja todellisena, koska heitä ei ole vielä opetettu kieltämään ihmisluontoa.

– Jos tarina kompastelee, sitä voi aina kritisoida. Tarinankertominen on vaikeaa siksi, että jokainen lukija on tarinan asiantuntija ja voi arvostella sitä selkeällä asteikolla onnistunut – epäonnistunut. Tämä on sen arvoista, että sen voi kerrata George Orwellin kynällä: On helpompaa kirjoittaa säyseää proosaa kuin kertoa hyvä tarina. Lukija kyllä tunnistaa eron.

Tämänkaltaisessa totaalisessa romaanissa ei ole mitään vallankumouksellisen uutta ja edistyksellistä. Se jatkaa Shakespearen, Flaubertin, Zolan, Dickensin, Tolstoin, Hemingwayn, Steinbeckin, Kiven ja Linnan perinnettä.

Se osa kirjoittajakuntaa, joka haluaa pikemminkin pukkihypätä tarinan jättiläisten harteilta kuin rakentaa niiden päälle, saa kaikin mokomin jatkaa sitä! Mutta pukkihyppääjienkin tulisi valita paikkansa totaalisen romaanin puolelta areenalla, jolla taistellaan romaanin jatkosta relevanttina taidemuotona: siitä, lukevatko ihmiset jatkossakin romaaneja, vai kärsiikö se oopperan ja runouden kohtalon. Ja jos joku tuntee tätä manifestia paremman ottelusuunnitelman, olkoon hyvä ja tuokoon sen esiin, sillä erät ovat pitkällä, yleisö huutaa jo Elokuvan nimeä, ja kehätyttö iski tälle juuri silmää.

 

Mainokset