Keskiviikkona 18.9. järjestettiin Helsingin Työväenopistolla keskustelutilaisuus otsikolla Mihin nykyromaani pystyy. Kriitikko, runoilija Jukka Koskelainen alusti aiheesta, haastatteli ja keskusteli kanssani mm. Totaalisen romaanin manifestistani ja romaanistani Totuus naisista. Tässä joitain muistiinpanoja tilaisuudesta. Pahoittelen niiden raakilemaisuutta. Näiden puhtaaksikirjoittaminen olisi parin päivän ylellisyys, johon minulla ei nyt valitettavasti ole varaa.

*

Jukka Koskelainen alusti siitä, kuinka romaani on lajina väitetysti aina vaikeuksissa. Hänen omien kirjallisuuden opintojensa aikana 80-luvulla oli muodissa postmoderni romaani, joka oli kyllä kiinnostava, muttei sitten kuitenkaan parempi kuin vanhemmat romaanit. Toisaalta kyseessä taisi olla samanlainen muoti-ilmiö kuin ranskalainen ”uusi romaani” vähän aiemmin 60-luvulla. Siinäkin oli ”uuteen aikaan sopiva uusi tapa kertoa” – joka siinä tapauksessa ei oikeastaan enää kyennyt kertomaan.

David Shields on esittänyt teoksessaan Reality Hunger, että perinteinen fiktiivinen romaani olisi vanhentunut, ja ihmiset kaipaavat nykyään suoraa puhetta, faktaa vanhojen keksintöjen sijasta. Tämän jälkeen Koskelaisesta oli kiinnostavaa ja miellyttävää nähdä manifestini ja kuulla, että joku reilusti uskaltaa puolustaa juonta.

Kaksi yhdessä kaiken kattavaa perusteluani sille, miksi juoni:

– ”Populistinen syy”: ihmisen luontainen tarve narratiiveille, saada järjestystä kaaokseen. Sama ilmiö myös: uutiset, historiankirjoitus, psykologia, tiede, uskonto… Ihmiset ovat valmiit lukemaan huonoakin proosaa saadakseen kuulla hyvän tarinan, elää sen mukana.

– ”Elitistinen syy”: Uskottava ja järkevä juoni on vaikea tehdä. On paljon helpompaa lyödä läskiksi ja väittää, että ”tämä on kokeellista” tai ”ei elämässä ole juonta”, kuin kirjoittaa hyvä juoni. Pitää osata arvostaa sitä, jos kirjoittaja osaa kaiken keskellä kuljettaa juontakin, ja laittaa itsensä näin likoon – sillä juoni on joka käänteessä riski: lukija voi aina pitää sitä tyhmänä tai epäuskottavana tms. (Sama pätee realistisuuteen pyrkivissä henkilöhahmoissa: ne ovat iso riski kirjoittajalle, koska lukija on aina ihmisten asiantuntija. Kirjailijan on liian helppo paeta tätä riskiä väittämään, että ei hahmon ois pitänykkään olla uskottava.)

Työhypoteesini on toistaiseksi: Kaikki hyvä mikä voidaan tehdä romaanissa, voidaan tehdä juonellisessa romaanissa. Ja juonen kanssa romaanista tulee parempi, koska juoni on palkitseva lukijalle ja vaatii kirjoittajalta taitoa. Juoni on tärkeä bonus lukijalle ja romaanille.

Vertaus: uimahyppy vs. pellehyppy. Pellehyppyynkin tarvitaan vähän taitoa ja kohtalaisesti rohkeutta, mutta ei niitä voi silti samana lajina pitää uimahypyn kanssa.

Esikuvana E. M. Forsterin alakuloinen, rauhallinen, lähes vastentahtoinen myöntymys sen edessä, että kyllä vain, kyllähän romaani kuitenkin kertoo tarinan (”Oh dear yes, the novel tells a story”).

Totuus naisista -romaanin lähtökohdat: 1) lukemani uutinen, jolle nuorten tarina perustuu. (Perustuu siis ”tositapahtumiin”.) 2) Tapanin hahmo, joka oli välttämätön tarinan kertojaksi ja nuorten tarinan vastapainoksi ja 3) se että olen kahden pienen tytön isä.

Väite, että ”realistinen romaani ei enää pysty kuvaamaan ihmistä”. Tämä väite nousee tasaisin väliajoin, ja esitettiin ensi kerran (?) jo modernismin tulon myötä sata vuotta sitten. Virginia Woolf: ”Joulukuun tienoilla 1910 ihmisluonto muuttui”. Väitteen taustalla usein marksilainen näkemys yhteiskunnasta ja ihmisestä sen tuotteena. Tähän liittyy ajatus ihmisluonnon muokattavuudesta ja plastisuudesta [sic]: että ihminen olisi jotenkin ratkaisevasti ”uusi ihminen” uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Itse uskon ihmisluontoon, joka on hyvin pysyvä, joten en osaa ottaa kovin vakavasti marksilaisia teoreetikkoja. Myös usein kuultu valitus siitä, kuinka nykyaika on pirstaloitunut jne. ei usein johda mihinkään. Kirjailijan tulisi yrittää saada jotain tolkkua omasta ajastaan, tarjota oma maailmanselityksensä. On pelkurimaista väistää tätä vastuuta.

Romaanin muodon tietysti pitää olla erilainen kuin 1800-luvulla. On hassua, jos jotkut luulevat romaaniestetiikkani olevan jonkinlaista kellojen kääntämistä taaksepäin. Taustalla  on omituinen ennakkoluulo siitä, mitä perinne tarkoittaa. Eiväthän romaanini kuitenkaan ole samanlaisia kuin 1800-luvulla kirjoitettiin, eikä tarkoitus ole yrittää kirjoittaa kuten vaikka Tolstoi tai Flaubert tai Fitzgerald kirjoittivat.

Esim. kertojan roolin ymmärtämisen ja tarkkuuden myötä romaanitaide on jossain asiassa pystynyt jopa parantumaan, kehittymään paremmaksi. (Eli taide voi pikkuisen kehittyäkin.)

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee, on jo lyhentynyt. It-aika. Tämä kannattaa kirjailijan ottaa huomioon, vaikkei sille antaisikaan periksi. Mm. erilaiset ”katkokset”, kuten Shields on puhunut, sopivat nykyromaaniin. Koskelainen nosti tällaisina esiin romaanistani mm. Tapanin keskustelun rehtorin kanssa, Tapanin sisäiset monologit sekä chat-viestien ja Facebook-keskustelujen käytön lineaarista kerrontaa katkaisemassa.

Puhuimme Totuus naisista -romaanin kertojaratkaisusta (Roosan ulkopuolinen objektiivinen kertoja, Tapanin eläytymisesitys) sekä nuorten ihmisten ja heidän kielensä kuvauksesta.

Onko romaanilla tehtävää? Jossain vaiheessa teoreetikot poistivat tekijän intention täysin irrelevanttina, sitten se tuli takaisin keveämmässä muodossa, jossa tekijän mielipide oli vain yksi muiden joukossa. Toisaalta meillä on humanistinen käsitys, joka voi auttaa ymmärtämään erilaisia näkemyksiä tuomalla niitä kaunokirjallisesti esiin. Ehkä tämän äärimmäisin muoto olisi ajatus, että romaanin pitää parantaa maailmaa.

Totaalisella romaanilla ei ole poliittista tehtävää tai yritystä vaikuttaa lukijan mielipiteisiin (tällainen tavoite kääntyy usein päinvastaiseksi muutenkin!), ellei korkeintaan sellaiseksi laskisi konsensuksen hämmentäminen ja erilaisten kuin ”perinteisten humanististen Kaikkien Hyvien Asioiden” ja kulturellien ihmisten esiintuominen. Toisaalta romaani pystyy kyllä saamaan lukijansa ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eläytymään näiden lähtökohtiin. Kirjailija tekee aina samaa: hän on jokaisen hahmon puolella ja jokaisen repliikin puolella, jonka hänen hahmonsa esittävät, vaikka ne ovatkin usein vastakkaisia.

Lisäksi käsittelimme ainakin kritiikin objektiivisuuden illuusiota (josta olen kirjoittanut täällä) ja sivusimme mm. meksikolaista kirjallista Crack-liikettä (tätä en itse tunne) sekä Jonathan Haidtin kirjaa Righteous Mind. Ehkä jonkinlaisena loppuyhteenvetona: keskeisempää kuin se, onko kirja totta vai ei, on se, kuinka totuudellista se on. Fiktio ja fakta voivat kumpikin olla enemmän tai vähemmän totuudellista, eli antaa todemman kuvan siitä, mitä on olla ihminen, millaisia elämä ja yhteiskunta ovat ja miten me toimimme. Joskus karikatyyri on näköisempi kuin muotokuvamaalaus.

*

Keskustelu oli mielestäni onnistunut, vaikka paljon jäi vielä puolessatoista tunnissakin sanomatta. Toivottavasti keskustelu jatkuu. Kiitokset vielä Jukka Koskelaiselle, järjestäjä Mervi Tuomikoskelle Työväenopistosta ja ennen kaikkea paikalla olleelle yleisölle.

*

Muut totaalista romaania käsittelevät kirjoitukseni blogissa:

Totaalinen romaani I: Veblenin romaani

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

Totaalinen romaani IV: Taiteen poliittisuudesta eli Tony Halmeen maissip-ska